Vuosi sitten tähän aikaan

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun loukkasin jalkani. Ystävän häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jaloilleni ja vasemman jalan akillesjänne katkesi 80-prosenttisesti.

Asianmukaisen hoidon saaminen oli kiven takana. Sain soitella ympäriinsä ja vaatimalla vaatia pääsyä lääkärin pakeille – olin oivaltanut heti tapaturman jälkeen, että kyseessä ei ole vain viaton pintanaarmu, josta selvitään parilla tikillä. Lopulta pääsin kuitenkin leikkaukseen.  Ja jotta asiat eivät olisi liian helppoja, keväällä saman jalan polvesta revähti eturistiside. Silloin kärsivällisyyttä koeteltiin toden teolla. Vieläkään jalka ei ole entisellään, mutta arki sentään rullaa.

Vaikka kaikki alkoi jalasta, henkinen muutos on ollut paljon, paljon suurempi.

Vuosi sitten olin todella uupunut. Takana oli äärimmäisen rankka työvuosi. Olin ollut jälleen uudessa koulussa sijaisena, ja monen tekijän yhteisvaikutuksesta luokanvalvojan velvollisuudet tekivät työnteosta välillä suoranaista helvettiä. Kärsin unettomuudesta. Loppukevät menikin epämääräisen ahdistuneessa sumussa. Muutto uuteen kotiin oli ponnistus sekin, vaikkakin onnellinen sellainen.

Jalka pakotti minut sairauslomalle. Siinä sohvalla vuoroin istuessani ja vuoroin maatessani aloin ymmärtää, kuinka väsynyt olin oikeastaan ollut. Oli aikaa pohtia syitä ja seurauksia, asioiden suuntaa. Lopulta päätin toteuttaa jo vuosia mielenpohjalla itäneen ajatuksen ja kokeilla jotakin muuta työtä kuin opettamista. Opettajuus oli jo tuttua ja turvallista – tiesin vahvuuteni ja haasteeni. Tiesin työn hyvät ja huonot puolet.

En voi sanoa kyllästyneeni opettamiseen, mutta pakko oli tunnustaa, että olin äärimmäisen väsynyt olemaan ikuinen sijainen, aina ravintoketjun alimpana, vailla mahdollisuuksia kehittää itseäni ammatillisesti. Tämä vaikutti tietysti myös suhteeseeni sekä oppilaisiin että etenkin vanhempiin. Vaikka olin opettajana sekä muodollisesti pätevä että jo kokenut, olin aina se väliaikaisratkaisu, jolla ei ollut lupaa kiinnittyä ja johon kukaan ei halunnut kiinnittyä.

En ole oikeastaan koskaan tehnyt muuta työtä kuin opettanut. Kaipasin uusia haasteita ja pois koulumaailman sisäänpäin lämpiävästä ilmapiiristä. Sain onnekseni mahdollisuuden opetella uutta, pääsin kustannustoimittajaharjoittelijaksi paikalliseen kustantamoon.

Olen oppinut kuluneen kevään aikana valtavasti sekä itse työstä että itsestäni työntekijänä. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että minäkin osaan ja työlläni on väliä. Kun harjoitteluaikani päättyy, on hyvä, että ovi jää raolleen. Unelmani (vakituisesta) työsopimuksesta ei täyttynyt, vielä, mutta silläkin on varmasti joku tarkoitus. Ja asiathan voivat muuttua.

Ammatillisen kriisin lisäksi on muitakin asioita, jotka olen vuoden aikana kyseenalaistanut. Kaikki ei ole sujunut ristiriidoitta. Olen pahoittanut mieleni monen monta kertaa – ja valitettavasti pahoittanut myös läheisteni mieliä. En ole tehnyt sitä tahallani, mutta muutos minussa on vaatinut osansa. Toivon hartaasti, että saan anteeksi. Elämä kuljettaa, ei aina samaan suuntaan. Toivottavasti yhteys silti säilyy.

