perjantai 31. elokuuta 2012

Kun sanoja ei ole

Toukokuussa surmatun 8-vuotiaan tytön kuolemaa puidaan parhaillaan oikeudessa. Tapauksesta paljastuu niin karmaisevia yksityiskohtia, ettei ihmisen ymmärrys riitä niitä käsittämään. Miten kukaan voi tehdä lapselleen tai sallia lapselleen tehtävän jotakin tuollaista: pientä tyttöä on lyöty, revitty hiuksista, sidottu, teipattu hengitystiet umpeen... mitä kaikkea. Tukehtumiskuolema on ollut pitkä ja tuskallinen. Lisäksi on paljastunut, että tytön "varhaislapsuuden traumojen" takia tekemät tihutyöt ovat olleetkin äitipuolen tekemiä ja tytön tekemiksi lavastamia.

Perheen ongelmista on toki tiedetty lastensuojelussa, mutta ilmiselvistä merkeistä huolimatta lasta ei ole huostaanotettu isältään. Ilta-Sanomat uutisoi lastenvalvojan todenneen, että "odotetaan nyt vielä neljättä kertaa". Siis neljättä pahoinpitelyä! Eikö ensimmäisenkin kerran pitäisi itsestäänselvästi olla liikaa? Tähän kohtaan nyt sitten miljoona kirosanaa. Muita sanoja minulla ei ole.

Olen kuullut tapauksista, joissa perheistä on täysin olemattomin perustein tehty lastensuojeluilmoitus, joka on johtanut vuosien painajaiseen. Sosiaalitoimi kyttää ja jopa huostaanottaa lapset vailla järjellistä syytä. Ja sitten tapahtuu tällaista.

Vaikka tuntuu, etten halua kuulla enää yhtään likaista yksityiskohtaa oksentamatta, mielenkiintoista olisi tietää lapsen äidistä. Miksi sosiaalityöntekijät eivät ole ottaneet äidin hätää lapsensa puolesta vakavasti? Miksi kukaan ei ole uskonut sitä, minkä äiti - ja kaikki muutkin - ovat nähneet: lapsen mustelmat, revityt hiukset, psyykkiset oireet? Lapsen huoltajuuden saanut isä on jollakin käsittämättömällä tavalla ansainnut lastenvalvojan luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Paha, paha äiti taas on menettänyt huoltajuuden mukana ilmeisesi ihmisarvonsakin, joten häntä ei ole ollut syytä kuunnella. 

Mieleen nousee kauhistuttava ajatus: ei kai sosiaalitoimen toiminnan taustalla ole vääränlainen ylpeys siitä, että juuri isä sai tytön huoltajuuden, eikä tehtyä virhettä näin ollen haluttu myöntää? Jos isä naisystävineen sen takia sai aina uusia ja uusia mahdollisuuksia? Ei nimittäin ole mikään uusi asia, että huoltajuuskiistoissa isien oikeudet eivät yleensä ole niitä parhaimpia. Äidin täytyy olla yleensä todella kelvoton vanhempi, ennen kuin menettää lapsensa huoltajuuden. Ja paino on nyt sanoilla todella ja kelvoton.

Ei ole sanoja, joilla voisin kuvata sitä, kuinka suunnattoman surullinen olen tuon pienen ihmisparan puolesta. Mitä kaikkea hän onkaan joutunut kokemaan ja miten kärsimään! Mistä tällainen pahuus oikein tulee? Olen ollut taipuvainen uskomaan siihen, että julmillakin teoilla on syynsä. Että vaikka ei voi hyväksyä, voi ymmärtää. Useimmiten syyllinenkin on jollakin tavalla uhri, joka tarvitsee apua; joku asia pahantekijän taustassa ja elämänhistorissa on sairastuttanut hänet ja saanut tekemään pahoja tekoja. Eino Leinon sanoin: "Ei paha ole kenkään ihminen, vain toinen on heikompi toista." 

Tällaiset tapaukset kuin 8-vuotiaan Eerikan murha horjuttavat uskoani. Miten kukaan voi järjestelmällisesti kiduttaa ja pahoinpidellä pientä, viatonta lasta? Täytyy olla läpeensä paha, jotta pystyy tapahtuneen kaltaisiin tekoihin. En kannata kuolemanrangaistusta. Mielestäni silmä silmästä, hammas hampaasta -ajattelutapa ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Mutta. Ei ole olemassa riittävän julmaa rangaistusta, jolla tytön isä ja äitipuoli voisivat tekonsa sovittaa.

On inhottavaa kohdata omia reaktioitaan. En halua olla barbaari, en halua kostaa. Haluan uskoa ihmiseen ja hyvinvointiyhteiskuntaamme edelleen. Vaikeaa on. Tapauksessa tyrmistyttää paitsi teon sanomaton julmuus, myös järjestelmän toimimattomuus, viranomaisten välinpitämättömyys, kaikki systeemin porsaanreiät.

Vaikka sanoja ei ole, tunteet eivät ole kadonneet. Niitä on paljon, eivätkä ne ole mukavia.

torstai 30. elokuuta 2012

Markkina-arvoa mittaamassa

Männä viikolla on kohistu myös siitä, kun eräskin jyväskyläläinen maisterismies, Henry Laasanen, loihe lausumaan, että tatuoinnit laskevat naisen markkina-arvoa. Mielipidettään maisteri argumentoi vetoamalla tutkimukseen, jonka mukaan osa miehistä ajattelee tatuointien olevan naisella turn off, (seksuaalista) kiinnostusta vähentävä tekijä.

Kannanottoa ei toki pidä ottaa liian vakavasti. Tuohtumattakin sopii olla, sillä teksti on taatusti kirjoitettu provosoimismielessä, tekemisen puutteessa. Jokainen ajatteleva ihminen tietää varmasti, että ihmiset eivät ole markkinatavaraa ja jokaisella on oikeus omaan ruumiiseensa. Tatuoinneista saa sukupuolesta riippumatta vapaasti pitää tai olla pitämättä. Voin hyvin kuvitella, että ne ovat joidenkin mielestä turn off. Mutta mitä sitten? Aika harva nainen varmastikaan jaksaa korvaansa lotkauttaa tällaisille aivopieruille. On aivan sama, onko sitä jonkun mielestä hotti (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) vai ei. On myös selvää, että kaikkia ei voi miellyttää. Minäkään en yhtään tykkää junteista, sovinistisista rasistimiehistä, jotka kuvittelevat olevansa luomakunnan kruunuja ja sellaisina saavansa päästää suustaan mitä tahansa.

Jollakin tavalla maisteri Laasasen kirjoitus kuitenkin jäi mielen pohjia kutittelemaan. 

