perjantai 31. toukokuuta 2013

Jo joutui armas aika





Viikonloppuna juhlitaan koulujen päättymistä, ylioppilaita ja ammattiin valmistuneita. Iloitaan kesän ja loman alusta ja sen kunniaksi kajautetaan ilmoille perinteinen Suvivirsi. Jos kajautetaan.

Yhä useammassa suomalaiskoulussa Suvivirrestä ollaan luopumassa, vaihdetaan se johonkin muuhun kevätlauluun. Sellaiseen, joka ei viittaa uskontoon. Halutaan kunnioittaa muiden kuin kristinuskoa tunnustavien oikeuksia. 

Kyllä en ymmärrä.

En ole missään määrin uskonnollinen henkilö. Silti yhdyn Suvivirren laulantaan täysin palkein aina kun mahdollisuus on. Vaikka laulussa puhutaankin uskontoon liittyvistä asioista, koen virren enemmänkin luonnon ja elämän ylistykseksi kuin uskontunnustukseksi.

Suvivirren laulamisessa on kyse suomalaisesta kultturiperimästä. Kouluissa on laulettu iät ja ajat Suvivirttä koulujen kevätjuhlissa. Niin on toivottavasti jatkossakin. Minä ainakin haluan lapsen juhlissa laulaa Suvivirttä hamaan tulevaisuuteen saakka.Suvivirrestä alkaa kesä! Piste.

Olen kuullut kummallisia juttuja koulujen makkaranpaistokevätjuhlista, joulujuhlat korvaavista työpajoista ja sen sellaisista tapahtumista. Mukavia toki nekin, mutta jotakin tärkää niissä jää kokematta. Ei oppilaiden valmistamia näytelmiä, ei laulu- tai runoesityksiä. Ei sitä kuumottavaa tunnelmaa, kun jännittää omaa esiintymisvuoroa - ja sitä helpotusta ja onnea ja ylpeyttä, kun kaikki meni hyvin! Ei yhteisiä kokemuksia, pelkkiä subjektiivisia elämyksiä.

Minusta lapsille pitää opettaa tapoja. Myös juhlakäyttäytymistä. Sitä ei opi, jos ei missään harjoittele. Kohta joku varmaan twiittaa kirkosta kesken kaverin häiden, kun ei osaa hiljentyä ja keskittyä olemaan paikoillaan, katsella ja kuunnella.

Siksi puhun perinteisten koulujuhlien puolesta. Ja Suvivirren.

Juhlat ja juhlaperinteet, joihin Suvivirren laulaminen eittämättä kuuluu, luovat yhteisöllisyyttä ja vahvistavat suomalaista kulttuuria. Siitä on syytä pitää ylpeästi kiinni! Jos joku, vaikkapa uskonnoltaan muslimi, ei halua laulaa Suvivirttä, asia on minulle täysin okei. En missään mielessä loukkaannu siitä. Enhän itsekään halua osallistua islamilaisiin rukouksiin. Mutta se ei saa tarkoittaa sitä, ettenkö minä saisi tuota itselleni tärkeää laulua laulaa.

Suvaitsevaista ja moniarvoista Suomea ei rakenneta hävittämällä kaikki omaleimainen kulttuuriperimä näkyviltä. Päinvastoin! Ihmisellä, jolla on vahvat juuret, on myös ilmaa siipiensä alla. Sellainen lento kantaa, vaikka samassa ilmatilassa lentäisi erinäköisiä ja paljon isompiakin lintuja. 

torstai 30. toukokuuta 2013

Elämä edessä


Lapsella on nyt sitten eskari takana ja elämä edessä. Hui. Poikaseni on innoissaan tulevasta lomasta ja kouluunmenosta, mutta äidillä on juuri nyt hiukan samanlainen olo kuin synnytyssairaalasta kotiuduttamme: oikeastiko minun pitää hoitaa tämä? Miten ikinä osaan, saan pidettyä lapsen hengissä? Kuka neuvoo? Sairaalassa saattoi joka napsaukseen kysyä neuvoja jos tarvitsi, kotona piti pärjätä omillaan. Samoin nyt: koululaisen vanhemman yhteys opettajaan ei ole yhtä tiivis kuin päiväkodin henkilökuntaan. Pitää luottaa lapseen yhä enenevässä määrin.

Hyvin on pärjätty tähän asti ja varmasti pärjätään jatkossakin, mutta aina tutusta ja turvallisesta irtipäästäminen tuntuu haikealta. Meillä on kuitenkin ollut hyvä kasvatuskumppanuus päiväkodin kanssa ja lapsi on viihtynyt hoidossa aina hyvin.

Sitä tulee ikävä.

Päiväkodin henkilökunnalle suuri kiitos kuluneista vuosista! Teette tärkeää työtä!

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Metsään meni

Kalasoppaa särpiessäni katselin keittiömme verhoja. Kangas on Maija Louekarin Marimekolle suunnittelema Puutarhurin parhaat. Rakastan kuosin tunnelmaa ja kankaan värejä, ja yleensä verhon näkeminen saa minut hyvälle tuulelle. Tänään kuitenkin ajatukset kulkivat väistämättä saman yrityksen toiseen kankaaseen Kristina Isolan Metsänväkeen, jonka Hesari tänään paljasti törkeäksi plagiaatiksi.

Tapaus on käsittämätön. Miten tunnettu taiteilija voi sortua noin raukkamaiseen tekoon? Miltä Isolasta on tuntunut odottaa, koska kopiointi paljastuu? Ja ennen kaikkea, miten hän voi sortua niinkin noloon selitykseen kuin "En tullut ajatelleeksi tekijänoikeuksia tai sitä, että omisin jonkun toisen luovaa työtä". Paskapuhetta! Jokainen taiteilija ajatelee omia tekijänoikeuksiaan, Marimekolla tekijänoikeuksista ollaan erityisen tarkkoja. On siis täyttä kukkua, ettei asiaa tule muka ajatelleeksi toisesta näkökulmasta myös.