Olen monessa suhteessa erilainen ihminen kuin vuosi sitten tähän aikaan. Olen antanut itselleni luvan uupua ja toipua. Olen oivaltanut elämän ainutkertaisuuden ja sen, kuinka nopeasti aika kuluu. Hetkeen on pakko tarttua, jos mielii olla juuttumatta huonoon oloon. Vielä on asioita, joihin pitää tarttua, mutta niiden aika ei ole vielä.

Olen nyt ottanut rohkeasti askeleen kohti uutta, hypännyt tuntemattomaan. On onnellista huomata, että tie on oikea, vaikka vielä en tiedä, mihin se tie johtaa. Ehkä takaisin kouluun, ehkä jonnekin aivan muualle. Aika näyttää. Epävarmuudensietokykyä koetellaan.

Kohtaaminen

Eilen kaupungilla tapahtui lyhyt kohtaaminen, joka on oikeastaan aika ihmeellinen, kun tarkemmin ajattelee.

Olin menossa Sokokselle ostamaan ripsiväriä. Ohitin portaissa naisen, joka käveli kyynärsauvojen kanssa. Sattuneesta syystä rekisteröin edelleen tavallista herkemmin sauvat ja erityisesti siniset muovipussit toimittamassa kengän virkaa, ehkä siksi kiinnitin naiseen huomiota. Ennen kosmetiikkaostoksille menoa päätin poiketa kirjaosastolla. Koska liukuportaat olivat väliaikaisesti pysähdyksissä, päätin mennä hissillä. Olin jo hississä, kun huomasin kyynärsauvanaisen kiiruhtavan hitaasti kohti hissejä. Pidin hänelle ovea auki. 

Myöhemmin, ripsivärin ostettuani huomasin samaisen naisen kulkevan edelläni. Häneltä putosi sormikas maahan. Otin sormikkaan ja kiiruhdin ojentamaan sen hänelle takaisin. Nainen oli kiitollinen avuliaisuudestani. "Kun tämä on niin pirun hankalaa, tämä sauvojen kanssa kulkeminen." Vastasin tietäväni tunteen, sillä olin juuri ennen kaupungilletuloa palauttanut omat kyynärsauvani sairaalan apuvälinepalveluun.

Nainen halusi tietää, mihin olin kyynärsauvoja tarvinnut. Kerroin minulta leikatun akillesjänteen. Niin häneltäkin, viime perjantaina, päiväkirurgiassa. Samoin minun leikkauspäiväni oli perjantai ja leikkaus tehtiin päiväkirurgisesti. Leikkaava lääkärikin oli ollut molemmilla sama! 


Olin tasan kahdeksan viikkoa sitten täsmälleen samassa asemassa kuin kohtaamani kyynärsauvanainen. Luulin, etten kävele kahdella jalalla enää koskaan. Vessassa käyminen oli valtava operaatio - sen tietäen en voi kuin ihmetellä naista, joka oli jo suoriutunut kaupungille. Sanoin sen hänelle.

Naisen kohtaaminen oli kokemus, joka sysäsi ajatukseni aikamatkalle kuluneen syksyn tunnelmiin. Muistin kirkkaasti pelon, surun, epätoivon, avuttomuuden, haikeuden - ja toisaalta myös valtavan ilon jokaisesta edistysaskeleesta, toipumisesta. Nyt olen iloinen siitä, että voin vetää lenkkarit jalkaani ja nauttia ulkoilmasta kävelyillä. En etene vielä lujaa enkä voi kävellä kovin pitkiä matkoja, mutta joka päivä huomaan jalan olevan normaalimpi ja  normaalimpi. Varpaillenousukin onnistuu taas! 