Kuinka epävarma (omasta markkina-arvostaan) täytyykään olla ihmisen, joka yrittää näin nololla tavalla teilata toisia ja ylentää itseään? Laasasen mielestä tatuoidut naiset ovat helppoja, vaikka tekstistä huokuu kilometrin päähän se, ettei Laasanen taida koskaan olla uskaltanut edes yrittää yhtään tatuoitua naista, oman elämänsä subjektia. Siitähän tatuoinneissa on kyse: ihmisen halusta koristella itseään ja kyvystä päättää omasta ruumiistaan. Nimenomaan naisten tatuoinnit ovat useimmiten tarkkaan harkittuja ja merkityksellisiä kuvia ja niiden ottaminen tietoinen päätös. Paitsi kuvalla, myös teolla on oma symboliarvonsa. Ne molemmat ovat osoituksia naisen itsenäisyydestä. 

Sellainen voi toki olla miehestä pelottavaa, jos oma ego on riippuvainen siitä, että saa määrätä ja arvottaa toisia. On tainnut olla maisterinkin tyytyminen niihin maan hiljaisiin, jotka eivät ole vielä uskaltaneet ottaa oman elämänsä ohjaksia itselleen, vaan nöyränä palvelevat elämänsä miehiä, niitä, jotka kuvittelevat, että oma mielipide on jumalallinen totuus. 

Laasasen mukaan naiset eivät opi "totuutta" tatuoinneista siksi, että miehet ovat niin "römpsän" perään, että sietävät rumat tatuoinnitkin, kunhan vain saavat seksiä. Melkoista miesten aliarviointia. Vai onko? Ovatko miehet todella niin helppoja, että kuka tahansa reiällinen olio kelpaa kumppaniksi? Ja jos kerran tatuoinneilla ei lopulta olekaan mitään vaikutusta suhdetoimintaan, miksi niistä ja niiden kantajista pitää kirjoittaa näin vähättelevästi?

Veikkaan, että Laasanen ei usko, jos sanon, että omaa tatuointiani ottaessani pieneen mieleenikään ei juolahtanut ajatella, mitä mieltä muut asiasta ovat. En ymmärtänyt ajatella markkina-arvoani, koska sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mitä joku epämääräinen "miesten" joukko minusta ajattelee. Uskon siihen, että miehetkin ovat yksilöitä. Ihmisiä. Niin kuin vanha sanontakin kuuluu, yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Hyvä niin, kaikissa suhteissa. Muuten voisi Laasasellakin olla aika yksinäistä "markkinoilla".

Kilpailu seis!

Eilen mediassa uutisoitiin näyttävästi, että superäiti ja yrittäjä Marjo Niittyviita on tuomassa Suomeen lasten kauneuskilpailuja. Niittyviita kyllä kiirehti selittämään, ettei kyseessä oikeastaan olekaan kauneskilpailu, vaan kykykisa ja prinsessapäivä, jossa kaikki lapset sijoittuvat kolmen parhaan joukkoon, siis ykkösiksi, kakkosiksi tai kolmosiksi. 

Sitä Niittyviita ei selvittänyt, miksi on tarpeen tehdä tätäkään kolmijakoa. Lapset kyllä oppivat aikanaan, ovatko he kauneuden (tai minkä tahansa muunkin asian suhteen) ykkös-, kakkos- vai kolmosluokan kansalaisia. Siihen saakka jokaisen tytön on syytä saada olla oman elämänsä supermalli. Ja vaikka kisassa ei jaettaisi palkintoja ollenkaan, silti tietoinen katseiden kohteeksi asettuminen on vastenmielinen ajatus. Lasta ei pidä koskaan esineellistää. Eikä pidä opettaa ajattelemaan, että ulkonäkö voi olla menestyksen mittari tai taidot ihmisarvon mittari.

Facebookissa lähti heti uutisen ilmestymisen jälkeen kiertämään erilaisia "Sano EI lasten kauneuskilpailuille" -ketjuviestejä. Asiaa. Silti hätkähdin, kun tänä aamuna huomasin Maikkarin uutisoivan kisojen peruuttamisesta. Niittyviita perheineen on saanut tappouhkauksia hankkeen takia. On helpottavaa huomata, että joissakin asioissa suomalaisvanhemmilla tuntuu olevan järkikulta tallessa. Lasten kauneuskilpailut eivät selvästikään sovi suomalaiseen arvomaailmaan. 

Pelottavaa taas on huomata, että toisissa taas näin onnellisesti ei ole. Onko tosiaan niin, että asia ei olisi mennyt perille yhtään sivistyneemmillä keinoilla? Entä, jos kisaan ei vain olisi tullut muita osallistujia kuin Niittyviidan omat lapset? Paitsi että tietenkin olisi tullut. Toisaalta tekisi mieleni sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Niittyviidankin on hyvä herätä siihen tosiasiaan, että kaikki ei ole kaupan eikä kilpailutettavissa. Yhteiskunnan oravanpyörään ehtii pätemään myöhemminkin, lasten pitää saada olla lapsia. Mutta kyllä tappouhkaukset ovat ehdottomasti liikaa. Ja väärä malli lapsille. Ennen kaikkea sitä. Asioita nyt vain ei hoideta niin. Eihän lapsikaan saa lyödä tai purra, jos asiat eivät suju oman mielen mukaan. Miksi sitten aikuinen saa?

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Ihan jees hautajaiset

Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi, biisinikkari, kolumnisti ja maanviljelijä Simo Ralli julkaisi elokuun alkupuolella esikoisromaaninsa. Ehdin jo täällä blogissakin ottaa kantaa väitettyihin Lauri Tähkä -viittauksiin ennen kuin ehdin saada koko opusta näppeihini. Nyt on romaani luettu ja olen viisaampi kirjoittamaan siitä yhtään mitään.

Uurna-nimeä kantava teos (Like 2012) kertoo Rangan veljesten erikoisesta matkasta Espanjaan. Kuuman auringon alla on on järjestettävä kuolleen Erkki-sedän tuhkaus ja hoidettava muut käytännönjärjestelyt; vuolaana virtaava, halpa viini vain meinaa tehdä eteläpohjalaiskaksikolle temput, etenkin, kun mukaan kuvaan astuu naapurin ihana Alina-neito sekä huomattavan iso perintö - selvinä seteleinä. Mukana menossa kulkee Erkin ystävä ja kaikkien alojen erikoisasiantuntija Kalle, joka on paitsi korvaamaton apu asioiden hoidossa, myös valtuutettu jättämään veljeksille Erkin henkisen testamentin, jossa kuolemansynnit on räknätty nykyajan hyveiksi ja vanhoista hyveistä on tullut syntiä.

Uurna on kustantajan toimesta luokiteltu veijariromaaniksi. Sitä teos kaikkein eniten varmasti onkin, vaikka aivan tyylipuhtaasti se ei kategoriaansa solahdakaan. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisäksi Uurna sisältää myös Rallin kolumneille ominaista pohdiskelua ja maailmanmenon kriittistäkin tarkastelua. 

