Kapina Vuittonin laukussa

Reilu viikko sitten julkaistussa kolumnissaan Simo Ralli pohdiskeli sukupolvien välisiä eroja. Nelikymppisen punk-aikakauden kasvatin on vaikeaa ymmärtää nykyajan nuorisokulttuuria. Nykynuoret nimittäin ovat radikaalimpia ja konservatiivisempia kuin vanhempansa.

1980-luvun nuoret saattoivat järkyttää vanhempiaan vihreällä irokeesilla tai puolustamalla kaikenlaista ihmisten välistä tasa-arvoa. Nyt sellainen ei enää käy. Hulluinkaan ulkomuoto tuskin herättää olankohautusta kummempaa reaktiota - eikä suvaitsevaisuus ole muodikasta. Äärioikeistolaiset mielipiteet tai konservatiinen jakkupukupukeutuminen Louis Vuittonin olkalaukkuineen ja valkaistuine hampaineen sen sijaan saattavat aiheuttaa nykyajan keski-ikäisissä närää. Niin kuin Ralli

"Minun nuoruudessani artistit, jotka näyttävät kokoomusnuorilta ja pitävät purjehduskenkiä esiintyessään, olisi kivitetty lavalta, puhkottu bussinrenkaat ja laitettu hiekkaa naftatankkiin. Ai niin, eihän enää tarvita keikkabussia. Kamat mahtuvat siistiin Vuittonin olkalaukkuun."

 Vaikka olen jokusen vuoden Rallia nuorempi, tunnistan itsessäni saman ärtymyksen ja ihmetyksen. Olen tosin oman poikani kautta oppinut ymmärtämään Tiihosen pojan musiikkia, joidenkin kappaleiden suoruus on jopa hämmentävän innostavaa. Minun niskavillani nousevat pystyyn, kun ajattelenkin nuorta naista, joka ilmoittaa olevansa anti-feministi. Tai sitä, kuinka nuoriso uskoo perussuomalaiseen idioottipopulismiin niin helposti. Sekin ihmetyttää, millaista elintasoa vasta kotoamuuttaneet nuoret vaativat. Ei puhettakaan kirpparikalusteista tai nuudelilounaista. Uutta ja prameaa sen olla pitää! Ja kyllähän se Louis Vuittonkin kuuluu ihmisoikeuksiin siinä missä ulkomaanmatka vähintään kerran, pari vuoteen. Ja pappa betalar. Ei minun nuoruudessani vaan.

Jotenkin sen vymmärtää, että parikymppisen päässä liikkuu mitä kummallisempia ajatuksia, täytyyhän siinä iässä irrottautua lapsuudenkodin arvoista ja aatteista ja muodostaa omaa maailmankuvaa. Sitä ajattelee, että kyllä ne siitä tokeentuvat, kunhan muutaman kymmnen vuotta maailmaa tallovat. Ymmärtävät, että tuloerojen kasvu ei ole ehkä sittenkään hyvä juttu, että julkisissa palveluissa on sittenkin itua - ja että ihmiset ovat samanarvoisia reunaehdoista huolimatta.

Rallin lailla toivon, että minä-minä-maasta tulee jonakin päivänä suvaitsevainen ja välittävä maa, jossa kaveria ei jätetä.

"Voisiko olla, että tulevaisuudessa palataan tästä itseensä panostamisesta ja itsensä kanssa painimisesta yhteisöllisyyteen, muista kuin itsestä huolehtimiseen, perhekeskeisyyteen? Mene ja tiedä?" Ralli kirjoittaa.

Toivon todella, että kyse on vain Vuittonin laukun kokoisesta kapinasta, joka kyllä menee aikanaan ohi. Aika harvalla punkkarillakaan on enää irokeesia. Ainakaan vihreää. Samalla pelkään vietävästi, että kyse on pysyvämmästä ilmiöstä, uuskonservativismista, jossa ihmiset eivät enää olekaan samanarvoisia.  Että sitten, kun olen vanhainkoti-iässä (tai oikeastaan -kunnossa), minut unohdetaan laitokseen makaamaan kakat housuissa. Eihän sillä väliä, sellaisella, josta ei ole mitään hyötyä. Sellainen henkihän on esimerkiksi paljonpuhutussa Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa.

Perintöasioita

Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemanjälkeisiä asioita. Ensin Vain elämää -tv-sarjasta sitkeäksi korvamadoksi jäi mielen perukoille Cheekin kappale Mitä tänne jää, jonka Erin Anttila tulkitsi ohjelmassa lumoavasti. Toisekseen luin Kantrti-lehden nettisivuilta Elonkerjuun kitarisin Simo Rallin samaa aihetta sivunneen kolumnin. 

