maanantai 29. huhtikuuta 2013

Melkein vappu





Kielsin tässä päivänä eräänä lasta vielä ripustamasta kaikkia ostamiamme serpentiinejä kattoon. Kohta olohuoneen lampussa roikkui serpentiini poikineen. "Itsetehdystä serpentiinistä et sanonut mitään", lapsi perusteli ennen kuin ehdin sanoa mitään. 

Tänään rakas poikaseni yritti askarrella itse foliosta ja pakkausteipistä hirviö-foliopalloa. Pettymys oli suuri, kun toteutus epäonnistui. Mistä nyt foliopallo, kun Prismassakin on "ihan lällyjä" palloja myynnissä.

Voi pientä miestä <3.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Unisieppari

On pitänyt pitkään postata unisieppar(e)ista, jonka poikani väkersi. Tiedä sitten, mistä oli kuullut moisista vempeleistä, itse en ainakaan muista puhuneeni tai lukeneenikaan sellaisista hänen kuultensa. 

Välillä koko kodin valtaavat askartelut väsyttävät huushollimme sisustus- ja siivousvastaavaa, mutta tässä on kyllä niin suloinen ajatus, että unisieppari saa olla paikoillaan hamaan tulevaisuuteen. Lapsonen vielä lupasi, että jos nämä kaksi siepparia eivät tehoa, niin minun tarvitsee vain sanoa, niin hän tekee lisää sieppareita.




Ärstytys maximus

Ensin ei ollut oikein mitään sanottavaa. Nyt olisi muutamakin juttu tulossa, mutta Blogger ei halua lisätä kuvia postauksiin ollenkaan. Mur. 

Juttua (ei ehkä mitään elämää suurempaa, mutta pieniä arkisia onnenhetkiä sentään) siis tulossa heti, kun tämä ohjelma suostuu taas yhteistyöhön. Siihen saakka: ärsytys maximus.

torstai 25. huhtikuuta 2013

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Marttyyri

Harvoinpa sitä saa mistään lukea yhtä katkeraa tekstiä kuin Antti Kaikkosen (mainettaan parempi - missäköhän asiassa?) blogista. Että kehtaa iso mies olla naurettava: ensin töppäilee ja sitten itkee ympäriinsä surkeaa kohtaloaan. Voi apua.

Anttikin voisi miettiä ensin ja toimia vasta sitten. Marttyyriuden voisi jättää välistä kokonaan.


tiistai 23. huhtikuuta 2013

Intuitiolla



Pojallani on kaveri, jonka seuraan hän kovasti hakeutuu. 

Kaverisuhteet ovat tietysti iloinen asia, mutta äitinä intuitioni sanoo, että tämän kaverin seura ei välttämättä tee hyvää. 

En osaa sanoa, mistä tunne tulee. Osittain kai siitä, että lapseni kertoman mukaan siellä aina sattuu ja tapahtuu, missä tämä kaveri kulloinkin liikkuu. Eikä aina yleensä niin kivoja asioita. Silläkin on osansa, että kyseiseen kaveriin liittyen perheessämme on käyty ensimmäiset homottelu-keskustelut. Kolmanneksi olen ollut huomaavinani, että kaveri, ilmeisesti isompien sisarustensa mallin mukaan, on hyvä älyttämään poikaani, joka on omalla tavallan hyväuskoinen höperö.

Dilemma on paha. Olenko pahimman luokan ylisuojeleva curling-vanhempi, kun yritän eliminoida mielestään ei-toivotut ihmiset ja tapahtumat lapseni elämästä? Vai onko sittenkin kyse puhtaasta rakkaudesta ja terveestä suojelunhalusta? 

Onko kaveripiirin rajoittaminen oikein? Mahdollista edes?

Miten selittää asia seitsemänvuotiaalle? Ei ainakaan niin, että en halua että leikitte yhdessä vapaa-ajalla, koska näen, että siitä ei hyvää seuraa. 

Mieluusti annan kaverille mahdollisuuden. Mutta siitä pidän kiinni, että haluan olla itse valvomassa, että leikit todellakin sujuvat. Oli se sitten oikein tai väärin, niin aion uskoa intuitiooni. Alkaa sitä paitsi olla viimeisiä hetkiä, kun voin tällaisiin asioihin vaikuttaa.

Luovuus (missä olet?)

Itsellä kun on viime aikoina ollut ideat vähissä kodinsisustuksen kanssa, niin olenpa tuota silmäillyt sisustusblogeja ja -lehtiä inspiroituakseni. Mutta tuntuu olevan muillakin ideat lopussa. Tarpeeksi moneen kotiin kun kurkkaa, ei enää erota olohuonetta toisestaan, niin ovat samaan muottiin valettuja. 

On valkoista ja mustaa, on salmiakki- tai harlekiinikuviota (mikä niiden ero muuten on?), on graafisuutta, pastellisävyjä tai kirkkaita retrovärejä väripilkkuina sekä muutama harkittu ajan patinoima yksityiskohta siellä täällä. Mustista muovipilleistä rakennettu himmelikin roikkuu jos nyt ei joka toisen niin joka kolmannen kodin katosta nyt kuitenkin. Myös nettiputiikit tuntuvat kaikki pyörittävän samaa pientä trendipiiriä.

Kaunistahan  on. Mutta niin kovin persoonatonta ja tylsää. Missä on sisustajien luovuus?

Jos tiedätte blogeja, joista löytyy oikeasti persoonallisia koteja, olisin todella kiitollinen linkkivinkeistä. 

Tähän torppaan tarvitaan uusia tuulia ja pikaisesti, mutta kun en oikein tiedä mitä. Tai tiedän, mutta rahaa uupuu... hakusassa olisi siis siis diy- ja trash design -tyyppisiä ideoita uudeksi kirjahyllyksi. Kiitos!

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Tavallinen suomalainen



 Minä olen kärsinyt rumasta ulkonäöstäni niin kauan kuin muistan. Ensin tuli teini-ikä, sitten sadistinen poikaystävä ja sitten - no, olen kohdannut muitakin ulkonäköfasisteja, joiden seurasta on ollut enemmän harmia kuin iloa, vaikka olen heitä ystävikseni erehtynyt luulemaan. (Toki hyväätekeviäkin kohtaamisia on ollut paljon.)

Asia on minulle hyvin kipeä, on ollut aina. Aivan erityisen haastava se on nyt, 35-vuotiaana.

Inhoan syvästi suurta ja kummallisen muotoista nenääni, pieniä (sian)silmiä, paksuja poskia ja matalia poskipäitä, löysää niskaa, kaksoisleukaa, riippurintoja, vatsamakkaroita, töpöjä jalkoja, ohutta, luonnonkiharaa vauvantukkaani, joka kaiken lisäksi harmaantuu hurjaa vauhtia... yritän harrastaa positiivista ajattelua ja toisinaan onnistunkin näyttämään mielestäni normaalilta, mutta sitten taas - ei tarvita kuin yksi valokuva tai heijastus näyteikkunasta kaupungilla. Voisin oksentaa (en oksenna). Olen niin käsittämättömän rujo ilmestys. Olen alkanut uskoa siihen, että tämä sitkeässä pysyvä ylipaino on minun tapani rangaista itseäni.

Facebookin lapsuuskuva-kampanjan myötä tajusin, kuinka paljon poikani muistuttaakaan minua. En oikein ymmärrä, kuinka joku niin samannäköinen kuin minä voi olla hellyttävän suloinen, täydellinen, vaikka minä itse olen niin kammottavan ruma. Tämä havainto sai minut ajattelemaan, että ehkä minäkuvani ei ole aivan terve. Varmasti itse kukin on kriittinen itsensä suhteen, mutta ei kai syvä inho omaa peilikuvaa kohtaan ole kovinkaan tavallista? Tai normaalia?