Tässä onkin teoksen ehkä suurin ongelma. Kolumneista tuttu kantaaottavuus ja vakavista puitteistaan huolimatta huoleton tarina eivät kohtaa teoksessa kovinkaan luontevasti. Mieleen pompahtaa tuon tuosta Risto Ahdin ohje kirjoittajalle: Näytä, älä selitä! Ralli sortuu valitettavan usein selittämään asioita sen sijaan, että näyttäisi, mitä tapahtuu, kun ahneudesta, kateudesta ja sen sellaisista asioista tulee hyveitä. 
 
Näyttämisen puutteen takia henkilöhahmot jäävät yksiulotteisiksi paperinukeksi. On vaikeaa eläytyä Villen ja Joonaksen suruun, kun se ei tunnu oikeasti koskettavan heitä itseäänkään. Minun on vaikeaa uskoa kaikkia Villen reaktioita ja ajatuksia aidoiksi, sillä ne tarjoillaan lukijalle kovin, kovin analysoituina. Koskettavampaa olisi saada elää ne yhdessä Villen kanssa.

Selittelyn lisäksi Uurnan keskeinen ongelma on Etelä-Pohjanmaan murteen epäjohdonmukainen käyttö. Rallin olisi suonut valitsevan joko kokonaan murteellisen ilmauksen tai sitten murteen olisi voinut rajoittaa pelkkiin suoriin lainauksiin; tällöin kertoja olisi voinut olla murteesta vapaa. Nyt murreilmauksia heitellään sinne tänne - toisaalta taas sitä ei esiinny edes kaikissa Villen repliikeissä. 

Kaiken kaikkiaan Uurnasta jää jollakin tavalla keskeneräinen vaikutelma. Teoksessa on jo nyt hyviä oivalluksia ja rallimaisen hersyvää (pohjalais)huumoria sekä syvällinen, tärkeä oivallus nykymaailman menosta, mutta olisi aineksia paljon parempaankin, kun tarinaa olisi maltettu työstää vielä lisää. Kustannustoimittajauntuvikko minussa intoutui huseeraamaan punakynän kanssa kirjaa lukiessa, kysymyksiä ja muokkausehdotuksia vilisi silmissä alvariinsa. Idea kuolemansynneistä nykyajan hyveinä on loistava, ja ansaitsisi paremman esillepanon. Uskon vakaasti, että Rallista olisi ollut syvällisempäänkin kaunokirjalliseen ilmaisuun oikein tuettuna.

Summa summarum: Uurna on paikoin huvittava ja paikoin oivaltava romaani, jonka syvin sanoma valitettavasti jää kömpelöhkön kerronnan jalkoihin. Kyllä minä silti viihdyin kirjan parissa. Jos Uurnalle pitäisi tähtiä jaella, antasin ihan kivat kaksi ja puoli tähteä ja toivoisin, että seuraavaa romaaniaan Ralli malttaisi tuumata hiukan kauemmin ja tarkemmin. Ja ottaisi vaikka minuun yhteyttä sitten, kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis. Mielelläni minä sitä yhdessä kirjailijan kanssa työstäisin ;).

perjantai 24. elokuuta 2012

Loppuun asti mietitty?

Eilen torstaina ilmestyneessä MeNaisissa on juttu Gotlannissa sijaitsevasta Sielukoulusta, jota ylläpitävät suomalaiset energiahoitajat Suvi ja Ville Savolainen. Juttu on täynnä sen sortin hörhöilyä, jota en ymmärrä ollenkaan. Vaan eipä minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään. 

Se, mikä jutussa pahiten särähti korvaani, oli Suvi Savolaisen toteamus siitä, että lapsi valitsee itse ne olosuhteet, joihin haluaa syntyä. Hänen oma lapsuutensa ei ollut paras mahdollinen, mutta hän kuulemma tarvitsi ne kokemukset, ettei hänen egostaan kasvanyut tympeä ja ylimielinen.

Onkohan Savolainen miettinyt asiaa aivan loppuun asti? Ihanko varmasti narkkariäidin heitteillejätetty ja pahoinpidelty lapsi on valinnut kohtalonsa? Tai joku toinen nälkäänäkevä, hyväksikäytetty ja lopulta surmattu lapsi? Listaa voisi jatkaa loputtomiin, niin julma tämä maailma on. Kuinka kamalia näiden lasten egot ovatkaan, että vain tällaisen kohtalon valitsemalla voi kasvaa paremmaksi ihmiseksi? Siis jos sattuu säilymään hengissä aikuiseksi asti. Ja entä, jos pahan kierre jatkuu? Jos egosta tulee aikuisena tympeä ja ylimielinen, paha ja ilkeä kurjista lähtökohdista huolimatta?

Savolaisen ajatusmalli lienee mahdollinen vain länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille, sellaiselle, joka ei ole elämässään kohdannut todellisia vaikeuksia. Itsekin ajattelen, että ihminen on kokemustensa summa ja kaikesta, mitä eteen tulee, voi oppia lopulta jotakin - tai jäädä vellomaan negatiivisuuteen. Siihenkin uskon, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Mutta että kohtuuttoman kurja lapsuus olisi oma valinta, joka on tarpeellinen?

Olen sanaton.

Suurlähettiläät: Tyhjä taulu 
 

torstai 23. elokuuta 2012

Minun Mannerheimini

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli YLE:n kohua herättäneestä Mannerheim-elokuvahankkeesta. Se pani miettimään toden teolla sitä, minkälaisista asioista suomalainen identiteetti ja itsetunto koostuu. Ovatko 1900-luvun sotavuodet ja niiden sankarit, veteraanit, saaneet liiankin suuren painoarvon? Aivan kuten artikkelissa, kysyä sopii, ketä tai mitä kunnioitamme sitten, kun viimeinenkin sotaveteraani on poissa.

Ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä sodassa tehtyjä urotekoja. On toden totta kallisarvoista, että itsenäisyys on saavutettu ja säilytetty. Mutta millainen on se kansa, joka tätä pohjoista kamaraa asuttaa? Mikä meille on tärkeää? Voiko mannerheim olla muutakin kuin Mannerheim? Mitä?

6-vuotiaani valitsi iltasaduksi Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjan. Tarinassa mukana on Runebergin runo Saarijärven Paavosta. Lapseenkin kolahti ajatus siitä, että jalo Paavo pani leipään puolet petäjäistä sittenkin, kun itsellä asiat olivat hyvin, mutta halla oli vienyt naapurin sadon. Paavo olisi voinut elää leveästi, mutta hän tunsi vastuuta lähimmäisestään. Myös paljon puhutussa sodassa menestyksen kannalta oleellista oli se, että kaveria ei jätetty.