Mitä minusta jää, kun kuolen? Mitä ihmisestä ylipäätään pitäisi jäädä jälkipolvia muistuttaman? 

Joku ponnistelee eläessään sen eteen, että voi jättää jälkeensä miljoonaomaisuuden, toinen panostaa maineen ja kunnian keräämiseen. Itselleni molemmat ovat suhteellisen vieraita ajatuksia. Olen niin kunnianhimoton ja epäekonominen ihminen, että maallisen mammonan keräämiseen en viitsi panosta. Taloudellinen hyöty ei riitä pontimeksi tehdä asioita ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Toisekseen olen kaikessa tekemisessäni korkeintaan keskinkertainen, niin ettei minusta tule kuuluisaa ikinä. 

Toki haaveilen siitä, että tulisin joskus vaikka sitten vahingossa ajatelleeksi jokusen järkevän ajatuksen ja että saisin vielä kirjoitettua sen ylöskin - ja muiden luettavaksi. Ennen kaikkea toivon, että minut muistettaisiin siitä, että kaikesta rikkinäisyydestäni ja viallisuudestani huolimatta sain kasvatettua lapsestani tolkun ihmisen. Se riittäisi minulle meriitiksi vallan mainiosti. Vielä, jos joku muistaisi minut ystävänään, olisin enemmän kuin onnellinen. Luultavasti minusta muuten ei tule jäämään kuin kasa kirjoja ja epämääräinen määrä keskeneräisiä kirjoitustöitä.

Enemmän kuin oma tai kenenkään muunkaan perintö minua askarruttaa se, mistä kumpuaa ihmisen tarve tulla muistetuksi. Onko kyseessä kuolemanpelko, jota lievitetään ajatuksella siitä, että kun lähden, jotakin jää ja osa itsestä sen mukana? Vai onko kyse narsistisesta tarpeesta tulla huomatuksi? Ihminenhän kamppailee koko ikänsä tietynlaisessa tarvitsevuuden ja yksilöllisyyden ristiriidassa: toisaalta halutaan kuulua joukkoon, toisaalta itseä pidetään erityisenä suhteessa muihin. Se mitä jää on tae siitä, että joku (ehkä) muistaa (hyvällä tai pahalla) sitten, kun minua ei enää ole.

Vaikka Rallin kolumni johdattiaa pohtimaan perintöasioita, sen kärki taisi kuitenkin olla jossakin muualla. Nykyajan ihminenhän jättää jälkeensä maallista omaisuutta enemmän kuin mikään aiemmista sukupolvista, siitä tuskin tarvinnee huolehtia. Mutta mitä jälkeemme jäävät tietävät siitä, mitä ajattelimme ja tunsimme? Siitä lienee Rallikin huolissaan.

Valokuvamuistot, sähköpostit sun muut dokumentit katoavat bittiavaruuteen pelottavan helposti. Mitkään varmuuskopiotkaan eivät takaa sitä, että niistä olisi iloa jälkipolville. Vai kuinka monen tietokoneesta löytyy vielä levykeasema ja ohjelma, jolla viime vuosituhannella kirjoitetut tiedostot tulevat ymmärretyiksi? Minun parin vuoden ikäinen graduni on vielä sellaisessa muodossa, että sen voi lukea sähköisestikin, mutta vanhempaa tuotantoa oleva proseminaari-työ on jo saavuttamattomissa. Jossakin tallessa lienee sen paperiversio, mutta muuten ne ajatukset olivat ja menivät. Ei sillä, että ne olisivat 
jotenkin kuolemattomia olleet. (Kuka oikeasti edes haluaisi lukea graduaan uudelleen?)

Ralli parjaa kolumnissaan sosiaalista mediaa metatodellisuutena, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten hyvinvoinnin kanssa. Itsensä mainostaminen ja tietoisuus kavereiden puuhista ei tee hänen mukaansa kenestäkään yhtään onnellisempaa. Niin. Toisaalta ja toisaalta. Facebook on toki oivallinen itsekorostuksen välinen jos sen niin ottaa. Toisaalta taas en osaa ajatella pelkkänä näennäispuuhasteluna. 

