Eilen illalla olin paikallisen vanhempainfoorumin järjestämässä Äitien illassa, jossa käsiteltiin kasvatustieteiden tohtori Leena Valkosen alustuksen pohjalta sitä, millainen on hyvä vanhempi. Valkonen on vuonna 2006 ilmestyneessä väitöskirjassaan tutkinut 5.- ja 6.-luokkalaisten käsityksiä vanhemmuudesta.
Lasten näkemykset siitä, millainen on hyvä isä tai äiti, olivat liikuttavia. Lapset eivät Valkosen mukaan kaipaa jatkuvaa (aineellista) hemmottelua, rajattomia vapauksia tai huippuelämyksiä, vaan tavallista, yhteistä arkea. Teoriassa hyvä vanhemmuus on varsin yksinkertaista.
Valkosen mukaan hyvään vanhemmuuteen kuuluu lasten mielestä viisi osa-aluetta: hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, pitää lapsesta huolen, on kiva, rajoittaa ja kasvattaa lasta ja elää itse ihmisiksi. Kaksi viidestä kategoriasta - lapsen tärkeänä pitäminen ja vanhemman ihmisiksi eläminen - ovat lasten mielestä absoluuttisia, kolmea muuta lapset kuvasivat ulottuvuuksina, joiden ääripäässä on välinpitämättömyys ja liiallinen kontrollointi, "hössötys".
Valkosen mukaan tärkein vanhemmuuden osa-alueista on huolenpito - luultavasti siksi, että huolenpito on välittämisen ilmentymä. Lapset toivovat, että vanhempi vastaa heidän perustarpeisiinsa antamalla ruokaa, vaatteita, lämpimän kodin, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen - sekä aikaa. Ei auta, vaikka vanhempi kuinka vakuuttaisi rakastavansa, jos lapsi siitä huolimatta jää vaille ravintoa tai vaikkapa lämpimiä vaatteita. Eikä auta, että vanhempi sanoo, että minulle voit kertoa kaikki murheesi, jos hän ei käytännössä ole koskaan "tavattavissa", läsnä.
Lapset pitävät Valkosen mukaan tärkeänä sitä, että vanhempi asettaa heille rajat niin nukkumaanmeno- kuin kotiintuloajoissa, niin karkinsyönnissä kuin kaverisuhteissakin. Huutaa saa, asiasta, muttei joka asiasta. Lapset toivovat vanhemman olevan auktoriteetti - mutta diktaattori ei saa olla. Lasten mielestä vanhemman kivuus tulee nimenomaan siitä, että vanhempi osaa joustaa rajoista tarvittaessa.
Mielenkiintoisin hyvän vanhemmuuden kategorioista on Valkosen mainitsema ihmisiksi eläminen. Lasten mielestä hyvä vanhempi ei juo alkoholia, ei käytä huumeita - ei edes polta tupakkaa. Hyvä vanhempi ei riitele lasten kuullen, ei käyttäydy väkivaltaisesti, pitää kodin siistinä ja hoitaa sekä omat että lasten asiat säntillisesti. Piste.
Valkonen sanoi olleensa jopa hieman pahoillaan väitöskirjansa julkaisun aikoihin siitä, että tämä ihmisiksi elämisen osa-alue nostettiin uutisoinnissa kärjeksi. Itse en ihmettele asiaa lainkaan. Moni vanhempi sallii itselleen monia "aikuisen elämään kuuluvia asioita" sillä verukkeella, että hoitaa muut asiat vanhemmuudessaan hyvin. Perjantaipullon korkkaaminen on monen vanhemman mielestä ihan okei, kunhan ensin on leiponut lasten kanssa yhdessä pizzaa. On ihan okei olla paljon pois kotoa, töissä ja harrastuksissa, kunhan on varmistanut, että lapsella on hyvä hoitaja.
Lapsi tarvitsee Valkosen mukaan varauksetonta välittämistä ja sen ilmenemistä huolenpitona. Lapsi tarvitsee rajoja ja aikaa. Hän tarvitsee turvaa. Tavallista elämää. Kaikkein koskettavinta Valkosen alustuksessa oli mielestäni se yksityiskohta, että alakoululaisten mielestä parasta kaikesta oli pelata vanhempien kanssa yhdessä lautapelejä. Koululainen ei nimittäin juuri muulloin saa vanhempansa jakamatonta huomiota.