Onnellinen sattuma on, että olen löytänyt elämääni ihmisiä, joille ulkonäköni ei näytä olevan ongelma. He ovat tavallisia suomalaisia ihmisiä niin kuin minäkin, eivät käännä minulle selkäänsä silloin, kun täytyy tehdä vaikutus johonkuhun, eivät esitä etteivät tunne minua, rumilusta. (Nimittäin eniten on satuttanut se, kun ihminen, jolle on haavansa luottamuksella paljastanut, kaataakin siihen suolaa.) 

Onnellista on sekin, että olen löytänyt keinon ultimaattiseen rentoutumiseen, jolloin unohdan sen, kuka ja millainen olen, mitä kivikkoja tielläni kulloinkin sattuu olemaan ja mitä minulta vaaditaan. Noina hetkinä minä vain elän ja remmastan, onnellisena ja vapaana. Sellainen tekee ihmiselle sanomattoman hyvää. 

Olen pohtinut paljon kauneuden käsitettä. Minusta ei tule kaunista, vaikka mitä tekisin. Ei sillä, että edes haluaisin olla erityisen kaunis; tavallinen suomalainen on oikein hyvä määritelmä minulle. Olisi siis opittava tulemaan toimeen sen kanssa, mitä on annettu. Miten, se onkin visaisempi kysymys. Jostakin olisi kaivettava esiin sellainen peili, joka kertoisi, mikä minussa on hyvää ja kaunista ja sitten olisi vain opittava uskomaan siihen. Kuulostaa mahdottomalle tehtävälle. 

Jokin osa minusta haluaisi nähdä minut niin kuin muut näkevät: poikani, puolisoni, ystäväni, sisareni, satunnainen vastaantulija kadulla... toinen osa taas pelkäisi paljastuvaa totuutta kuollakseen. Kaikesta huolimatta luulen, etten ehkä kuitenkaan ole niin kammottavan ruma kuin millaiseksi itseni koen. (Voihan olla, että olenkin vieläkin rumempi kuin ymmärrän.) 

Tämä teksti oli nyt tällainen tahdoton oksennus, joka oli pakko tehdä. Olen viimeisen viikon ajan vatvonut tätä asiaa mielessäni niin, etten ole saanut kirjoitettua oikein mitään muuta. En tiedä, osaanko muotoilla ajatuksiani ymmärrettävään muotoon. Vielä vähemmän tiedän sitä, onko tämä teksti tarpeellinen tai hyväksi minulle. 

Mutta ehkä tämä selittää monia asioita. Ainakin minulle itselleni.

Kiitos, että luit.

Sydämen pohjasta



Minä <3 Elonkerjuu. Ja tämä kappale: <3 <3 <3. 

P.S. Ehkä päätän tämän blogihiljaisuuden, ja kirjoitan taas. Sydämen pohjasta.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Paskaa


Kodin kevätmasennus on näemmä hiipinyt minuunkin. Tällä viikolla on ollut erityisen vaikeaa sietää tätä jatkuvaa vesisadetta ja harmautta, rapaa ja loskaa. Niin ja koiranpaskoja. Niitä inhoan vuosi vuodelta enemmän. Tänään näin yhden ulkoiluttajan, joka viis veisasi piskinsä jätöksistä, ja valehtelisin jos väittäisin ettei mielessäni käynyt kuinka mukavaa olisi kampata herra turvalleen siihen paskaan. Saisi maistaa omaa lääkettään.

Jos minulta kysytään, kevään voisi skipata kokonaan. Maaliskuun puolivälistä voisi hypätä suoraan juhannukseen. Ei tarvitsisi katsoa tätä masentavaa näkyä, mikä silmiin osuu, minne päin katsookin - eikä tarvitsisi kohta tukehtua siitepölyyn, jota kohta on kaikkialla.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin seuraavaan kertaan. Jospa silloin olisi jo jotakin asiaakin.

P.S. Tarina päivässä -haasteessa on aiheena Kirjasuositus. Minun kirjasuositukseni voit lukea täältä.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kodin kevätmasennus

Kun on kokenut jotakin todella sykähdyttävää, paluu arkeen voi olla todella ankea. Olen kaksi päivää kulkenut ympäri asuntoa ja huokaillut: kaikki näyttää niin nuhjuiselta ja tuntuu, että joka paikka on täynnä epämääräistä sälää. Koti (lue: minä) kaipaisi kipeästi jotakin piristystä. Millään en keksi, mitä se jokin voisi olla. Keksitkö sinä?







 Kaikki ideat ovat tervetulleita!

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Piha

Nyt, kun kaikkialla on loskaa, rapaa ja muutenkin luonto ankeimmillaan, on hyvä muistella viime kesää. Pari kuvaa pihastamme:




 

torstai 11. huhtikuuta 2013

Painajainen

Kerron teille painajaisestani.

Menin töihin erääseen kouluun, sijaiseksi. Vakinainen opettaja (kutsutaan häntä vaikka Elinaksi) lähti toiseen työhön vuodeksi. Oli syksy, jokunen viikko lukukautta takana. Olin innoissani. Tiesin, että pärjään nuorten kanssa ja opettaminen oli mielestäni mukavaa. Kollegat koulussa olivat mukavia ja koulussa mielestäni hyvä henki, vaikka ei kai mikään yläkoulu ongelmaton ole. Kaikki oli hyvin.

Ensimmäisen työpäivän ensimmäinen tunti alkoi suunnilleen näin:
Minä: "Hyvää huomenta! Olen se ja se ja olen nyt sijaisenne tämän lukuvuoden ajan."
Oppilas1: "Ei vittu mikä läski. Kuka vittu sä luulet olevasi? Missä meidän oikea ope on? Me halutaan Elina takaisin!"
Oppilas 2: "Joo ei me vittu mitään läskiä haluta, me halutaan Elina!"
Minä: "Valitan, niin kuin Elina varmasti kertoi etukäteen, hän on koko lukuvuoden poissa, ja minä olen hänen sijaisensa. Haluaisin ensin hiukan tutustua teihin. 
Oppilas 1: Ei me haluta tutustua suhun. Ei me kerrota sulle mitään."
Minä: "Kerron ensin itsestäni. Olen--"
Oppilas 2: "Pidä vittu turpas kiinni. Ei me haluta tietää susta mitään. Ei me kerrota sulle mitään. Me halutaan Elina takaisin. Elina ei koskaan keksisi noin typeriä tehtäviä."

 Ja niin edelleen.

Jotenkin sain ensimmäisen tunnin vietyä läpi. Ja toisen. Meni viikko, toinen ja kolmaskin. Meni kahdeksan kuukautta, neljä oppituntia viikossa. Joka ikisellä kyseisen luokan tunnilla sain kuulla samat asiat: olin ruma, tyhmä ja huono opettaja. Elina oli ihana. Oli minun syytäni, että Elina oli lähtenyt pois. 

Teini-ikäiset testaavat ja haastavat aina uutta opettajaa. Tehdään pikkukoiruuksia, ärsytetän, yritetään viilata linssiin, luistetaan säännöistä. Yleensä vastustus kuitenkin vaimenee ja loppuukin ajan myötä. Oppilaat tottuvat uuteen opettajaan ja opettaja oppii tuntemaan kunkin ryhmän erityispiirteet. Ansaitsee auktoriteettiasemansa. Kaikki eivät tykkää kaikista, mutta toimeen tullaan. Joidenkin ryhmien kanssa tottuminen käy nopeasti, joidenkin kanssa asiaa työstetään pitempään mutta aina lopulta tilanne rauhoittuu sellaiseksi kuin se murrosikäisten kanssa nyt ylipäätään voi rauhoittua. Kaikki tämä oli minulla tiedossa kun otin työn vastaan. Siksi en voinut kuvitellakaan, minkälainen painajainen vuodesta tulisi.