Miksi keskustelu kaverini kanssa nokikkain olisi sen todellisempaa kuin Facebookissakaan käyty keskustelu? Olisiko parempi jättää keskustelematta kokonaan?  Olen saanut juurikin Facebookin kautta yhteyden sellaisiin kavereihin, jotka ilman sosiaalista mediaa jäisivät tavoittamatta. En osaa siis ajatella digitaalista kulttuuria yksiseliteisesti pahana asiana, joka vain syö aikaa ja energiaa. En tiedä, mitä tekisin toisin, vaikka Facebookia ei olisi.

Itse ajattelen niin, että tulevaa tärkeämpää on tämä hetki. Yritän elää nykyhetken niin, ettei tarvitse jälkeenpäin katua. Ainakaan kovin paljon.

Ihan jees hautajaiset

Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi, biisinikkari, kolumnisti ja maanviljelijä Simo Ralli julkaisi elokuun alkupuolella esikoisromaaninsa. Ehdin jo täällä blogissakin ottaa kantaa väitettyihin Lauri Tähkä -viittauksiin ennen kuin ehdin saada koko opusta näppeihini. Nyt on romaani luettu ja olen viisaampi kirjoittamaan siitä yhtään mitään.

Uurna-nimeä kantava teos (Like 2012) kertoo Rangan veljesten erikoisesta matkasta Espanjaan. Kuuman auringon alla on on järjestettävä kuolleen Erkki-sedän tuhkaus ja hoidettava muut käytännönjärjestelyt; vuolaana virtaava, halpa viini vain meinaa tehdä eteläpohjalaiskaksikolle temput, etenkin, kun mukaan kuvaan astuu naapurin ihana Alina-neito sekä huomattavan iso perintö - selvinä seteleinä. Mukana menossa kulkee Erkin ystävä ja kaikkien alojen erikoisasiantuntija Kalle, joka on paitsi korvaamaton apu asioiden hoidossa, myös valtuutettu jättämään veljeksille Erkin henkisen testamentin, jossa kuolemansynnit on räknätty nykyajan hyveiksi ja vanhoista hyveistä on tullut syntiä.

Uurna on kustantajan toimesta luokiteltu veijariromaaniksi. Sitä teos kaikkein eniten varmasti onkin, vaikka aivan tyylipuhtaasti se ei kategoriaansa solahdakaan. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisäksi Uurna sisältää myös Rallin kolumneille ominaista pohdiskelua ja maailmanmenon kriittistäkin tarkastelua. 

Tässä onkin teoksen ehkä suurin ongelma. Kolumneista tuttu kantaaottavuus ja vakavista puitteistaan huolimatta huoleton tarina eivät kohtaa teoksessa kovinkaan luontevasti. Mieleen pompahtaa tuon tuosta Risto Ahdin ohje kirjoittajalle: Näytä, älä selitä! Ralli sortuu valitettavan usein selittämään asioita sen sijaan, että näyttäisi, mitä tapahtuu, kun ahneudesta, kateudesta ja sen sellaisista asioista tulee hyveitä. 
 
Näyttämisen puutteen takia henkilöhahmot jäävät yksiulotteisiksi paperinukeksi. On vaikeaa eläytyä Villen ja Joonaksen suruun, kun se ei tunnu oikeasti koskettavan heitä itseäänkään. Minun on vaikeaa uskoa kaikkia Villen reaktioita ja ajatuksia aidoiksi, sillä ne tarjoillaan lukijalle kovin, kovin analysoituina. Koskettavampaa olisi saada elää ne yhdessä Villen kanssa.

Selittelyn lisäksi Uurnan keskeinen ongelma on Etelä-Pohjanmaan murteen epäjohdonmukainen käyttö. Rallin olisi suonut valitsevan joko kokonaan murteellisen ilmauksen tai sitten murteen olisi voinut rajoittaa pelkkiin suoriin lainauksiin; tällöin kertoja olisi voinut olla murteesta vapaa. Nyt murreilmauksia heitellään sinne tänne - toisaalta taas sitä ei esiinny edes kaikissa Villen repliikeissä. 

Kaiken kaikkiaan Uurnasta jää jollakin tavalla keskeneräinen vaikutelma. Teoksessa on jo nyt hyviä oivalluksia ja rallimaisen hersyvää (pohjalais)huumoria sekä syvällinen, tärkeä oivallus nykymaailman menosta, mutta olisi aineksia paljon parempaankin, kun tarinaa olisi maltettu työstää vielä lisää. Kustannustoimittajauntuvikko minussa intoutui huseeraamaan punakynän kanssa kirjaa lukiessa, kysymyksiä ja muokkausehdotuksia vilisi silmissä alvariinsa. Idea kuolemansynneistä nykyajan hyveinä on loistava, ja ansaitsisi paremman esillepanon. Uskon vakaasti, että Rallista olisi ollut syvällisempäänkin kaunokirjalliseen ilmaisuun oikein tuettuna.

