keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kotoilua ja osittaiskotoilua

Se jokin syksyssä on. Ihmisiin iskee tarve istuttaa kukkasipuleita, kerätä ja säilöä marjoja ja sieniä, sisustaa kotia, kutoa villasukkia, leipoa... muodikkaasti sanottuna kotoilla. Käpertyä pesään, hankkia vararavintoa ja nukahtaa talviunille. Ja jos pesästä täytyykin poistua, tie kotiin valaistaan kynttilöin.

Kotoiluntarve iskee kai syksyisin siksi, että kesä on oltu ulkona: on tavattu ihmisiä, lomamatkailtu, tehty puutarhatöitä. D-vitamiinivarastot on hetkeksi täytetty. Kesä on usein yltiösosiaalista aikaa, jolloin tullaan ja mennään ja nähdään ihmisiä enemmän kuin oma luonne todellisuudessa antaisi myöten. Vaikka kesäloman pitäisi olla levon ja pysähtymisenkin aikaa ja vaikka sosiaalinen elämä antaa enemmän kuin ottaa, monelle saattaa itsensä kuuntelemisen hetki koittaa todenteolla vasta syksyllä.

Kotiin käpertyminen on monelle ennen kaikkea henkistä. Pakollisten työssä- ja kaupassakäyntien lisäksi kotoa ei huvittaisi poistua muualle kuin viikottaiseen jumppaan ja muutamalle lenkintapaiselle happihyppelylle. Muuten mieli kaipaa sohvannurkkaan kirja kainalossa tai tulee halu ottaa kudin esille kuukausien tauon jälkeen. Tai tyhjentää boksi kaikista katsomattomista elokuvista, niistä, jotka kesällä tuli tallentaneeksi mutta ei katsoneeksi.

Tunnustan ja tunnistan itsessäni kotoilun oireet. Jotkut masentuvat syksyllä, minä inspiroidun. Kodista. Kesän jälkeen koti näyttääkin houkuttelevalle paikalle, lämpimälle ja turvalliselle. Tänä syksynä joudun tyytymään osittaiskotoiluun, vaikka olen viime aikoina ollut kotona enemmän kuin vuosiin. Kotipuuhista ei jaksa innostua samalla tavalla, jos niille ei ole vaihtoehtoa. Minulle on käynyt nyt niin. Olen levoton, kaipaan ihmisiä ympärilleni, älyllisiä haasteita, menoa ja meininkiä! Kaipaan sitä, että voisin kaivata kotiin.

Miettiessäni tulevan leikkauksen jälkeisten viikkojen toipilasaikaa olen huomannut pohtivani läheisteni mahdollista kotoilutaipumusta suorastaan pelokkaana. Mitä, jos kaikki kaverit käpertyvät kotiinsa, eikä kukaan soita ovikelloa suklaalevy kainalossa ja pyydä keittämään teetä? Näen bridgetjonesmaiseen tyyliin itseni sieluni silmin kuolleena ja hylättynä, susikoirien syömänä. Henkisesti siis. Mitä, jos mökkihöperöidyn muutamassa viikossa kokonaan? Tietenkin on mukavaa ajatella, että minulla tulee olemaan aikaa lukea, ajatella ja kirjoittaa. Voisin hankkia lankaa ja kutoa. Katsoa elokuvia. Tehdä kaikkea pientä, sellaista, johon normaaliarjessa ei jää tarpeeksi aikaa.

Aion käydä heti tällä viikolla hankkimassa kukkasipulit ensi kevättä ajatellen. Jos vaikka en myöhemmin syksyllä kykenekään niitä istuttamaan. Aion siivota vaatekaappini, leipoa pakastimeen vierasvaraa toivoen, että joku tulee niitä syömään. Tänään tein kaalilaatikkoa, joka edustaa minulle kotiruoan huipentumaa, sen verran työlästä ja aikaavievää sen tekeminen on. Kotoilua on siis havaittavissa, ainakin osittaista.

maanantai 29. elokuuta 2011

Farssin oireita

Tänään on taas tullut opiskeltua suomalaisen julkisen terveydenhoitojärjestelmän "toimivuutta" oikein laajan oppimäärän verran.

Koko juttu alkoi siitä, kun luin leikkauskutsun mukana tullutta potilasohjetta. Siinä sanotaan, että kehossa olevat tulehdukset voivat estää leikkauksen, ja minulla on ollut tapaturman jälkeen jatkuvasti tulehdusoireita (turvotusta ja kuumotusta) nimenomaan leikkausalueella Nyt, kun leikkaukseen on vielä melkein kaksi viikkoa, olisi mielestäni oivallinen hetki hoitaa mahdollinen tulehdus pois. Toisekseen potilasohjeessa kehotettiin ottamaan laboratoriovastaukset mukaan leikkaukseen tullessa - ja minähän en ole saanut lähetettä verikokeisiin.

Ensin soitin terveysasemalle, missä sanottiin että asia pitää ilman muuta tarkistaa ja hoitaa. Antoivat ajan lääkärille ja käskyn soittaa kirurgian poliklinikalle asian tiimoilta, onhan se minua hoitava taho. Kysyin kahteen kertaan hoitajalta, soitanko nimenomaan kirurgian poliklinikalle, sillä leikkaus tehdään päiväkirurgian puolella. Kyllä, oli vastaus. Tein työtä käskettyä. Väärä osoite. Hoitava taho on päiväkirurgia. Sinne soittoaika oli vasta iltapäivällä, joten lähdin lääkäriin vaikka minulla ei ollutkaan hoitavan tahon toimintaohjeita lääkärille. Mennessäni mietin, mitä järkeä on siinä että minun pitää itse ottaa etukäteen selvää mahdollisista toimenpiteistä, jotta osaan ohjeistaa lääkäriä (joka muuten on kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä, vuoden tai kaksi minua nuorempi - jostakin syystä muistan, millaisia vaatteita hän käytti yläaste- ja lukioaikoina).

Sitten tulee päivän hyvä uutinen. Lääkäri totesi, että tulehdusta ei ole, ainoastaan tukehdusreaktio. Tämä johtuu siitä, että keho yrittää suojella ylirasittuvia jäseniä. Ei tarvita lääkitystä ennen leikkausta, ei edes niitä verikokeita.

Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että jalkaan tarvitaan ehdottomasti nilkkatuki, jotta jalka saisi olla mahdollisimman levossa leikkaukseen asti. Hän antoi numeron ja kehotti soittamaan apuvälinepalveluun. Sieltä saisin hakea jo tänään niin sanotun saranatuen nilkkaani. Soitin. Apuvälinepalvelussa eivät olleet ollenkaan tietoisia nilkan saranatuesta, käskivät soittamaan kirurgian poliklinikalle. Soitin sinnekin, mutta siellä sanottiin jo toistamiseen tänään, että koska leikkaus tehdään päiväkirurgiassa, asia ei kuulu heille. Seuraavaksi soitin päiväkirurgiaan, jossa sanottiin, ettei heillä ole sellaisia tukia antaa, asia kuuluu apuvälinepalvelulle.

Soitin siis uudelleen apuvälinepalveluun, tässä kohtaa jo jokseenkin kärttyisenä. Käskivät tulla käymään. Menin. Ei yhtä ainutta järkevää nilkkatukea. Lähettivät minut sitten Respectaan (yksityinen apuvälineyritys), josko sieltä osattaisiin antaa minulle sopiva nilkkatuki.

Respectasta löytyikin lopulta oikeanlainen mutta vääränkokoinen tuki. Pienentävät sitä, jos vain saavat sairaalan apuvälinepalvelusta maksusitoomuksen (apuvälinepalvelussa oli puhetta, että sairaala maksaa sen tuen, ja vien sen sitten lainaamoon takaisin kun en itse enää tarvitse). Tuen saa hakea keskiviikkona, mutta minun pitää itse selvittää siihen mennessä, järjestyykö sitoomus vai ei. Huomenna siis tiedossa lisää soittelua.

Lopputulema. Olen aivan poikki. Paitsi kaikesta jalkojenkäytöstä (olen joutunut liikkumaan reilusti yli voimavarojeni tänään), ennen muuta olen väsynyt tähän pompotteluun. On turhauttavaa yrittää hampaat irvessä yrittää järjestää itse itselleen asiaankuuluvaa hoitoa. Tässähän pitäisi olla lääketieteen asiantuntija, että osaisi pitää puoliaan! 

Olen pitkin iltapäivää miettinyt, kuinka minua sairaammat ja muuten heikommassa asemassa olevat, esimerkiksi vanhukset, osaavat ja jaksavat pitää puoliaan järjestelmää vastaan. Julkinen terveydenhuoltöjärjestelmä näyttää olevan yksi suuri hullunmylly, jossa vasemmalla kädellä ei ole aavistustakaan, mitä vasen tekee. Joku sanoi tänään hyvin, että potilasohjeiden pitäisi olla niin selkeät ja yksinkertaiset, että insinöörikin ne ymmärtää. Olen samaa mieltä! Tällaista menoa ei voi hyväksyä.

En siis olekaan pöyristynyt saamastani kohtelusta vain itseni takia vaan ennen muuta niiden, jotka jauhautuvat tuossa lihamyllyssä vielä pienemmiksi kappaleiksi kuin minun hermoni. Saa nähdä, montako henkistä nyrkiniskua pöytään vielä tarvitaan, ennen kuin jalkani on kunnossa. Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki sisu meni jo. Ehkä sitä huomenna on taas lisää.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Katselimme poikani kanssa yleisurheilun MM-kisoja. Vuorossa oli kymmenottelun keihäänheitto. Lapsesta keihäänheitto näytti kiinnostavalle. "Äiti, mäkin haluan heittää keihästä!" Kengät jalkaan ja tuumasta toimeen, ulos heittämään keppiä. 