Jos Kristina Isolalle on OK varastaa muilta, hänestä on varmasti OK, jos joku ottaa vaikkapa Primavera-kuosin omiin nimiinsä. Ai ei ole vai? Millä perusteella Maria Primatsenko olisi siten eri asia?

Tapauksen puiminen on varmastikin vielä alkutekijöissään. Silti nolouden huipentuma tähön mennessä lienee se, kun Marimekko ilmoitti haluavansa pyytää Suomen kansalta anteeksi. 

Nolosteluun Marimekolla onkin syytä, mutta kyllä suurin häpeä lankeaa Kristina Isolalle. Voin toki kuvitella, että kuuluisan äidin varjossa taiteen tekeminen ei ole helppo nakki, jos nyt muutenkaan, mutta noin alhaiseen tekoon ei pitäisi kenenkään sortua. Ei Marimekon silti tarvitse minulta tai muiltakaan suomalaisilta tätä anteeksi pyytää (tehtaiden sulkeminen onkin jo toinen juttu). Maria Primatsenko on katumusharjoitusten oikea kohde. 

Toivoa sopii, että asia hoidetaan viimeisen päälle, vaikka taiteilija onkin kuollut ja kuopattu ajat sitten. Tosin tehtiin mitä tehtiin, Kristina Isolan maineeseen tapaus jätti pysyvän kolhun. Väistämättä sitä tulee ajatelleeksi, mistä hän on muut ideansa poiminut - vai ovatko ne kaikki suoria kopioita.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Ensiaskeleet



Ensiaskeleet urallani kirjakätilönä elikkäs kustannustoimittajana on nyt otettu. Huikean mukavaa! Tätä lisää! (Onnekseni seuraava projekti odottaakin jo laukussa.)

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Hilpeät kesäkorvikset



Jyväskylässä järjestettiin tänään viides perättäinen Kävelykatukirppis. Mukaani kirppikseltä tarttuivat nämä hilpeät kesäkorvikset. Myyjällä oli paljon upeita koruja tarjolla, olisin helposti voinut valkata itselleni vaikka viidet korvikset! Vihreät muovisotilaat, pingviinit ja pelinappulat sekä muovisuklaapalat ainakin jäivät mieleen kummittelemaan. Käypä kurkkaamassa Iiamaian valikoimaa Taitomaasta.

Sen lisäksi, että korvikset ovat ihanasti auringonkeltaiset ja kesään sopivan leikkisät, minusta Hilpe-koruissa on risain-ideaa parhaimmillaan. Kaikkien korujen varsinainen koruosa on aitoa tilpehööriä - juuri sitä pikkuroinaa, jota kaikilla pyörii nurkissa tarpeettomana vaikka kuinka. Loistava idea jalostaa turhakkeista kivaa kauneutta!

Suosittelen!

torstai 23. toukokuuta 2013

Välitilinpäätös



Näin tässä eräänä yönä unta, jossa pakkasin kiireellä matkaa varten. Oli tavaroita hukassa, löytyivät, eivät meinanneet mahtua laukkuun mutta lopulta keksin keinon saada kaikki tarpeellinen mukaan. Sitten olikin vimmattu kiire! Juoksin ja huusin ja heilutin, ja sain kuin sainkin linja-auton kuljettajan huomion ja ehdin kyytiin. Löysin itselleni paikan, ja rauhallinen olo valtasi mieleni. Sitten heräsin.

Kerron unesta siksi, että se on seurannut mukanani jo vuosia. En muista, koska unet alkoivat enkä osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen sen nähnyt, mutta joka tapauksessa uni on toistunut sen verran usein, että se on jäänyt mieleeni. Koskaan aiemmin en ole ehtinyt ajoissa enkä ole päässyt matkalle. Uni on ollut ahdistava.

En varsinaisesti usko ainakaan kovin pikkutarkkaan unien tulkintaan, mutta siihen kyllä uskon, että alitajunta tuottaa uniin teemoja, joita mieli käsittelee. Siksi pieni muutos tuossa usein toistuneessa unessa tuntuu merkitykselliselle.

Moni asia on tänä keväänä muutenkin toisin. Kun katson elämääni taaksepäin, olen aina ollut keväisin puhkipoikkistressattu ja väsynyt. Lisäksi olen kärsinyt pahasta allergiasta. Olen joutunut keskittymään hengissä selviämiseen niin fyysisesti kuin henkisesikin. Kevään tulo on ollut painajainen, josta olen jossakin vaiheessa kesää herännyt.

Tänä keväänä allergia on loistanut poissaolollaan ja aurinko on paistanut. En muista, koska olisin viimeksi nauttinut keväästä ja kesän tulosta näin paljon. Tämä valo ja vihreys, ne ovat ihmeellisiä. 

On tapahtunut hyviä asioita. Suuri kiitos tästä kuuluu minulle itselleni. Ellen olisi viime syksynä uskaltanut tarttua puhelimeen, varata aikaa lääkärille ja pyytää lähetettä terapiaan, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mutta onneksi uskalsin. Olen syksyn, talven ja kevään aikana puhunut ja puinut, oivaltanut ja ymmärtänyt monta tärkeää asiaa. Olen oppinut tuntemaan itseäni, syitä ja seurauksia. 

On kesäloman ja siksi välitilinpäätöksen aika. Terapia on tehnyt minulle hyvää - unohtamatta muita elämässäni tapahtuneita suunnanmuutoksia. Odotan jatkoa innolla. 