Mitä tekee nykysuomalainen, joka on vauraampi kuin edelliset sukupolvet ikinä? Auttaako kaveria? Ei. Se huutaa oikeistopopulistisessa hurmoksessaan, että pannaan rajat kiinni, lakkautetaan kehitysapu, lähetetään neekerit Timbuktuun tai ainakin Ahvenanmaalle. Ja niin edespäin. Hävettää. Toisaalla suomalainen ihailee kaikkea, mikä on eurooppalaista, ulkomaalaista. Oma kieli, kulttuuri, tavat, ulkonäkö koetaan vääränlaisiksi. Junteiksi. Mielistellään kaikkea muka-hienompaa. Taas hävettää.

Meillä - jos kellään - on varaa auttaa kaveria. Maailma on pienentynyt. Ennen kaukana on nyt lähellä. Toisaalta meillä on myös varaa paukutella henkseleitä: olemme pieni mutta menestynyt kansakunta. Meillä menee hyvin, vaikka ei suomalainenkaan yhteiskunta tietenkään täydellinen ole.

Pikku hiljaa pitäisi kääntää katse menneisyydestä tulevaisuuteen. En usko, että Mannerheim kumppaneineen soti sitä varten, että me unohtaisimme, keitä ja millaisia olemme. Suomalainen on sitkeä, avulias, uskollinen, luotettava. Sanansa mittainen. Siitä sietää olla ylpeä. Niin kuin kauniista luonnosta, puhtaasta ruoasta, töpsänenäisestä, pellavapäisestä kansastakin.

Sen enempää alemmuuskompleksin poteminen kuin menneisyyden sankareiden loputon henkilöpalvontakaan eivät johda mihinkään. Kannattaa mieluummin ottaa oppia siitä, mikä sankareista teki sankareita ja noudattaa heidän esimerkkiään. Tosin samalla, että menneeseen ei ole enää paluuta eikä meistä tule ranskalaisia tai amerikkalaisia, vaikka meidät voissa paistettaisiin. J.V. Snellmannin sanoin: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia!"

Ideaalia äytyy soveltaa, sillä maailma on muuttunut. Tästä Suomen Marsalkassa on kyse, ainakin, mikäli Suomen Kuvalehteen on uskominen.


Minun Mannerheimini ei oikeastaan ole Mannerheim. Pikemminkin minun sankarini on Saarijärven Paavon kaltainen, hyväsydäminen ja sitkeä tavallinen suomalainen. Vaikka nostan hattua Mannerheimille, vielä syvempään niiaan ja pokkaan tavallisen suomalaisen edessä, sellaisen, joka ei jätä kaveria.

maanantai 20. elokuuta 2012

Bloggaajien suosiossa

Bloginpidon alettuani olen alkanut aktiivisemmin seurata blogeja itsekin. Säännöllisesti en lue kuin muutamaa suosikkia, mutta satunnaisesti silmäilen kai paria - kolmeakymmentä eri blogia. Pääsääntöisesti niiden aihepiirit käsittelevät sisustamista, kirppistelyä, tuunaamista ja sen sellaista. Kai noita voisi lifestyle-blogeiksikin kutsua. 

Viime aikoina on pistänyt silmään sellainen kummallisuus useammassa blogissa, että esiteltäessä jotakin sisustushankintaa tai tuunausta tekstissä kerrotaan asian "olevan bloggaajien suosiossa". Mitä ihmettä?

Olen ilmeisesti käsittänyt jotakin perusteellisesti väärin, sillä olen kuvitellut ainakin useimpien sisustusblogien perustuvan nimenomaan siihen, että kaikilla ei ole samanlaista. Koska oma on uniikkia, sitä sopii esitellä. Vaikka eihän se niin mene. Useat blogit ja niissä esiteltävät kodit ovat toistensa kopioita; miljöitä ja kirjoittajia on vaikeaa erottaa toisistaan. 

Minun logiikallani bloggaajien suosiossa -ilmiössä ei ole kauheasti järkeä. Missä on kaikki persoonallisuus? Mennäänkö yli siitä, mistä aita on matalin? Yksi keksii jonkun jutun ja kohta kolmekymmentä muuta apinoi. Miksi? Eikö olisi paljon palkitsevampaa keksiä joku oma juttu ja esitellä se?

Tietenkään asia ei ole aivan noin yksinkertainen. Jokainenhan sitä jostakin inspiraatiota ja idoita etsiskelee. Siksihän osittain itsekin sisustusblogeja seuraan. Blogeista olen bongannut niin räsymatot, kelapöydät kuin pölkkyjakkaratkin. En kuvittele oman kotini ikkunapokien, kirjapainokastien, puulaatikoiden tai Aarikan raitapurkkien olevan omia, briljantteja keksintöjäni. Jostakin nekin ajatukset ovat lähteneet. En silti koskaan voisi ostaa mitään omaan kotiini vain kuuluakseni johokin bloggaajien  sisäpiiriin. Sellainen tuntuisi kovin oudolle, nolollekin. 

Totta puhuakseni en usko, että kukaan muukaan tekee niin. Ainakin toivon kovasti, ettei niin olisi. Toivon myös, että blogimaailmassa olisi enemmän sellaisia kirjoittelijoita, joiden kodit ovat persoonallisia, tavallisia, omannäköisiä. Olen kuullut, että meidän niin sanottujen tusinabloggaajien (jos nyt edes sellaisiin lukeudun) teksteille ja etenkin kotikuville annetaan internetin ihmeellisessä maailmassa kovaa kyytiä. Kuvittelemme kuulemma olevamme jotain, nolaamme itsemme ja perheemme täydellisesti. Ehkä niinkin, mutta ainakin valinta on tietoinen. 

Minusta on pelkästään mukavaa, jos ja kun kaikki kodit ja blogit eivät ole silkkaa musta-valkoista kiiltokuvaa. Mitä stailatumpi ympäristö ja mitä lavastetumpia kuvia, sitä epäkiinnostavampi blogi minun silmissäni on. On totta, että kuralammikoita, leivänkannikoita ja vaatekasoja näkee omassa kodissa kyllä tarpeekseen, niistä ei välttämättä halua enää erityisemmin lukea. Mutta joku särö, epätäydellisyys, inhimillisyyden ripaus täytyy olla, jotta kiinnostus säilyy.

Helmi, tai oikeastaan jalokivi, kaikkien seuraamieni blogien joukossa on ehdottomasti Rillirouskun ylläpitämä
KOTIPALAPELI -blogi. Miljöö, koti, on mielettömän kaunis ja inspiroiva. Teksti on hyvää ja persoonallista. Eikä blogissa edes yritetä teeskennellä, että elämä olisi aina täydellistä. Sellainen on ehdottomasti tämän bloggaajan suosiossa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Pätö asia

Joskus sitä saa itsensä kiinni sellaiseta älyttömyydestä, että ärsyyntyy jostakin aivan olemattomasta asiasta. Tänään kävi juuri niin. Selailin Facebookia. Ja koska on sieniaika, yksi jos toinenkin kaverini tai kaverin kaveri tai kumminkaima oli käynyt sienessä. Poimimassa kanttarelleja, kuulemma. 