Voitte uskoa, että tein kaikkeni jotta asiat olisivat alkaneet sujua. Olin kärsivällinen, annoin arvostelun mennä ohi korvien. Kehitin ekstramukavaa ohjelmaa tunneille, jotta saisin rikottua sen muurin, jonka taakse luokan oppilaat olivat linnoittautuneet. Yhdeksi joukoksi mielipidejohtajien selän taakse, vaikka toki näin, etteivät kaikki olleet samaa mieltä. Nämä katseet ja jokunen rohkaiseva sana auttoivat jaksamaan, saivat yrittämään. 

Rinnakkaisluokat tervehtivät lukutuokioita, prosessikirjoittamista, draamaharojoituksia ja pelejä ilolla, mutta tämä luokka ei. En saanut heihin mitään otetta. Toisinaan sain luokan tekemään jotakin, mutta useimmiten moni oppilaista vain istui ja mulkoili minua.

Sitten kerran suutuin. Sanoin, että huumorintajuni ja jaksamiseni alkavat olla koetuksella. Elina ei ole tulossa takaisin vaikka luokka ei suostuisi minun kanssani yhteistyöhön, joten itselleen he hallaa tekevät. Minun palkkani juoksee, vaikka istuisimme hiljaisuudessa kaikki tunnit. Minun tehtäväni ja tavoitteeni oli auttaa heitä oppimaan, missään mielessä en halunnut olla ilkeä tai hankaloittaa heidän elämäänsä. Sanoin suoraan, että keinoni alkavat olla vähissä. Yhteistyöhön tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pallo olisi oppilailla.

Joihinkin palopuheeni tehosi hetkeksi aikaa. Osa oli kannellut asiasta kotonaan. Opettaja oli ilkeä. Opettaja vaatii mahdottomia. Sain vihaisia vanhempia kimppuuni sekä puhelimitse että WIlman kautta. Viesti oli sama: olet inhottava, me halutaan Elina takaisin! On sinun syysi, ettei homma suju.

Koulutyö on siitä hankalaa, että suuri osa asioista tapahtuu suljettujen ovien takana. Ja koska työtä tehdään persoonalla, asiat koetaan eri tavoin. Konflikteissa on oppilaiden sana opettajan sanaa vastaan. On vaikeaa todistaa sitä, että tein tilanteen korjaamiseksi kaikkeni, ettei kyse ole vain siitä, että kerta kaikkiaan olen täydellinen kusipää ja sopimaton työhöni.

Onneksi sain raskaaseen tilanteeseen tukea kollegoiltani sen minkä kiireisessä kouluarjessa voi saada, mutta rehtorin tuki jäi puuttumaan. Puhuin kyllä tilanteesta hänelle, mutta määräaikainen opettaja on siitä hankalassa asemassa, että heikkouden näyttäminen on kuopan kaivamista itselleen. Pitää yrittää osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, pärjätä, jotta saisi jatkossakin töitä. En siis voinut läväyttää koko surkeuttani pöytään niin kuin olisi pitänyt. Syytin itseäni epiäonnistumisesta, vaikka järkeni ja koulukuraattori sanoivat, että ainakin enimmäkseen kyse oli keskenjääneen ryhmäytymisprosessin aiheuttamasta defenssimekanismista: minua vastaan liittoutuminen oli siinä hetkessä luokan keino selviytyä kaoottisesta tilanteesta. Voi olla, että vaikka olisin ollut minkälainen ja tehnyt mitä tahansa, ryhmän reaktio olisi ollut sama.

Minun oli myös vaikeaa tunnustaa itselleni, että olin täydellisessä umpikujassa luokan kanssa. Olinhan pärjännyt vähintäänkin kohtuullisesti esimerkiksi haastavien ammattikouluryhmien kanssa. Jos ajattelen omaa opettajaidentiteettiäni, tämä yksi luokka onnistui murentamaan vajaassa vuodessa kaiken sen itsevarmuuden, mitä olin lähes vuosikymmenen aikana rakentanut. Se sattui enemmän kuin vieläkään osaan myöntää.

Opetin kyseistä luokkaa yhteensä noin kahdeksan kuukauden ajan. Koko sen ajan minulle haistateltiin, ilkeiltiin, työtäni torpedoitiin milloin passiivisella vastarinnalla, milloin riehumalla. Joka asiaan sanottiin vastaan. Vaikka ohjeet olisivat tulleet rehtorilta ja koskeneet koko koulua, luokka oli sitä mieltä, että vika on minun ja vain heitä kohdellaan näin paskamaisesti.

Jouluun asti jaksoin mitenkuten, mutta kevätlukukaudella alkoivat todelliset ongelmat. Sairastuin unettomuuteen. Meni useampi kuukautta, etten saanut nukutuksi kuin kolme, korkeintaan neljä tuntia yössä. Aamulla havahduin koomasta kauhuntunteeseen, että taas pitää lähteä raadeltavaksi. Verenpaine nousi, sydän hakkasi epätahtiin. Olisi ollut viisasta jäädä sairauslomalle, mutta sitä ei työterveydestä edes ehdotettu. Sain nukahtamislääkkeet. 

Valehtelisin, jos väittäisin ettei tilanne vaikuttanut työhöni muidenkin ryhmien kanssa. Ylilyöntejäkin tuli, myönnän. Syntyi negatiivisuuden kierre, onneksi se ei koskenut kaikkia ryhmiä. Monia kylläkin, mistä olen äärimmäisen pahoillani. Jokainen voi kuvitella kohdalleen tilanteen, jossa kaikkensa antaminen ei riitä. Haukkuja tulee töissä joka ikinen päivä niin oppilailta, vanhemmilta kuin esimieheltäkin vaikka teet kaikkesi, jotta saisit yhteyden, tulisit hyväksytyksi. Ainoa vastakaiku, minkä saat on tämä: Mene pois, me halutaan Elina. Elina on ihana, kaunis, mukava, hyvä opettaja, hauska, rento... sinä et ole mitään niistä. Olet inhottava. Voin kertoa, että kun tarpeeksi kauan tuollaista kuuntelee, muuttuu juuri sellaiseksi. Irvikuvaksi itsestään. 

Tätä omaa painajaistani vasten ymmärrän hyvin sen, että joskus opettajakin saa tarpeekseen, menettää malttinsa, suorastaan pimahtaa. Opettaja on tunteva ihminen, joka tekee työtä omalla persoonallaan. On raskasta, jos persoonaa kyseenalaistetaan koko ajan. 

Viittasin jo eilisessä postauksessani toimittaja Kirsi Virtasen Uuden Suomen mielipidekirjoituksessa esittämään näkemykseen siitä että opettaja, joka ei kestä oppilaiden sarkasmia ja piikittelyä, on väärällä alalla. Niin. Myönnän auliisti olleeni väärällä alalla, mikäli muut ovat sitä mieltä, että kokemani on kohtuullista ja minun olisi pitänyt sietää sitä. Voi olla, että joku näkee minun epäonnistuneen, koska en pärjännyt laumalle kolmetoistavuotiaita. 

Totuus on, että en tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Minä tein kaikkeni. Yritin hyvällä ja pahalla. Annoin kaikkeni ja enemmänkin, koska sairastuin. Paloin loppuun. Tuo painajaismainen vuosi sai minut suuntaamaan toisiin töihin, sillä ajattelen, että koulu ei ole minun paikkani. Ei, jos siellä opettajan pitää sietää mitä vain. Minä olen itselleni liian arvokas, että alkaisin leikkiä terveydelläni. 