Uskon, että näkemäni symboloi sitä, miten tämänhetkisen elämäntilanteeni koen. En aivan tarkalleen tiedä, mihin olen menossa ja mikä minua määränpäässä odottaa, mutta minulla on levollinen olo. Suunta on oikea ja matkustaminen on mukavaa.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Pahanlaatuinen ruokatrauma

Sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin on levinnyt Kaksplus-lehden  keskustelupalstalla julkaistu kirjoitus naisesta, joka järkyttyi, kun naisen ex-puoliso vei parin yhteisen lapsen kalaan. Kalastamisen lisäksi mies oli näyttänyt lapselle, kuinka kala tapetaan, perataan ja fileoidaan. 

Nainen myönsi periaatteessa tietävänsä, että esimerkiksi kalapuikot ovat olleet joskus eläviä kaloja (en tosin löytänyt kalapuikko-nimistä kalalajia vaikka googlasin), mutta silti kalan tappaminen ja perkaaminen lapsen nähden oli hänen mielestään mieheltä raakalaismainen ja juntti teko! 6-vuotiaan lapsen ei naisen mielestä kuulu nähdä kuolemaa. Siitä saa traumoja. Nythän lapsi kyselee, onko ihmisilläkin suolet! Tämä on naisen mielestä varma merkki siitä, että lapsi aikoo kalan jälkeen ottaa jonkun lajitoverinsa hengiltä ja suolestaa hänet.

Toivottavasti aloituksessa on kyse silkasta provokaatiosta. Olipa niin tai näin, jotakin (surullista) se ajastamme kertoo. Olemme erkaantuneet luonnosta liiaksi.

Jokaiselle lapselle tekee - tekisi - hyvää nähdä, mistä ruoka tulee. Jokaikisen nakin ja kalapuikon eteen on tapettu eläin. Ei se asia hyssyttelemällä muuksi muutu. Itselleni maaseudulla kasvaneena on ollut aina selvää, mistä ja miten tulevat maito, liha, jauhot. Vaikka Raamattu muuta väittää, ne eivät putoa taivaalta eteemme, kauppojen hyllyille. Siksi minusta tuntuu oudolta ajatella, että jotkut haluavat lapsensa näin ajattelevan. Ettei lihalla - tai millä tahansa ruoalla - ole alkuperää. Ne vain ovat. (Ja siksi niitä voi kohdella miten tahansa.)

Nykyaikana monen lapsen, nuoren ja aikuisen suhde ruokaan on vallan vinksahtanut. On dieettiä ja ruokavaliota jos jonkinlaista. Yksi ei halua lautaselleen mitään eläinperäistä, toinen ei juuri muuta söisikään kuin lihaa, munia, juustoja ja niin edelleen. Kolmas haluaa vain elävää ruokaa ja neljäs - no, ymmärsitte varmaan, mitä ajan takaa. Minusta liiallinen vouhottaminen ruoan ympärillä tavalla tai toisella on merkki epäterveestä suhtautumisesta ruokaan. On menty liian kauas ruoan alkuperästä. Tervettä on ajatella, että kaikkea saa ja pitääkin syödä (ei nyt aivan kirjaimellisesti tietenkään) kohtuudella, jotta pysyy hengissä ja terveenä. Eikä sekään ole paha asia, että ruoan mausta nauttii. 

Tärkeämpää kuin se, millaisia kombinaatioita lautaselleen kerää on se, millaista ruoka on laadultaan. Itse syön paljon paremmalla ruokahalulla kotimaista (luomu)lihaa ja kalaa kuin vaikkapa maailman ääristä tänne Pohjolan perukoille tuotua soijaa. Itse kalastettu, metsästetty, kasvatettu tai kerätty ruoka on minulle kaikkein arvokkainta, lähes pyhää. 

Uskon vakaasti, että lapsenikin oppii arvostamaan ruokaa aivan eri tavalla, kun isänsä kanssa kalassa käydessään näkee, kuinka elävästä otuksesta saadaan aikaan hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Pakastaaltaasta napatussa kalapuikkopaketissa ei ole ollenkaan samaa fiilistä. Eikä kyllä makuakaan.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Itsetunto-ongelmia

Suomalaisten kansallinen itsetunto sai superviikonloppuna taas pahoja kolauksia. Ruotsiin lähdettiin hakemaan voittoja niin Euroviisuista kuin jääkiekon MM-kisoista. Eipä tullut mitalisijoja kummaltakaan suunnalta.

Nyt sitten mietitään, kuinka kehdataan olla, kun eihän me osata mitään. Nolataan vaan ittemme, perkele. Hautaudutaan vuodeksi pohjoisiin kotikoloihimme vuodeksi - ensi keväänä sitten lähdetään kalevalaisella uholla taas voittamaan kaikki pystit. Ja kun ei onnistuta, tullaan häntä koipien välissä kotiin häpeämään. Jos onnistutaan, heitetään ilmaveivit punaisella matolla eikä ymmärretä hävetä.

Minusta pettymysten sietokyvyssä suomalaisen kansallisen itsetunnon suurin ongelma. Olemme kyllä suorastaan ylitsepursuavan ylpeitä itsestämme ja kansastamme - mutta vain menestyksen hetkellä. Sen sijaan, että kehuisimme Kristaa hienosta show'sta ja tärkeiden asioiden esiinnostamisesta tai kiittäisimme Leijonia hienosta taistelusta MM-kaukaloissa, me häpeämme ja etsimme syitä ja syyllisiä. Miksi meille aina käy näin? Mikä meissä on vikana, kun emme pärjää?

Etenkin Euroviisut nostavat usein mieleeni myötähäpeän tunteita. Ei siksi, että häpeäisin Suomen edustajia. Vaan siksi, että suomalaiset näyttäytyvät epätoivoisina ja naurettavinakin hyväksynnän hakijoina. Tykätkää, meistä pliis! Tykkäättehän? Ollaanhan me ihania? Ollaanhan me eurooppalaisia? On elintärkeää, että koko Eurooppa hyväksyy meidät! Me haluamme niin kuulua joukkoon! Jos musiikistamme ei tykätä, se merkitsee sitä, että meistä ei tykätä. Nyyh. Oi ja voi.