Teoriassa hyvä vanhemmuus on yksinkertaista. Alustuksen jälkeinen keskustelu paljasti, että käytännössä näin ei aina ole. Arjen pulmat ovat moninaiset. Miten kohdella uusperheen lapsia tasapuolisesti? Miten saada lukiolainen ottamaan vastuuta omasta opiskelustaan? Mistä tietää, että kontrolloi ja rajoittaa tarpeeksi muttei liikaa?
Avuksi tulee Jari Sinkkosen käsite riittävän hyvä vanhempi. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen vanhempi - itse asiassa se olisi kauhea taakka lapselle, sekin.
Itse ajattelen niin, että jo sillä pääsee vanhemmuudessa pitkälle, kun erottaa lapsen hänen suorituksistaan. Olet hyvä, rakas ja arvokas juuri sinuna. Asetan sinulle rajoja siksi, että välitän sinusta. Huolehdin sinusta siksi, että välitän sinusta. Haluan, että siipesi kantavat sitten joskus. Sekin on teoriassa kauhean yksinkertaista.
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste teini-ikä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste teini-ikä. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
perjantai 17. toukokuuta 2013
Vitun huora
"Vitun huora, mikset vastannut puhelimeen!"
Ei, kyse ei ollut keski-ikäisten syrjäytyneiden parisuhdekriisistä - vaan kahdesta teinitytöstä, jotka kohtasivat kaupungilla. Toinen oli ilmeisesti yrittänyt soittaa toiselle, mutta toinen ei ollut kuullut.
Ehkä sen jälkeen, kun on kuullut teinitytön huutavan haista vittua häntä puhuttelevalle poliisille ei pitäisi ihmetellä mitään. Mutta minkäs teet, että kuvatun kaltainen kielenkäyttö sattuu korvaan joka kerta.
Ensinnäkin kiroilu. Vitun käyttäminen välimerkkinä on minun maailmassani yksinkertaisesti ällöttävää ja junttimaista. Kyllä, saatan itsekin päästää voimasanan, mutta vain tilanteessa, jollaiseen ne on alunperin tarkoitettu: vahvistamaan ilmausta poikkeuksellisessa (hätä)tilanteessa.
Toisekseen huorittelu. Siitä voi toki keskustella, onkoitsensä seksin myyminen ammatti siinä missä mikä tahansa muukin, mutta siitä ei voi kiistellä, etteikö huora olisi halventava ilmaus prostituoidusta. Ja toisen puhutteleminen halventavilla ilmauksilla on aina loukkaavaa. Tai sen pitäisi olla.
Toki sanojen merkitykset muuttuvat aikojen saatossa, mutta vitun huora on ilmaus, jossa minulla menee raja. Vaikka kuinka kyse olisi ystävien keskisestä huumorista, mielestä kyseessä on sopimaton kielenkäyttö. Sen mielikuvitukseni riittää käsittämään, että jotkut pitävät rivoista puheista makuuhuoneleikeissä, mutta julkiselle paikalle moiset puheet eivät kerta kaikkiaan kuulu.
Tavoistaan poiketen tämä kaupunkikyylä ei tällä kertaa puuttunut teinien touhuihin. Mutta ellei bussi olisi juuri tullut, olisin saattanut kysäistä tytöiltä, eikö heille tosiaankaan tule mieleen yhtään kauniimpaa nimitystä kaverille.
Sanokaa vain tiukkapipoksi.
Ei, kyse ei ollut keski-ikäisten syrjäytyneiden parisuhdekriisistä - vaan kahdesta teinitytöstä, jotka kohtasivat kaupungilla. Toinen oli ilmeisesti yrittänyt soittaa toiselle, mutta toinen ei ollut kuullut.
Ehkä sen jälkeen, kun on kuullut teinitytön huutavan haista vittua häntä puhuttelevalle poliisille ei pitäisi ihmetellä mitään. Mutta minkäs teet, että kuvatun kaltainen kielenkäyttö sattuu korvaan joka kerta.