Jossakin vaiheessa leikkauksen jälkeen kuvittelin uppoavani kirottuun akillesjännesuohon, mutta niin ei sittenkään käynyt. Vaikka tiedän, että vastaavia leikkauksia on tehty miljoonittain eikä kyse ollut mistään hengenvaarallisesta, silti prosessi oli iso. Olen syyttänyt itseäni tapahtuneesta ja tuntenut itseni ällöttäväksi virtahevoksi, joka on vaiva ja taakka kaikille. Vaikka järki sanoo, että kesäinen kohtaamiseni takorautakynttelikön kanssa oli puhdas vahinko, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, silti olen hävennyt itseäni tapahtuneen takia enemmän kuin aikoihin. Olen ruma, tyhmä, kömpelö luuseri, joka aiheuttaa häpeää myös lähipiirilleen. Tämän pimeän ja sateisen syksyn ajan paha mieli pn leimannut jokaista hetkeä, myös niitä hyviä. Tahmeus on tunkeutunut mukaan kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Siitä irti pääseminen vaatii paljon tietoista työskentelyä.


Onneksi vähitellen aurinkoisemmat ajatukset alkavat vallata alaa. Tästä selvitään, oikeasti! Ehkä joskus vielä tulee päivä, jolloin en muista inhota itseäni ja omaa, nolon kömpelöä ruumistani. Se tulee vielä, uskon niin. Kyynärsauvanaisen kohtaaminen oli merkittävä etappi tällä tiellä. Myös nainen sanoi minun esimerkkini valavan häneen uskoa. Että vielä tulee se päivä, jolloin jalkaan saa muutakin kuin villasukan ja sinisen muovipussin. Ja se, kun pääsee eroon kipsistä. Ja se, kun voi viedä sauvat takaisin sairaalalle. Kunhan tulisi edes se päivä, kun pääsee suihkuun.

Selittämätön riemu sydämessäni saatoin vakuuttaa naiselle, että ne päivät tulevat vielä, pikemmin kuin tämä uskookaan. Tästä tunteesta aion pitää kiinni.

P.S. Vielä on aikaa osallistua arvontaan. Käy antamassa palautetta blogistani, arvonta löytyy Blogistin ensimmäinen arvonta -postauksesta. Kiitos :)!

Eka kerta

Eka kerta on aina makein, hienoin, paras, upein, mieleenpainuvin. Asiassa kuin asiassa.

Miettikää vaikka. Eka kerta kun pääsee kesätöihin, leipoo hyvää pullaa, lukee hyvän kirjan, ajaa polkupyörällä ilman appareita, pitää lastaan sylissä, lukee ensimmäisen sanan ilman että tavaa, saa ensisuudelman - tai ihan vaikka vain pesee hampaansa eka kertaa leikkauksen jälkeen.

Minun kohdallani viime päivät ovat olleet täynnä ekoja kertoja, itsensä voittamista, uskaltamista, toivoa. Jalkani leikattiin viime perjantaina, ja hetken elin siinä uskossa, että olen vuoteenomana suunnilleen loppuelämäni. Onneksi se hetki kesti vain lauantain. Sunnuntaina pesin eka kertaa hiukseni (miten kuten altaan äärellä hoippuen, mutta kuitenkin). Kävin myös eka kertaa ulkoilemassa kyynärsauvojen kanssa (edestakainen matka alle 100 metriä) ja olin eka kertaa pojan kanssa kaksin. Kaikesta selvisin!

Nämä päivät ovat myös olleet eka kerta suunnilleen ikinä, kun tarvitsen näin paljon toisten ihmisten apua. Tai toki olen apua kaivannut ja saanut ennenkin, mutta ehkä enemmän henkistä tukea. Nyt arki ei suju mitenkään ilman muiden auttamisenhalua. En kerta kaikkiaan voi viedä tai hakea itse lastani hoidosta, en voi kaataa perunoiden keitinvettä viemäriin eikä imurointikaan luonnistu. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Tuntuu turhauttavalle aloittaa joka toinen lause sanalla antaisitko, auttaisitko, veisitkö, toisitko tai hakisitko...mutta otan tämän kaiken luonteenkasvatuksen kannalta. Eka kertaa.

Farssin oireita

Tänään on taas tullut opiskeltua suomalaisen julkisen terveydenhoitojärjestelmän "toimivuutta" oikein laajan oppimäärän verran.