Suomalaisten ongelma on se, että kansallinen itsetuntomme on heikko. Meillä oman kielen ja kulttuurin vaaliminen jää eurooppalaisuudentavoittelun jalkoihin. Se on sääli. Meidän pitäisi oppia olemaan ylpeitä edustajistamme maailmalla ja kannustamaan heitä myös silloin, kun voittoa ei tule. Ennen suomalainen oli tunnettu siitä, että kaveria ei jätetä. Ei enää. Kristakin lynkattiin heti tuoreeltaan, kun voittoa ei tullut. Kyllä olisi ollut toinen ääni kellossa, jos olisi tullut. Kuitenkin sama kappale, sama show ja sama henkilö siellä meitä edusti joka tapauksessa.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Puhetapoja

Joku paheksui jossakin yhteydessä (en valitettavasti muista, mistä luin) syvästi sitä, että kevään uusissa Muumimukeissa Niiskuneiti puuteroi itseään sillä aikaa kun Muumipeikko rakentaa taloa. Että kehtaavatkin, 2000-luvulla vielä pönkittää stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Toimittaja vaati saada tietää, koska nähdään meikkaava Muumipeikko ja remonttireiskaksi ryhtynyt Niiskuneiti. Järkytyksen saattoi aistia, kun mukien tuotannosta vastaava henkilö sanoi, ettei koskaan. 

Hyvä niin.

Välillä ei voi kuin ihmetellä, kuinka väärin tasa-arvo tai sukupuolisensitiivisyys kasvatuksessa voidaankaan ymmärtää. Tasa-arvo ei tarkoita sen enempää sukupuolettomuutta kuin sukupuoliroolien vinksauttamista päälaelleen. 

Tyttö ja nainen saavat olla kiinnostuneita meikkaamisesta ja muusta laittautumisesta, sisustamisesta ja ruoanlaitosta - kaikki perinteisesti naiselliseksi miellettyjä kiinnostuksenkohteita - miespuoliset taas autoista, jääkiekosta ja vaikka nyt sitten remontoimisesta. Tai toisin päin. Olennainen kysymys on, pidetäänkö näitä asioita yhtä arvokkaina ja hyväksyttävinä; saako jokainen toteuttaa itseään niiden asioiden parissa, joista on kiinnostunut - ilman sukupuoleen liittyviä paineita.

Arjen takaa -blogin Täti-ihminen pohdiskeli taannoin kiinnostavasti lasten sukupuolittuneita puhetapoja leikittäessä. Tyttöjen leikeissä puheeseen kuuluu vahvasti konditionaalin käyttö tyyliin jooko et nää menis kauppaan tai nyt tää pukis tälle tän mekon päälle. Täti-ihmisen mukaan poikien puheesta puuttuvat pehmentävät ilmaukset. Pojat menevät suoraan asiaan. "Ninjat eivät neuvottele", Täti-ihminen kirjoittaa.

Itse en täysin allekirjoita sitä, etteikö poikien leikeissä neuvoteltaisi. Oma 7-vuotiaani ainakin neuvottelee. Ei ehkä yhtä merkillepantavasti kuin Täti-ihmisen tytär, mutta kokemukseni mukaan jooko-sanaa kuulee kyllä myös poikien leikeissä. Kompromisseja tehdään.

Toisekseen jäin miettimään sitä, onko tyttöjen leikeille leimallinen neuvottelevuus jotenkin huono asia. Pidetäänkö sitä alistumisen merkkinä? Onko niin, että "suoraan asiaan meneminen" koetaan yhä arvokkaammaksi kuin sovitteleva - naisellinen - puhetapa? Entä mistä tytöt oppivat jookottelun? Äideiltäänkö? Vai onko kyseessä geeneissä kulkeva, sisäsyntyinen ominaisuus?

Minusta Niiskuneiti saa rauhassa meikata ja tytöt jookotella leikeissään, kunhan eivät alistu poikien pompoteltavaksi. Pojat saavat oikein mielellään olla omanlaisiaan, kunhan oppivat pois hegemonisen maskuliinisuuden tavasta talloa naiset jalkoihinsa. 

On pelkästään ihanaa, jos Muumipeikko haluaa rakentaa Niiskuneidilleen oman meikkihuoneen, jossa toinen saa laittautus sydämensä kyllyydestä.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Taidetta tutkimassa

Jyväskylässä järjestetään vuosittain Yläkaupungin yö -niminen kulttuuritapahtuma. Tänä vuonna osallistuimme tapahtumaan käymällä Jyväskylän kaupungin kuvataidekoulun kevänäyttelyssä sekä työpajoissa.


Valtavan kaunis kukkaportti toivotti kävijät tervetulleiksi. Poikani teos alarivissä kolmas oikealta.



Tässä on taikamunasta kuoriutumassa oleva eläin. Taiteilija ei ollut ihan varma, onko kyseessä kettu vai hevonen. (Melko samannäköisiähän ne tosiaan ovat.)


Välillä kävimme rintamerkkityöpajassa.


Yllä oleva avaruustyö on myös poikani tekemä.

Ja tässä vielä minun hengentuotokseni rintamerkkityöpajasta:


Olipa kerrassaan hieno ja inspiroiva näyttely! Kuvataidekoulussa on paljon lahjakkaita oppilaita ja erinomaisia opettajia. 

perjantai 17. toukokuuta 2013

Vitun huora

"Vitun huora, mikset vastannut puhelimeen!"

Ei, kyse ei ollut keski-ikäisten syrjäytyneiden parisuhdekriisistä - vaan kahdesta teinitytöstä, jotka kohtasivat kaupungilla. Toinen oli ilmeisesti yrittänyt soittaa toiselle, mutta toinen ei ollut kuullut.