Ensinnäkin kiroilu. Vitun käyttäminen välimerkkinä on minun maailmassani yksinkertaisesti ällöttävää ja junttimaista. Kyllä, saatan itsekin päästää voimasanan, mutta vain tilanteessa, jollaiseen ne on alunperin tarkoitettu: vahvistamaan ilmausta poikkeuksellisessa (hätä)tilanteessa.
Toisekseen huorittelu. Siitä voi toki keskustella, onko
Toki sanojen merkitykset muuttuvat aikojen saatossa, mutta vitun huora on ilmaus, jossa minulla menee raja. Vaikka kuinka kyse olisi ystävien keskisestä huumorista, mielestä kyseessä on sopimaton kielenkäyttö. Sen mielikuvitukseni riittää käsittämään, että jotkut pitävät rivoista puheista makuuhuoneleikeissä, mutta julkiselle paikalle moiset puheet eivät kerta kaikkiaan kuulu.
Tavoistaan poiketen tämä kaupunkikyylä ei tällä kertaa puuttunut teinien touhuihin. Mutta ellei bussi olisi juuri tullut, olisin saattanut kysäistä tytöiltä, eikö heille tosiaankaan tule mieleen yhtään kauniimpaa nimitystä kaverille.
Sanokaa vain tiukkapipoksi.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Kiusauksia
Tänään jouduin kuuntelemaan liian pitkään, kun kolme teinityttöä haukkui neljättä, luokkakaveriaan, joka ei ollut paikalla. Tyttöjen mukaan tämä on liian nyyhky, paksu, epäsosiaalinen, finninaamainen, epämuodikas. Musiikkimakukin on vääränlainen. Olin tukehtua kiukkuuni. Pohdin, oliko edessäni joukko koulukiusaajia, joiden takia jossakin kulkee tyttöparka, joka kulkee seinänvieriä pitkin ja pelkää omaa varjoaankin?
Viime vuosina liian moni nuori on menettänyt henkensä sen takia, että kiusattu on saanut tarpeekseen ja päättänyt joko riistää hengen itseltään - tai kostaa. Tai hän on kiusaamisen seurauksena sairastunut mieleltään ja tehnyt aivan hirvittäviä tekoja. Tuorein julkisuudessa uutisoiti esimerkki on vain parin viikon takaa.
On kamalaa ajatella, kuinka pahoin nuoret voivat. Sekä kiusaajat että heidän uhrinsa. Vaikka uhri on se, jonka hyvinvoinnista ensimmäisenöä kantaa huolta, pitäisi muistaa, että oleellista tilanteen ratkaisemisessa on kiusaajan auttaminen yhtä lailla. Vaikka kiusaamista ei voi hyväksyä, ihmistä teon takana pitää ymmärtää. Johtuuko kaikki siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa paneutua lastensa elämään, olla läsnä? Onko kaikki seurausta siitä, että lapsilla ei ole rajoja ja kuria, ei kunnioitusta auktoriteettejä kohtaan? Pitääkö nuoren hakea huomiota, hyväksyntää ja vahvistusta itsetunnolleen kiusaamalla muita ja tekemällä pahojaan?
Nykyisin kiusaaminen on saanut uusia muotoja. Ennen koulukiusaaminen rajoittui kouluun, korkeintaan kotimatkalle. Kodin seinien sisällä kiusattu sai olla rauhassa. Ei enää. Sosiaalisen median myötä kiusaaminen jatkuu koulupäivien ulkopuolellakin ja se saa uusia muotoja. Rauhaa ei enää ole. Nuori elää kestämättömässä sosiaalisessa ristipaineessa: jokainen kaveripyyntö pitäisi osata arvioida, ovatko motiivit vilpittömiä. Bileilta "kavereiden" kesken voi päätyä YouTubeen kaikkien naureskeltavaksi.
Myös aikuiset osaavat käyttäytyä internetissä todella huonosti. Keskustelupalstoilla kielenkäyttö on luvalla sanoen kamalaa. Joku otetaan silmätikuksi ja ryhdytään kiusaamaan järjestelmälliseti. Olen tyrmistynyt siitä, kuinka pitkälle tässä toiminnassa ollaan valmiita menemään. Asiat saavat riidellä, mutta miksi ihmisten täytyy lytätä toisiaan?