Koko juttu alkoi siitä, kun luin leikkauskutsun mukana tullutta potilasohjetta. Siinä sanotaan, että kehossa olevat tulehdukset voivat estää leikkauksen, ja minulla on ollut tapaturman jälkeen jatkuvasti tulehdusoireita (turvotusta ja kuumotusta) nimenomaan leikkausalueella Nyt, kun leikkaukseen on vielä melkein kaksi viikkoa, olisi mielestäni oivallinen hetki hoitaa mahdollinen tulehdus pois. Toisekseen potilasohjeessa kehotettiin ottamaan laboratoriovastaukset mukaan leikkaukseen tullessa - ja minähän en ole saanut lähetettä verikokeisiin.

Ensin soitin terveysasemalle, missä sanottiin että asia pitää ilman muuta tarkistaa ja hoitaa. Antoivat ajan lääkärille ja käskyn soittaa kirurgian poliklinikalle asian tiimoilta, onhan se minua hoitava taho. Kysyin kahteen kertaan hoitajalta, soitanko nimenomaan kirurgian poliklinikalle, sillä leikkaus tehdään päiväkirurgian puolella. Kyllä, oli vastaus. Tein työtä käskettyä. Väärä osoite. Hoitava taho on päiväkirurgia. Sinne soittoaika oli vasta iltapäivällä, joten lähdin lääkäriin vaikka minulla ei ollutkaan hoitavan tahon toimintaohjeita lääkärille. Mennessäni mietin, mitä järkeä on siinä että minun pitää itse ottaa etukäteen selvää mahdollisista toimenpiteistä, jotta osaan ohjeistaa lääkäriä (joka muuten on kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä, vuoden tai kaksi minua nuorempi - jostakin syystä muistan, millaisia vaatteita hän käytti yläaste- ja lukioaikoina).

Sitten tulee päivän hyvä uutinen. Lääkäri totesi, että tulehdusta ei ole, ainoastaan tukehdusreaktio. Tämä johtuu siitä, että keho yrittää suojella ylirasittuvia jäseniä. Ei tarvita lääkitystä ennen leikkausta, ei edes niitä verikokeita.

Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että jalkaan tarvitaan ehdottomasti nilkkatuki, jotta jalka saisi olla mahdollisimman levossa leikkaukseen asti. Hän antoi numeron ja kehotti soittamaan apuvälinepalveluun. Sieltä saisin hakea jo tänään niin sanotun saranatuen nilkkaani. Soitin. Apuvälinepalvelussa eivät olleet ollenkaan tietoisia nilkan saranatuesta, käskivät soittamaan kirurgian poliklinikalle. Soitin sinnekin, mutta siellä sanottiin jo toistamiseen tänään, että koska leikkaus tehdään päiväkirurgiassa, asia ei kuulu heille. Seuraavaksi soitin päiväkirurgiaan, jossa sanottiin, ettei heillä ole sellaisia tukia antaa, asia kuuluu apuvälinepalvelulle.

Soitin siis uudelleen apuvälinepalveluun, tässä kohtaa jo jokseenkin kärttyisenä. Käskivät tulla käymään. Menin. Ei yhtä ainutta järkevää nilkkatukea. Lähettivät minut sitten Respectaan (yksityinen apuvälineyritys), josko sieltä osattaisiin antaa minulle sopiva nilkkatuki.

Respectasta löytyikin lopulta oikeanlainen mutta vääränkokoinen tuki. Pienentävät sitä, jos vain saavat sairaalan apuvälinepalvelusta maksusitoomuksen (apuvälinepalvelussa oli puhetta, että sairaala maksaa sen tuen, ja vien sen sitten lainaamoon takaisin kun en itse enää tarvitse). Tuen saa hakea keskiviikkona, mutta minun pitää itse selvittää siihen mennessä, järjestyykö sitoomus vai ei. Huomenna siis tiedossa lisää soittelua.

Lopputulema. Olen aivan poikki. Paitsi kaikesta jalkojenkäytöstä (olen joutunut liikkumaan reilusti yli voimavarojeni tänään), ennen muuta olen väsynyt tähän pompotteluun. On turhauttavaa yrittää hampaat irvessä yrittää järjestää itse itselleen asiaankuuluvaa hoitoa. Tässähän pitäisi olla lääketieteen asiantuntija, että osaisi pitää puoliaan! 