Alppilan yläkoulun irtisanomiskohu on herättänyt keskustelua koulujen työrauhasta ja opettajien työsjentelyolosuhteista. Toki kokemani on poikkeuksellista. Harvoin tilanne kärjistyy noin äärimmäiseksi. Silti ei pidä vetää yksioikoisia johtopäätöksiä opettajien vallanhalusta ja käskyttämisestä. Se yksi kerta kun opettaja huomauttaa hupusta ja oppilat haistattaa tuhannennen kerran vitut voi yksinkertaisesti olla se, joka on opettajalle liikaa. Väkiväaltaa en puolusta, mutta opettajien oikeutta inhimillisiin työskentelyolosuhteisiin kyllä. Ja kiivaasti. Tällaista painajaista - johon palaan unissani edelleen - en toivo kenellekään. 



 

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Arjen sankari

Jos joku on arjen sankari, niin yläkoulun opettaja. Mikään muu ammattiryhmä ei tee yhtä huonosti palkattua työtä yhtä epäinhimillisissä olosuhteissa. Mikään muu ammattiryhmä ei myöskään ole yhtä aliarvostettu - jokainen peruskoulun suorittanut kuvittelee hallitsevansa homman paremmin kuin se opettaja, josta kulloinkin on puhe. 

Jokaiselle vanhemmalle tekisi äärettömän hyvää päästä oman koululaisensa luokkaan kärpäseksi kattoon vaikka viikoksi. Sitten voisi jatkaa keskustelua siitä, kuinka opettajat vallanhalussaan käskyttävät oppilaita miten sattuu.

P.S. Kirsi Virtanen, kehotukseni koskee sinua. Kirjoitit eilen seuraavasti: "Opettaja, jonka henkinen kantti ei kestä lapsen sarkasmia ja piikittelyä, on väärällä alalla". Tietysti näin, mutta henkilökohtaisesti ymmärrän sitäkin, että kantti pettää jossakin vaiheessa. Se on pelkästään inhimillistä. Eihän vanhempienkaan tarvitse sietää lapsiltaan mitä tahansa käytöstä, joten miksi opettajan pitäisi?
 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Itsensä häpäisy on hieno laji!


Ymmärtänette varmaan, mitä tarkoitan. Eilisen piirtelytuokiomme jälkeen en itse ainakaan ihmetellyt lainkaan sitä, miksei lapsi suostunut lähtemään kanssani Kuvataidekoulun Piirretään yhdessä! -kurssille. Sen verran hävettää nämä rääpystykset itseäniki.

Juhla



Samuli Putron Elämä on juhla -kappaleen myötä oikein hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille! On mahtavaa, että meillä on Putron kaltaisia sanataitureita, jotka paitsi vaalivat myös uudistavat rikasta ja rakasta suomea.

"Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori. Jumalan keskyt / ia mielen / iotca taidhat Somen kielen." (Mikael Agricola, Abc-kiria 1543)

Onnea myös Elias Lönnrotille, jonka syntymäpäivää juhlitaan tänään niin ikään!

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Opelle potkut


Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (nappasin kuvan Facebookista, autenttista lähdettä en tiedä). Silti muutama sananen siitä, miten paljon ihmistä voikaan ahdistaa ja suututtaa tämä nykyinen koulumaailmanmeno.

Facebookissa kiersi taannoin kuva, jossa 60-luvun koululainen vanhempineen kuunteli pelokkaana, kun opettaja antoi tulla henkisesti ympäri korvia koko porukalle. 2000-luvulla puolestaan opettaja kuuntelee pelokkaana, kuinka koululainen vanhempineen läksyttää opettajaa. 

Tänään on uutisoitu siitä, kuinka Alppilan yläkoulussa Helsingissä työskennellyt tuntiopettaja on erotettu tehtävästään poistettuaan taannoin koulun oppilaan ruokalasta voimakeinoja käyttäen. Opettaja näkee, ettei hänellä ollut tilanteessa kerta kaikkiaan muuta vaihtoehtoa, sillä oppilas oli hänen mukaansa aiheuttanut vaaraa itselleen ja muille sekä aiheuttanut ruokalassa yleistä turvattomuutta, mutta Helsingin opetusviraston mielestä opettajan käytös ei ollut asianmukaista eikä puolustettavissa. Kuitenkin esimerkiksi OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen on todennut, ettei irtisanominen ole tilanteesta kuvatun videon perusteella kohtuullista. Opettaja toimi tilanteessa Luukkaisen mielestä täysin oikein. 

Tapauksesta on noussut internetissä kohu. Asiaa on kommentoitu puoleen ja toiseen. Enemmistön mielestä asiaan on saatava oikeus, sillä jos opettajien kaikki oikeudet viedään, kieroonkasvaneet herrantertut saavat terrorisoida koulussa miten sattuu. Ja minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, joten työelämän pelisääntöjenkin voi olettaa tulevina vuosina muuttuvan.

Omat kokemukseni opettajuudesta eivät ole järin ruusuisia. Kyllä, opettaminen oli ja on minusta antoisaa ja tärkeää puuhaa. Mutta. Siinä se.

Kärjistetysti sanottuna toisinaan minusta tuntui, että (varsinkin määräaikaisella) opettajalla on pelkästään velvollisuuksia ja oppilaalla vain oikeuksia. Opettajalla on velvollisuus antaa opetusta, oppilaalla oikeus saada sitä. Oppilaalla on oikeus rauhalliseen ja turvalliseen työskentely-ympäristöön, opettajalla velvollisuus luoda sellainen. Oppilaalla on oikeus saada perustelut esimerkiksi arvioinnista, opettajalla velvollisuus esittää perustelut. Näissä asioissa ollaan koulussa tarkkoja. Mutta kun tullaan siihen, että oppilaalla on velvollisuus tehdä annetut tehtävät ja käyttäytyä asiallisesti ja opettajalla oikeus vaatia näitä sekä rangaista laiminlyönneistä tai epäasiallisuuksista, periaatteista aletaan lipsua huolestuttavasti. Enkä puhu nyt vain oppilaista vaan myös rehtoreista. Opettaja jää tilanteessa helposti yksin.

Oppilaat siis tietävät oikeutensa mutta viis veisaavat velvollisuuksistaan. Väitän, että tämä on kotien perua. Lapsia ei opeteta yhteisvastuullisuuteen, ei velvoiteta mihinkään eikä opeteta työntekoon vaan curlataan kaikki mahdolliset esteet pois tieltä. Jos ei huvita, ei ole pakko. Tämä asenne siirtyy kouluunkin. 

Opettajan mahdollisia virheitä kytätään suurennuslasin kännykkäkameran kanssa. Koska opettajalla on velvollisuus sitä ja tätä ja oppilaalla on oikeus. Opettajan pitää sietää mitä vain, koska hänellä on velvollisuus. Itse olen kuunnellut aivan kohtuutonta vastustusta ja pilkantekoa oppilailta melkein kokonaisen vuoden saamatta tilanteelle esimiehen tukea. Nuoret nyt ovat sellaisia. Sinulla on velvollisuus. Oppilailla oikeus. Siinä kohtaa, kun vanhemmat hyökkäsivät kimppuuni, päätin, että nyt saa riittää. Minullakin on oikeus tehdä rauhassa omaa työtäni. Sen jälkeen en ole opettajan työtä tehnytkään.

En kannata karttakepillä sormille -mentaliteettia. En kannata pelolla kasvattamista. En kannata väkivaltaa. Nämä eivät kuulu sen enempää kouluihin kuin koteihinkaan. Mutta jonkin pitäisi kouluissa muuttua.

Se jokin on kunnioitus. Kanssaihmisten, myös opettajan, ympäristön ja työnteon kunnioitus.