Syyt siihen, miksi jotakuta kiusataan ja toista ei, lienevät sattumanvaraisia. Jos keskustelupalstoja on uskominen, lapsen nimi ja vaatteet kannattaa valita huolella, ettei tule kiusatuksi. Ulkoiset statussymbolit ovat muutenkin tärkeitä. Itse en usko, että tuollaisilla asioilla on todellisuudessa merkitystä. Syyt kiusaamiselle ovat niin hienosyisiä, että yhtä oikeaa vastausta tuskin on. Erilaisuus on aina pelottanut ihmisiä, siksi eri näköinen, -kuuloinen tai -taustainen saattaa saada kiusaajat kintereilleen herkemmin. Pönkitystä tarvitseva iskee siihen, mihin kokee pystyvänsä vaikuttamaan, heikompaansa. Tai siihen, minkä kokee itselleen uhkaksi. Vahvempaansa. Pahalle ololle pitää olla purkautumistie.
Vain yksi on varmaa: vika ei koskaan ole siinä, jota kiusataan. Ei koskaan.
Kiusaamisen ehkäisyssä perheillä on merkittävä rooli. Lapselle pitäisi opettaa pienestä pitäen, että kaikki ihmiset ovat kaikissa suhteissa samanarvoisia, yhtä arvokkaita. Kiusaamista ei pitäisi sallia missään muodossa. "Pojat on poikia" on vastenmielinen selitys. Sama pätee tyttöihin. Lapselle pitäisi onnistua rakentamaan sellainen itsetunto, että hänen ei tarvitsisi lytätä muita alleen - ja että hän kykenisi käsittelemään kohtaamiaan vastoinkäymisiä. Suhteen pitäisi olla niin luottamuksellinen, että lapsi uskaltaisi ja haluaisi isompanakin kääntyä vanhemman puoleen, jos joku kiusaa - tai jos tietää jotakuta kiusattavan. Ja sitten pitäisi kaivaa itsestään se leijonaemo, joka puolustaa lastaan, ei tyydy hymistelyyn eikä suostu itsekään poljettavaksi vaan on tiukka mutta asiallinen. Turvallinen.
Lopuksi ote elävästä elämästä.
Minua on kiusattu koulussa. Koin todella inhottavaksi nimittelyn, joka alkoi kaiketi vallan hyväntahtoisesta huulenheitosta. Televisiossa kun näkyi tuolloin lastenohjelma, jossa oli nimeäni kantava kana. Siitä se ajatus sitten lähti. Se satutti. Oli myös syrjimistä ja joukon ulkopuolelle sulkemista. Oli ulkonäön haukkumista. Vasta opiskeluaikana helpotti: minun ei tarvinnut todistella mitään kelvatakseni joukkoon. Kouluvuodet kaikkineen jouduin mielistelemään saadakseni hyväksyntää. Ensimmäinen seurustelusuhteenikin oli lukionlaajuinen skandaali. Kuka hullu TUON kanssa voi olla? Eroamme ei sitten kukaan ihmetellytkään. Olivat oikeassa.
Samaan aikaan sisarukseni puolisoineen muistuttivat minua kerta toisensa jälkeen, ettei kannata kuvitella, että yliopiston ovet aukeaisivat TUOLLAISELLE. Kannattaisi suunnitella jotakin vaatimattomampaa. Sekin satutti.
Kiusaaminen, vaikka se ei ollut fyysistä eikä edes kovin suunnitelmallista, radikaalia - tai mitä termiä tässä käyttäisi, jätti minuun syvät arvet. Itsetuntoni on edelleen heikko esimerkiksi ulkonäköni suhteen. Jollakin tasolla olen jo sinut sen kanssa miltä näytän, mutta toisinaan negatiivinen palaute asiasta saa minut taantumaan siksi teiniksi, joka ajatteli, että olisi parasta kuolla pois.
Voin siis samastua heihin, jotka eivät jaksa kuunnella kiusaamista loputtomiin ja ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Tosin itse tuskin koskaan kykenisin tarttumaan aseeseen ja riistämään henkeä keltään muulta.
