tiistai 29. marraskuuta 2011

Inspiraation vallassa

Talvea odotellessa ja jalkaa parannellessa (akillesjänne voi jo hyvin, mutta nyt iski kantakalvon tulehdus) voi vaikka inspiroitua rustaamaan joulukortteja.

Sävelet olivat jo selvät. Poika piirtää joulukuvia niin kuin jo useana jouluna aiemminkin, minä teen korttipohjat. Vaan sitten herra kirjailijalle iski inspiraatio vallan toisenlaisiin puuhiin: tuolla hän nytkin kirjoittaa tarinaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Tarinassa seikkailee myös Lentävä Kalakukko -niminen agentti. Voin vakuuttaa, että jännää on! 

Minä jäin siis korttisuunnitelmineni yksin. Pohjat olin jo tehnyt. Piirtäjäksi minusta ei ole, joten täytyi keksiä jotakin muuta. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä minussa ei ole pätkääkään näpertelijän vikaa. Nopeasti pitää saada aikaan näyttävää!

Sitten lueskelin leivontaohjeita ja inspiroiduin joulun tuoksuista. Piparitaikina on kai joulu. Mutta miten tallettaa se korttiin? Kanelitanko! Enää täytyi keksiä, kuinka se kiinnitetään korttipohjaan käyttämättä kuumaliimaa. Kammoan nimittäin kuumaliimaa, sillä olen pariinkin otteeseen polttanut sillä sormeni. Tarvitaan siis narua. Ja sitten kaivelemaan laatikoita!

Toinen kammoamani asia joulukorteissa on kaikenlainen kimallus ja bling-bling. Mitä rustiikimpi sitä parempi.  


Tällaisia nyt sitten on tulossa:




Tosin saattaa olla, että tuota rautalankatekstiä täytyy vielä "hiukan" hioa. Taitaa olla tuo 'jouluiloa' vielä turhan viitteellinen.


Mutta siitä inspiraatiosta. On ihmeellinen asia, kuinka ihmisen mieli toimii. Ensin tuntuu, että ei ole yhtään järjellistä ideaa. Sitten sitä lähtee kokeilemaan yhtä asiaa, hylkää idean, kokeilee toista, hylkää senkin. Antaa asian hautua. Ja Plop! Tulee Ajatus, jota ei voi ohittaa. Ajatusta täytyy ehkä haudutella ja kehitellä, mutta jostain käsittämättömästä syystä sitä vain tietää olevansa oikealla tiellä. Epämääräinen tyytymättömyys on poissa ja innostus valtaa mielen - ja joskus ruumiinkin. On pakko päästä toteuttamaan ideaansa.


Tuo Plop! -hetki on valtavan palkitseva. Sellaisia soisi jokaiselle, usein. Itselleni tulee inspiraatiokausia, jolloin syystä tai toisesta mieli kuhisee ideoita. Tuntuu, ettei aika riitä kaiken toteuttamiseen. Sitten taas tulee kausia, jolloin mikään ei innosta. Sitä tietää, että täytyisi tehdä jotakin piristävää, mutta mistään ei tunnu tulevan mitään. Sielu suorastaan huutaa inspiraatiota, mutta mieli ei ole vastaanottavainen. 


Inspiraatiota ei voi pakottaa. Se tulee aikanaan. Yleensä tyhjästä. Ylenmääräinen virikkeiden ja impulssien syöttäminen ei auta inspiraatiota pätkän vertaa, päin vastoin. Levossa oleva mieli synnyttää uusia ideoita. Tämän huomasin konkreettisesti toissa talvena, kun kirjoitin pro gradu -tutkielmaani. Joskus työ ei vain edennyt, vaikka kuinka väänsi ja käänsi ja vaihtoi teemaa. Tuntui, että lauseet eivät vain tule. Vaikka pitkän tekstin tuottaminen on kliseisen mutta eittämättä toden sanonnan mukaan enemmän perspiraatiota kuin inspitaatiota, niin silti inspiraation osuuttakaan ei sovi vähätellä. 


Joskus tuntuu, että inspiraatio sekoitetaan erheellisesti flow-tilaan, joka on kuin hypnoottinen innostuksen hetki. Silloin työskentely sujuu kuin transsissa. Inspiraatio, innoitus, vaikute, kipinä, on jotakin hienovireisempää. Se vaikuttaa taustalla. Sitä näkee jotakin kaunista vaikkapa luonnossa, lukee hyvän kirjan tai kuulee puhuttelevan musiikkikappaleen - ja sen innoittamana alkaa pohtia jotakin teemaa. Ajatuksen pureskelee alitajunnassa omannäköisekseen ja kulloiseenkin tarpeeseen sopivaksi. 