Voi, mikä määrä muistoja tulvi mieleeni. Minä leikkimässä Tiina Lillakia kultaisella 80-luvulla. Keskittyminen, juoksu, kiskaisu - ja tuuletukset! Isän virveli oli saanut keihäänä uuden elämän. Nämä ovat suunnilleen ainoita kertoja, kun olen itse tuntenut vilpitöntä urheilemisen riemua, Toinen muisto liittyy siskonpoikasni ja veljenpoikaani 90-luvulla kiistelemässä siitä, kuka on paras: Seppo Räty, Kimmo Kinnunen vai Aki Parviainen. Ja taas keihäs lensi mummolan nurmikolla, ja tuuletettiin. Näille maailmanmestareille urheilu oli hetken aikaa melkein koko elämä.

Poikani keihäsinnostuksessa on toki jotakin hyvin suomalaiskansallista ja siksi liikuttavaa. Mutta ei lajilla ole väliä, kaikkein liikuttavinta on lapsen usko itseensä. Minä haluan heittää keihästä, minä heitän keihästä, minä olen hyvä, paras, keihäänheiton maailmanmestari! 

Mihin tuo ajattelumalli katoaa iän myötä? 

Kun aikuinen aloittaa uuden harrastuksen, hän aloittaa sen hyvin varovasti, nöyränä. Enhän minä mitään osaa, olen vasta aivan alussa, selitetään. Miksi sitä ei voisi olla maailman paras zumbaaja, neulanreikävalokuvaaja, koruntekijä, maalari, maratoonari, moottoripyöräilijä tai runoilija heti saman tien? En tarkoita, että tulosten pitäisi olla heti huippuluokkaa, monessa tekemisessähän harjoittelu ja kehittyminenhän ovat suorastaan itsetarkoitus. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 

Ikä tuo mukanaan suhteellisuudentajua: en ehkä ole faktisesti maailmantilaston kärjessä, mutta olen riittävän hyvä nauttiakseni harrastuksestani. Saan tekemisestä onnistumisen elämyksiä, nautin siitä, mitä teen. Ajatus voisi jatkua: tästä syystä olenkin omassa maailmassani, itselleni, paras, ja se on tärkeintä. Lapsellinen riemu vallatkoon meistä jokaisen. Tuuletetaan!

Vankilan tarkoitus

Menin provoon. Viikonlopun Iltalehdessä oli juttu Naarajärven avovankilasta. Jutun alussa oli yksityiskohtaisesti kuvattu vankilan kaunista ympäristöä, viihtyisiä huoneita, mukavuuksia ja harrastusmahdollisuuksia, joita vangeilla on käytössään. Hyvin selvästi, joskin rivien välistä, annettiin ymmärtää, että vankien näin lempeä kohtelu on väärin ja aiheuttaa vain ja ainoastaan ongelmia. Pysykööt vangit kiven sisässä, syököön vettä ja leipää! Kunnes tulee päivä, jolloin on aika vapautua ja yrittää omin avuin saada kiinni arjesta. 

Voi vain kuvitella, kuinka epätoivoinen sellainen yritys monelle on.

Jos olisin lukenut jutun heti loppuun saakka, olisin todennut sen argumenttien olevan samoja kuin itselläni. Leimaudun varmaankin lopullisesti kukkahattutädiksi, mutta uskon vakaasti siihen, että kuta kuinkin jokainen rikoksentekijä on tavalla tai toisella sairas (ymmärrettäköön sairaus nyt laajasti) ja sen takia ajautunut tilantesiin, joissa on mahdotonta valita oikein. Silkka pahuuskin on sairautta. On vaikeaa kuvitella selvitettyä rikosta, joiden tekijää ei jollakin tasolla pystyisi ymmärtämään. Hyväksymisen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Mielestäni rangaistukset tehdyistä rikoksista eivät ole suomalaisessa oikeusjärjestelmässä järkevässä suhteessa toisiinsa. Kaikkein kamalimmista rikoksista annetaan aivan liian lieviä rangaistuksia. Ensikertalaisuuden periaate on mielestäni jokseenkin kyseenalainen. 

Kuolemantuomiota en silti ole koskaan ymmärtänyt. Ihminen ei mielestäni voi asettua ikään kuin jumalan asemaan ja päättää toisen ihmisen elämän pituutta, ei, vaikka tämä olisi tehnyt minkälaisia rikoksia.Tällainen toiminta ei ole mielestäni millään tasolla humaania ja eettistä, se on aina rikos ihmisyyttä vastaan. Jokainen, rikollinenkin, ansaitsee toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden parantua, tai ainakin saada hoitoa.

Avovankiloiden toimintaperiaate on mielestäni kunnioitettava. Valvotuissa olosuhteissa ja askel kerrallaan pyritään sopeuttamaan vankeja elämään siviilissä. Monen rikollisen täytyy opetella normaalia arkea. Joku ei ole koskaan ostanut kaupasta maitoa, toinen ei tiedä, kuinka vuokra maksetaan tai pyykki pestään. Kolmannella on lapsia, muttei aavistustakaan siitä, mitä vanhemmuus käytännössä tarkoittaa. Neljännen täytyy vaihtaa elinympäristöä kokonaan, mikäli mielii jatkossa pysyä kaidalla polulla. Tarvitaan sisäistä vahvuutta ja hyvää itsetuntoa. Onnistumisen kokemuksia.

Iltalehden jutun alku antoi kuvan siitä, että Naarajärven avovankilassa eletään kuin lomaparatiisissa, jonne kuka tahansa haluaisi. Mielestäni on hyvä, että paikka on nimenomaan sellainen. On hyvä, että että vanki pääsee opettelemaan arkea, tutustumaan uudelleen perheeseensä, kouluttautumaan, harrastamaan - mutta vain, jos on ollut ja on luottamuksen arvoinen. Ei avovankiloihin pidä kenen tahansa päästä, vaan vain sellaisten vankien, jotka ovat halukkaita muuttamaan elämäänsä yhteiskuntakelpoiseksi.

Kuinka kukaan kuvittelee, että "kiven sisässä" ptäminen auttaisi ihmistä, jonka on ajautunut rikolliseen elämään? Avovankilasysteemiä pidetään usein kalliina paapomisena, mutta itse uskon, että kunnollisella "saattohoidolla" ehkäistään tehokkaammin vankilakierteen jatkumista kuin kaikesta normaalista elämästä eristämistä.

lauantai 27. elokuuta 2011

Karhu



Kohtasin tänään karhun. Tuosta vain, varoittamatta, itsestään ääntä pitämättä, se tuli vastaani. 

Kohtasimme lehden sivulla, Heti ensivilkaisulla minä tiesin tässä olevan seuraavan tatuointikuvani. Kyseessä on Iltalehden Vuoden 2011 Kesäkuva-kisan voittanut otos. Kuvan on ottanut Kirsi MacKenzie Helsingistä. Kuvan nimi on Metsän kuningas.

Olen jo kauan ajatellut, että haluan ihooni karhun tassunjäljen kuvan rakkaan Otsoni kunniaksi. En vain ole löytänyt sopivaa kuvaa sen enempää karhusta kuin sen tassustakaan. Nyt olen. Minulle karhu on äärettömän rakas, suomalaistakin suomalaisempi eläin. Karhu on herkkä, voimakas, kaunis, pelottava, mystinen, pyhä. Karhu on minun voimaeläimeni. Antamalla pojalleni karhun nimen halusin osoittaa esi-isille ja menneille vuosituhansille kiitoksen kauniista maasta, jossa asua.

Olen kerran katsonut karhua silmästä silmään. Korkeasaaren eläintarhassa, ikkunan takaa. Hetki oli upea. Korkeasaaressahan on rakennettu kahvilantapainen taukotila karhujen aitauksen viereen. Aitauksenpuoleinen seinä on kokonaan ikkunaa, jonka läpi voi seurailla karhujen touhuja aitauksessaan. Seisoin tyhjässä huoneessa katselemassa upeita kontioita, kun yksi karhuista käveli aivan ikkunan viereen, suoraan eteeni. Siinä me sitten tuijotimme toisiamme, minä ihastuneena, karhun ajatuksista en tiedä. Minusta tuntui, että henkeni salpautui, olimme niin lähellä toisiamme. Jos ikkuna ei olisi ollut välissämme, olisin voinut koskettaa tuota valtavaa, upeaa eläintä. En uskaltanut liikahtaakaan, ettei lumous olisi särkynyt ja hetken tunnelma haihtunut. Sitten karhu kuuli lajitoverinsa kutsun ja lähti pois. Minusta tuntui, että se hymyili.




Missä ohto synnytelty, mesikämmen käännytelty?
Kuun luona, tykönä päivän,Otavaisen olkapäillä:
sieltä on maahan laskettu hihnoissa hopeisisa, kuldaisisa kätkyhisä.
- Mythologica Fennica -
 

torstai 25. elokuuta 2011

Aarteita

Se tunne, kun näkee kauniin esineen. Ensin sydän jättää pari lyöntiä lyömättä, sitten alkaa takoa hurjana. On pakko päästä katsomaan lähempää, koskettamaan, haistamaankin. Joskus ensinäkemä pettää. Esine on rikki, haisee pahalta, on (liian) ruosteinen tai siitä puuttuu osia. Tai materiaali on eri kuin mitä kuvitteli. Sitä pettyy.

Mutta joskus lähempi tutustuminen esineeseen vain vahvistaa ensi-ihastusta. Minulle kävi tänään juuri niin. Kirpputorilla silmiini osui neljä esinettä, joita en yksinkertaisesti voinut vastustaa. Ensin näin venäläistä alkuperää olevan helmitaulun. (Pahoitteluni kuvien ei-niin-loisteliaasta sommittelusta, olin kuvaushetkellä vielä aivan liian innoissani löydöistäni...)


Mielestäni se on täydellinen tauluksi! Ensimmäinen ajatus oli, että sijoitan sen poikani huoneeseen, totta kai, mutta asiaa täytyy harkita vielä. Esineeltä pitää kysyä, minne se itse haluaa.

Seuraavaksi näin vuoan.


Minulle on naurettu, kun kotoani löytyy kaikkea vanhoista suksista ikkunapokiin ja uunipeltiin seinällä. Okei, ajattelin, jatketaanpa eurolla samaa teemaa. En ole vielä aivan varma, päätyykö kyseinen vuoka tauluksi vai löydänkö sille muuta käyttöä, mutta pääasia on, että se pääsi muuttamaan meille. Lupaan pitää siitä hyvää huolta.