Ensimmäistä kanttarellinpoimijaa tuskin noteerasin, en toistakaan. Kolmannen kohdalla jo huokaisin ja neljättä sorruin opettamaan. Viidennen kohdalla kulmat menivät kurttuun, ja kuudennen kohdalla alkoi ärsyttää todella.

Kantarelleja, hyvät ihmiset, kantarelleja! EI kanttarelleja, missään nimessä. Keltavahvero on toinen nimi, jos ei kantarelli sovi suuhun.

Kantarelliärsyyntymiseni on naurettavaa, tiedän. Pätö asiasta nyt ruveta meuhkaamaan! Nolottaa. Mutta silti. Miten se voi olla niin vaikeaa, kirjoittaa sanoja oikein? 

Kiitos ja anteeksi.

 
 

torstai 16. elokuuta 2012

Eläkkeellejäämättömyysloukussa

Yksi yhteiskunnallinen kestopuheenaihe tuntuu olevan eläkeiän nostaminen ja sitä kautta työurien pidentäminen. Vuosi sitten, kun kävin jalka-asioissa lääkärillä, tämä päivälleen ikäiseni keski-ikää lähestyvä nuori mies hihkaisi, että "tokihan koipi kuntoon pitää saada, että pääset takaisin työelämään - me kun emme tule koskaan pääsemään eläkkeelle! Kiitin lääkäriä mielettömän kovasta työmotivaatiosta (keskustelu käytiin pilke silmäkulmassa). 

Meitä ei-vielä-eläkeikää lähestyviä sukupolvia pelotellaan milloin mitenkin korkeaksi nousevilla eläkeikäskenaarioilla. Seitsemänkymppiseksi täytyisi ainakin jaksaa paahtaa.

Keskustelu jumittuu yleensä tähän, kinaan ikävuosien määrästä. Mielestäni oleellisempaa olisi pohtia minkälaisilla ehdoilla ja minkälaisissa oloissa työtä tehdään. Jos työ on mielekästä ja elämän eri osa-alueet tasapainossa keskenään, uskon, että työurien pidentäminen on mahdollista. Nykyinen pätkätyöhelvetti ja sen aiheuttama pätemisentarve polttavat työntekijän loppuun alta aikayksikön. Joustovaraa on liian vähän. Raha on liian tärkeää.


Paljon puhutaan hidastamisesta. Kilpaillaan siitä, kuka on ekologisin, kotoilee taitavimmin, elää elämyksellisintä elämää. Kun hidastamisesta tulee suoritus, mennään metsään ja lujaa. Minä uskon siihen, että ihminen on tehty nukkumaan 8 tuntia vuorokaudessa, tekemään työtä toiset 8 tuntia ja viettämään vapaa-aikaa vuorokauden loput 8 tuntia. Tietysti jokaisen elämässä tulee jaksoja, jolloin kolmijaossa joku osa-alue korostuu muita enemmän, mutta periaatteessa jako on toimiva. 

Toivon hartaasti, että tulevissa kuntavaaleissa puhuttaisiin aidosti hyvän arjen puolesta. Eurokriisit ja muut isot teemat hallitsevat muita vaaleja, mutta kuntavaaleissa on hyvä panostaa ruohonjuuritasoon. Toivottavasti vaaleissa puhutaan toimivista sosiaali- ja terveyspalveluista, myös mielenterveyspalveluista, laadukkaasta päivähoidosta ja koulutukseta, nuorten hyvinvoinnista, ihmisten välisestä tasa-arvosta, työelämän laadusta, kirjasto-, kulttuuri- ja harrastustoiminnasta, vanhuspalveluista ja sen sellaisista. Toivon kovasti, että tulevissa vaaleissa tehdään ihmisenkokoisia ratkaisuja eikä jäädä jaanaamaan siitä, onko melonilla lippalakki vai sopisiko se paremmin appelsiinille.

Minusta työssäjaksamisessa numerot ovat jossakin määrin yhdentekviä. Tässäkin asiassa kannattaisi panostaa laatuun määrän sijasta. Opin viime keväänä Reijo Punnoselta, että oleellista on lisätä elämää vuosiin, ei niinkään vuosia elämään. Työntekijä, joka voi hyvin ja tekee mielekästä työtä, jaksaa työelämässä kuin itsestään pidempään. Ei siihen mitään poppaskonsteja ja piiskaa tarvita. Korkeintaan sopivia kannustimia.


P.S. Totta vieköön, että mieleni tekisi ryhtyä kuntavaaliehdokkaaksi, pääsisi pauhaamaan oikein sydämensä kyllyydestä. Mutta toisaalta - saanhan pauhata täällä blogissakin ;).

tiistai 14. elokuuta 2012

Pitäisi rakastaa itseään

Itseään pitää rakastaa, sanovat.

Entä, kun en rakasta? 

Olen väärän näköinen, kokoinen, luonteinen, mielipiteeni ovat vääriä. En osaa olla niin kuin haluaisin. Katson itseäni kokovartalopeilistä mennessäni saunaan. Inhottaa. Vatsamakkarat, kampurajalka, iso nenä, riippurinnat. Kaikki. Yritän laittautua nätiksi - olen suttuinen, tyylitön, ruma. Kavereille sanon aina väärät sanat väärään aikaan. Huumoriani ei ymmärretä, se on vääränlaista. Miksi kukaan haluaisi olla tällaista lähelleen, ystäväksi?

Haluaisin olla iloinen, ystävällinen, syvällinen, hauska, ahkera, tyylikäs, innostava, viisas, innovatiivinen, lempeä, kaunis, lämmin, rohkea, empaattinen ... olen tyhmä, laiska, saamaton ja ruma.

Jotakin tarttis teherä.

Pitäisi löytää työpaikka, laihtua, liikkua enemmän, reipastua, opetella kuuntelemaan, unohtaa itsensä, antaa anteeksi enemmän. Syödä terveellisesti ja olla vähemmän pisteliäs ja paljon vähemmän juro. Mutta kun koko ajan särkee! Milloin minnekin. En jaksaisi enää. Tekosyitä kaikki.

Kaipaan halausta, lupaa olla sellainen kuin olen. Olo on orpo.

Sitten syliin kapsahtaa kuusivuotias, ottaa kaulasta kiinni ja sanoo: "Äiti, sä olet mun paras kaveri ja mun lempibändi on Veikko Lavi." Silloin on pakko nauraa.