Ehkä sen jälkeen, kun on kuullut teinitytön huutavan haista vittua häntä puhuttelevalle poliisille ei pitäisi ihmetellä mitään. Mutta minkäs teet, että kuvatun kaltainen kielenkäyttö sattuu korvaan joka kerta. 

Ensinnäkin kiroilu. Vitun käyttäminen välimerkkinä on minun maailmassani yksinkertaisesti ällöttävää ja junttimaista. Kyllä, saatan itsekin päästää voimasanan, mutta vain tilanteessa, jollaiseen ne on alunperin tarkoitettu: vahvistamaan ilmausta poikkeuksellisessa (hätä)tilanteessa.

Toisekseen huorittelu. Siitä voi toki keskustella, onko itsensä seksin myyminen ammatti siinä missä mikä tahansa muukin, mutta siitä ei voi kiistellä, etteikö huora olisi halventava ilmaus prostituoidusta. Ja toisen puhutteleminen halventavilla ilmauksilla on aina loukkaavaa. Tai sen pitäisi olla. 

Toki sanojen merkitykset muuttuvat aikojen saatossa, mutta vitun huora on ilmaus, jossa minulla menee raja. Vaikka kuinka kyse olisi ystävien keskisestä huumorista, mielestä kyseessä on sopimaton kielenkäyttö. Sen mielikuvitukseni riittää käsittämään, että jotkut pitävät rivoista puheista makuuhuoneleikeissä, mutta julkiselle paikalle moiset puheet eivät kerta kaikkiaan kuulu.

Tavoistaan poiketen tämä kaupunkikyylä ei tällä kertaa puuttunut teinien touhuihin. Mutta ellei bussi olisi juuri tullut, olisin saattanut kysäistä tytöiltä, eikö heille tosiaankaan tule mieleen yhtään kauniimpaa nimitystä kaverille.

Sanokaa vain tiukkapipoksi.

Pusujen puolesta


Tänään vietetään Kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Muistathan, että muillakin kuin Kristalla on oikeus pussata ketä haluaa!

torstai 16. toukokuuta 2013

Haluatko kuitin?

Yhä useammin kuulee erilaisten ostotapahtumien yhteydessä kysyttävän, haluaako asiakas kuitin. 

Joka kerta, kun tätä kysytään minulta kaupan, ravintolan tai minkä vaan kassalla kysytään, sisälläni kiehahtaa pienesti. 

Totta kai minä haluan. Ja kannattaisi haluta muidenkin.

Ensinnäkin haluan kuitin siksi, että voin tarpeen tullen reklamoida ostoksestani, jos ostamassani tuotteessa on jotakin vikaa. Kuitti on merkittävä osa asiakkaan oikeusturvaa.

Toisekseen haluan tietää, mihin rahani käytän. En ole mikään talousihme, todellakaan, mutta aina silloin tällöin on teen pistokokeita kulutustottumuksistani itselleni. Kerään kuitin kaikista pienistäkin ostoksista, jotta näen, mihin vähäiset euroni oikein kulutan. Yleensä pistareiden jälkeen tulee tehtyä ryhtiliike.

Ja kolmanneksi: en halua tukea harmaata taloutta. On yrityksiä, joissa kirjanpidon ohi myyminen on todellinen vaihtoehto. Tai riski. Tai uhka.

Siksi minä haluan ostoksistani kuitin. Kysymättä.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Wonderland


Näkymä meidän kotiovelta. Aina tulee mieleen satumaa. Auringon voima on uskomaton!

Nuorisomusiikkia

Poikani on tuhansien ikätovereidensa lailla koreapoppia esittävän PSY:n kappaleisiin Gagnam Style ja Mother Father Gentleman. Kappaleet raikaavat niin sisällä kuin ulkona ja poika kavereineen tanssii minkä ehtii. Videot on syynätty tarkkaan ja siten kuviot ovat hallussa.

Kun kuulin Gagnam Stylen ensimmäisen kerran, luulin pääni hajoavan, niin ärsyttävää jumputusta kappale mielestäni oli. Mutta sitten, kun poika kuunteli kappaletta noin sadatta kertaa, huomasin viikaavani pyykkejä epäilyttävästi nytkyen. Biisi oli kuin olikin mennyt jalan alle ja sai tanssimaan. Vappuna jouduin tunnustamaan tavallaan pitäväni Gagnam Stylestä. Ainakin kappaleen aiheuttama reaktio lapsessani on hauska.

Sitten huomasin, että sama ilmiö on tapahtunut Cheekin musiikin suhteen. Perheen miesväki on kuunnellut herran tuotantoa jo pitkään, minä tutustuin Cheekiin lähemmin vasta Vain elämää -sarjan myötä. Edelleenkään en pidä rap-musiikista - enkä etenkään siihen liittyvästä elämäntavasta - mutta pakko on myöntää, että kun kuuntelee Cheekin biisien lyriikoita, eivät ne nyt ihan kauheita ole. Varsinkin Anna mä meen -kappale jää pyörimään mieleen - paljolti kylläkin Jonne Aaronin lauluosuuksien takia.

On ollut hauskaa tutustua uusiin musiikkilajeihin. Ilman perheen nuoriso-osastoa en varmaankaan tietäisi koreapopin suurnimeä enkä ehkä tuntisi  yhtään Cheekin biisiä nimeltä. Tiedä sitten, vaikuttaisiko se elämääni mitenkään. Luultavasti ei.


 

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äidin muotokuva


7-vuotiaan poikani näkemys äidistä äitienpäivänä 2013. Ihan on näköinen.

Saamapuolella



Tänään vietetään äitienpäivää. Toukokuun toisena sunnuntaina äiti saa aamupalan sänkyyn, kukkia, kortteja, lahjoja. Syödään ja tehdään sitä, mitä äiti haluaa. Ollaan kiltisti, vietetään päivä perheen kesken.