Kolmas löytöni oli keltainen peltipurkki.


Tällä ostoksella ei ollut kerrassaan mitään tekemistä järjen kanssa. Hinta oli sikamaisen korkea, ja peltipurkkeja minulla on jo ennestäänkin melkein liikaa. Mutta kun tuli Tunne, niin ei siinä silloin järkeä kuunnella. 

Tässä vaiheessa olin jo äärimmäisen onnellinen ja suunnittelin jo kotiinlähtöä. Viime tingassa päätin kuitenkin tarkistaa,  mitä mukavaa kirpputorin yläkerrasta löytyisi. Ja sitten seurasi tekstini alussa kuvailemani hetki. Rakastuin. Tähän.


Vanhan kirjasinlaatikon, palvellut aikoinaan jossakin kirjapainossa. Nyt voinkin alkaa kerätä kaikkea pikkutavaraa "hyllyille". Aiemmin olen onnistunut välttämään moiset ostokset, koska niille ei ole ollut sopivaa paikkaa. Nyt on.

Hassua, että näin voi höpsähtää johonkin tavaraan. Minähän en ole materian perään, harvoin kiinnyn mihinkään esineisiin. Korkeintaan koruihin. Vaan kerta se on ensimmäinenkin. Eikä tämä edes ole ensimmäinen.

Kirjan kutsu

Ihminen ei lue kirjaa, kirja lukee ihmistä. 

Jotenkin näin ajattelin eilen illalla ennen nukahtamista. Ryhdyin nimittäin iltapuhteikseni lukemaan uudelleen erästä kirjaa, joka muutama vuosi sitten jäi minulta kesken. Ei maistunut. Nyt en voinut käsittää, mikä kirjassa oli sellaista, etten halunnut sitä aiemmin lukea. Ilmiselvästi kyseinen teos ei sopinut minulle silloin. Tai ei, minä en sopinut teokselle. En ollut vastaanottavainen aiheelle, henkilöille, kielelle, tapahtumille, ympäristölle, rytmille, vivahteille. Nyt olen paremmin taajuudella.

Kirjaa lukiessa sitä ei niinkään lue tekstiä, vaan itseään ja suhdettaan ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Oma kokemus teoksesta on se, mikä merkitsee sitten, kun kauniit virkkeet unohtuvat. Jokainen luettu tarina tai runo herättää ajatuksia ja tunteita, kiellettyjä, peitettyjä, kadonneita, unohtuneita. Niiden käsitteleminen, oman minän ja maailman ymmärtäminen on se, mikä koskettaa. Oivaltamisen hetki on liki parasta, mitä tiedän. 

Se, mitä annettavaa kullakin tarinalla on lukijalleen riippuu siitä, mitä lukija kaipaa ja tietämättään etsii. Toki esteettinen elämys lukemisen aikana palkitsee sekin, mutta en muista lukeneeni loppuun saakka yhtään sellaista kirjaa, joka ei pane minkäänlaista ajatusprosessia käyntiin.


Aistien tietoinen avaaminen ja etsimällä etsiminen harvoin auttaa löytämään juuri hetkeen sopivaa teosta. Tietysti sitä joskus muistaa aiemmin luettujen kirjojen virrasta jonkun, joka on pakko saada kokea uudelleen, koska tietää sen vahvistavan olemassaolevaa tunnetta entisestään. Tuntemattomien teosten kohdalla harvoin käy näin. Vaikka kuinka yrittäisi ennakoida ja valita tietyn tekijän tai tyylilajin teoksen, saattaa löytää itsensä aivan toisenlaisista tunnelmista kuin mitä oli kuvitellut. Koskaan ei voi olla varma. Kirjan valinnassa pitää luottaa intuitioon ja uskoa ensivaikutelmaan, joka tulee, kun teosta katsoo, koskee, haistaa.


Minä kyräilin tätä nyt aloittamaani romaania pitkään. Silmäilin sitä kai viikkoja kirjahyllyssä, muistin sen jääneen kesken. En muistanut enää, miksi niin kävi. Viimein tartuin teokseen ja nostin sen pois hyllystä. Silmäilin takakansitekstin, mutten ryhtynyt lukemaan. Halusin tutustua siihen hitaasti. Se lojui päiviä olohuoneen pöydällä. Minuun teki vaikutuksen sen itsepäisyys ja itseluottamus. Se ei yrittänytkään piiloutua lehti- ja piirustuskasan alle, vaan ylpeänä ja avoimena loisti kutsua tarttua tarinaan. Tai oikeastaan kutsu on turhan vaatimaton sana, kyllä kyseessä oli selkeä vaatimus. Siihen minun on vastattava nyt heti.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Naamakirjailua

Facebookista on tullut suorastaan elintärkeä sosiaalisen kanssakäymisen foorumi monelle ikäiselleni, ja vanhemmallekin, ihmiselle. Meille, jotka emme todellakaan kuulu tietokonesukupolveen, vaikka toki tietotekniikkaa jonkin verran työssämme ja vapaa-ajallamme käytämmekin. Olemme kai aina suhtautuneet tietokoneisiin ja tekniikan ihmeelliseen maailmaan enemmänkin epäillen ja epäröiden kuin suin päin sukeltaen.

Mutta sitten tuli Facebook.


Maailmanlaajuinen sosiaalinen media mahdollistaa ilmaisen yhteydenpidon entisiin ja uusiin ystäviin ja kylänmiehiin, asuivatpa he missä tahansa. On rentouttavaa pelata farmi- tai mafiapeliä lasten mentyä nukkumaan. Ja käteväähän se on kertoa päivän kuulumisista tai mielessä pyörivistä ajatuksista isolle joukolle samalla kertaa - puhumattakaan siitä, että saman foorumin kautta onnistuu perheen lomamatkalta otettujen tunnelmakuvien jakaminen.


En ole oikea henkilö analysoimaan Facebookiin liittyviä tietoturvakysymyksiä, vaikka niissä mitä ilmeisimmin analysoitavaa riittääkin. Sen sijaan olen miettinyt sitä, millaista kuvaa ihmiset haluavat itsestään rakentaa omissa Facebook-profiileissaan. Ja millainen tuon kuvan pitäisi olla.

Itse muutenkin spontaanina ja hyväuskoisena ihmisenä en ole asiaa aiemmin liiemmälti pohtinut mitä virtuaalisesta suustani päästän, kunhan olen kirjoitellut asioita, joita sylki suuhun tuo. Mutta aina silloin tällöin netissä törmää purkauksiin siitä, millaiset tilapäivitykset, kuvat ja muut toimet kanssanaamaailijoissa ärsyttävät. Lapsia ei saisi hehkuttaa liikaa, ylipäätään heidän tekemisistään ja sanomisistaan raportoiminen on kuulemma noloa; ei saisi kirjoittaa pelkästään työhön liittyviä päivityksiä, ei riidellä eikä söpöstellä puolison kanssa, ei hehkuttaa lomia, matkoja eikä ostoksia - ja känni- ja herutuskuvat ne vasta noloja ovatkin! Tietenkään liian syvällisiäkään ei saa pohtia, koska silloin esittää olevansa parempi kuin muut, ja missään nimessä ei saa vihjailla mitään ellei aio kertoa koko juttua.


Aina voi ärsyttää jotakuta. Lapsettomuudesta kärsivä loukkaantuu odottajan masukuvasta, työtön pahoittaa mielensä siitä, kun joku ei haluaisikaan mennä omalle työpaikalleen vaikka itsellä olisi työhaluja. Ja voihan sitä ärsyyntyä siitäkin, että joku on leiponut tai siivonnut tai vaikka käynyt lenkillä ja kertoo asiasta julkisesti. Jollakin on elämä aina ihan superihanaa: lapset kauniita ja taitavia, koti kuin sisustuslehdestä ja töissäkin tulee onnistumisia ja ylennyksiä kuin sieniä sateella. Toinen taas on kuin kiroileva siili jokaisessa kirjoittamassaan merkinnässä. Mikään ei ole koskaan hyvin.


Itsestäni tuntuisi oudolle laskelmoida kovinkaan tarkasti sitä, millainen kuva minusta Facebookin kautta välittyy. En ota naamakirjailua kauhean vakavasti eikä profiilini ei ole minulle käyntikortti, jonka tehtävänä olisi antaa minusta ja elämästäni mahdollisimman kiillotettu ja kaunis kuva. Ilmeisesti moni tekee näin, mikäli keskustelupalstoihin on luottaminen. Moni tuntuu ottavan paljonkin paineita siitä, mitä "voi" Naamakirjaan kirjoittaa. Pitäisi olla positiivinen mutta ei liian, syvällinen mutta ei liian, kaunis mutta ei liian, hyvinmenestyvä mutta ei liian sitäkään. Tasapainoilua riittää.

Minun tilapäivitykseni ovat pieniä huomioita ja tilannekuvia elävästä elämästä. Välillä kirjoitan hyvästä mielestä ja onnenhetkistä, toisinaan taas päivityksissäni lentävät räkä ja rumat sanat. Tätä en ole ymmärtänyt hävetä. En ole kaikissa kuvissani kauneimmillani, vaan joskus ihan tarkoituksella pyjama päällä ja tukka pystyssä. 

Ehkä sitten annan itsestäni realistisen kuvan, vaikka kyseessä ei tietoinen valinta olekaan. Tai on nyt, kun tulin asiaa ajatelleeksi. En ole oikeassa elämässäkään täydellinen eikä minulla aina mene hyvin. Toisaalta olen saanut elämääni eniten iloa rakkaan poikani höpsötyksistä, ihanista ystävistä tai vaikka vastaleivotuista korvapuusteista. Kirjoitan siekailematta tästä kaikesta. 