Kun alitajunta on työnsä tehnyt, tulee Plop! Ja työ voi alkaa. Sillä, mistä inspiraation on saanut, on useinkaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on lopputulos.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Älkää peljätkö, sillä teille on annettu ikärajat

Usein näkee keskusteltavan siitä, kuinka elokuvien ja tietokone- ja muiden pelien ikärajoihin pitäisi suhtautua. Osa vanhemmista toki noudattaa niitä, mutta yhä useammassa perheessä tunnutaan lipsuvan niistä. "Kun kaikki muutkin saavat...", kuuluu perustelu. Älytöntä.


Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen. 


Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa. 


Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?


Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.


Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin. 

Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.


Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.


Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.


Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Vanhempana

Onnistuin jokunen viikko sitten tahattomasti pahoittamaan ystävieni mielen. Olimme viettäneet tyttöjen iltaa yhteisen ystävämme syntymäpäivien merkeissä, ja seuraavana päivänä käytiin Facebookissa keskustelua dagen efter -tunnelmissa. Yökerhossa ystäväni oli tivannut, miksen koskaan juo juuri mitään. Olen yrittänyt selittää, miksi ei maistu - rytmihäiriöt voimistuvat, hatara unirytmi häiriintyy ja seuraavana päivänä on velvollisuuksiakin hoidettavana. Ja vaikka ei olisikaan, ei vain huvita. En koe tarvitsevani humalaa. Seuraavan päivän krapulakeskustelussa sitten totesin, että en juo alkoholia kuin erittäin maltillisesti, koska perheellisen täytyy kantaa vastuuta myös juhliessaan, jotta on seuraavana päivänä kykenevä huoltamaan jälkikasvuaan. En tosiaankaan tarkoittanut kommenttiani loukkaavaksi, mutta tottahan se sellainen oli. Hirveää vähättelyä, varsinkin, jos toinen suree sitä, ettei omaa perhettä vielä ole. Anteeksipyyntö lienee paikallaan.

Eilen törmäsin erään nukuttamiskeskustelun yhteydessä jälleen kerran vähättelyyn siitä, kuinka yhden lapsen äiti ei voi tietää asioista mitään, varsinkaan, jos oma lapsi sattuu olemaan hyvinnukkuvaa sorttia. On toki totta, etten tiedä, mitä kahden lapsen iltakiukun suitsiminen on. Mutta toisaalta kuluneen kuuden vuoden aikana kokemusta on kertynyt yhdestä sun toisesta asiasta. Osa kertyneestä tieto-taidosta saattaa olla jopa sovellettavissa. Uskon siis olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun siinä missä viiden lapsen äitikin, jolla eittämättä on kikkakolmosia hihassaan paljon enemmän kuin minulla, ja jonka kokemusta arvostan kovasti.

Äitien keskuudessa tuntuu olevan inhottavan yleistä vähätellä kokemattomampaa. Olen saanut tuta sen lukemattomia kertoja, etenkin netissä. Kerta toisensa jälkeen monen lapsen vanhemmat tulevat sanomaan yhden lapsen vanhemmalle, että tuurilla ne laivatkin seilaavat ja sinä vanhemmuudessasi. Jos asiat sujuvat, kyse on siitä, että lapsi on helppo, ei siitä, että äiti olisi löytänyt omalle lapselleen parhaiten sopivat toimintatavat.

Varmasti on esikoisten äitien helmasynti sortua besserwisseröintiin. Vauva-aikana sitä elää sellaisessa kuplassa oman vauvansa kanssa, että on vaikeaa tajuta, ettei koko maailma pyöri samalla tavalla. Mutta uskonpa, että vuosien myötä tuo illuusio karisee yhdeltä sun toiselta. Ainakin itseltäni. Olen käynyt todella hedelmällisiä keskusteluja muiden äitien kanssa siitä, kuinka selvitä lapsen erilaisista kehitysvaiheista hengissä ja helpommalla. Jo se helpottaa, kun kuulee toisissakin perheissä  taisteltavan samojen ongelmien kanssa. Olen oppinut monta kullanarvoista asiaa äitikollegoilta, ja toivoakseni voinut joskus itsekin antaa jokusen vinkin.