Summa summarum: Uurna on paikoin huvittava ja paikoin oivaltava romaani, jonka syvin sanoma valitettavasti jää kömpelöhkön kerronnan jalkoihin. Kyllä minä silti viihdyin kirjan parissa. Jos Uurnalle pitäisi tähtiä jaella, antasin ihan kivat kaksi ja puoli tähteä ja toivoisin, että seuraavaa romaaniaan Ralli malttaisi tuumata hiukan kauemmin ja tarkemmin. Ja ottaisi vaikka minuun yhteyttä sitten, kun käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis. Mielelläni minä sitä yhdessä kirjailijan kanssa työstäisin ;).

Faktaa ja fiktiota

Taas on saatu kohu aikaan. Elonkerjuu-yhtyeen Simo Ralli kirjoitti romaanin, jonka toinen päähenkilö on kuvitteellisen ex-bändin basisti. Basisti ei kuvaa bändistä lähtenyttä laulajaa erityisen mairittelevin sanankääntein. Katkeruuttakin on ilmassa, olihan solisti valmistellut salassa ja levy-yhtiön suojeluksessa tulevaa soolouraansa.

Koska Rallin oma bändi koki suunnilleen samanlaisen kohtalon, iltapäivälehdissä on vedetty yhtäläisyysmerkit näiden kahden yhtyeen välille. Totta kai Ralli kirjoittaa Lauri Tähkästä! Vihdoinkin Ralli puhuu suunsa puhtaaksi! Ex-bändiläisen katkeraa tilitystä!

Hetkinen! Eikö kukaan ole kertonut toimittajille, että romaani on fiktiivinen tekstilaji? Vaikka se muistuttaisi kuinka paljon tahansa reaalielämää, se ei ole totta. Romaanien Kalle Päätalo ei ole tosielämän Kalle Päätalo, vaikka esikuvaansa kovasti muistuttaakin. Piste. Romaanin basisti ei ole Simo Ralli eivätkä hänen tunteensa ja mietteensä Rallin mietteitä. Piste. Kirjailijalla on vapaus - ja jopa velvollisuus - kuvittaa tarinaansa, kertoa tunteista ja tunnelmista. Täytyy liioitella sopivasti. Täytyy rakentaa vetävä tarina. Romaani voi pohjautua tosielämään, jäljitellä sitä, mutta se ei ole totta. Piste.

Vielä en ole Rallin Uurna-romaania lukenut, onhan sen virallinen ilmestymispäiväkin vasta tänään, mutta tilauksessa teos jo on. Posti tuonee sen pian. On tietysti turhaa ja mahdotontakin muodostaa mielipidettä sellaisesta, mitä ei tunne kunnolla, mutta sellaisen käsityksen olen mediasta saanut, että kärpäsestä on jälleen kerran tehty härkänen. Iltapäivälehtien skandaalienjano on kyltymätön. Kohu on nostettu ilmeisesti hyvinkin mitättömästä sivujuonteesta, muutamasta irrallisesta virkkeestä, jossa kirjan hahmo kuvailee tuntojaan. 

Ralli varmasti hallitsee mediapelin, mutta näin sivusta katsottuna sanoisin, että asiaa ei kannata lähteä selittelemään ja selvittelemään oikeastaan millään tavalla. Mitä enemmän selityksiä, sitä epäilyttävämmältä kirjailija vaikuttaa. Kohu varmasti lisää kiinnostusta kirjaa kohtaan, mikä on tietysti hyvä asia, mutta koska romaanin fokus on muualla, nykyajan seitsemään kuolemansyntiin perustuvassa veijaritarinassa, mokomalle kuriositeetille ei pidä antaa liikaa painoarvoa.

Itse olisin näin äkkiseltään ajateltuna jättänyt romaanista pois kaikki sellaiset kohdat, jotka voidaan tulkita faktaksi. Selvää on, ettei keltainen lehdistö erota faktaa fiktiosta eikä fiktiota faktasta. Mutta toisaalta - ovela myyntikikkahan tuo on.
 

Sisustuskuvia #16 Kaapin sisältö

Hiukan oli haastavaa löytää kaappi, jonka sisällön kehtaisi kuvata ;). Valinta pitkällisen harkinnan jälkeen osui ns. lasikaappiin.