En tunne kaikkia Facebook-kavereitani kovinkaan hyvin enkä tiedä, mitä he kaikki ajattelevat päivityksistäni tai kuvistani. Olen ajatellut, että jos ja kun jotakin alkaa kirjoitukseni tai kuvani ärsyttää, minut voi aina poistaa kaverilistalta tai piilottaa julkaisuni. Näin olen joskus toiminut itsekin.

maanantai 22. elokuuta 2011

Unisex

Kiertelin tänään kaupungilla käydessäni muutamassa vaatekaupassa. Totta kai eksyin myös lastenvaateosastoille, jospa löytäisin myös lapselleni jotakin mukavaa. Ja katin kontit! Yli 120-senttisille pojille on tarjolla melkein pelkkää mustaa, harmaata, tummansinistä, armyvihreää... on pääkalloa, örkkiä, lieskaa - kaikkea niin ankeaa, että melkein itkettää ajatuskin pukea iloa ja elämää pursuavaa viisivuotiasta sellaisiin vaatteisiin.


Kaikeksi onneksi on tämä uusretromuoti! Jos hyvin käy, vielä muutaman vuoden ajan löydän näiden merkkien mallistoista  lapselleni värikkäitä vaateita, joissa kuviot ovat sopivan lapsekkaita - mutta vain, jos suostun maksamaan itseni kipeäksi. Tai no, kallis on kai suhteellinen käsite. Mutta minusta lähemmäs kolmekymppiä lapsen T-paidasta nyt vain on liikaa. (Pulitan sen kiltisti.) Ja sitten, nopeammin kuin huomaankaan, tulee se hetki, ettei rahakaan auta. Toivottavasti pojallani on siinä vaiheessa oma maku, sellainen, ettei hän edes huolisi iloisenkirjavaa trikoopaitaa ja punaisia housuja. Helpottaisi nimittäin äidin vieroitusoireita kummasti.


Lastenvaatteiden räikeä sukupuolittaminen värien (ja toki kuosien ja mallienkin) mukaan on aina kummastuttanut minua. Mistä johtuu ihmisten pakkomielle korostaa lapsen sukupuolta vaatteilla? Olisiko se oikeasti niin kamalaa, jos poikaa luultaisiin tytöksi tai tyttöä pojaksi? En kannata äärimmilleen vietyä sukupuolineutraalia kasvatusta. Toki lapselle kuuluu kertoa onko hän tyttö vai poika. Mutta stereotyyppisessä ajattelussa vaaleanpunainen ja sininen eivät ole vain värejä, vaan ne sisältävät lukemattomia piilomerkityksiä siitä, millainen on "oikea" tai "kunnollinen" tyttö ja poika. Tyttö on hempeä, rauhallinen, ei sottaa ja voi siksi käyttää vaaleita vaatteita - pojalla taas pitää olla tummaa ja kulutuksenkestävää, koska poika on raisu ja rapatessahan aina roiskuu.

Pakkosinisen ja -pinkin inhoni on kasvanut sellaisiin mittoihin, etten ole ostanut omalle lapselleni koskaan yhtään kokosinistä vaatetta (ellei farkkuja lasketa), enkä ihan heti olisi kummitytöllekään punaista, varsinkaan vaaleanpunaista, ostamassa. Kirkkaat perusvärit sopivat molemmille sukupuolille, ja niitä olen oman lapseni vaatteissa suosinut. Myös kuosit olen pyrkinyt valitsemaan unisex-periaatteella. Mielestäni olen ollut hyvinkin radikaali ja edistyksellinen kiertäessäni pääkallot ja monsteriörkit kaukaa.

Mutta onko ajatteluni sittenkään niin radikaalia kuin kuvittelen? Unisex-värit ja vaatteet ovat ehkä askel eteenpäin sillä tiellä, jossa lapsi saa olla ensisijaisesti oma persoonansa, ei niinkään sukupuolensa edustaja. On hyvä asettua vaikka sitten tällaiseen passiiviseenkin vastarintaan vanhanaikaisia sukupuolirooleja vastaan. Mutta tavoite on saavutettu vasta sitten, kun tyttö voi rauhassa pukeutua pinkkiin hörhelöön ilman, että häneltä odotetaan pukeutumisensa perusteella tiettyä käytöstä. Tai kun poika saa olla rauhassa hiljainen haaveksija ilman, että hän joutuu kokemaan olevansa erilainen poika. Jos tämä tavoite joskus saavutetaan, voidaan minun "radikalismilleni" nauraa. Ja se on hyvä se!

lauantai 20. elokuuta 2011

Runosuonikohju

Minun pitäisi kirjoittaa runo.
En osaa. En ole oikein koskaan saanut järjestymään sanoja runon rytmiin.
Olen kyllä yrittänyt. 
Vuosia halusin olla herkkä runotyttö
mutta en mahtunut siihen muottiin. Teksti, jota minusta tuli, oli aina
liian rajua ja rujoa.


Runo on minulle liian tiivis, arvoituksellinen, monimerkityksinen. Niin kuin kissat.
Siihen haasteeseen en rohkene tarttua.


Runon ajatteleminenkin huimaa,
minulle sopii paremmin proosa. 
Se on 
terrieri 
kova ääni ja paljon asiaa,
joka oikein käsiteltynä muuttuu pehmoleluksi.


Suorat sanat taipuvat peremmin, niiden väliin jää tilaa
tunteille ja tunnelmille,
ajatelmille. 
Yritän muistaa, että selittää ei saa. Pitää näyttää.


Olen kirjoittanut
yhden ymmärrettävän runon.
Yhden.
Sain sen unessani.
Runossa oli tori, pussillinen silakoita, saksalaisia markkoja ja kimppu voikukkia,
rakastetulle.

torstai 18. elokuuta 2011

Kuvia katossa

Loikoilin tänään sohvalla, kuuntelin sateen ropinaa. Ajatusvirta ajoi minut pohtimaan, mitä piirtäisin kattoon, jos minulla olisi niin pitkä kynä, että ylettäisin. Tai oikeastaan ajatus alkoi siitä, millaisilla välineillä maalaisin. Vesi- ja akvarellivärejä en hallitse, joten ne olisivat poissuljettuja. Hiilellä saisin aikaan vain sotkua. Vahaliitujen haju on kammottava. Tussit vaativat liian vakaata kättä. Ottaisin siis puuvärit. Ne ovat minusta kynistä kauneimpia.


Sitten piti miettiä aihe.

Piirtäisinkö Pohjanmaan lakeuden peltoineen ja latoineen? En, koska tuo maisema on vangittu kankaalle kauniimmin kuin ikinä itse osaisin. Piirtäisinkö poikani? En, koska kuvaan on mahdotonta vangita sitä silmien pilkettä ja naurun hykerrystä, joka lapselleni on ominaista. Tai psykedeelistä laatikkokuviota, jolla olen täyttänyt varmaan sadat luentomuistiinpanot? En sitäkään. Niiden aika meni jo. Entä jos piirtäisin suuren sydämen, johon voisin kirjoittaa kaikkien rakkaideni nimet? Ei, muistan heidät muutenkin. Haltiatar, tai vaikka enkeli, tuomaan hyviä asioita perheellemme? Ei, en usko satuolentoihin...

Kuvia vilisi mielessäni, mutta mikään ei tuntunut oikealta. 

Sitten nousin sohvalta, katsoin ikkunasta naapuritalomme pihaan. Siinä se oli! Ilman muuta piirtäisin kattoomme pellollisen auringonkukkia. Silmänkantamattomiin iloisia, energisiä, vahvoja, luonnollisia auringonkukkia. Lempikukkiani. Niitä katsellessa unohtaisin melankolian, joka niin usein hiipii mieleeni.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Äiti

Minun äitini on vanha. Hauras. 

Vanhuus on tuonut mukanaan kaikenlaisia vaivoja, vaikka oikeastaan äiti on sairastanut niin kauan kuin muistan. Ensin oli migreeniä, äidin piti saada olla rauhassa. Äiti hoiti päivät lapsia, mutta itse en muista koskaan olleeni äidin sylissä, saati saaneeni äidiltä halausta. Sitten äidin aivolisäkkeestä löydettiin kasvain ja kasvaimesta verenvuoto ja äiti oli poissa, sairaalassa, pitkään. Äiti voi huonosti, äitiä huimasi. Taaskin piti olla niin, ettei vaivaa äitiä. Sitten isä kuoli ja äiti suri itsensä melkein hengiltä. Masennuksen tumma harso leijui kaiken tekemisen yllä. Minun murrosikäni kanssa se oli vaikea yhtälö. Sitten tuli osteoporoosi ja kivut, aivoverenkierron häiriöt ja sekavuus. Minä opettelin itsenäisyyttä, perustin perheen ja valmistuin ammattiin. Olisin niin monta kertaa tarvinnut äidin neuvoja, läsnäoloa.

Minulla on äiti, joka ei oikein koskaan ole ollut minua varten, vaikka hän on taatusti tehnyt kaikkensa puolestani. Kun isä kuoli, minulle sanottiin, että olen olemassa siksi, ettei äiti olisi yksin. Minä olin siis äitiä varten. Minun piti myös olla kiltti äidille, ettei äitikin kuolisi, niinkin minulle sanottiin. Minä yritin, taivas tietää, miten minä yritin olla kiltti. Koko pienen tytön voimallani minä yritin. Ja mitä kiltimpi yritin olla, sitä kamalampi olin. Tapahtui asioita, joita kadun ja suren lopun ikääni. Lopulta oli pakko ottaa etäisyyttä, rakentaa oma elämä ja oma minä, sillä koskaan en saanut äidiltä sitä hyväksyntää, mitä olisin tarvinnut.

Nytkin, kun turhaudun kotona jalkavaivaisena, ajattelen harva se tunti, että kunpa äiti soittaisi ja kysyisi, mitä minulle kuuluu ja kuinka jakselen. Vaikka vaivani on jokseenkin mitätön, kaipaan äidin huomiota. Kyllähän äiti joskus soittaakin, ja minä hänelle, mutta jalkavaivani hän ohittaa tyystin. Sama kohtalo on kaikilla minun kuulumisillani. Se sattuu. Vain poikani kuulumiset häntä jaksavat kiinnostaa. Hyvä, että edes ne. Tietenkin tiedän, että äiti on yksinäinen vanhus, joka haluaa puhua jollekin edes omista kuulumisistaan. Ja kyllähän minä niitä mielelläni kuuntelen. Tosin äidin puheet ovat välillä niin sekavia, etten oikein ymmärrä kaikkea, mistä puhutaan.