Miksi? 

Onhan se ilman muuta mukavaa, että muistetaan. Ilhaduin kovasti ihanista lahjoista, joita sain. Silmäkulma kostui, kun lapsi halasi ja sanoi rakastavansa. Mutta en halua patsastella ylenpalttisen huomion keskipisteenä. 

Noin yleisellä tasolla on hienoa, että (edes) kerran vuodessa kiitetään äitejä rakkaudesta ja huolenpidosta. Äidit tekevät paljon näkymätöntä työtä, sellaista, jonka huomaa vasta, kun äiti on pois pelistä.

Ehkä minua kaikkein eniten hämää ja hämmentää se, että äitienpäivänä usein juhlitaan todellisten ihmisten sijaan täydellisen äidin myyttiä. Harvassa on äiti, joka ei olisi joskus väsynyt, joka ei suuttuisi, joka ei olisi tehnyt elämässään ja äitiydessään isojakin virheitä. Sellaisista vain ei äitienpäivänä puhuta. Äitienpäivänä hellitään ajatusta siitä, että äitiys tekee naisesta täydellisen ja naiseudesta täyden. Ajatus on arkielämälle vieras.

Ajatus on minulle vieras. Äitiys on varmasti muuttanut minua, parempaan suuntaan, kasvattanut ihmisenä, mutta täydelliseksi en ole tullut. Olen joskus hyvinkin äkeä, kaipaan omaa rauhaa, aina en ehdi tai jaksa lekkiä kun pyyntö kuuluu.

Toki olen äiti, joka ottaa syliin, lohduttaa, puhaltaa pipiin, hoivaa potilasta, peittelee illalla nukkumaan, ostaa lempileipää kaupasta, kannustaa, rohkaisee lasta uskomaan kykyihinsä, auttaa kiperissä tilanteissa, puolustaa tarvittaessa - on olemassa ja saatavilla. 

Mutta se, että minua juhlittaisiin noiden asioiden takia, on jollakin tapaa vaivaannuttavaa. En koe äitiyttä sankariteoksi tai suoritukseksi, josta pitäisi palkita. Olen tässä kaikessa saamapuolella. Minulle suurin lahja on, että lapseni on terve ja että voin hyvillä mielin saatella hänet ensi syksynä koulutielle. Totta kai olen tehnyt osani noiden asioiden eteen, mutta kyllä suurin kiitos kuuluu elämälle. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että saan olla äiti.


Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi
he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia
He tulevat sinun kauttasi mutta eivät sinusta
ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi mutta et ajatuksiasi
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa mutta et heidän sielujaan
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
kun taivut jousimiehen käden voimasta
taivu riemulla.
  
Khalil Gibran


lauantai 11. toukokuuta 2013

Suomalainen äiti

Menneellä viikolla uutisoitiin Pelastakaa Lapset -järjestön tuoreesta tutkimusraportista, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa äideille. Meillä on pitkät yhteiskunnan tukemat äitiyslomat ja muut perhevapaat, hyvin pieni riski kuolla raskaudenaikaisiin tai synnytykseen liittyviin komplikaatioihin (lapsikin selviää hyvin todennäköisesti hengissä), yleinen koulutus- ja tulotaso on hyvä ja niin edelleen.

Mitä tekee suomalainen äiti kuullessaan uutisen?

Ei, hän ei todellakaan sano, että on tosiaankin tässäkin asiassa lottovoitto syntyä Suomeen. Hän alkaa marista siitä, kuikna järkyttäviä paineita äitiys mukanaan tuo. Tottahan se onkin. 

Kyllä esimerkksi kongolaisilla äideillä on paljon helpompaa. Heille raskaus ja synnytys ovat todellisia riskejä eikä lapsen hengissä selviäminenkään ole ollenkaan selvää. Jos nyt kuitenkin kaikki menee hyvin, alkaa päivittäinen taistelu elatuksesta. Mistä ruokaa ja puhdasta vettä? Entä miten kustantaa lapsen koulutus, kun itse ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä työtä ole? Ja jos onkin, se on äärimmäisen raskasta ja huonosti palkattua. Naisen aseman ei voi muutenkaan sanoa olevan kaksinen.

Kongolaisten ongelmat eivät tietenkään ole mitään verrattuna siihen, että ei ole aikaa mennä laitattamaan uusia geelikynsiä, pitää osata päättää Ticketin ja Molon haalarin väliltä (kumpi on trendikkäämpi, ettei vaan lasta kiusattaisi), ei ole varaa lähteä kolmannelle ulkomaanmatkalle samana vuonna tai että lapsi valittaa, kun ei haluaisi alkaa harrastaa viulunsoiton ja jalkapallon lisäksi vielä telinevoimistelua ja sanataidekerhoakin; myös se suomalaisäitiä potuttaa, että lasta saa hoitaa kotona yhteiskunnan kustannuksella VAIN kolme vuotta. Ja se, että terveysasemalla pitää jonottaa kuumeisen lapsen kanssa peräti tunnin tai pari.

No, ymmärsitte varmaan.

Eilen ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli Pamela Druckermanista, amerikkalaisesta kirjailijasta, joka julistaa tuoreessa kirjassaan ranskalaisen lapsenkasvatuksen ilosanomaa. Druckermanin mielestä länsimaisen lapsenkasvatuspolitiikan suurin ongelma on se, että lapsi ei tule keskelle vanhempiensa elämää, vaan lapsesta tulee vanhempiensa elämän keskipiste.