Minun on tehtävä vielä paljon töitä itseni kanssa, että oppisin rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen, ehdoitta. Etten aina pelkäsisi sitä, etten kuulu joukkoon koska olen - no, minä. Etten inhoaisi isoa nenääni tai rumaa ääntäni. Etten aina tuntisi olevani vähän huonompi kuin muut. Ehkä silloin olisin vähän vähemmän siili.
Viime vuosina liian moni nuori on menettänyt henkensä sen takia, että kiusattu on saanut tarpeekseen ja päättänyt joko riistää hengen itseltään - tai kostaa. Tai hän on kiusaamisen seurauksena sairastunut mieleltään ja tehnyt aivan hirvittäviä tekoja. Tuorein julkisuudessa uutisoiti esimerkki on vain parin viikon takaa.
On kamalaa ajatella, kuinka pahoin nuoret voivat. Sekä kiusaajat että heidän uhrinsa. Vaikka uhri on se, jonka hyvinvoinnista ensimmäisenöä kantaa huolta, pitäisi muistaa, että oleellista tilanteen ratkaisemisessa on kiusaajan auttaminen yhtä lailla. Vaikka kiusaamista ei voi hyväksyä, ihmistä teon takana pitää ymmärtää. Johtuuko kaikki siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa paneutua lastensa elämään, olla läsnä? Onko kaikki seurausta siitä, että lapsilla ei ole rajoja ja kuria, ei kunnioitusta auktoriteettejä kohtaan? Pitääkö nuoren hakea huomiota, hyväksyntää ja vahvistusta itsetunnolleen kiusaamalla muita ja tekemällä pahojaan?
Nykyisin kiusaaminen on saanut uusia muotoja. Ennen koulukiusaaminen rajoittui kouluun, korkeintaan kotimatkalle. Kodin seinien sisällä kiusattu sai olla rauhassa. Ei enää. Sosiaalisen median myötä kiusaaminen jatkuu koulupäivien ulkopuolellakin ja se saa uusia muotoja. Rauhaa ei enää ole. Nuori elää kestämättömässä sosiaalisessa ristipaineessa: jokainen kaveripyyntö pitäisi osata arvioida, ovatko motiivit vilpittömiä. Bileilta "kavereiden" kesken voi päätyä YouTubeen kaikkien naureskeltavaksi.
Myös aikuiset osaavat käyttäytyä internetissä todella huonosti. Keskustelupalstoilla kielenkäyttö on luvalla sanoen kamalaa. Joku otetaan silmätikuksi ja ryhdytään kiusaamaan järjestelmälliseti. Olen tyrmistynyt siitä, kuinka pitkälle tässä toiminnassa ollaan valmiita menemään. Asiat saavat riidellä, mutta miksi ihmisten täytyy lytätä toisiaan?
Syyt siihen, miksi jotakuta kiusataan ja toista ei, lienevät sattumanvaraisia. Jos keskustelupalstoja on uskominen, lapsen nimi ja vaatteet kannattaa valita huolella, ettei tule kiusatuksi. Ulkoiset statussymbolit ovat muutenkin tärkeitä. Itse en usko, että tuollaisilla asioilla on todellisuudessa merkitystä. Syyt kiusaamiselle ovat niin hienosyisiä, että yhtä oikeaa vastausta tuskin on. Erilaisuus on aina pelottanut ihmisiä, siksi eri näköinen, -kuuloinen tai -taustainen saattaa saada kiusaajat kintereilleen herkemmin. Pönkitystä tarvitseva iskee siihen, mihin kokee pystyvänsä vaikuttamaan, heikompaansa. Tai siihen, minkä kokee itselleen uhkaksi. Vahvempaansa. Pahalle ololle pitää olla purkautumistie.
Vain yksi on varmaa: vika ei koskaan ole siinä, jota kiusataan. Ei koskaan.