Minäminäminän tilalle pitäisi jollakin konstilla saada kasvatettua me-henki. En unohda ehkä koskaan sitä, kun koulun seinän töhrinyt oppilas nauroi minulle päin naamaa, kun puhuin vahingon korvaamisesta. "Mitä välii, mun faijalla on kyllä rahaa." Joten se siitä. Tunti jälki-istuntoa muodon vuoksi ja lasku raharikkaalle isälle. Olisikohan oppilas yhtään tullut ajatelleeksi tekonsa järkevyyttä, jos olisi joutunut puhdistusliikkeen ammattilaisten kanssa siivoamaan jälkiään?

Uskomaton uskonto

Kotimaa24.fi -sivustolla on uutinen piispa Jari Jolkkosen tänään Tampereella Haastettu kirkko -seminaarissa pitämästä puheenvuorosta. Jolkkosen mukaan kirkko on nyt haastettu vahvistamaan kristittyjen uskonnollista identiteettiä, sillä tarjouskilpailussa ja asiakaseduissa kirkko ei kauppaketjuille pärjää. Niin, kirkkohan kai tarjoaa vain ikuista elämää uskoville. Eihän se ole mitään sen rinnalla, että saa kolme kahvipakettia kympillä etukorttia vilauttamalla.

Identiteetin vahvistaminen on tärkeää Jolkkosen mukaan myös siksi, että tutkimuksessa on todettu lapsilla olevan synnynnäinen taipumus uskoa (johonkin) jumalaan. Hän sanoo, ettei lapsi ole "tuttia imevä ateisti" vaan uskonnollisuus on hänessä idullaan, aivan kuten hampaat vauvan suussa. Aivan. Pieni lapsi ei tosiaankaan ole ateisti, sillä ateismi on tietoinen valinta. Uskonnoton lapsi tietenkin on, sillä maailmankatsomuksen muodostaminen on pitkällisen sosiaalistumis- ja ajatteluprosessin tulos.

Sitä sen sijaan ei käy kieltäminen, että ihmisellä on kautta aikain ollut tarve selittää maailman ja elämän ilmiöitä. On etsitty vastauksia siihen, mistä maailmankaikkeus alkaa ja mihin se päättyy, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen ja mikä on oikein ja väärin. Jokainen sukupolvi on ymmärtänyt maailman sellaisena kuin se on kulloisenkin tiedon varassa näyttäytynyt. Selittämisen ja ymmärtämisen tarve eivät silti tarkoita mihinkään tiettyyn dogmiin ohjaavan geenin olemassaoloa.

Ajatellaan vaikka maapallon syntyä. Suomessa uskottiin kauan, että maailmankaikkeus sai alkunsa sotkan munasta. Tuli kirjokannet ja niin edelleen. Sitten sijansa sai Raamatun selitys Jumalasta maailman luojana. Vähitellen Raamatun selityksen sijaan tai rinnalle vastaanottajasta riippuen on tullut lisääntynyt tieto alkuräjähdyksestä ja evoluutiokehityksestä. 

Nykytiedon valossa viimeisin selitys loogisin ja sellaisena uskottavin, mutta ehkä tuhannen vuoden kuluttua sillekin hymähdellään - kuinka vähän 2000-luvulla asioista vielä tiedettiinkään. Ja mitä vähemmän on tietoa, sitä enemmän on uskomuksia. Kaikki eivät myöskään halua hyväksyä sitä, että sellaisiakin asioita on, joita ei voi selittää. Silloin toki ainoa vastaus on usko, kenen mihinkin.

Nettiuutisen mukaan Jolkkonen niin ikään kannustaa ”saunassa ja sienessä rukoilevia sohvaperunakristittyjä” jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle, jotta aikuistenkin usko kolmiyhteiseen Jumalaan voisi vahvistua vapauttavaksi ja koko elämää kannattavaksi voimaksi.
  
Väitän vastaan tässäkin asiassa.

Minulle, joka en usko Jumalaan sanan varsinaisessa merkityksessä, sauna on ollut aina pyhä paikka. Jostakin syystä saan saunassa parhaiten yhteyden omaan sisimpääni. Joskus huokaan ilmoille rukouksentapaisen pyynnön, joskus lähetän elämälle kiitoksen. Joskus vain hiljennyn kuuntelemaan itseäni; saunassa on helpointa olla hiljaa omien ajatustensa kanssa.

Minulle kirkkouskovaisuus on aina näyttäytynyt pöyhkeänä pönötyksenä. Esimerkiksi ehtoollinen on useimmiten vaivaannuttava kokemus: tuolla ne nyt näyttäytyvät, ovat kunnollisia kristittyjä. Katsovat hiukan alentuvasti niitä, jotka pysyvät penkissä tai jättävät koko jumalanpalveluksen väliin. Mieluummin hiljennyn siis omaan pyhään hetkeeni saunassa.

Evankelis-luterilainen valtionkirkko näyttäytyy yhä useammin paniikinomaisesti kouristelevana ulkokultaisena yhteisönä, joka yhtäältä pelkää jäsenten menettämistä ja siksi sortuu tässä pelossaan mielistelemään ja toisaalta tekee kaikkensa sulkeakseen mahdollisimman monet sanomansa ulkopuolelle. 

Minä uskon, että maailmankatsomus - olipa se sitten mikä hyvänsä - on toimivin nimenomaan silloin, kun sen voi ottaa mukaansa saunaan ja sienimetsään, arkeen. Maailma kaipaa hyviä tekoja, ei selkääntaputtelupiirejä, joissa käydään näyttäytymässä ja hakemassa vahvistusta omalle erinomaisuudelle.

Mitä lapsiin tulee: ymmärtämisen itu on todentotta olemassa. Ensimmäisen kyselyiän myötä hahmotetaan fyysistä maailmaa kysymällä mikä tuo on, sitten siirrytään asteittain abstraktimpiin miksi-kysymyksiin. Tässä kohtaa vanhemman tehtävä ei ole lyödä opilla päähän, vaan opettaa lasta ajattelemaan itse. Minä ainakin kerron, miten itse puheena olevasta asiasta ajattelen, mutta kerron myös, että erilaisiakin näkemyksiä on.

Seitsemän vuotta sitten minä uskoin vielä sen verran, että lapseni kastettiin. Jos vastaava tilanne tulisi nyt eteen, en olisi enää ollenkaan varma. On yhä vaikeampaa uskoa siihen, että kirkko haluaa jäsenilleen hyvää.

Elämä



Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina....
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!

Katri Vala

Mummoanarkiaa

Lueskelin eilen illalla tammikuussa ilmestynyttä Suomen Kuvalehteä. Silmiini osui juttu Saku Mantereesta, joka toimii uuden Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajana. Mantere on koulutukseltaan tekniikan tohtori, diplomi-insinööri ja filosofian maisteri - hän on näitä nykyajan renessanssineroja, poikkeuksia, jotka eivät tyydy tietämään paljon (tai jonkin verran) vähästä, vaan haluavat muodostaa maailmasta ja elämästä tavallista laajemman kokonaiskuvan. Mantere itse sanoo haastattelussa elämänfilosofiansa olevan ymmärryksen lisäämisen, sillä se on hänen mukaansa ainoa tapa aikuistua ja vanheta arvokkaasti.

SK:n jutun mukaan Mantereen elämänvalintoja on ohjannut kyseenalaistaminen. Anarkia. Hän ei suostu tekemään asioita tietyllä tavalla siksi, että niin pitää tehdä. Hän vihaa konventionaalisuutta. Tosin nyt uuden yliopiston ohjaksissa Mantere sanoo joutuneensa kohtaamaan uudenlaista todellisuutta: rakenteiden säilyttämistä. Mantere näkeekin yliopistojen tuhatvuotisessa historiassa paljon hyvää, sellaista, mitä ei pidä uudistaa uudistamisen takia sinänsä. Traditioissa voi olla paljon hyvää. 