Tiedän, että moni on menettänyt äitinsä kokonaan paljon nuorempana kuin minä. Haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Aina on ollut ruokaa lautasella ja puhtaat vaatteet, joihin pukeutua. Silti huomaan toistuvasti ajattelevani, että olen joutunut liian aikaisin sukupolvien eturintamaan. Monella ikäiselläni on virkeät vanhemmat auttamassa lastenhoidossa. Minun sen sijaan pitäisi sovittaa ruuhkavuosiyhtälöön vielä äidistäkin huolehtiminen. Poden joka ikinen päivä huonoa omaatuntoa siitä, että asun niin kaukana äidistä. Haluaisin olla enemmän avuksi. Haluaisin joskus myös tavoittaa sen ihmisen, joka äitini oikeasti on. Minä en ole häntä koskaan tuntenut.

Missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää

Sanotaan, että ihminen voi lähteä Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaa ei lähde ihmisestä. Minusta Pohjanmaa ei varsinkaan lähde, sillä tatuoin helan rintaani muistuttamaan niistä juurista ja siivistä, jotka kotiseutuni minulle antoi. Olen äärettömän kiitollinen ja ylpeä identiteetistä, jonka sain - suoruudesta, konstailemattomuudesta, rehellisyydestä, kotiseuturakkaudesta, maan arvostamisesta. Olen tottunut pitämään sanani ja luotan siihen, että muutkin tekevät niin. Tietysti olen myös kiivas luonne, väkitukko (suom. jääräpäinen) ja jollakin tapaa jäyhäkin. Esimerkiksi savolaisten tapa kätellä jatkuvasti oudoksuttaa edelleen. Tarvitsen ison henkilökohtaisen reviirin. Minuun on sisäänrakennettu myös puuhastelun tarve: en osaa vain olla ja sylkeä kattoon. Ei niin voi rentoutua.

Lakeudella, jos missä, taivas on korkealla, on tilaa hengittää. Sielunmaisemani on kirkas syksyinen päivä. Aurinko paistaa, kypsä vilja odottaa puimista. Tuulee. Tie halkoo peltoja, maisema on avara silmänkantamattomiin. Sillä tiellä minä kävelen aina silloin, kun tarvitsen voimaa tai rentoutusta, sillä kauniimpaa maisemaa ei voi maailmassa olla. Sitä maisemaa minä rakastan. 

Ja murre! Vaikken itse kovin leviää puhukaan, kotikielen kuuleminen nostaa aina hymyn huulille. On sanoja, jotka lämmittävät aivan erityisesti. Ropsu maistuu paljon paremmalta kuin pannukakku, eikä yksikään pulla voita nisuleetaa. Kun lähdetään juhlimaan, pukeudutaan ehdottomasti tanttuun! Ja pyörässä on joppari, tarakka kuulostaa rumalta. Listaa voisi jatkaa melkein loputtomiin.


Kaikesta kotiseuturakkaudestani huomiatta en usko, että tulen paluumuuttamaan Pohjanmaalle. Olen antanut palan sydämestäni myös Keski-Suomelle. Tänään kaupungilla bussia odottaessani juttelin erään iäkkään rouvan kanssa. Muistan hänet jo vuosien takaa - lierihattu ja pitsikaulukset, aina huulipunaa ja helmikorut. Sitä huomaa kotiutuneensa jonnekin, kun saa tällaisia satunnaisia tuttavia, heitä, jotka tunnistaa ja tietää vaikkei yhtään tunne. Heitä on 13 Jyväskylän-vuoden aikana kertynyt jo aika liuta. Ja onhan minulla ystäväni täällä, (toinen) perheeni.

Myös sääkartta on hyvä kotipaikkaindikaattori. Katsot sen paikan säätä ensin, jossa on kotisi. Vuosia Jyväskylään muuton jälkeen katsoin aina ensin Pohjanmaan sääennusteen ennen kuin muistin, etten asukaan siellä enää. Muutama vuosi sitten huomasin, että olen siirtynyt katsomaan ensin, miltä Jyväskylän tilanne näyttää.

Me pohjalaiset olemme kyllä aivan omanlaisemme heimo. Kaverini oli tehnyt tässä taannoin loistavan huomion: eteläpohjalaiset löytävät toisensa (ja niin käy usein) vaikka kuinka suuresta väkijoukosta ja lyöttäytyvät välittömästi yhteen, koska ovat löytäneet sanattoman yhteisymmärryksen. Se selittyy nimenomaan syntyperällä. Samanlaista ilmiötä en ole huomannut hämäläisten tai vaikka karjalaisten keskuudessa. Ehkä kaikki johtuu siitä, että meidän pohjalaiseten kotiseuturakkaus näkyy ja kuuluu, vaikka olisimme lähteneet maailman ääriin. Helavyöt, puukot, salmiakkikuviot, Koskenkorva, häjy-perinne ja kansanlaulut kulkevat mukanamme, vaikka ne muuttavatkin aikojen saatossa muotoaan ja merkitystään.

Mitä niin ihmeellistä meissä on, että aina täytyy muistaa mainita olevansa nimenomaan pohjalainen? En minä tiedä. Minä vain olen.

tiistai 16. elokuuta 2011

Naisen malli

Ystäväni koruyrityksen (http://simpsakkakoru.nettisivu.org/) sloganin mukaan "jokaisella on oikeus tuntea itsensä simpsakaksi". Tässä tapauksessa simpsakkuudella tarkoitettaneen ennen muuta mielentilaa - naisellista hykerrystä, joka syntyy sopivasta määrästä bling-blingiä ja tekee olon onnelliseksi ja kauniiksi. Sellainen simpsakkuus on oikein suotavaa, vaikka simpsakan naisen määritelmä ei omiin korviini kuulostakaan pelkästään positiiviselta. Varmaankin siksi, ettei simpsakka oikein kuvaa minua itseäni.

Eilen kuulin radiosta englantilaisten stylistien kiistelevän julkisuudessa siitä, onko herttuatar Catherinen siskon ja morsiusneidon Pippa Middletonin takamus aito vai oliko hänellä morsiusneitoasunsa alla täytteitä. Takamus on kuulemma liian täydellinen. Mikään ei siis kelpaa. Aina nainen on liian jotakin. Mies harvemmin. Itse asiassa miesten ulkonäön arvottaminen on melkoinen tabu.

Meihin länsimaisiin naisiin sen sijaan kohdistuu loputtomasti ulkonäköpaineita. Median, vastakkaisen sukupuolen mieltymysten ja meidän itsemme luoman mielikuvan mukaan naisen pitää olla laiha (hoikka ei riitä), ei-liian-pitkä, lihasten kiinteät mutta ei liian isot, rintojen keskikokoiset tai suuret, hiusten pitkät (ja ehkä myös vaaleat), kynsien hoidettu ja hiusten ojennuksessa. Korkeat korot kuuluvat asustukseen, ei leggingsejä, ei liian isoa eikä varsinkaan liian pientä kaula-aukkoa. Hameenkin pitää olla sopivan mittainen - sopivan mitan määrittelee kulloinenkin muoti. Jos näitä ei löydy, on auttamatta ulkona kuvioista, luovuttanut, ruma, haiseva ällötys. Hylkiö, jonka kuuluu muistaa hävetä itseään. Tosin, jos nuo kaikki löytyvät, pidetään helposti tyhmänä kanana.

Itse olen aina inhonnut liian laitettua lookia ja antanut sen kuulua. Liian "näyttävät" naiset ovat mielestäni vahingoksi sukupuolelleni ja saavuttamillemme eduille, tasa-arvolle. Olen sortunut ajattelemaan, että nämä naiset laittautuvat vain miellyttääkseen miehiä ja menestyäkseen muilla ansioilla kuin omillaan. Eihän kukaan voi nauttia kymmensenttisillä koroilla keekoilusta tai pitää leopardikuosista oikeasti? Juuri ja juuri vesirajaan ulottuvan hameen on pakko olla yksinomaan hankalan. Sitten tajusin, että laittautumisesta luopumisen vaatimus on ihan yhtä väärin kuin sen puutteesta parjaaminen. Pääasia kai on, että nainen tuntee itse olonsa simpsakaksi, vaatetuksesta ja meikin määrästä viis.


Tulen tekemään töitä jatkossakin sen puolesta, että tytöt saisivat elää vapaammassa asenneilmastossa. Saisivat kasvaa rauhassa naisiksi. Minusta ei tule siroa ja kaunista vaikka mitä tekisi, mutta työssäni katson sen olevan vain hyvä asia. Roolimalleina (vaikka sana liian juhlallinen onkin) pitää olla kaikennäköisiä ja -kokoisia ja -tyylisiä naisia. Kaikkien ei pidä sulloutua samaan muottiin. Käsitteiden, niin kuin vaikka simpsakkuus, sisältöä pitää muuttaa. 

Minulle tasa-arvo ei tarkoita sitä, että naisen pitää muuttua mieheksi ja miehen naiseksi, vaan jokaisella on oikeus olla omanlaisensa ihminen ja hyödyttää yhteisöään siinä, minkä luontevasti osaa.

maanantai 15. elokuuta 2011

Kolme pakettia kympillä

Viikonlopun aikana muutama Facebook-kaverini kertoi tilapäivityksessään Juhla Mokan supertarjouksesta, kolme kahvipakettia kymmenellä eurolla. Kaikissa päivityksissä tarjoukseen tai kahvin ostamiseen liittyi jokin huumoripläjäys - kaikkea se kahvin perässä juokseminen teettää.

Jotakin aika oleellista meidän kolmekymmentä ja risat -ikäisten maailmasta kertoo se, että ylipäätään tiedämme moisesta tarjouksesta. Kymmenen vuotta sitten kahvin hinta oli useimmille meistä jokseenkin yhdentekevä asia. Jos satuimme tarjouksia noteeraamaan, niin korkeintaan suklaa-sellaisia. Ja se oli tiedossa, missä kaupassa siideri oli halvinta.