Kuvat ovat taas mitä ovat, mutta ehkäpä niistä selvän saa. Olen ilmeisen väsynyt onnellisen kyläilypäivän jälkeen, kun en osaa oikein edes kertoa kaapin sisällöstä juuri mitään.


Ultima Thule -lasit meillä on ns. parempina viinilaseina, tosin enimmäkseen niistä juodaan ihan jotakin muuta kuin viiniä - esimerkiksi maitoa. Nuo vanhimmat lasit, joista on tuo yksittäiskuvakin, ovat peräisin lapsuudenkodistani. Niiden tunnearvo on suuri, ja vanhojakin ne ovat. En edes tiedä, kuinka vanhoja. Muumi-mukeja meillä on paljon. Kuvassa ovat "kesälomalla" olevat talvimukit ja muutama muu. Kaikki eivät mahdu olemaan aktiivikäytössä koko ajan, niin, on täytynyt tehdä jonkinlaista jaottelua. Vuodenaikojen mukaan nyt toistaiseksi.

Arvonnan voittajien yhteydenottoja odotteleen. Laittakaahan s-postia pikaisesti, niin pääsen postittelemaan palkintoja.

Ai niin!

Bongasimme poikani kanssa tänään Jyväskylästä Simo Rallin! Nimittäin samanniminen koira. "Hiukan meillä ensin päät pyöri ja sitten repesimme nauruun, kun parikymppinen mies komensi tiibetin(?)spanieliaan: "Simo Ralli, ei saa hyppiä! Simo Ralli, ei hauku! Simo Ralli, nyt mennään!" Ja niin edelleen.

Lahjakasta menoa

Kyllä nyt ihmistä hemmotellaan! Jouluun on vielä monta viikkoa, ja lahjoja pukkaa ihan solkenaan.

Eilen tapahtui jotakin uskomattoman suloista. Poikani kirjoitti minulle elämäsä ensimmäisen kirjeen. Se menee näin: "Terve äiti! Olen huomannut, että sinä tykkäät Otsosta ja isistä. Olet kiva äiti." 


En olisi uskonut, millaisen tunnemyrskyn lapsen kirjoittamaan - ja lukemaankin - oppiminen minussa äitinä aiheuttaa. Lapsen kehitystä on uskomattoman hienoa seurata. Voin vain kuvitella, millaista paneutumista noinkin pitkän tekstin kirjoittaminen aivan omin avuin on vaatinut. Tuntuu, että lukemisen ja kirjoittamisen myötä saan poikaani aivan uudenlaisen yhteyden, sillä tekstien maailma on itselleni hyvin läheinen. Vihdoin meillä on sellaista yhteistä tekemistä, jossa ikä- tai sukupuolieroilla ei ole väliä. Kirjeen viesti oli myös uskomattoman kaunis. Nyt minulla on mustaa (sinistä, jos tarkkoja ollaan) valkoisella siitä, että olen kiva äiti.Tämän aarteen säilön paitsi sydämeni sopukoihin myös aarrelaatikkoon. Ja kun tulee niitä ei-niin-aurinkoisia hetkiä ja kausia, voin käydä tankkaamassa rakkautta lukemalla pojan viestin uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...

Sitten tuli toinen lahja.  Elonkerjuu tulee takaisin! Keikoille ei tosin ihan vielä päästä, mutta varmasti jo vuoden päästä. Keväällä ryhtyvät levyntekoon.


En olisi itsekään uskonut, miten valtavasti uutisesta ilahduin. Istuin kahvilassa syömässä salaattia, kun uutinen osui silmiini päivän Ilta-Sanomia selatessani. Pakko tunnustaa, että suustani karkasi vieno riemunkiljahdus. Tai no, oliko se niin vienokaan...


Olen kuullut LTEK-vainaan faneilta, että Laurin uudet keikat ovat entiseen verrattuna haljuja. Tunnelma on varjo siitä, mitä Elonkerjuun kanssa. Jotenkin voin uskoa. En ole itse uskaltautunut keikalle vielä pitkälti siitä syystä, etten halua kuunnella vanhoja biisejä ilman Elonkerjuuta. Sen sijaan ajatus vanhoista biisesistä ilman Lauria ei tunnu ollenkaan kummalliselle. Joten selvää lienee, kenen joukoissa seison. Jos nyt valita pitää. Voihan sitä olla molemmissa joukoissa. Moni on. Ja pitää nyt ehkä vielä hiukan odottaa, mitä sieltä tuleman pitää...