Minulla on syy.


maanantai 13. elokuuta 2012

Sisustuskuvahaaaste #20 Keittiö ja #21 Pöytä





Keittiömme on toimiva, kompakti kokonaisuus. Pohjaltaan se ei ole mikään perusköökki, mutta pidän kovasti sen jollakin tapaa kulmikkaasta mutta kotoisasta muotoilusta. Koska asumme vuokra-asunnossa, emme ole itse saaneet valita pintamateriaaleja. Ne ovat perussiistejä, mutta hiukan halvan oloisia. Tilannetta helpotti viimesyksyinen "remontti", kun päällystin välitilan laatat mustalla dc-fix -kontaktimuovilla. 

Niin kuin kuvista näkyy, tämänhetkinen matto ei todellakaan sovi sisustukseen. Sen Oikean Räsymaton kohtaamista odotellessa...

Seuraavassa muutama eniten itseäni miellyttävä yksityiskohta keittiöstä:





Sitten se pöytä. Alkukesän tuunauksen yhteydessä jo komistuksen esittelinkin, mutta kerta kiellon päälle:



Näin meillä.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Syksy saapuu

...ja minun taikinapeukaloani alkaa kolottaa. Ensiavuksi leivoin tänään korvapuusteja.

 Hyvin nousi taikina.

 Herra 6 vee halusi auttaa roiskimalla kanelia sinne tänne.
 



Kävi vain sellainen moka, että muistin vasta taikinan teon jälkeen, ettei meidän pakkaseen sovi millään tällaista määrää pullaa. Hupsis!

Tikusta asiaa



Tumpeloin eilen vanhan tikkuvartaani (neulepuikon) saunarakennuksen terassin lattialautojen väliin. Milläs sen sieltä ongit. Onneksi Prisma oli vielä auki, kurvailin äkkiä ostamaan uudet. Sorruin hiukan kalliimpiin bambuisiin, ja ai että ne ovat ihanan keveät! Miksi en ole aiemmin tajunnut? Hyvin olen pärjännyt äidiltä saaduilla metallisillakin, mutta näitä ei keveydessä voita kyllä mikään! 

Jos olen muutenkin hurahtanut nyt tikkuamiseen (kutomiseen), niin bambuisilla työskenteleminen on kaksin verroin kivempaa. 



"Enää" sata palaa puuttuu, niin peitto on valmis. Tai siis kaikki palat ovat valmiita. Hiljaa hyvä tulee!



perjantai 10. elokuuta 2012

Kunpa ei pelottaisi




Pelko pois

Minä pelkään elämää
Entä jos sen sauma pettää
On lyijynraskas epäonni
Kun vaaka maahan kallistuu.

Minä pelkään kuolemaa

Se tulee maleksien vastaan
Hautuumaalta hento hiekka
Kenkiini sisään kantautuu.

Pelko pois, menen päin sen seiniä

Ja halkeamista valo paljastuu
Pelko pois, pelko pois
Ilman verkkoa ja valjaita
Minä kaadun, kaadun kohti valoa

Minä pelkään rakkautta

Suostua sen syleilyyn
Eikä ilman sitä enää
Tiedä miten hengittää
Ja minä pelkään sinua
Entä jos vähitellen uuvut
Ennen mun värisevät voimat
On enää vähäpätöisyyttä

Pelko pois, menen päin sen seiniä

Ja halkeamista valo paljastuu
Pelko pois, pelko pois
Ilman verkkoa ja valjaita
Minä kaadun, kaadun kohti valoa
 
Pelko pois, menen päin sen seiniä
Ja halkeamista valo paljastuu
Pelko pois, pelko pois
Ilman verkkoa ja valjaita
Minä kaadun, kaadun kohti valoa
Kaadun kohti valoa
Pelko pois, pelko pois

Tuure Kilpeläinen

torstai 9. elokuuta 2012

Jumissa (sisustukuvahaastekitinää)

Olen jumissa. Sisustuskuvahaaste tökkii. Viikolta kolme puuttuu vielä aiheet matto ja tuunaus. 

Kaikki mainittavat tuunaukseni olen jo esitellyt täällä ja täällä ja matoissa ei ole kerrassaan mitään näytettävää. On valkoista karvalanka- ja paperinarumattoa, ruskeaa en-tiedä-mitä mattoa, fuksian väristä (vai olisiko marjapuuronpunaista) puuvillamattoa...  Poden myös pahaa mattokuumetta. Se lienee suurin syy kaikenlaiseen mattotyytymättömyyteeni. Haluan keittiöön räsymaton, suhteellisen tummasävyisen mutta kuitenkin iloisen. Keltaista pitäisi olla, mielellään mustaa myös. Mistään en löydä mieleistäni, varsinkaan tarpeeksi isoa. Pitänee mennä kansalaisopiston tai jonkun kudontapiiriin ja kutoa itse mieleinen. Ihan niin kuin osaisinkin jotain sellaista. Hih.

Näissä matoissa on sitä henkeä, mitä etsin, varsinkin kolme vasemmanpuolimmaista olisivat suunnilleen täydellisiä. (http://www.vastavalo.fi/albums/userpics/16126/normal_matot.jpg) 


Jos joku tietää, mistä voisin maton löytää, vinkatkaa ihmeessä. Lupaan löytöpalkkion sille, joka antaa ratkaisevan vihjeen.

 Joudun siis hyppäämään näiden kahden yli ja palaamaan asiaan heti, kun tuunaan jotakin oikeaa tai löydän maton, josta pidän. Sain sentään vietyä arvonnassa voittaneiden palkinnot postiin. Ainoastaan Tarun paketti vielä nököttää tuossa vieressä. Osoitetta odottelen edelleen.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Faktaa ja fiktiota

Taas on saatu kohu aikaan. Elonkerjuu-yhtyeen Simo Ralli kirjoitti romaanin, jonka toinen päähenkilö on kuvitteellisen ex-bändin basisti. Basisti ei kuvaa bändistä lähtenyttä laulajaa erityisen mairittelevin sanankääntein. Katkeruuttakin on ilmassa, olihan solisti valmistellut salassa ja levy-yhtiön suojeluksessa tulevaa soolouraansa.

Koska Rallin oma bändi koki suunnilleen samanlaisen kohtalon, iltapäivälehdissä on vedetty yhtäläisyysmerkit näiden kahden yhtyeen välille. Totta kai Ralli kirjoittaa Lauri Tähkästä! Vihdoinkin Ralli puhuu suunsa puhtaaksi! Ex-bändiläisen katkeraa tilitystä!

Hetkinen! Eikö kukaan ole kertonut toimittajille, että romaani on fiktiivinen tekstilaji? Vaikka se muistuttaisi kuinka paljon tahansa reaalielämää, se ei ole totta. Romaanien Kalle Päätalo ei ole tosielämän Kalle Päätalo, vaikka esikuvaansa kovasti muistuttaakin. Piste. Romaanin basisti ei ole Simo Ralli eivätkä hänen tunteensa ja mietteensä Rallin mietteitä. Piste. Kirjailijalla on vapaus - ja jopa velvollisuus - kuvittaa tarinaansa, kertoa tunteista ja tunnelmista. Täytyy liioitella sopivasti. Täytyy rakentaa vetävä tarina. Romaani voi pohjautua tosielämään, jäljitellä sitä, mutta se ei ole totta. Piste.