Kiusaamisen ehkäisyssä perheillä on merkittävä rooli. Lapselle pitäisi opettaa pienestä pitäen, että kaikki ihmiset ovat kaikissa suhteissa samanarvoisia, yhtä arvokkaita. Kiusaamista ei pitäisi sallia missään muodossa. "Pojat on poikia" on vastenmielinen selitys. Sama pätee tyttöihin. Lapselle pitäisi onnistua rakentamaan sellainen itsetunto, että hänen ei tarvitsisi lytätä muita alleen - ja että hän kykenisi käsittelemään kohtaamiaan vastoinkäymisiä. Suhteen pitäisi olla niin luottamuksellinen, että lapsi uskaltaisi ja haluaisi isompanakin kääntyä vanhemman puoleen, jos joku kiusaa - tai jos tietää jotakuta kiusattavan. Ja sitten pitäisi kaivaa itsestään se leijonaemo, joka puolustaa lastaan, ei tyydy hymistelyyn eikä suostu itsekään poljettavaksi vaan on tiukka mutta asiallinen. Turvallinen.
Lopuksi ote elävästä elämästä.
Minua on kiusattu koulussa. Koin todella inhottavaksi nimittelyn, joka alkoi kaiketi vallan hyväntahtoisesta huulenheitosta. Televisiossa kun näkyi tuolloin lastenohjelma, jossa oli nimeäni kantava kana. Siitä se ajatus sitten lähti. Se satutti. Oli myös syrjimistä ja joukon ulkopuolelle sulkemista. Oli ulkonäön haukkumista. Vasta opiskeluaikana helpotti: minun ei tarvinnut todistella mitään kelvatakseni joukkoon. Kouluvuodet kaikkineen jouduin mielistelemään saadakseni hyväksyntää. Ensimmäinen seurustelusuhteenikin oli lukionlaajuinen skandaali. Kuka hullu TUON kanssa voi olla? Eroamme ei sitten kukaan ihmetellytkään. Olivat oikeassa.
Samaan aikaan sisarukseni puolisoineen muistuttivat minua kerta toisensa jälkeen, ettei kannata kuvitella, että yliopiston ovet aukeaisivat TUOLLAISELLE. Kannattaisi suunnitella jotakin vaatimattomampaa. Sekin satutti.
Kiusaaminen, vaikka se ei ollut fyysistä eikä edes kovin suunnitelmallista, radikaalia - tai mitä termiä tässä käyttäisi, jätti minuun syvät arvet. Itsetuntoni on edelleen heikko esimerkiksi ulkonäköni suhteen. Jollakin tasolla olen jo sinut sen kanssa miltä näytän, mutta toisinaan negatiivinen palaute asiasta saa minut taantumaan siksi teiniksi, joka ajatteli, että olisi parasta kuolla pois.
Voin siis samastua heihin, jotka eivät jaksa kuunnella kiusaamista loputtomiin ja ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Tosin itse tuskin koskaan kykenisin tarttumaan aseeseen ja riistämään henkeä keltään muulta.
Minun on tehtävä vielä paljon töitä itseni kanssa, että oppisin rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen, ehdoitta. Etten aina pelkäsisi sitä, etten kuulu joukkoon koska olen - no, minä. Etten inhoaisi isoa nenääni tai rumaa ääntäni. Etten aina tuntisi olevani vähän huonompi kuin muut. Ehkä silloin olisin vähän vähemmän siili.
tiistai 3. tammikuuta 2012
Otsaheitto ja vyölaukku - muistoja 1990-luvulta
Tulevana viikonloppuna juhlistamme ystäväni syntymäpäivää ysäri-teeman siivittämänä. Edessä on siis paluu nuoruuteen. Pelottavaa.
90-luvun muoti saa hengen salpautumaan, myötähäpeästä. Kuinka ihmeessä pukeuduimme niin kamaliin vaatteisiin, meikkasimme itsemme vanhemman näköisiksi ja pahoinpitelimme hiuksiamme nostamalla ne fysiikan lakeja uhmaaviin korkeuksiin. 90-luvun ehdottomiin hitteihin kuuluivat Leviksen 501-farkut, purjehduskengät, maihinnousukengät, pilotti- ja baseball-takit, farkkuhaalarit, kukkalevennyksillä koristellut farkut, liivit hapsuilla ja ilman, kukkakuosiset paitapuserot, jakut, housuhameet, neuleet, napapaidat, merkkiä julistavat college-paidat, salihousut, Kalevala Korun isot pronssikorut, vyölaukut, pikkureput ja hiusdonitsit, huivit ja topatut hiuspannat.