Olen pitkin iltapäivää miettinyt, kuinka minua sairaammat ja muuten heikommassa asemassa olevat, esimerkiksi vanhukset, osaavat ja jaksavat pitää puoliaan järjestelmää vastaan. Julkinen terveydenhuoltöjärjestelmä näyttää olevan yksi suuri hullunmylly, jossa vasemmalla kädellä ei ole aavistustakaan, mitä vasen tekee. Joku sanoi tänään hyvin, että potilasohjeiden pitäisi olla niin selkeät ja yksinkertaiset, että insinöörikin ne ymmärtää. Olen samaa mieltä! Tällaista menoa ei voi hyväksyä.

En siis olekaan pöyristynyt saamastani kohtelusta vain itseni takia vaan ennen muuta niiden, jotka jauhautuvat tuossa lihamyllyssä vielä pienemmiksi kappaleiksi kuin minun hermoni. Saa nähdä, montako henkistä nyrkiniskua pöytään vielä tarvitaan, ennen kuin jalkani on kunnossa. Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki sisu meni jo. Ehkä sitä huomenna on taas lisää.

Jännittää

Huomenna aika kirurgian polilla. Ehkä saadaan jotakin selvyyttä tähän jalka-asiaan, kuinka kauan piina jatkuu. Inhoan tätä perässsäraahattavaa, velttoa lerppua, jota jalkateräksi kutsutaan. Kaikeksi onneksi se ei ole kipeä. Mutta selkä on. En saa maattua kuin vartin - puoli tuntia ilman särkylääkettä, sitten koskee liikaa. 

Yritän tässä keksiä, millainen valitusvirsi tehoaisi hoitohenkilökuntaan parhaiten. Tuntuu niin synkältä, kun liikkuminen on niin vaikeaa. Ei lenkkejä, melkein ei happea ollenkaan vaikka kuinka istuisi ulkona. Huonekalujen tuunaaminenkin on jäänyt. Ehkä pystyisin, jos jaksaisin. Työasiatkin ovat rempallaan, kun ei työkykyä ole.

Jännittää. Toki itse leikkauskin, mutta enemmän sitä seuraava kuntoutusaika. Kuinka pää kestää, kun elinpiiri pienenee (väliaikaisesti) entisestään. Ennen kaikkea jännittää se, kuinka kauan lerpunraahausta on vielä edessä ennen kuin sille tehdään jotakin.

Yritän takoa päähäni suhteellisuudentajua: tämä vaiva ei ole kuolemaksi. Minulla on jalka, jolla kuitenkin jotenkin pääsee liikkumaan. En ole maailman ensimmäinen akillesjännevammainen ihminen. Tästä selviää, todennäköisesti (varmastikin) pääsen vielä joskus lenkille, eikä oloni ole yhtä turvonnut ja avuton.


Oikeastaan on ihan mielenkiintoista seurata omia reaktioitaan, joita poteminen tuo muassaan. En ole pitänyt itseäni mitenkään erityisen sosiaalisena ihmisenä, mutta nyt ruinaan seuraa Facebookissa kuin pikkulapsi. Kun en pääse ihmisten luo, kaipaan ihmisiä kaksinverroin luokseni. Sosiaalisuutta vai lapsellista huomionkipeyttä, mene ja tiedä. Mutta jokainen yllätysvieras, tai sovittu tapaaminen, piristäisi harmaata mieltäni ihan hirmuisesti.

Kaipaan myös ihan hirveästi äitiä. Tai oikeastaan sitä tunnetta, että saa itse vain maata avuttomana, ja äiti passaa. Niin kuin pienenä, jos oli vaikka kuumeessa tai vatsataudissa. Tiedän, ettei oma äitini sellaiseen enää pystyisi. 



Nyt alan itkeä pillittää kuin pikkulapsi. Kuinka naurettavaa. Mutta pitää sitä kai välillä saada olla heikko. Sitten voi taas koota itsensä ja jatkaa matkaa, hymyillen. Vahvempana.