"Kolme pakettia kympillä" -ajattelu taitaa olla suhteellisen varma merkki keski-iän lähestymisestä. Hullulta tuntuu sekin, ettei se tunnu pahalta vaan turvalliselta. Sitä huomaa, että lähipiirin ihmisten elämä on asettunut. Tietenkin kriisejä tulee ja menee ja jokaisella meistä on omat kipupisteemme, mutta kaksikymppisen tempoilu, epävarmuus ja oman paikan etsiminen on jo nähty ja koettu, eikä niitä hetkiä kaipaa oikeastaan ollenkaan. (Paitsi silloin, aamutokkurassa peiliin kurkatessaan huomaa saaneensa taas uuden juonteen kasvoihin tai harmaan hiuksen.)

Itse asiassa lauantai-iltana istuskellessani kotikaupunkini keskustassa tulin katselleeksi baareihin kirmaavaa kansaa. Harva nuori, humalainen nainen näytti oikeasti kauniilta. Korot olivat toki korkeita, hameet lyhyitä ja kaula-aukot anteliaita. Meikki huolella tehty ja hiukset laitettu. Mutta katseessa ja ryhdissä oli itsellenikin menneiltä vuosilta tuttua epävarmuutta: mitä ilta tuo tullessaan? Kelpaanko minä? Tuntui, että aloin jännittää näiden nuorten naisten puolesta, sillä he itse kätkivät epävarmuuteensa riehakkaaseen nauruun. 

Sitten paikalle astelivat ystäväni kauniina, rentoina ja itsevarmoina. Ajattelin, kuinka on hyvä olla juuri tämänikäinen ja tietää, ettei kukaan ole täydellinen. Ei tarvitse olla, koska elämä ei ole sellaista, eivätkä ihmiset. Aamulla kipaisin katsomaan, vieläkö Juhla Mokka oli tarjouksessa.

lauantai 13. elokuuta 2011

Väriterapiaa

Olen aina pukeutunut mustaan. Tai en tietenkään lapsena, mutta niin kauan kuin olen omillani asunut. Joskus vuosia sitten sain samanklataiselta mustiinpukeutuja-ystävältäni jääkaappimagneetin, jossa lukee "Pukeudun mustaan kunnes keksivät jotakin tummempaa". 

Mustiinpukeutuminen on käytännöllistä. Pyykkienlajittelussa pääsee helpolla ja kaikki vaatteet sopivat keskenään yhteen ainakin värinsä puolesta. Voi vetää mitkä tahansa käteen osuvat vaatteet kaapista niskaansa, aina käy! Oppilaille tosin kun kertoo tämän, joidenkin pään päällä voi nähdä ajatuskuplan "en koskaan hanki lapsia, jos elämästä tulee tuollaista". Lisäksi yhden värin politiikka tulee halvemmaksi, kun pärjää pienemmällä vaatemäärällä.

Joku on joskus määritellyt pukeutumistyylini värikkääksi mustaksi. Olen aina halunnut asustaa vaatteeni värikkäillä koruilla, huiveilla jne. Enkä ole ihan ortodoksi ollut värivalinnoissani koskaan - aina joukosta on löytynyt joitakin väripilkkuja.

Nyt on kuitenkin tapahtumassa jotakin. Musta on ruvennut ahdistamaan. Toki käytän sitä edelleen, mutta nyt värin lisäämisestä asuun on tullut lähes pakko. Muuten en voi olla. Minulla oli ajatuksena lähteä tänään ystävän syntymäpäiväjuhliin mustassa mekossa ja mustissa leggingseissä, mutta saa nähdä, onnistunko. Juuri nyt ajatus tuntuu mahdottomalle. Viimeisimmät vaateostokseni ovat olleet punaista, vihreää, ruskeaa ja keltaista, niin ja harmaata. Myös valkoiseen olen tutustunut kuluneen kesän aikana. Melkein huolestuttaa.

Yksi selitys värinkaipuulle voisi löytyä mielialan apeudesta. Synkkää tunnelmaa täytyy piristää iloisilla vaatteilla. Mutta ei, en usko siihen. Olen ollut mustan kauteni aikana masentunut ja kipuillut muutenkin monenlaisten asioiden kanssa. Ehkä olen kasvanut aikuiseksi, itsekseni. Jos musta on sittenkin ollut tietynlainen suojamuuri, ettei kukaan näkisi oikeaa minua. Ehkä olen vihdoin saanut käsiteltyä asiat ja päässyt tasapainoon.

Kyse on varmaankin vain vaihtelunhalusta. Kyllä minä vielä palaan kokomustaan. Olen ennenkin tehnyt syrjähyppyjä erilaisiin värimaailmoihin, mutta aina palannut suurimman rakkauteni, mustan luo.

perjantai 12. elokuuta 2011

Wc-pöntön nuppi

Aamulla vessaa pestessäni juolahti mieleeni, että wc-pöntön vetonupin sanotaan olevan kodin likaisimman paikan. Piti oikein erikseen pyyhkäistä nuppi toiseen kertaan, että on varmasti puhdas.

Siivotessani mietiskelin ihmisten erilaisia siivoustapoja ja -mieltymyksiä. Joku imuroi kahdesti päivässä, toinen kahdesti vuodessa. Yksi silittää vaatteita samalla kun katselee brittiläisiä poliisisarjoja, toinen välttelee silitysrautaa viimeiseen saakka. Kolmas ei ole koskaan puhdistanut lavuaarin hajulukkoa, neljännellä on kahdeksan pyykkikoria, jotta lajittelu varmasti sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.


Kotoa varmasti peritään joitakin tapoja (tai sitten vastustetaan niitä viimeiseen saakka), mutta sisarusten erilaiset siisteyskäsitykset osoittavat sen, että ihmisten välillä tosiaankin on eroja. Itse muistelen äidin pakkotahtisia perjantaisiivouksia ja lauantaileipomisia ja päätin jo kauan sitten, että itse en moiseen suostu. Toistaiseksi meillä on kai ollut suhteellisen siistiä, vaikka siivoankin enemmän fiiliksen kuin viikonpäivän tai kellonajan mukaan. Onhan minut yllätetty pesemästä muinaisen sinkkuboksini vessan kattoakin!


Nyt jalkavamman aikaan on ollut opettelemista siinä, että ei voi tehdä kaikkia siivoustoimiakaan niin kuin haluaisi. Varmaankin tämä on ihan hyvä muistutus siitä, että elämä pyörii hyllyjen pölykerroksista huolimatta. 

Ensimmäisen muistutuksen asiasta sain synnytyksen jälkeisen masennuksen aikaan, kun neuvolan psykologi kysyi minulta, että kummasta haluan lapseni minut muistavan, pakkomielteisestä siivoamisesta vai yhteisistä leikeistä. Kaapinhyllyjen hinkuttaminen loppui siihen. En silti allekirjoita täysin sanontaa, että siisti koti on merkki hukkaanheitetystä elämästä. Joskus olen jopa kääntänyt sanonnan (toki pahasti kärjistäen) niin päin, että sotkuinen koti on merkki hengen velttoudesta. Tai no, ehkä laiskuudesta. Enkä takoita nyt mitään pikkusotkuja, jotka kuuluvat elämään.

Minusta on arvo sinänsä opettaa lapselle kohtuullista siisteyttä. Sitä, että tavarat viedään paikoilleen käytön jälkeen, pyykkien paikka on pyykkikorissa (tai ainakin sen tietämillä) eikä sohvan alla ja kengät jätetään eteiseen kun tullaan sisään. Ja että ruoanlaiton jälkeen pitää astiat laittaa koneeseen ja pyyhkiä pöytä. Lapseni osallistuu kotitöihin toistaiseksi kiitettävän mielellään - tiedä sitten, onko kyse perityistä mieltymyksistä vai onnistuneesta aivopesusta. 

Yritän olla tekemättä asioita uudelleen lapsen perässä, vaikka lelut menevät välillä vääriin laatikoihin eikä pikku apurin imurointi tuota aina ihan priimaa tulosta. Korkeintaan pyydän tekemään työn uudelleen. Oma äitini korjasi aina kaiken tekemiseni tekemällä työt uudelleen perässä. Voi, miten se sapetti! Olisi opettanut, miten työ kuuluu tehdä, niin olisin seuraavalla kerralla tiennyt enkä olisi saanut mukaani tunnetta siitä, että en osaa enkä kelpaa.


Kuvassa vessamme. Toivottavasti wc-pöntön nuppi on puhtaana!

torstai 11. elokuuta 2011

Päivän onni

Pojallani on ihana tapa. Joka ilta nukkumaan mennessään hän pohtii, mikä olikaan kyseisen päivän onni. Joskus se on kiva leikki kaverin kanssa, joskus uimareissu rantaan, joskus uusi lelu. Mitä milloinkin. Joka tapauksessa hänen jokainen päivänsä päättyy positiivisiin ajatuksiin. Uskoisinpa, että tuolla menetelmällä saa helposti unen päästä kiinni, näkee kauniita unia - ja voipa olla, että seuraavakin päivä on mukavampi aloittaa.

Olen yrittänyt omaksua päivän onni -tapaa itsellenikin. Päivät ovat toisinaan, itse asiassa aika useinkin, täynnä kiirettä ja huolia. Viime aikoina henkilökohtaiset tunnelmani ovat olleet aika synkkiä. Siispä bongailemaan päivän onnea!

Nyt kesälomalla päiväni onni on useimmiten ollut aamupötköttelyhetki viisivuotiaan kanssa. Niin tänäänkin. Leikki-ikäisellä on (äidin mielestä liian) harvoin aikaa, kiinnostusta ja tarvetta enää kyhnätä kyljessä. Aamuisin vietämme sängyssä kiireettömän hetken höpötellen niitä näitä. Olemme molemmat hyvällä tuulella. Ei ole kiirettä mihinkään.