Vielä en ole Rallin Uurna-romaania lukenut, onhan sen virallinen ilmestymispäiväkin vasta tänään, mutta tilauksessa teos jo on. Posti tuonee sen pian. On tietysti turhaa ja mahdotontakin muodostaa mielipidettä sellaisesta, mitä ei tunne kunnolla, mutta sellaisen käsityksen olen mediasta saanut, että kärpäsestä on jälleen kerran tehty härkänen. Iltapäivälehtien skandaalienjano on kyltymätön. Kohu on nostettu ilmeisesti hyvinkin mitättömästä sivujuonteesta, muutamasta irrallisesta virkkeestä, jossa kirjan hahmo kuvailee tuntojaan. 

Ralli varmasti hallitsee mediapelin, mutta näin sivusta katsottuna sanoisin, että asiaa ei kannata lähteä selittelemään ja selvittelemään oikeastaan millään tavalla. Mitä enemmän selityksiä, sitä epäilyttävämmältä kirjailija vaikuttaa. Kohu varmasti lisää kiinnostusta kirjaa kohtaan, mikä on tietysti hyvä asia, mutta koska romaanin fokus on muualla, nykyajan seitsemään kuolemansyntiin perustuvassa veijaritarinassa, mokomalle kuriositeetille ei pidä antaa liikaa painoarvoa.

Itse olisin näin äkkiseltään ajateltuna jättänyt romaanista pois kaikki sellaiset kohdat, jotka voidaan tulkita faktaksi. Selvää on, ettei keltainen lehdistö erota faktaa fiktiosta eikä fiktiota faktasta. Mutta toisaalta - ovela myyntikikkahan tuo on.
 

maanantai 6. elokuuta 2012

Toisen romu on toisen aarre

Käytin tämänpäiväisen lapsivapaan koluamalla kirppareita. Olen hyvin ylpeä saaliistani, vaikka saan löydöilläni taatusti monet huokailemaan, eikä varmaankaan ihastuksesta. Mutta niin se vain menee, että toisen romu on toisen aarre. 


Lampunvarjostin. Tai siis lampunvarjostimen kehikko. Tätä voi tuunata - tai sitten olla tuunaamatta! Tällä hetkellä se on minusta täydellinen juuri noin. No, sähköt pitää joka tapauksessa vaihtaa.


 Oikealla lasikannella varustettu vitriinilaatikko. Ei aavistustakaan vielä, mitä laatikkoon laitan ja minne sen ripustan, aika näyttää. Ehkä lapsen vauvamuistot saavat laatikosta kodin, ehkä sinne tulee jotakin taidetta. Ehkä jotakin ihan muuta!

Vasemmalla hurmaava kaappi, ilmeisesti vanha lääkekaappi. Turkoosi väri on täydellinen, ja punainen nuppi on kuin piste i:n päälle, ollakseni oikein kliseinen.


 
 




























Kaapin sisällä on yksi hylly. 

Ensimmäinen ajatukseni on, että kaapin voisi sijoittaa pojan huoneeseen, sinne kun on muutenkin tulossa samaa värimaailmaa. Kuvittelisin, että (kohta) koululaisella olisi tällaiselle kaapille paljonkin käyttöä. Lienenköhän ihan väärässä?

Toisaalta kaapille voisi löytyä käyttöä eteisestä, keittiöstä, vessasta - etenkin vessasta! Hm. Ehkä tämäkin kertoo itse, mihin se haluaa asettua asumaan ;).

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Voititko? Uusinta-arvonta suoritettu


Koska 1-vuotisarvonnassa voittaneet Pippa, Hellusky ja -riihipiru- eivät ottaneet yhteyttä perjantaihin mennessä, olen arponut palkinnoille uudet voittajat.


1. palkinto Minerva
2. palkinto Taru
3. palkinto alkuperäinen voittaja Scarlett O Harava
BONUS-palkinto Mandariini

Laittakaa minulle yhteystietonne perjantaihin 10.8. mennessä sähköpostilla osoitteeseen sivusilmailya@gmail.com. Minerva, mainitsethan, mitkä kirjat valitset; pääsee sitten Mandariinikin valitsemaan. Scarlettin palkinto lähtee tällä viikolla kustille poljettavaksi.

Sisustuskuvia #19 Makuuhuone


Makuuhuone. Keskeneräinen edelleen, sekin. Niin kuin näkyy, lattialla on tauluja odottamassa ripustamista. Ei ole tullut(patistamis)inspiraatiota. Nyt on sentään jo tykötarpeet hankittuna. Tuunattavaakin olisi: nuo puunväriset "hyllyt" pitäisi maalata.


 

 

Puolisoni lapsuudenkodista peräisin oleva länkipeili on mielestäni kaunis ja taiten tehty.


Näkymä makuuhuoneen ikkunasta. Pelargonioita mummomaisen ikkunalla...



Hirveän ärsyttävää, että kaapit eivät ole kattoon asti. Sama ongelma on koko asunnossa. Hukkatilaa jää valtavasti ja kaikkialla on erilaisia laatikkoratkaisuja. En tykkää.

Alunperin joulukoristeeksi ostettu höyhenkranssi jäi pysyvästi seinälle. Saanee lähiaikoina siirron ruskealle seinälle taulujen kaveriksi, ei valkoisella seinällä pääse kunnolla oikeuksiinsa.

(Kivasti muuten on kylppärin ovi auki, herra 6 vee oli pesemässä itse hampaitaan, oli muuten suhteellisen harrasta puuhaa ;).)

torstai 2. elokuuta 2012

Lieveilmiöitä

Suhteellisen ekohenkisenä ihmisenä minun pitäisi vastustaa alkanutta rallitapahtumaa henkeen ja vereen. Turhaa luonnonvarojen kuluttamistahan se on, mutta ei minua niinkään itse kilpaa ajaminen ärsytä, vaan enemmänkin inhoan kaikkia lieveilmiöitä, joita ralli mukanaan tuo.

Rallin sanotaan olevan hyvää mainosta Jyväskylälle: paljon iloisia ihmisiä ja hyvin järjestetty tapahtuma. Varmasti niinkin, mutta useammalle rallituristille tärkeämpää tuntuu olevan kaikenkarvainen örveltäminen. Rallifanit älähtävät tässä kohtaa: rallipolkujen varsilla ei örveltäjiä juurikaan näy, siksi rallien aiheuttamia järjestyshäiriöitä kuulemma liioitellaan. Örvellys näkyykin keskustassa ja sen laitamilla - ei siellä, missä kilpailu ajetaan.

