Lauseen salaisuus

Mietin tänään lausetta. Sanajärjestystä, välimerkkejä, rytmiä, tunnelmaa. Miten vaikeaa on luoda kaunis lause, joka on täynnä merkitystä mutta ei puhkiselitetty. Ettei olisi pelkkää sanahelinää. Lause on täynnä valintoja. Ja pisteen paikka! Mihin sen panisi? Liian lyhyt lause töksähtää, liian pitkä venyy ja vanuu kuin ylisyöty purukumi. Tuntuu, etten osaa. 

Onneksi muutkaan eivät onnistu aina. Itseäni ainakin hihitytti, kun Timo Soini yritti saada Norjan tragediaa kommentoineeseen kirjoitukseensa syvällisyyttä käyttämällä vaillinaisia lauseita. Ei tehonnut minuun. Tyhjää täynnä. Samat sanat oli sanottu jo liian monta kertaa. Joskus paras osanotto on olla hiljaa, halata. Toisaalta muistan selvästi 1990-luvun loppuvuosina ilmestyneen Marja Kyllösen Lyijyuuma-romaanin, jonka omintakeisesta kielestä nousi kohu. Sitä pidettiin upeana sanataiteena. Itse tuoreena kirjallisuudenopiskelijana istuin hiljaa sohvannurkassani teekuppi kädessä ja romaani toisessa: pitäisikö tätä ymmärtää? En halua lukea sellaista proosaa, jonka jokainen sana täytyy miettiä erikseen. Varsinkaan en halua kirjoittaa sellaista tekstiä.


Graduni lausunnossa lukee maininta "poikkeuksellisen sujuvaa asiatekstiä". Olen siitä ylpeä. Silti se ei auta pätkääkään, kun yrittää saada jollekin fiktiiviselle henkilölle omanlaisensa äänen, joka ei kuulostaisi kornille. 

Olen ihaillut aina ja tulen varmaan aina ihailemaan Maria Jotunin taloudellista kieltä. Tekoja kielellä, sujuvaa dialogia, jossa ei ole mitään turhaa. Jokainen sana vie tarinaa eteenpäin. Toinen ihailemani kirjailija on Heidi Köngäs. Hänellä, jos kellä, on kaunis lause. Tekstiin, tunnelmaan, voisi jäädä asumaan. Tutustukaa!

Oma lauseeni on vielä hakusassa. Onneksi sen etsiminen on hienoa ja palkitsevaa puuhaa. Yrityksen ja erehdyksen taktiikka toimii. Pitää kirjoittaa, pyyhkiä pois, kirjoittaa ja taas pyyhkiä. Karsimisessa on ainakin omalla kohdallani kauniin lauseen alku.