Mantere sanoo tekevänsä surutyötä siitä ettei enää nykyasemassaan johtajana ja perheenisänä voi olla anarkisti. Hän on huomannut olevansa keskellä aikuisuutta, vaikka sitä ei kuulemma huomaa: Mantere pukeutuu farkkuihin ja huppareihin ja näyttää muutenkin pikkupojalta. Hän ei missään nimessä halua olla keski-ikäinen. Vaikka 38-vuotias nyt vain on (määritelmän mukaan) keski-ikäinen, vaikka kuinka potkisi vastaan.

Tässä kohtaa Manterekin lipsahtaa tylsään konventionaalisuuteen. On niin tavallista vastustaa arkirutiineja, makaronilaatikon syömistä, rivitaloasumista ja perheen yhteisiä leffailtoja. Moni haluaa näyttää ikuisesti nuorelta, elää villinä ja vapaana, näyttää ulkoisesti menestyvältä. Tavallinen elämä on kirosana. 

Syksyllä Vain elämää -ohjelmassa ihastuttanut laulajatar Erin kertoi pitävänsä ystäviensä kanssa niin sanottua mummokerhoa, jossa kudotaan villasukkia ja syödään kotipullaa. Mummoiluideologiaan kuuluu elämäntavan kohtuullistaminen: syödään tavallista kotiruokaa, harrastetaan extremen sijaan tavallisia asioita, kulutetaan kohtuullisesti. Karsitaan menoja ja organisoidaan arkea niin, että aikaa jää myös elämästä ja nauttimiseen.

Minun mielestäni mummoilussa on paljon enemmän anarkiaa kuin siinä, että pitää kynsin hampain kiinni menetetystä nuoruudestaan ja kieltäytyy keski-ikäistymästä, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Mummoilussa on kyse siitä, että poimitaan menneestä elämänmuodosta sen hyvät puolet hyötykäyttöön. Kaikki uusi ei ole ihmiselle hyväksi.

On itse asiassa tuikitavallista, että 38-vuotias pukeutuu farkkuihin ja huppariin. Ei siinä ole mitään anarkistista. Niin kuin ei ole siinäkään, että 38-vuotias soittaa harrastuksekseen sähkökitaraa. Itse asiassa ne molemmat ovat  nykynelikymppisille varsin konventionaalisia valintoja.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Onni

Onni on pieniä asioita.

Tänä aamuna olen onnellinen pitkistä yöunista ja brunssista höpsön 7-vuotiaan kanssa. Ihanaa istua rauhassa aamupalapöydässä ja napsia suuhun vähän sitä sun tätä, juoda hyvät kahvit ja lukea antaumuksella päivän lehti. 



Hyvin pärjätty!

Perheen äiti lähti päiväksi ystävättärensä kanssa toiseen kaupunkiin. Ostoksille, syömään, virkistäytymään. Isä jäi lasten kanssa kotiin. 

Illalla, kun äiti tuli kotiin, hän huokaisi helpotuksesta: hyvin oli perheellä mennyt! Lapset oli ruokittu, ulkoilutettu, pesty ja pantu nukkumaan. Keittiökin oli siivottu. Mahtavaa, ylistys isälle, joka selvisi päivästä lasten kanssa vaikka äiti oli pois. Siis yhdestä päivästä! Mikä ihana mies!

Aina, joka ikinen kerta (aika usein siis), kun tällaisesta kuulee, niskavillat nousevat pystyyn. Eikä suinkaan ihastuksesta. 

Ensinnäkin: millaisia vätyksiä naiset puolisoikseen ja lastensa isiksi valitsevat, jos on epäilyksenalaista, pärjääkö aikuinen mies pienten lasten kanssa yhden kokonaisen päivän. Jos saa arvata, äiti on varmaankin tehnyt ruoan valmiiksi, valinnut illalla vaatteet valmiiksi odottamaan päivän rientoja ja kirjoittanut paperille ohjeet, mitä tulee milläkin kellonlyömällä tehdä. 

Toisekseen: mistä tulee naisen pakkomielle hallinnoida perheen elämää myös silloin, kun ei itse ole paikalla? Onko niin, että naisen standardi on se ainoa oikea, jolla mitataan onko päivä mennyt hyvin vain huonosti? Voi olla, että miehen johdolla päivä ei mene samassa järjestyksessä ja samalla tahdilla kuin äiti on suunnitellut. Mutta onko se niin vaarallista?

Myönnän, että olen itsekin ollut kontrollifriikki. Olen toiminut juuri niin kuin edellä kuvasin. Koko ajan poissa ollessani jännitin, miten kotona menee. Rentoutuminen oli vaikeaa. Sitten tajusin. Lapseni isä on luotettava henkilö. Hän toimii varmasti kaikessa lapsen parasta ajatellen. Hän on myös ensihetkistä alkaen osallistunut lapsen hoitamiseen ja kasvattamiseen täysipainoisesti. Hän siis tietää, että lapsi tarvitsee ruokaa viisi kertaa päivässä, päivälepoa (silloin ennen, nyt tilanne on se, että lepoa tarvitsee enemmän aikuinen kuin lapsi), kuivat vaipat (joskus monta vuotta sitten tämäkin) ja tarpeeksi vaatetta ulos. Voin olla täysin huoletta. 

Ihan varmasti isä tekee monta asiaa lapsen kanssa eri tavalla kuin äiti, mutta se ei haittaa, kun voi luottaa siihen, että perusasiat tulevat hoidetuksi. Mitä enemmän lapsella on rakastavia aikuisia huoletimassa hänestä, sitä parempi. Äidin on siis ehdottoman välttämätöntä löysätä omaa pipoaaan ja luottaa lasten isään. Antaa tälle tilaa olla lapsen kanssa. 

Ei isä ole mikään äidin pikku apulainen, joka saa olla silloin lasten kanssa kun se äidille sattuu sopimaan. Hänen ei myöskään tarvitse toimia juuri äidin määrittelemien ohjeiden mukaan. Hänelle pitää antaa tilaa tehdä asiat omalla tavallaan. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa järjestää päivä.

Nainen! Siinä kohtaa, kun mielesi tekee antaa 10 pistettä ja papukaijamerkki miehelle siitä, että hän on pärjännyt lasten kanssa peräti yhden kokonaisen päivän, mieti, haluaisiko itse samaa alentuvaa kohtelua puolisoltasi? Onko omien lasten kanssa kotona oleminen oikeasti sankariteko sen enempää mieheltä kuin naiseltakaan?

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Laiska

Sattuipas osuva teema laiskalle lauantailleni. Tänään ei ole tehty kuin pakolliset hommat, muuten ollaan nautittu auringosta. Muutama kuva kotipihalta:











Saunan lämpeämistä odotellessa toivottelen teille mukavaa viikonloppua!

Läyhyttelyä

"Syksyllä sienestetään ja talvella hiihdetään. Talvilomilla matkustetaan kaukomaille ja lapsista otetaan somia kuvia. Keittiössä kokataan näyttäviä ruoka-annoksia ja laminaattilattia vaihdetaan kädenkäänteessä muovimaton tilalle. Nämä kaikki asiat ovat verraten arkipäiväistä puuhaa siihen saakka, kunnes ne ilmaantuvat Facebook-päivityksiin. Silloin ne kirjataan statuksiin ja höystetään tarvittaessa myös kuvilla."


YLE uutisoi eilen nettisivuillaan ikuisuusaiheesta nimeltä Facebook-päivitykset. Jutun mukaan on on olemassa ainakin yhdeksän erilaista tapaa päteä ja läyhyttää elikkäs ylitsevuotavin sanankääntein kuvailla joitakin tietynlaisia elämäntapahtumia. On kuulemma olemassa sieni-, ruoka-, matka-, hiihto-, palju-, lapsi-, remontti-, paikkakunta- ja kielteisläyhyttäjiä. 