Kolmas lahja oli tänään keskustelu ammatinvalintapsykologin kanssa. Olen ajatellut olevani lahjaton luuseri, josta ei tule koskaan mitään oikeaa. Omassa liemessä marinoituminen ei tee kenellekään pitemmän päälle hyvää. En ole enää nähnyt metsää puilta. Keskustelu oli äärimmäisen antoisa ja tuloksellinen. Sain hyviä vinkkejä siihen, kuinka hakea uutta ammatillista suuntaa. Psykologi osasi hyvin sanoittaa vahvuuteni ja saavutukseni, joita en osaa itse enää pitää minään. Tulin tapaamisesta pois huomattavasti varmemana kuin sinne mennessäni olin. Oli ihanaa kuulla jonkun sanovan, että tavoitteeni ovat realistisia. Itse kuvittelin tavoittelevani kuuta taivaalta.

Hyvää joulukuun jatkoa kaikille!

Normisuunnistusta

Voiko talvella tarjota mansikkakakkua vai kuuluuko se pelkästään kesään? Pitääkö lapsen hoitajille viedä joulumuistamiset vai ei ja jos pitää, niin millaiset? Mitä päälle baariin, että olen trendissä mukana? Kuinka leikata hiukset, ettei näytä juntille, liian pliisulle eikä liian erikoiselle? Mitä mieltä nimestä, en halua että lastani kiusataan. Montako joululahjaa lapselle on tarpeeksi, mikä liian vähän? Millainen auto, koti, työ, perhe, harrastukset pitää olla, ettei naureta, kummastella, kauhistella?

Ihmisillä tuntuu olevan käsittämätön paine elää oikeanlaista elämää. Ollaan kauhean epävarmoja siitä, täytetäänkö normit. Tärkeintä tuntuu olevan se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Oikeasti. Kuka sen muka voi määrätä, ettei mansikkakakkua saisi syödä juuri silloin kun sitä mieli tekee? Eikä siihenkään ole mitään sääntöä saako, voiko tai pitääkö hoitotätejä muistaa. Jokainen tehköön niin kuin itse haluaa. Ja mitä se kenellekään kuuluu, asuuko toinen vuokralla vai omassa asunnossa, omakotitalossa, rivitalossa tai kerrostalossa. Ei se ihmisen arvoa laske, valitsipa minkä asumistavan tahansa.  

Lapsikin kannattaa nimetä juuri niin kuin itse haluaa - muiden mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Ja miksi lapsen pitäisi harrastaa sitä mitä muutkin? Jos soittaminen tai jalkapallo eivät maistu, niin muiden silmissä pätemisen tai vanhemman omien unelmien toteuttamisen takia niitä tuskin kannattaa jatkaa. Jos poika haluaa harrastaa balettia ja tyttö motocrossia, silloinkaan ei pitäisi ajatella, mitä muut tästä ajattelevat. Lapsen onni on tärkeintä. Sitä paitsi nykylasten viikot ahdetaan aivan liian täyteen toimintaa, kun jo alle kouluikäisellä voi olla harrastuksia kolmena iltana viikossa. Tällaisen lapsen elämään tuskin jää riittävästi aikaa joutilaisuuteen ja tylsyyteen, jotka ovat luovuuden elinehtoja.

Niin kauas kuin jaksan muistaa ja varmasti paljon pidempäänkin suomalainen unelma on ollut ydinperhe: naimisissa olevat äiti ja isä, jotka ovat keskipalkkaisissa ammateissa (äiti hoiva- tai opetusalalla, isä teollisuuden tai tekniikan parissa), kaksi lasta (poika ja tyttö tietenkin) saatu opintojen jälkeen, omakotitalo taajama-alueella keskikokoisessa kaupungissa, kesämökki vanhempien kotiseudulla, kultainennoutaja, uusi tai ainakin uudehko farmariauto ja niin edelleen. Vuokralla kerrostalolähiössä asuvaa työtöntä kolmen lapsen yksinhuoltajaa pidetään automaattisesti huono-osaisena, luuserina, paitsi ehkä sitten jos hän sattuu olemaan mies.