Siitäpä sitä sopii valita bilevaatetta! Varsinkin, kun 90-luku on hiipimässä jonkinlaisena trendinä nykymuotiinkin. Kaupoissa on jo nähty englantilaista kukkatapettia muistuttavia kuoseja, porkkanamallisia chinos-housuja - ja jopa aikuisten bodeja.
(Skannerin puuttuessa valokuvasin 8. luokan luokkakuvani vuodelta 1993, mittasuhteet ovat siksi vääristyneet.)
Ihmisten puheita kuunnellessa olen tullut siihen tulokseen, että useimmat meistä inhoavat nimenomaan nuoruutensa muotia, olipa se millaista hyvänsä. Sen täytyy johtua siitä, että nuorena ihminen on epävarmimmillaan. Nuoruuteen kuuluu paljon negatiivisia ajatuksia omasta itsestä, jotka sitten projisoituvat jälkeenpäin ajan vaate-, hius- ja meikkimuotiin. En se ruma ollutkaan minä vaan ne vaatteet.
Vaikka ysärimuoti aiheuttaa vielä parinkymmenen vuodenkin kuluttua vatsanväänteitä, olen sitä mieltä, että minun nuoruuteni muoti löysine paitoineen ja kerrospukeutumisineen oli nuorelle naiselle armeliasta aikaa. Kerrosten alla sai rauhassa kasvattaa itselleen muodot. Toisin on nyt. Olen sattuneesta syystä seurannut tämän vuosituhannen nuorisomuotia suhteellisen läheltä ja välillä surrut sen paljastavuutta. Rinnat ja takamus ovat auttamatta esillä, kaikkien arvosteltavana.
Ilmapiiri on muutenkin paljon seksistisempi nyt kuin kultaisella 90-luvulla, eikä sosiaalisen median tai Internetin myötä ylipäätään esilläolemisen paine ole ainakaan vähentynyt. Joskus mietin, voiko tämä aika kasvattaa samalla tavalla tasa-arvoa ajavia naisasianaisia kuin menneet vuosikymmenet. Väitän, että nykynuoriso hakee toisiltaan - ja aikuisiltakin - hyväksyntää paljon hanakammin kuin aiemmat sukupolvet. Varsinkin nuorisoliikkeiden ensimmäisinä vuosikymmeninä haistatettiin oikeasti aikuisille pitkät, haluttiin vapaus olla nuoria pikkuaikuisuuden sijaan. Nyt kapinointi on usein silkkaa huomion ja hyväksynnän hakua. Kuin kysyttäisiin, kelpaanko minä oikeasti itsenäni, olenko hyvä sellaisena kuin olen.
Lauantaina teen hiuksiini kunnon otsaheiton, kaivan ruskean huulipunan naftaliinista, vedän maiharit jalkaan ja puen ylleni ehkä jonkun sievän kukkapaidan. Pitäisiköhän sitä juoda pullo lämmintä Omppuviiniä juhlan kunniaksi? (Oikeasti, ei enää ikinä sitä litkua.) Oksentaa en ainakaan aio niin kuin teininä.
90-luvun muoti saa hengen salpautumaan, myötähäpeästä. Kuinka ihmeessä pukeuduimme niin kamaliin vaatteisiin, meikkasimme itsemme vanhemman näköisiksi ja pahoinpitelimme hiuksiamme nostamalla ne fysiikan lakeja uhmaaviin korkeuksiin. 90-luvun ehdottomiin hitteihin kuuluivat Leviksen 501-farkut, purjehduskengät, maihinnousukengät, pilotti- ja baseball-takit, farkkuhaalarit, kukkalevennyksillä koristellut farkut, liivit hapsuilla ja ilman, kukkakuosiset paitapuserot, jakut, housuhameet, neuleet, napapaidat, merkkiä julistavat college-paidat, salihousut, Kalevala Korun isot pronssikorut, vyölaukut, pikkureput ja hiusdonitsit, huivit ja topatut hiuspannat.