Jos juttua on uskominen, on arveluttavaa kertoa kuvin tai sanoin sienisaaliista, makoisasta ateriasta, matkasuunnitelmista tai -kokemuksista, vapaa-ajan vietosta, hiihto- tai juoksulenkeistä, lasten edesottamuksista, remonttiprojekteista tai vaikkapa oman kotikaupungin mukavasta kesätapahtumasta. Hehkuttaa ei saa, mutta ei myöskään valittaa mistään. 

Teenkö siis sämpylänleivonnasta elämää suuremman asian kertomalla siitä Facebookissa? Kyllä en varmasti.

On tietysti asioita, joissa kannattaa harrastaa itsekritiikkiä. Esimerkiksi lasten kuvien julkaisussa kannattaa olla varovainen. Kukaan teini tuskin ilahtuu, jos luokkakaveri sattuu löytämään äidin vanhasta blogista hänen lapsuusaikaisia alastonkuviaan. Myös sitä sopii pohtia, kannattaako tulevista lomamatkoista huudella etukäteen kovin tarkasti ainakaan sellaisissa yhteyksissä, joissa tieto saattaa joutua vääriin käsiin korviin.

Kyllähän sitä voisi ärsyyntyä Facebookissa monenlaisista, jos asiaa siltä kantilta ajattelee. On kavereita, jotka ovat lauantaiaamuisin ulkoilleet, siivonneet, leiponeet ja kyläilleet ennen kuin minä saan silmäni auki. On kavereita, jotka lähettävät jatkuvasti pelikutsuja, vaikka olen suoraan ja epäsuorasti sanonut, etten pelaa Facessa yhtään mitään ja on kavereita, joilla melkein mikään ei ole koskaan hyvin, jos tilapäivityksiä on uskominen. Mutta en minä näistä jaksa ärsyyntyä. Jokainen eläköön oma elämäänsä. Ei se, mitä siitä sosiaalisessa mediassa kertoo, ole kuitenkaan koko totuus. Ja vaikka olisikin, ei toisen aktiivisuus ole minulta pois. Ja sitä, jolla on paha olo, voin yrittää piristää tai auttaa. 

Jutun mukaan läyhyttelyssä ongelma on siinä, ettei kukaan kuvaa Saarioisen äitien tekemää maksalaatikkoa, räkäisiä lapsia tai epäonnistunutta remonttiprojektia. Tulee kuulemma elämästä liian siloteltu kuva ja sitä kautta  luodaan suorituspaineita muille.  Syntyy kilpavarustelun kierre.

Niin. Minähän se olen peräänkuuluttanut täällä blogistaniassakin keskinkertaisuutta, tavallista elettyä elämää kiillotetun pinnan sijaan. Tulen tekemään sitä jatkossakin, virpomisoksat eivät meidän mökissämme ole ensi vuonnakaan musta-valkeita. Silti en jaksa uskoa sitä, että pienistä arkisista ilonhetkistä  tai oivalluksista kertomalla sitä olisi automaattisesti läyhyttäjä.

Tietenkään ajatus kilpavarustelukierteestä ei ole aivan tuulesta temmattu. Ihmisillä on kummallinen taipumus verrata itseään ja elämäänsä muihin ja tavoitella sitä, mikä näyttäytyy onnellisena. Saattaahan sitä tulla kuvitelleeksi, että jos naapurin umpirakastuneelta vaikuttava pariskunta ostaa uuden auton, käy Barbadoksella ja remontoi kotiaan, oma väljähtynyt avioliitto kohenee sillä, että tekee saman perässä. Vähän isommalla volyymillä tietenkin. Toisaalta joku moni osa voi ajatella, että naapurien elämän ja parisuhteen täytyy kumista tyhjyyttään, kun noin kovasti rahoillaan pröystäilevät. Että kaikki ei voi olla hyvin, vaikka siltä niin kovin näyttääkin.

Silti tuntuu omituiselta, että oman elämän hyvistä asioista ei saisia sanoa mitään siinä pelossa, että joku pitää sitä esittämisenä tai joku toinen tulee kateelliseksi. Enimmäkseen päivitykset suppisröykkiöistä, uunituoreista korvapuusteista tai mökkiremontista, lasten kuvat ja lenkki- tai matkaraportit kertovat siitä, mikä ihmisille on tärkeää täysin ilman esittämistä. 

Taas Suomen Selviytyjien Jania lainatakseni: se, mihin keskityt, lisääntyy. Jos keskittyy oman elämänsä onnellisiin asioihin, oma onni lisääntyy. Ei se voi olla keneltäkään pois. Sitä paitsi toisten hyvän olon päivityksistä voi saada inspiraatiota omaan elämään. Enkä puhu nyt matkimisesta vaan aidosta ispiraatiosta.

Useimmiten en itse ainakaan analysoi toisten päivityksiä sen syvällisemmin. Jos tykkään kuvasta tai tilapäivityksestä, tykkään siitä. Jos asia ei liikauta minua, jätän tykkäämättä. Jos jonkun jutut alkavat ärsyttää suunnattomasti, piilotan hänet uutisvirrastani. That's it. Lisäksi suuri osa päivityksistä menee kokonaan silmien ohi, kiitos Facebookin tekniikan.

Niiden, jotka jaksavat häiriintyä toisten some-elämästä, kannattaisi kliseisen kehtotuksen mukaan hankkia se oma elämä ja ruveta läyhyttämään sillä. YLElläkin luulisi olevan tolkullisempaakin uutisoitavaa kuin joutavanpäiväinen läyhytyskyttäily.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Joutsen

Ollut kiirus päivä.

Aamusella naputtelin uutiskirjettä sormet verillä (kirjaimellisesti, tosin verentulo ei johtunut uutiskirjeestä mitenkään), pikaisen lounaan ja pyykkihommien jälkeen vaihdoin lennosta käsikirjoituksen esilukuun. Kahden maissa lapsen haku eskarista, kuviskouluun, missä poitsun tunnin aikana lisää käsikirjoituksen lukua ja kommentointia. Akuutin puutoksen takia sukkaostosten (tuntui, että koko kaupungista ei löydy kivoja poikien sukkia koossa 34-36) kautta kotiin. 

Kauhea nälkä!

Tarjolla oli sekalainen valikoima eineksiä: verilettuja, tonnikala-pastasalaattia, sienisalaattia, punajuurisalaattia... no, omatekoista pinaatti-perunamuusia myös. Ja patonkia. Jokainen kerätköön niistä mieleisensä aterian. 

Kyllä, tällä kertaa näin. Mutta hei, suurimmassa osasta pakkauksia oli sentään joutsenmerkki! Eikös pelastakin paljon se?


keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Yhdenlaista journalismia

Kirjoitin tammikuussa, kuinka vastenmieliseltä Maikkarin harrastama oikeudenkäyntien liveseuranta mielestäni on. Mitä raflaavampi rikos on tapahtunut, sitä varmemmin Jarkko Sipilä on paikalla raportoimassa kaikista likaisimmistakin yksityiskohdista. Koska kansalla on oikeus tietää.

Mutta kun minua ei kiinnosta tietää, missä asennossa lapsensa tappanut äiti oikeussalissa istuu, millainen ilme hänellä on, millaiset vaatteet päällä ja niin edelleen. Mitään muutahan näistä reaaliraportoinneista ei irti saa. Kokonaiskuvan saaminen asiasta vaatisi koko oikeudenkäynnin seuraamista, ja sellaiseen harvalla varmaankin aika ja kiinnostus riittävät. On siis hyvin kyseenalaista, mitä kuluttaja liveseurannoista saa.