Toki ihanteita löytyy lisääkin. Otetaan esimerkiksi vaikka hyvän äidin ihanne. Hyvä äiti synnyttää alakautta ilman kivunlievitystä, imettää pitkään, on kotiäitinä lapsen kolme ensimmäistä vuotta, kestovaippailee ja kantoliinailee, opettaa isomman nopeasti kuivaksi, leipoo pullaa, nukuttaa lapset perhepedissä,  harrastaa aktiivisesti, samoin lapset, tekee kaikki ruoat alusta asti itse eikä väsy koskaan. Ei edes silloin, kun menee kotivuosien jälkeen töihin ja arki muuttuu minuuttipeliksi, paine uralla etenemisestä tuntuu kiristyksenä hartioissa ja joutilaat aamiaiset perheen kesken ovat vain kaukainen muisto.


Kaikki tietävät ihanteiden olevan keskimääräisyyksiä, stereotypioita. Harvan elämässä ihanteet toteutuvat. Silti pyrkimys kohti ihanteita on ehkä kovempaa kuin koskaan. Sinänsä hassua, että  juuri nyt yhdenmukaisuuden paine on niin kova, elämmehän yksilöllisyyttä korostavaa aikaa. Eikö jokaisen luulisi saavan valita asumismuotonsa, urapolkunsa, elämäntapansa ja kasvatusmetodinsa vapaasti, poimia useista mahdollisista vaihtoehdoista sopivimman? 

Ei. Kaikesta puheesta huolimatta asenne- ja arvoilmasto on koventunut. Erilaisuutta siedetään huonosti. Elämästä on tullut suorittamista, loputtomien vaihtoehtojen viidakossa suunnistamista. Kaikki on liian hyvin. On varaa hifistellä ruoan kanssa - kiistellä siitä syödäänkö karppiruokaa vai superfoodia - ja sairastua syömishäiriöön, on varaa kuluttaa yli (luonnon)varojen ja valita mitä erikoisimmista harrastuksista. 

Simo Ralli kirjoitti aiemmin syksyllä Ilkka-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että saisi tulla sota, jotta arvomme normalisoituisivat. Vaikka tuskin sen enempää Ralli kuin minäkään toivomme oikeasti sotaa, kirjoittaja osui mielestäni enemmän kuin oikeaan. Jonkinlaista ravistelua kaivattaisiin, paluuta perusasioiden ääreen. 

Meillä on liikaa valinnanvaraa. Näyttää nimittäin siltä, ettei ihminen kestä loputonta määrää vaihtoehtoja. Ihminen rakentaa toiminnalleen ja maailmankuvalleen sitä tiukempia normeja mitä enemmän hänellä on valinnanmahdollisuuksia. Normittaminen on primitiivinen keino hallitaan maailmaa ja selkiyttää hallitsematonta ja loputonta. On helppoa valita valmiiksi aurattu tie ja tavoitella samoja asioita kuin muutkin, niin välttyy perustelemasta itselleen ja muille, miksi toimii niin kuin toimii. 

Suomalaisessa unelmassa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sitä pitää haluta oikeasti.

Itse olen käynyt itseni kanssa pitkiä, pitkiä keskusteluja niin perhemuodon, lapsimäärän ja asumistavan suhteen. Kuvittelin nuorempana, että haluan seitsemän lasta ja ison omakotitalon maalta. Sitä silmälläpitäen lähdin elämääni rakentamaan. Tuntui vaikealta tunnustaa, että yksi lapsi ja rivitaloasunto lähellä kaupungin keskustaa ovat minun juttujani. Omakotitalossa olisi aivan liikaa työtä minunkaltaiselleni laiskurille ja seitsemän lapsen meteli olisi aivan varmasti minulle liikaa, kun tuo yksikin käy toisinaan voimille. Avioliittokin tuntuu kovin kaukaiselta instituutiolta. Jumalaa en ainakaan tarvitse siinä asiassa yhtään mihinkään.

Kaikkein vaikeinta on ollut uskaltaa puhua tällä hetkellä mielessä vellovasta ammatillisesta kriisistä, halusta vaihtaa alaa. En tiedä, uskallanko tavoitella unelmaani ja jos, niin mitä reittiä sitä kohti lähden. Mitään kovin norminmukaista se tuskin tulisi olemaan. Ja järjetöntähän se onkin. Että vihdoin, vuosien opiskelun ja kauanodotetun valmistumisen jälkeen en sitten enää tunnekaan palavaa tahtoa opettamiseen, niin kuin aiemmin tunsin. 

Mutta elämä ei aina mene niin kuin Kotossa tai Strömsössä, siksi se niin kiinnostavaa onkin.