Siitäpä sitä sopii valita bilevaatetta! Varsinkin, kun 90-luku on hiipimässä jonkinlaisena trendinä nykymuotiinkin. Kaupoissa on jo nähty englantilaista kukkatapettia muistuttavia kuoseja, porkkanamallisia chinos-housuja - ja jopa aikuisten bodeja.
Verestin ysärimuistoja katselemalla vanhoja valokuvia. Nauroin kippurassa, vaikka mieli olisi tehnyt mieluummin itkeä. Kuinka kuunaan olen pukenut sinapinkeltaista kauluspaitaa päälleni! Ja varsinkaan viidakkokuosista liiviä sen kanssa. Mutta niinpä vain tein ja olin vielä mielestäni tyylikäskin:
(Skannerin puuttuessa valokuvasin 8. luokan luokkakuvani vuodelta 1993, mittasuhteet ovat siksi vääristyneet.)
Ihmisten puheita kuunnellessa olen tullut siihen tulokseen, että useimmat meistä inhoavat nimenomaan nuoruutensa muotia, olipa se millaista hyvänsä. Sen täytyy johtua siitä, että nuorena ihminen on epävarmimmillaan. Nuoruuteen kuuluu paljon negatiivisia ajatuksia omasta itsestä, jotka sitten projisoituvat jälkeenpäin ajan vaate-, hius- ja meikkimuotiin. En se ruma ollutkaan minä vaan ne vaatteet.
Vaikka ysärimuoti aiheuttaa vielä parinkymmenen vuodenkin kuluttua vatsanväänteitä, olen sitä mieltä, että minun nuoruuteni muoti löysine paitoineen ja kerrospukeutumisineen oli nuorelle naiselle armeliasta aikaa. Kerrosten alla sai rauhassa kasvattaa itselleen muodot. Toisin on nyt. Olen sattuneesta syystä seurannut tämän vuosituhannen nuorisomuotia suhteellisen läheltä ja välillä surrut sen paljastavuutta. Rinnat ja takamus ovat auttamatta esillä, kaikkien arvosteltavana.
Ilmapiiri on muutenkin paljon seksistisempi nyt kuin kultaisella 90-luvulla, eikä sosiaalisen median tai Internetin myötä ylipäätään esilläolemisen paine ole ainakaan vähentynyt. Joskus mietin, voiko tämä aika kasvattaa samalla tavalla tasa-arvoa ajavia naisasianaisia kuin menneet vuosikymmenet. Väitän, että nykynuoriso hakee toisiltaan - ja aikuisiltakin - hyväksyntää paljon hanakammin kuin aiemmat sukupolvet. Varsinkin nuorisoliikkeiden ensimmäisinä vuosikymmeninä haistatettiin oikeasti aikuisille pitkät, haluttiin vapaus olla nuoria pikkuaikuisuuden sijaan. Nyt kapinointi on usein silkkaa huomion ja hyväksynnän hakua. Kuin kysyttäisiin, kelpaanko minä oikeasti itsenäni, olenko hyvä sellaisena kuin olen.
Lauantaina teen hiuksiini kunnon otsaheiton, kaivan ruskean huulipunan naftaliinista, vedän maiharit jalkaan ja puen ylleni ehkä jonkun sievän kukkapaidan. Pitäisiköhän sitä juoda pullo lämmintä Omppuviiniä juhlan kunniaksi? (Oikeasti, ei enää ikinä sitä litkua.) Oksentaa en ainakaan aio niin kuin teininä.
lauantai 26. marraskuuta 2011
Älkää peljätkö, sillä teille on annettu ikärajat
Usein näkee keskusteltavan siitä, kuinka elokuvien ja tietokone- ja muiden pelien ikärajoihin pitäisi suhtautua. Osa vanhemmista toki noudattaa niitä, mutta yhä useammassa perheessä tunnutaan lipsuvan niistä. "Kun kaikki muutkin saavat...", kuuluu perustelu. Älytöntä.
Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen.
Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa.
Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?
Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.
Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin.
Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.
Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.
Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.
Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.
Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen.
Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa.
Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?
Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.
Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin.
Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.
Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.
Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.
Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)