Näinhän asia monessa tapauksessa juuri menee. Suomalainen äiti kuvittelee, että äitiys merkitsee 24/7/365/18 pelkkää lapsen palvelemista. Asioita toki perustellaan lapsen parhaalla, mutta varsin lyhytnäköisesti. Onko lapselle parasta se, että hänen jokainen mielitekonsa täytetään - vai se, että oppii odottamaan ja luopumaan? Onko lapsen parasta se, että uusien taitojen oppiminen on monien harrastusten myötä maksimoitu - vai se, että hän saa välillä myös leikkiä - ja jopa tylsistyä? Onko sekään lapsen parhaaksi, että kaikki kannetaan eteen valmiina? Tarvitseeko lapsi oikeasti ylihintaisia merkkihaalareita, vai onko kyseessä huonolla itsetunnolla varustetun äidin egon pönkitys?

Suomi on aivan varmasti maailman paras maa olla äiti. Mutta jotenkin olemme onnistuneet antamaan järjestelmän suomien etujen pehimittää päämme. Kuvittelemme, että äitiys on naisen ainoa tehtävä ja rooli. Koko maailman pitäisi pyöriä juuri meidän äitiytemme ja lapsemme ympärillä. Kaikki mulle tänne heti nyt! Ei se niin mene.

Seuraavan kerran, kun äitiys alkaa kirrata kuuppaa, ei kannata muistuttaa jälkikasvua Afrikan nälkäisistä lapsista. Kannattaa muistuttaa heistä itseään. Jos vaikka saisi perspektiiviä siihen omaan äitiyden suorittamiseen.




Oikein hyvää huomista äitienpäivää kaikille äideille! Toivon, että osaisimme jokainen olla ylpeitä ja onnellisia paitsi lapsistamme, myös siitä, että saamme olla äitejä juuri Suomessa. Tällaista etuoikeutta ei monella maailman äidillä ole.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Asu vapaa

Muotitiedottomassa esillä kuumaa kevätmuotia. Käy nappaamassa vinkit ja ihastu pettämättömään tyyliin(i).



Terveisin Ei mikään ruusu, mutta kukka kuitenkin

Mummoille

Pitää huomenissa saada mummojen äitienpäivämuistamiset matkaan, kun sotkee tuo helatorstai hiukan aikatauluja. Tällaista siis tulossa (älkää kertoko mummoille):

 Näinhän niitä tehtiin...

Ja tällaisia niistä tuli:
 



Rätit tosiaan tilasin Susannan Työhuoneen verkkokaupasta. Kuviot poitsu maalasi silittämällä kiinnitettävällä kangasvärillä. 

Minäkin sain oman rätin. Se pääsi heti käyttöön. Toimii!






P.S. Toinen maalausurakka vielä odottaa tekijäänsä, aiomme nimittäin viedä eskariopeille kevätmuistamiseksi tiskirätit myös.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Normipoikkeamia

Olen menossa huomenna poikani eskariin vanhempainvarttiin. Käydään läpi mennyttä vuotta ja lapsen kouluvalmiuksia. Oletan, että minulla on suhteellisen hyvä käsitys lapseni vahvuuksista ja haasteista tulevaa silmälläpitäen. Oppimisen paikkoja riittää, mutta monta taitoa on jo hallussa. Olen luottavainen lapsen pärjäämisen suhteen.

Sattuneesta syystä tuttavpiiriini kuuluu melkoinen määrä ensi syksyn eppuluokkalaisia. Kun tuota joukkoa pieniä ihmisiä tarkkailee, huomaa, että norminmukainen ekaluokkalainen - johon lasta väistämättä vanhem painvartti-tyyppisissä tilaisuuksissa verrataan - on keskimääräisyydessään silkka mahdottomuus. Sellaista lasta ei olekaan, joka täyttäisi prikulleen kaikki normit. Eikä niin edes pidä olla.

On ihmeellistä, kuinka ihmisiä yritetään tasapäistää ja tunkea samaan muottiin. Jo vauvana kytätään kasvukäyriä ja tehdään testejä, joilla mitataan, täyttääkö lapsi normit. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä norminmukaisempi hänen pitäisi olla. Vanhemmat unohtavat, että jokainen lapsi on yksilö sekä luonteensa, ominaisuuksiensa ja taitojensa puolesta. Kaikkien ei tarvitse oppia samoja asioita samalla tavalla samaan aikaan. Eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia kuin stereotypiat vaativat.

Mutta miten lasten erilaisuuteen osattaisiin suhtautua, kun omakin oleminen huutaa normien perään. Pitkä haluaisi olla lyhyempi ja lyhyt pidempi, laiha haluaisi olla kurvikkaampi ja muodokas hoikempi. Kiharahiuksinen haluaisi suoran kuontalon ja päinvastoin. Listaa voisi jatkaa vielä pitkään. Sen sijaan, että keskityttäisiin omiin vahvuuksiin, haikaillaan sen perään mitä ei ole. 

Tiedän, että lapseni ei ole kaikissa suhteissa norminmukainen 7-vuotias poika. Joissakin asioissa hän poikkeaa normista - tai ainakin kuvitellusta sellaisesta - melko paljonkin. (Sama koskee hänen kaveripiiriään, että eipä sillä.) Juuri siksi hän onkin niin hurmaava, omanlaisensa persoona. Toivon hartaasti, että hän säilyttää oman erityislaatuisuutensa myös koulumaailmassa, vaikka yhä enenevässä määrin sillä tuntuukin olevan väliä, mitä muut ajattelevat. Äitinä aion tehdä kaikkeni, ettei hän koskaan ottaisi normeista liian suuria paineita.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Sunnuntaina




Sunnuntain ratoksi minä istuttelin ulos ruukkuihin ja purnukoihin orvokkeja ja ruukkuruusun. Ja ruususta se ajatus sitten varmaankin lähti, kun poikani ryhtyi maalaamaan kangasväreillä bambutiskirätteihin kuvia. Mummoille lahjaksi äitienpäiväksi. Sain minäkin oman. Lisää kuvia valmiista lahjosta myöhemmin.