Autourheilusta mitään tietämättömälle rallit näyttäytyvät lähinnä kolme-neli-viisikymppisten miesten viinanhuuruisena kokoontumisena, joissa sana 'ralli' on enemmänkin koodikieltä, ja rallipassi portti vapauteen. On kuin verstaisiinsa, navetoihinsa tai muille työpaikoilleen lukitut punaniskat päästettäisiin kolmeksi päiväksi laitumelle kuin lehmät keväisin, paitsi että heille annettaisiin juomaksi pelkkää alkoholia ja sanottaisiin, että nauti nyt, sillä sunnuntaina palaat taas vuodeksi satimeen. 

Tämä tarkoittaa lupaa sikailla sekä henkisesti että fyysisesti yhdessä kavereiden kanssa. Kukaan ei juorua kotipuolessa, mitä rallien aikana tuli touhuttua. Rallihuumassa kaikki vastaantulevat naiset ovat ostettavissa tai ainakin heille on lupa puhua mitä ja miten sylki suuhun tuo. Kaduilla on suotavaa hortoilla miten sattuu, öykkäröidä kaupoissa ja ravintoloissa. Talojen nurkilla saa kuseksia, paskoa ja oksentaa, sammua voi vaikka puskaan. Jumalauta että on kivaa! Tästä riittää puhuttavaa koko vuodeksi! Kukaan ei tule ajatelleeksi, että jokunen jyväskyläläinen yrittää elää siinä sivussa normaalia arkeaan.

Itse autourheilu jää jokavuotisessa rallitapahtumassa koko ajan vähemmälle ja vähemmälle huomiolle. Sen myötä lieveilmiöt valtaavat alaa. Olen seurannut Jyväskylän Suurajojen kehitystä Neste Rally Finlandiksi hyvin ylimalkaisesti vuodesta 1998, ja koko ajan kaikenlaisten oheistapahtumien määrä on lisääntynyt. Tunnelma on muuttunut aidosta urheilujuhlan tunnusta korvista ulospursuavaksi juhlinnaksi. Rallista on tullut aivan sivuseikka koko show'ssa. Turistilta pitää yrittää nyhtää viimeisetkin eurot taskunpohjilta. 

Totta kai on kivaa, kun on mukavaa, mutta kun suomalainen viinapää on niin huono. Kyllä en tykkää.

Sisustuskuvia # 17 Lastenhuone

Päivän teema: lastenhuone. Sen siivouksen suhteen meillä eletään kvartaalitaloudessa. Vähintään neljännesvuosittain sille pitää tehdä kunnon inventaario, pienempiä toki vähän joka välissä. Tänään taas lähti iso muovikassillinen kaikkea kummallista roskiin ja toinen mokoma varastoon odottamaan jatkokäsittelyä. 

Nyt on taas hetken siistimpää, vaikka ei sitä varmaan huomenna enää huomaa.


 6,5-vuotiaan poikani huone on ollut muutostamme asti yksi kotimme suurimmista murheenkryyneistä. Minusta se on yksinkertaisesti melko ankea paikka. Huone on kovin pieni ja koska lelumäärä on suuri, leikkitilaa on vähän ja yleisilme rauhaton. Jotenkin en ole saanut lapsen huoneesta otetta, ja sen sisustaminen on aika lailla jäänyt. Tavarat ovat suunnilleen niillä paikoillaan, joihin ne muutossa on kannettu.

Huoneen sisustamista ei mitenkään helpota se, että lapsi tuntuu olevan jonkinlaisessa murrosvaiheessa: tuntuu, ettei hänelle voi sisustaa enää aivan pikkulasten huonetta, mutta vielä ei ole teinimäisen sisustamisenkaan aika. Poika on jo parvisängyn "tilannut" ja itseäni kutkuttaisi maalata tuo sänkyseinä tumman turkoosiksi - oikeastaan petroolinsiniseksi. Ja lelu- ja kirjahyllyksi olen suunnitellut hankkivani ison, yhtenäisen hyllyn. Verhoiksi voisi sopia Vallilan Jaffat... no, mutta pojan huone on tällainen:






Pulpetti on minusta pojan huoneen kaunein esine. Löysin sen viime kesänä appivanhempieni mökiltä. Tuntui uskomattomalta, että sellainen oli ollut aivan käden ulottuvilla - olin nimittäin etsinyt tällaista pojalle jo useamman vuoden. Minun oli tarkoitus tuunata pulpetti viime kesänä, mutta sitten akillesjänne otti ja katkesi, ja kaikenlainen tuunaaminen jäi. Ja koska rapatessa roiskuu ja värittäessä ei aina pysytä paperilla, taitaa olla syytä siirtää tuunausta vielä jokusen hetken. Sitten täytyy tarttua toimeen, kun lapselle ostetaan uusi, isompi koulupöytä ja pulpetti siirtyy toisaalle, toisiin tehtäviin.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Sisustuskuvia #16 Kaapin sisältö



Hiukan oli haastavaa löytää kaappi, jonka sisällön kehtaisi kuvata ;). Valinta pitkällisen harkinnan jälkeen osui ns. lasikaappiin.

Kuvat ovat taas mitä ovat, mutta ehkäpä niistä selvän saa. Olen ilmeisen väsynyt onnellisen kyläilypäivän jälkeen, kun en osaa oikein edes kertoa kaapin sisällöstä juuri mitään.


Ultima Thule -lasit meillä on ns. parempina viinilaseina, tosin enimmäkseen niistä juodaan ihan jotakin muuta kuin viiniä - esimerkiksi maitoa. Nuo vanhimmat lasit, joista on tuo yksittäiskuvakin, ovat peräisin lapsuudenkodistani. Niiden tunnearvo on suuri, ja vanhojakin ne ovat. En edes tiedä, kuinka vanhoja. Muumi-mukeja meillä on paljon. Kuvassa ovat "kesälomalla" olevat talvimukit ja muutama muu. Kaikki eivät mahdu olemaan aktiivikäytössä koko ajan, niin, on täytynyt tehdä jonkinlaista jaottelua. Vuodenaikojen mukaan nyt toistaiseksi.

Arvonnan voittajien yhteydenottoja odotteleen. Laittakaahan s-postia pikaisesti, niin pääsen postittelemaan palkintoja.

Ai niin!
Bongasimme poikani kanssa tänään Jyväskylästä Simo Rallin! Nimittäin samanniminen koira. "Hiukan meillä ensin päät pyöri ja sitten repesimme nauruun, kun parikymppinen mies komensi tiibetin(?)spanieliaan: "Simo Ralli, ei saa hyppiä! Simo Ralli, ei hauku! Simo Ralli, nyt mennään!" Ja niin edelleen.