Se sen sijaan ei ole ollenkaan epäselvää, mitä Maikkari hyötyy. Katso kuvat! -tyyppinen kohujournalismi tuo sivuille uteliaita kävijöitä. Jokaisesta kävijästä kilahtaa ellei ihan euroja niin senttejä kuitenkin yrityksen kassaan. Sosiaaliporno nyt vain sattuu myymään.

Tänään oikeudessa käsitellään Klaukkalan vauvasurmia ja Maikkari totta kai päätti valjastaa näiden pienten ihmisten traagisen kohtalon oman taloudellisen menestyksensä pönkittämiseen. Kun asiaa kysyy ja kyseenalaistaa, silmät kirkkaina väitetään, että tarkoitus on palvella tiedonvälitystä ja herätellä rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Niinpä niin. Tietenkin niin.

Hohhoijaa. 

Keskustelua ehtisi herättelemään vielä illallakin tekemällä aiheesta Kymppiuutisiin laadukkaan reportaasin, jossa pohdittaisiin aidosti tapahtuneen syitä ja seurauksia ja mietittäisiin, kuinka vastaavilta tapauksilta voitaisiin jatkossa välttyä. Mutta ei. Maikkari on katsonut asiakseen herätellä kansalaisissa yksittäiseen henkilöön kohdistuvaa lynkkausmielialaa, joka perustuu vaillinaisiin tietoihin ja pikaisiin päätelmiin. 

Onhan se sekin yhdenlaista journalismia se.

P.S. Olkoon tämä myös versioni haasteen Sielunmessu-aiheesta. Suututtaa niin kaikkien avuttomien uhrien puolesta tällainen hyväksikäyttö.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kamala äiti




Olin tänään poikkeuksellisen kamala äiti. 7-vuotias raaputti messuilta saamiaan arpoja, eikä tullut voittaneeksi. Sai itku-potkuraivarit, huusi tunnin paikat. 

Mitä teki äiti? 

Rupesi nauramaan hysteerisesti. Ei toki toisen epäonnelle vaan sille, kun jo niin ison miehen kieli väpätti suussa samalla tavalla kuin ihan pienenä vauvana, kun itku yllätti esimerkiksi puettaessa ulkovaatteita. Vaikka pojan itku ei enää ole samanlaista, lää lää läätä, minä kuulin sen. Ja nauraa kikatin, vaikka olisi pitänyt lohduttaa. 

Yritin selittää asiaa lapselle, kun olimme rauhoittuneet molemmat. En ole ollenkaan varma, ymmärsikö.


Hyvä mieli

Tänään on monta syytä hyvään mieleen:

aurinko paistaa, narsissit kukkivat, kevät tulee
aamulla minua selvästi yritettiin iskeä. Mitä siitä, että ehdokas oli ainakin kuusikymppinen eikä lainkaan tyyliäni muutenkaan - ja siitä, etten nyt muutenkaan ole kovin iskettävissä olevaa tyyppiä. Yritys oli kuitenkin, noh, persoonallinen
tormistauduin ja siivosin pääsiäislaiskottelun jäljet; samalla pesin jääkaapin (yksi niistä kotitöistä, jonka aloittamiseen menee kolme kertaa enemmän aikaa kuin varsinaiseen pesutapahtumaan)
ystävä soitti ja kertoi iloisen uutisen
keikan jälkifiiliksiä makustelen edelleen (niitä hyviä) ja valmistaudun jo seuraavaan reissuun
kohta laitan suppiksilla maustetun lihamurekkeen uuniin.

Arjen pieniä iloja, ei mitään kummallista. Ja juuri siksi aika ihmeellistä.


Aurinkoista huhtikuuta!


Sanoja huhtikuulle


Ei muuta kuin haaste jatkuu. Saapa havaita, minkälaisia tarinoita irtoaa huhtikuussa. Kiitokset jälleen Neolle.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Elämä ei ole reilua

Eilen oli taas pitkästä aikaa keikkapäivä. Jo oli aikakin, koko maaliskuu piti kärvistellä ilman energiatankkausta ja somesta seurata, missä päin Suomea Elonkerjuu on remmastellut milloinkin. Onneksi odotus palkittiin loistavalla setillä ja aurinkoisilla hymyillä, joiden voimasta Himoksen rinteetkin ehkä sulivat hiihtäjien alta.

Mutta mutta.

Pitkään aikaan ei olekaan osunut keikalla kohdalle känniääliöitä. Nyt osui, kahteen eri kertaan. Kolmannes setistä meni tunkeilijoita hätistellessä - ja sitten paras fiilis olikin jo karannut. (Ruoskaa ja Rannanjärvi toimivat aina!)

Sanokaa vaan typeriksi meitä, jotka jonotamme ulkona ja jonotamme sisällä, jotta pääsisimme seuraamaan keikkaa parhailta paikoilta. (Juu juu, eturiviin tai sen liepeille.) Oma on asiamme ja hulluutemme. Sitten paikalle ilmestyy kesken keikan joku, jonka on ihan pakko päästä eturiviin. Milloin on annettavana hotellihuoneen numero tai oma puhelinnumero artistille, milloin on välttämättä saatava koskettaa kitaristia. Syyt vaihtelevat pakko on sysätä muut tieltä, koska MINULLA on bileet

Keinoja eturiviin pääsemiseen on monia. Voi tulla seisomaan ihan selkään kiinni niin, että edessä seisova ei pysty hengittämäänkään kunnolla, liikkumisesta puhumattakaan. Varmaan pitäisi olla otettu, mutta varsinkaan näin keski-ikää lähestyvänä täti-ihmisenä minä en halua tuntea takamuksessani ventovieraan pojanklopin elintä enkä niskassani humalaista huohotusta. Toisekseen voi käyttää väkivaltaa. Kyynärpäätä kylkeen ja kynnet käsivarteen. Lisäksi voi myös heittää oluet edessä seisovan selkään kostoksi. Jos sekään ei tehoa, aina voi vedota tunteeseen: ei ole reilua, että te omitte koko bändin! Kyllä minullakin on oikeus olla eturivissä.

Kaikkea tätä tuli eilen koettua. Tuohon reiluuteen sen verran, että jos seisoo ennnen keikkaa erilaisissa jonoissa yli neljä tuntia niin kuin vieruskaverini eilen, niin on nimenomaan reilua, että hän saa nauttia keikasta juuri sillä paikalla, jonka on jonottamisellaan saanut.

En missään nimessä halua välittää sellaista viestiä, että kenelläkään muulla kuin minulla tai jollakin sisäpiirillä ei ole asiaa eturiviin tai että yhtään kukaan omistaisi yhtään ketään. On pelkästään iloista, jos hyvä tuuli ja hyvä musiikki saavat ihmiset innostumaan. En missään nimessä halua olla myöskään sellainen, että nyrpistelisin ihmisille, jotka ovat vieneet "minun paikkani". Jos joku ehtii ennen minua johonkin, asia selvä. Hauskaa keikkaa!

Mutta pakko on sanoa, että järjestelmällisestä häirinnästä minä suutun. Yritin eilen sanoa asiasta ensin nätisti ja sitten kovemmin. Lopulta - takamus olutta valuen - talloin surutta varpaille. Kävi selväksi, että maiharit ovat kauhean kätevät keikkakengät muutenkin kuin siksi, että ne ovat hyvät jalassa.

Känniääliöt ovat todellakin inhottavinta keikoilla. Sitä on tullut saatua alushousuista päähän ja kaikennäköistä tunkijaa on ollut, mutta harvassa ovat niin sitkeät yrittäjät kuin eilisellä keikalla. Jos musiikki ei olisi ollut niin hyvää ja bändi vähemmän vedossa ja aurinkoisena, olisi illasta jäänyt huono fiilis.

Onneksi niin ei käynyt.
Kuvassa Elonkerjuun basisti Antero Naali, jolla on Suomen aurinkoisin hymy. Kuva otettu Viking Gracella helmikuun alussa.