Herne patjan alla

Viikonlopun Ilta-Sanomissa Maria Jungner avautuu traagisesta avioerostaan. Taas. Jos joku ei tiedä, niin hommahan menee niin, että ensin jätettiin Mikaelin kanssa hätiköity avioerohakemus, peruttiin se, yritettiin jatkaa yhdessä ja sitten kirjoitettiin uusi hakemus. Vielä harkinta-ajalla Maria kertoi lehdissä olevansa toiveikas yhteisen tulevaisuuden suhteen, mutta Mikael meni ja aloitti uuden suhteen. Eipä sillä, Mariakin on nyt onnellinen, kiitos liikunnan ja terapian.

Niin. Onhan se surullista, että erotaan. Erinomaisen hyvä asia on, että eronnut tutkistelee itseään ja eron syitä ja seurauksia. Mutta miksi avautua siitä lehdissä? (Ilta-Sanomat ei siis todellakaan ole ensimmäinen lehti, joka Marian tilityksiä julkaisee.)

Kaikkea julkisuutta ei tietenkään voi hallita, mutta lähtökohtaisesti en ymmärrä, miksi minua  pitäisi kiinnostaa jonkun tv-kuuluttajan yksityiselämä, avioeron syyt ja seuraukset. Jos asiaa kysyttäisiin Jungnerilta itseltään, hän varmaankin perustelisi asiaa vertaistuella. Kun eroamassa oleva nainen näkee ja lukee, että Mariakin selvisi, hänkin saa voimaa selvitä. Varmasti näinkin, mutta silti nämä tällaiset monen aukeaman tilitykset monta kertaa vuodessa kuulostavat lähinnä säälittävältä huomionhaulta. Maria on nauttinut huomiosta, jota on saanut summerhilliläisen itsekritiikittömän ja pidäkkeettömän miehensä kautta. Miehestä Maria voi luopua, julkisuudesta ei. On ihanaa olla ihana.

Mitä lisäarvoa suhteen ja yksityiselämän ruotiminen julkisuudessa? Auttaako avautuminen kriisissä? Lisääkö tilittäjän kiinnostavuutta? En usko. Totta kai on mielenkiintoista lukea ihmisten elämäntarinoita. Harva meistä säästyy traagisiltakaan kokemuksilta. Mutta että joka käänteen jälkeen tilittää tuntemuksiaan julkisuudessa - se on yksinkertaisesti noloa. Mitähän asiasta ajattelevat Marian (ja Mikaelin) lapset? En usko, että tuntuu mukvalta, että kaverit voivat lukea lehdestä vanhempien yksityisimmistäkin ajatuksista.

Mitenkään vähättelemättä avioeron rankkuutta Mariasta ainakin on tullut vaikutelma prinsessasta, jolla on herne patjan alla. Että voi voi.

Suunnilleen kai vuosi sitten, ensimmäisen avioerohakemuksen perumisen jälkeen, Maria kertoi jossakin lehdessä, kuinka oli aiemmin tyhjä kuori, joka robotin lailla pyrki täyttämään muiden tarpeita. Mikael hänet siitä paransi. Eilisessä lehdessä Maria sanoi samaa, paitsi että Mikael oli vaihtunut Mariaan itseensä. Saa nähdä, tekeekö vuoden päästä saman tempun joku uusi mies. Uskottavaa se ei enää ole.




P.S. Huhtikuun ostospäiväkirjan julkaisu tökkii edelleen, kun haluaisin kirjoittaa postauksen kuvien kera, mutta Blogger ei suostu yhteistyöhön. Mutta ehkä joku päivä ;).

torstai 2. toukokuuta 2013

Vappu jatkuu

Kävimme äsken poikani kanssa Siwassa. Ei olisi pitänyt mennä. Koko kauppa oli täynnä humalaisia, vanhalle viinalle haisevia, krapulassa täriseviä ihmisiä. Oli niin sanotusti jäänyt vappu päälle. 

Eniten sieluun otti pariskunta, jotka molemmat olivat tanakassa humalassa. Mukana pieni lapsi. Sattumalta tiedän, että lisää pieniä löytyy kotoa. Arvatkaapa, mitä ostivat? Ei, ei vaippoja, ei maitoa tai maksalaatikkoa. Vaan olutta ja siideriä. Juhlat siis jatkuvat. Kovasti yrittivät kyllä tsempata ja esittää huolehtivia vanhempia. 

Jäi todella inhottava olo. Pitäisikö soittaa lastensuojeluun, sillä tiedän vanhempien nimet? Poliisille? Vai annanko vain olla. Mitäpä se minulle kuuluu. Ehkä kotona on joku selvä aikuinen huolehtimassa lapsista tai ehkä lapset ovat mummolassa. Ehkä tämä nuorinkin oli menossa sinne. Tiedän kyllä, että valehtelen itselleni.

Olen aina inhonnut humalaisia, heidän arvaamatonta, äkkiväärää käytöstään. Näin sellaista lapsena riittävästi, kun meillä asunut äitini eno kotiutui ryyppyreissuiltaan. Minut on myös humalainen ex-kihlattuni pahoinpidellyt. En ikinä unohda, miltä tuntuu kun kuristetaan, lyödään ja revitään paikat hajalle. Ehkä näistä syistä suhtautumiseni juopotteluun on melko ehdoton.

On täysin eri asia juoda se yksi siideri tai viinilasillinen lasten läsnäollessa kuin ryypätä silkasta juomisen ilosta tai pakosta. Edellisen hyväksyn, jälkimmäistä en koskaan. 

Lapsi kärsii vanhemman juomisesta aina. Vaikka ruokaa olisi tarjolla, vaikka pääsisi nukkumaan ajoissa ja saisi ylle puhtaat vaatteet, humalainen aikuinen ei ole koskaan oma itsensä. Turva puuttuu. Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua sopeutumaan sellaiseen elämään. Alkoholismi on sairaus, josta kärsii koko perhe. Ennen kaikkea se perhe.