Onnea on myös onnistunut kakku, puhdas pyykki, hyvä kirja tai kahvittelu ystävien kanssa. Onnistunut oppitunti tai oppilaan oivalluksen hetki. Se, kun voi olla avuksi toiselle. Uusi jalkalamppu, josta haaveili vuosia mutta joka ei mahtunut asuntoon aiemmin. Lapsen piirustus tai kiitos hyvästä ruoasta.

Yritän ajatella niin, että päivän onni löytyy pienistä asioista. Joskus, kun väsyttää ja masentaa, on vaikeaa löytää onnea siitä, mikä enemmänkin kyllästyttää, mutta kun tarkemmin ajattelee, kyllä onni aina lopulta kuitenkin asuu ihan tavallisessa arjessa. Niin pojallanikin.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Laurin päivänä

Tunnustan. Olen kriisissä. Hurahdin muutama vuosi sitten Lauri Tähkä & Elonkerjuun musiikkiin aivan totaalisesti. Edes teininä en ole elänyt minkään bändin mukana samalla tavalla. Oli minullakin NKOTB:n julisteita seinällä, mutta enemmän kyse oli joukkoon kuulumisen paineesta kuin oikeasta fanittamisesta. Nyt hurahtaminen oli sitä laatua, että ystävät pyörittelivät silmiään ja huokailivat epäuskoisena. Aikuinen ihminen! Tilaa levyt ennakkoon, ostaa fanipaitoja ja juoksee keikoilla ties missä asti. Noloa. Käsittämätöntä.

Tosiaan. Keikat. Kesällä 2007 (muistaakseni) kävin LTEK:n ensimmäisellä live-keikalla. Toki olin heitä aiemminkin kuullut, mutta levyltä ei voi mitenkään kuulla bändin koko lumoa. Kuin olisin kotiin tullut! Ja niin kai minä tulinkin, Pohjanmaan tyttö. Se ilo, energia, avoimuus, mikä soiton soidessa kaikista bändiläisistä huokui, oli sanoinkuvaamatonta. Huumaavaa. Ei sillä väliä, vaikka sanoitukset eivät ole vaikeastiymmärrettävän syvällisiä, nämä rallit olivat täynnä sellaista riemua ja toisaalta herkkyyttä, mitä en ennen ollut nähnyt. 

Levykokoelma alkoi karttua, ja onnekseni löysin kanssahurahtaneen, jonka kanssa oli hyvä alkaa käydä keikoilla. Jaksoin rankan gradupuurtamisenkin huudattamalla aamulla ensimmäiseksi Hätäästä elämää tarpeeksi monta kertaa, ja kun taivas oli tumma ja tahmee, LTEK:lla oli oikeat sanat ja sävelet siihenkin. Kun kotitaloani Pohjanmaalla myytiin ja äidin muuttoa tehtiin, itkin ja kuuntelin Pitkiä peltoja. Ja joskus olin niin Tehtaankadulla, toisinaan taas sydän pauhasi tai halusin kylkeen kyhnyttää.

Sitten idylli särkyi. Keulahahmo jätti paikkansa, tiedotti asiasta tylysti sähköpostilla. Minä kun olin kuvitellut, että porukka on täynnä suroaselkäisiä pohjalaisia! Jos on jotakin hampaankolossa, vedetään kaveria turpaan, juodaan pullo Kossua ja ollaan taas hyvää pataa. Oliko Turku tehnyt miehestä kieron oman edun tavoittelijan?

Nyt luen Facebookista ja viihdeuutisista Laurin uusista suunnitelmista. Soolouran käynnistely on hyvällä alulla. Levy tulee lokakuussa ja tosi-tv-ohjelman tähtivalmentajana laulaja saa kaipaamaansa positiivista huomiota. Kyllä minä varmaankin olen ensimmäisenä mahdollisena päivänä kaupassa ostoksilla. Silti en ole antanut Laurille anteeksi. Miten olisin voinutkaan, kun anteeksipyyntöä ei ole kuulunut millään foorumilla. Olen useaan kertaan nähnyt unta, jossa haukun Laurin pystyyn Elonkerjuun jättämisestä. Ehkä haluaisin tehdä niin oikeastikin. Haluaisin pakottaa hänet pyytämään julkisesti anteeksi kollegoiltaan ja meiltä faneilta. Ilman meitä Lauri Tähkä ei olisi Lauri Tähkä.


Vaikka hajoaminen sinänsä ei varmaankaan tullut täydellisenä yllätyksenä kenellekään, niin tapa millä se toteutettiin, tuli. Olin luullut koko porukan puhaltavan aidosti yhteen hiileen ja nauttivan yhteisestä tekemisestä, mutta ilmeisesti tämä koski vain Elonkerjuuta. Oliko hyvä fiilis ja yleisölle kaikkensa antaminen Laurin osalta huijausta? On ymmärrettävää, että muusikko haluaa mennä ammatillisesti eteenpäin, ja senkin tiedän, että selittely on turhaa. Saattohoito olisi silti ollut paikallaan.

Elonkerjuuhun luotan kuin vuoreen edelleen. Simon & Palavan Youtube-pätkän nähneenä uskon heidän jatkoonsa vahvasti. Totta kai Laurikin menestyy. Keikoilla nähdään.

P.S. Tämän purkauksen jälkeen olo on entistä nolompi. 


P.P.S. Hyvää Laurin päivää Laurille!

tiistai 9. elokuuta 2011

Ihana sauna!

Tämä päivä on ollut täynnä tunnetta. 

Olen liikuttunut ystäviltä saamastani tsemppauksesta (kiitos, ihanat <3!), nauranut ja puhunut suomalais-virolaista sekakieltä tismalleen samana päivänä syntyneen lääkärin kanssa, ollut epätietoinen, mitä lääkärikäynnin saldosta (pe tutkimuksiin, ensi viikolla sitten lopullinen tuomio lerpun kohtalosta) pitäisi oikein ajatella, raivostunut poikaani, ollut hänestä äärettömän kiitollinen ja ylpeä...

Parasta kuitenkin oli kiireetön hetki saunassa mukavien naapureiden seurassa. Tuo pihasauna ja sen naistenvuorot ovat ihan huippu juttu! Olisin voinut istua pukkarissa vaikka kuinka kauan juttelemassa, ellei sydämeni olisi alkanut paukuttaa hurjana vettä vaatien.


Tullessani saunalta seisoin hetken terassilla, ja ajattelin, kuinka onnellinen olenkaan, että saan asua juuri täällä.

maanantai 8. elokuuta 2011

Jännittää

Huomenna aika kirurgian polilla. Ehkä saadaan jotakin selvyyttä tähän jalka-asiaan, kuinka kauan piina jatkuu. Inhoan tätä perässsäraahattavaa, velttoa lerppua, jota jalkateräksi kutsutaan. Kaikeksi onneksi se ei ole kipeä. Mutta selkä on. En saa maattua kuin vartin - puoli tuntia ilman särkylääkettä, sitten koskee liikaa. 

Yritän tässä keksiä, millainen valitusvirsi tehoaisi hoitohenkilökuntaan parhaiten. Tuntuu niin synkältä, kun liikkuminen on niin vaikeaa. Ei lenkkejä, melkein ei happea ollenkaan vaikka kuinka istuisi ulkona. Huonekalujen tuunaaminenkin on jäänyt. Ehkä pystyisin, jos jaksaisin. Työasiatkin ovat rempallaan, kun ei työkykyä ole.

Jännittää. Toki itse leikkauskin, mutta enemmän sitä seuraava kuntoutusaika. Kuinka pää kestää, kun elinpiiri pienenee (väliaikaisesti) entisestään. Ennen kaikkea jännittää se, kuinka kauan lerpunraahausta on vielä edessä ennen kuin sille tehdään jotakin.

Yritän takoa päähäni suhteellisuudentajua: tämä vaiva ei ole kuolemaksi. Minulla on jalka, jolla kuitenkin jotenkin pääsee liikkumaan. En ole maailman ensimmäinen akillesjännevammainen ihminen. Tästä selviää, todennäköisesti (varmastikin) pääsen vielä joskus lenkille, eikä oloni ole yhtä turvonnut ja avuton.


Oikeastaan on ihan mielenkiintoista seurata omia reaktioitaan, joita poteminen tuo muassaan. En ole pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena ihmisenä, mutta nyt ruinaan seuraa Facebookissa kuin pikkulapsi. Kun en pääse ihmisten luo, kaipaan ihmisiä kaksinverroin luokseni. Sosiaalisuutta vai lapsellista huomionkipeyttä, mene ja tiedä. Mutta jokainen yllätysvieras, tai sovittu tapaaminen, piristäisi harmaata mieltäni ihan hirmuisesti.

Kaipaan myös ihan hirveästi äitiä. Tai oikeastaan sitä tunnetta, että saa itse vain maata avuttomana, ja äiti passaa. Niin kuin pienenä, jos oli vaikka kuumeessa tai vatsataudissa. Tiedän, ettei oma äitini sellaiseen enää pystyisi. 



Nyt alan itkeä pillittää kuin pikkulapsi. Kuinka naurettavaa. Mutta pitää sitä kai välillä saada olla heikko. Sitten voi taas koota itsensä ja jatkaa matkaa, hymyillen. Vahvempana.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Lauseen salaisuus

Mietin tänään lausetta. Sanajärjestystä, välimerkkejä, rytmiä, tunnelmaa. Miten vaikeaa on luoda kaunis lause, joka on täynnä merkitystä mutta ei puhkiselitetty. Ettei olisi pelkkää sanahelinää. Lause on täynnä valintoja. Ja pisteen paikka! Mihin sen panisi? Liian lyhyt lause töksähtää, liian pitkä venyy ja vanuu kuin ylisyöty purukumi. Tuntuu, etten osaa. 