Laurin päivänä

Tunnustan. Olen kriisissä. Hurahdin muutama vuosi sitten Lauri Tähkä & Elonkerjuun musiikkiin aivan totaalisesti. Edes teininä en ole elänyt minkään bändin mukana samalla tavalla. Oli minullakin NKOTB:n julisteita seinällä, mutta enemmän kyse oli joukkoon kuulumisen paineesta kuin oikeasta fanittamisesta. Nyt hurahtaminen oli sitä laatua, että ystävät pyörittelivät silmiään ja huokailivat epäuskoisena. Aikuinen ihminen! Tilaa levyt ennakkoon, ostaa fanipaitoja ja juoksee keikoilla ties missä asti. Noloa. Käsittämätöntä.

Tosiaan. Keikat. Kesällä 2007 (muistaakseni) kävin LTEK:n ensimmäisellä live-keikalla. Toki olin heitä aiemminkin kuullut, mutta levyltä ei voi mitenkään kuulla bändin koko lumoa. Kuin olisin kotiin tullut! Ja niin kai minä tulinkin, Pohjanmaan tyttö. Se ilo, energia, avoimuus, mikä soiton soidessa kaikista bändiläisistä huokui, oli sanoinkuvaamatonta. Huumaavaa. Ei sillä väliä, vaikka sanoitukset eivät ole vaikeastiymmärrettävän syvällisiä, nämä rallit olivat täynnä sellaista riemua ja toisaalta herkkyyttä, mitä en ennen ollut nähnyt. 

Levykokoelma alkoi karttua, ja onnekseni löysin kanssahurahtaneen, jonka kanssa oli hyvä alkaa käydä keikoilla. Jaksoin rankan gradupuurtamisenkin huudattamalla aamulla ensimmäiseksi Hätäästä elämää tarpeeksi monta kertaa, ja kun taivas oli tumma ja tahmee, LTEK:lla oli oikeat sanat ja sävelet siihenkin. Kun kotitaloani Pohjanmaalla myytiin ja äidin muuttoa tehtiin, itkin ja kuuntelin Pitkiä peltoja. Ja joskus olin niin Tehtaankadulla, toisinaan taas sydän pauhasi tai halusin kylkeen kyhnyttää.

Sitten idylli särkyi. Keulahahmo jätti paikkansa, tiedotti asiasta tylysti sähköpostilla. Minä kun olin kuvitellut, että porukka on täynnä suroaselkäisiä pohjalaisia! Jos on jotakin hampaankolossa, vedetään kaveria turpaan, juodaan pullo Kossua ja ollaan taas hyvää pataa. Oliko Turku tehnyt miehestä kieron oman edun tavoittelijan?

Nyt luen Facebookista ja viihdeuutisista Laurin uusista suunnitelmista. Soolouran käynnistely on hyvällä alulla. Levy tulee lokakuussa ja tosi-tv-ohjelman tähtivalmentajana laulaja saa kaipaamaansa positiivista huomiota. Kyllä minä varmaankin olen ensimmäisenä mahdollisena päivänä kaupassa ostoksilla. Silti en ole antanut Laurille anteeksi. Miten olisin voinutkaan, kun anteeksipyyntöä ei ole kuulunut millään foorumilla. Olen useaan kertaan nähnyt unta, jossa haukun Laurin pystyyn Elonkerjuun jättämisestä. Ehkä haluaisin tehdä niin oikeastikin. Haluaisin pakottaa hänet pyytämään julkisesti anteeksi kollegoiltaan ja meiltä faneilta. Ilman meitä Lauri Tähkä ei olisi Lauri Tähkä.


Vaikka hajoaminen sinänsä ei varmaankaan tullut täydellisenä yllätyksenä kenellekään, niin tapa millä se toteutettiin, tuli. Olin luullut koko porukan puhaltavan aidosti yhteen hiileen ja nauttivan yhteisestä tekemisestä, mutta ilmeisesti tämä koski vain Elonkerjuuta. Oliko hyvä fiilis ja yleisölle kaikkensa antaminen Laurin osalta huijausta? On ymmärrettävää, että muusikko haluaa mennä ammatillisesti eteenpäin, ja senkin tiedän, että selittely on turhaa. Saattohoito olisi silti ollut paikallaan.

Elonkerjuuhun luotan kuin vuoreen edelleen. Simon & Palavan Youtube-pätkän nähneenä uskon heidän jatkoonsa vahvasti. Totta kai Laurikin menestyy. Keikoilla nähdään.

P.S. Tämän purkauksen jälkeen olo on entistä nolompi. 


P.P.S. Hyvää Laurin päivää Laurille!