Onneksi muutkaan eivät onnistu aina. Itseäni ainakin hihitytti, kun Timo Soini yritti saada Norjan tragediaa kommentoineeseen kirjoitukseensa syvällisyyttä käyttämällä vaillinaisia lauseita. Ei tehonnut minuun. Tyhjää täynnä. Samat sanat oli sanottu jo liian monta kertaa. Joskus paras osanotto on olla hiljaa, halata. Toisaalta muistan selvästi 1990-luvun loppuvuosina ilmestyneen Marja Kyllösen Lyijyuuma-romaanin, jonka omintakeisesta kielestä nousi kohu. Sitä pidettiin upeana sanataiteena. Itse tuoreena kirjallisuudenopiskelijana istuin hiljaa sohvannurkassani teekuppi kädessä ja romaani toisessa: pitäisikö tätä ymmärtää? En halua lukea sellaista proosaa, jonka jokainen sana täytyy miettiä erikseen. Varsinkaan en halua kirjoittaa sellaista tekstiä.


Graduni lausunnossa lukee maininta "poikkeuksellisen sujuvaa asiatekstiä". Olen siitä ylpeä. Silti se ei auta pätkääkään, kun yrittää saada jollekin fiktiiviselle henkilölle omanlaisensa äänen, joka ei kuulostaisi kornille. 

Olen ihaillut aina ja tulen varmaan aina ihailemaan Maria Jotunin taloudellista kieltä. Tekoja kielellä, sujuvaa dialogia, jossa ei ole mitään turhaa. Jokainen sana vie tarinaa eteenpäin. Toinen ihailemani kirjailija on Heidi Köngäs. Hänellä, jos kellä, on kaunis lause. Tekstiin, tunnelmaan, voisi jäädä asumaan. Tutustukaa!

Oma lauseeni on vielä hakusassa. Onneksi sen etsiminen on hienoa ja palkitsevaa puuhaa. Yrityksen ja erehdyksen taktiikka toimii. Pitää kirjoittaa, pyyhkiä pois, kirjoittaa ja taas pyyhkiä. Karsimisessa on ainakin omalla kohdallani kauniin lauseen alku.



torstai 4. elokuuta 2011

Keittiöpäivä

Aamulla laiskotti. En olisi millään viitsinyt nousta. Osansa oli rytmihäiriöillä, jotka eivät halunneet illalla minun nukkuvan. Kukuin kaiketi kahteen, kolmeen.

Oikeastaan on naapurimme syy, että päivästä tuli touhukas. Eilen yläkerrasta leijui niin herkullinen tuoksu, että vain vaivoin onnistuin välttämään sämpylänleivonnan. Aamulla en ollut enää yhtä onnekas, vaan laiskuuden aiheuttaman henkisen velttouden välttämiseksi laitoin kaurasämpylätaikinan nousemaan. Niiden lisäksi keitin aamupäivällä makkarakeittoa - ties mistä on peräisin himoni HK:n Siniseen. Sitä oli saatava.


Nyt iltapäiväksi keksin tehdä kasvisversion kesäkurpitsalasagnesta. Olen illalla lähdössä sisävesiristeilylle, ja poikani lapsenvahti on (tai ainakin muistaakseni on!) kasvissyöjä. Ajattelin, että on pojilla yhdessä mukavampaa masut täynnä :).


Keittiössä puuhaaminen on kyllä mukavaa. En ole mikään loistokokki, mutta mielestäni maku ei olekaan ruoan tai leivonnaisten tärkein arviointikriteeri. On mukavaa tietää, mistä aineksista ja miten ruoka, jota syö, on tehty. Ja luulen, että perhekin arvostaa itsetehtyä ruokaa. Heitä on ajateltu. Vaikka usein kyllä ajattelen kauhan varressa tai pullataikinan äärellä kaikkea muuta kuin perhettäni. Keittiö on minulle luova paikka. 


Katja Kallion Sooloilua-romaanissa todetaan osuvasti jotenkin näin: Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku. En voisi olla asiasta enempää samaa mieltä.











keskiviikko 3. elokuuta 2011

Hajanaisia ajatuksia

"Jos jatkuvasti nujertaa itseään tai miettii elämän huonoja puolia, takuulla myös estää itseään onnistumasta. Mieti miten voisit muuttaa sisäisiä viestejäsi ajattelemalla positiivisia, innostavia ajatuksia. Muista, että vain sinä pystyt niitä kuulemaan. Puhu siis sellaista mitä haluat kuulla."
 Näin kirjoittaa Facebook-kaverini sivustollaan. En tiedä, onko ajatus hänen omansa vai jostakin lainattu, eikä sillä ole väliäkään. Tosia ajatuksia joka tapauksessa. Itseään pitää rakastaa ensin, että kukaan muukaan voi rakastaa. Miksi se on niin vaikeaa?
Oikeastaan tämä merkintä olisi pitänyt aloittaa sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin...", mutta koska en halua viedä kunniaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta (joka on muuten loistava teos, suosittelen!), yritän keksiä jonkun muun tavan ilmaista ajatuksiani.
Olen viime päivät käynyt itseni kanssa noin miljoonatta kertaa keskustelua naisiin ja naiseuteen liittyvistä ulkonäköpaineista. Siitä, miltä minä näytän, miltä standardien mukaan pitäisi näyttää ja miten itse suhtaudun näihin oletuksiin.
Viikonloppuna törmäsin tylyllä tavalla siihen, että on olemassa paitsi kauniin naisen määritelmä, myös kauniin äidin määritelmä. Jokaisen meistä kai pitäisi pyrkiä näyttämään siltä, kuin emme olisi synnyttäneet. Itse en ole huomannut eroa synnyttäneissä ja ei-synnyttäneissä, mutta ilmeisesti sellainen on. Ja ilmeisesti jotkut lapsettomat katselevat kauhulla meitä ei-niin-kauniita naisia, että tuollaiseksiko sitä tulee kun lapsen saa. Onneksi on myös niitä, jotka edelleen mahtuvat kokoon 34 (en ole mahtunut kyseiseen kokoon sen jälkeen, kun täytin 14), voivat käyttää korkokenkiä (ei onnistu akillesjänne- ja nilkkavaivaiselta) ja jotka osaavat laittautua näyttävästi (minä en ole käynyt koko kesänä edes kampaajalla, kun on ollut hiukan muuta mielessä), niin tietävät, että toivoa on. 
Äh, katkeran naisen katkeraa puhetta. Lenkille jos pääsisi, kirjoittaisin ihan toisenlaisia sen jälkeen. Tämä pitäisi pyyhkiä pois. Pitäsi ilmeisesti opetella sanomaan itseään kauniiksi, niin ehkä sitä sitten muuttuisi sellaiseksi. Auttaisikohan näihin ylimääräisiin kiloihinkin sama...
* * *

Olen suunnitellut kansalaisaloitteen tekemistä. Mielestäni on väärin, että kotihoidon tukea maksetaan vain alle 3-vuotiaiden vanhemmille. Ehdottomasti vanhemman kotonaoloon pitäisi saada yhteiskunnan tukea myös silloin, kun lapsi on yläkouluun siirtymisikäinen. Seiskaluokan ajan jos olisi äiti tai isä kotona odottamassa koululaista, tarjoamassa välipalaa, vahtimassa netinkäyttöä, kysymässä mitä kuuluu ja miten menee ja tarkistamassa, että läksyt on tehty, niin säästyttäisiin monelta murheelta. 
13-vuotias on vielä ihan lapsi, ja koulumuodon muutos vaatii paljon. Itse asiassa monilta varmaan liikaakin. Uusi koulu, uudet kaverit, uudet opettajat, uudet oppiaineet... ja siihen päälle omaan kasvamiseen liittyvä myllerrys - vähemmästäkin sitä paha olo monelle tulee. 
Olisi hyvä, jos kotona joku ehtisi paneutua nuoren huoliin, ja iloihinkin. Myös kaveripiiri saattaa vaihtua tai ainakin osittain muuttua - vanhempien olisi hyvä tutustua näihin uusiin ihmisiin. En tiedä, mitä konkreettisia hyötyjä mallilla saavutettaisiin, mutta sietäisi kokeilla. Varmaan ainakin koulu- ja nettikiusaaminen vähentyisi. Moni nuori joutuu itsenäistymään ihan liian varhain, enkä tarkoita tällä nyt eteenlankeavien kotitöiden määrää.

maanantai 1. elokuuta 2011

Syystuulia

Tänään on hyvä päivä! Kaivoin pienen ikuisuuden unohduksissa olleet tiedostot esiin. Tarinan, joka ansaitsee tulla valmiiksi. Tuntui hyvältä lukea omaa tekstiä, joka ainakaan paikoitellen ei nosta häpeän punaa kasvoille. Silti mietin, mitä minulle on tapahtunut näissä kolmessatoista vuodessa - niin kauan on siitä, kun opiskelin sanataidetta kokonaisen vuoden, hurmaannuin. Kuvittelisi, että tekstiä syntyy nyt aikuisena helpommin kun on elämänkokemusta ja kai tietoakin enemmän kuin aiemmin. Mutta ehkä se on Paha Itsekritiikki, joka jarruttaa. Tottumattomuus. Harjoituksen puute.


Tänään tosiaan on tuntunut, että ulkona puhaltanut pohjoistuuli virkisti mieltä ja ruumista, tuli syksyinen energiaolo. Jalkaleikkauksen odottaminenkaan ei tunnu tänään niin kamalalta. Ehkä sekin vielä järjestyy, ja sen myötä moni muu asia. 

Minun vuoteni ei oikeastaan koskaan ala 1.1., vaan joskus elokuussa. Kun tuoksuu koulunalulle. Silloin on uusiutumisen ja hyvien päätösten aika, se, jota lehdet huutavat noin puoli vuotta etuajassa aina. Tulee aivomyrskyjä, joiden perässä ei tahdo pysyä. Sormet kulkevat näppäimistöllä liian hitaasti. Toisaalta elokuussa illat alkavat viiletä ja pimentyä. Löydän ikuisen rakkauteni, villasukat. Ilman villasukkia ei ole elämää.

Viimeistään syksyllä on pakko päästä käymään Lakeudella, katsomassa ja haistamassa vastaleikattuja viljapeltoja. Kaipaan sydämestäni sinne, missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää.

Nyt ulos pelaamaan Afrikan tähteä. Poikanikin rakastaa tätä säätä, touhuaa meille piknikiä terassille.