Vanhemmaksi tuleminen avaa portin aivan omanlaiseensa maailmaan. Paitsi se ilo ja rakkaus, jonka lapsi tuo mukanaan, kyse on myös vastuusta. Siitä, että koskaan enää minä ei tule ensin, vaan lapsi. Kaikki omat menot ja tarpeet pitää sovittaa yhteen lapsen tarpeiden kanssa. Kyse on suuresta etuoikeudesta, mutta myös haasteesta silloin, kun omaa maailmaa yrittää sovittaa yhteen lapsettoman maailman kanssa. Lapsellinen kaipaa myös pään nollausta silloin tällöin, ja voi olla kateellinenkin lapsettomalle, joka voi niin halutessaan viettää koko päivän sängyssä elokuvia katsellen ja karkkia syöden. Lapsiperheen arki on usein sellaista kaaosta, että sitä yrittää vain olla kadottamatta itseään vanhemmuuteen, kurahousuvuoriin ja maksalaatikonsyöntiin ihan kokonaan. Lapsi on toki maailman keskipiste, mutta hän ei saisi olla vanhempansa koko maailma. Muutakin on. Siitä pitää huolehtia. 

Tuntuu ristiriitaiselta, kun toisesta suunnasta kuulee, ettei ole melkein oikea äiti ollenkaan, kun lapsia on vain yksi, vaikka uskon yksilapsisen perheen arjen koostuvan aivan samoista elementeistä kuin useampilapsistenkin. Toisesta suunnasta taas ilmoille nousee vaatimus, että lapsen olemassaolo pitäis pyyhkäistä olemattomiin, koska perhe-elämän realtiteeteista puhuminen satuttaa toista. Omien tunteiden ja tarpeiden kanssa seilataan sitten jossakin kaiken tämän välimaastossa.


Vanhempana oleminen on jatkuvaa taiteilua. Jossakin rakkausrunossa puhutaan siitä, että on vaikeaa tietää, mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy. Minusta se kuvaa parhaiten juuri vanhemman ja lapsen suhdetta. Lapsi on erillinen olento, yksilö, ja silti niin suuri osa vanhempaansa, että todellakaan ei voi tietää, mistä toinen alkaa ja mihin itse päättyy. Siksi kai äitiydestä onkin tullut aikuisten hiekkalaatikko, taisteluareena, jossa kilpaillaan paremmuudesta, onnistumisesta. Ihan niin kuin toimintatavoilla olisi mitään väliä. Lopputulos, onnellinen perhe, on pääasia.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Pieni yritys

Kävin tänään Petäjävedellä. Pieni maalaiskylä, vain muutama kauppa. Ja sitten, siellä kaupunkilaisen näkökulmasta melkein keskellä ei-mitään, aivan loistavan ihana suklaakauppa! Jopa sain suun makeaksi. En ole ennen maistanut yhtä maukkaita suklaanappeja.

Kotiin matkatessani mietin niitä satoja pikkupuoteja, joita rohkeat ihmiset ovat tänne Suomen maahan perustaneet. Voin kuvitella, kuinka moni näistä yrityksistä on saanut alkunsa rakkaasta harrastuksesta, yrittäjän henkilökohtaisesta intohimosta. Olen ihaillut Facebookissa yhtä sellaista, jonka ystäväni kautta sattumalta löysin. Kaikesta näkee, että jämsänkoskelaista Pientä Pihapuotia hoidetaan suurella sydämellä.

Sellaista pienyrittäjyys eittämättä vaatii, suurta sydäntä. On mahtavaa, että ihmiset uskaltavat tehdä unelmistaan totta. Samalla luodaan monelle muullekin ihmiselle ihania elämyksiä ja hyvää mieltä, työtä ja vaivoja säästämättä.

Itse olen jo vuosia unelmoinut kahvilasta. Montako kertaa olen mielikuvissani maalannut seinät petroolinsinisiksi, asetellut peilejä seinille, ripustanut valkoiset pitsiverhot ja pystyttänyt kirjahyllyn, leiponut kakun toisensa perään. Olen haaveillut kaupungin suurimmasta teevalikoimasta ja pohtinut, mitä sellaista tarjottavaa keksisin, että kahvilani erottuisi kilpailijoistaan. Edukseen. 

Tiedän, ettei minusta tule kahvilayrittäjää, ellen löydä sellaista liikekumppania, joka todella hallitsee liiketoiminnan. Enkä rehellisyyden nimissä ole tässä elämänvaiheessa ainakaan valmis tekemään töitä kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa, vuoden ympäri. Sellaista olen käsittänyt pienyrittäjän elämän pitkälti olevan. Ilmeisesti intohimoni kahvilayrittäjyyteen ei ole riittävän vahva. Siksipä nostan hattua kaikille niille, joilla intohimoa riittää. 

Yrittäjyyteen liitetään paljon sellaisia arvoja, joita itse karsastan. Taloudellisen edun tavoittelu keinoja kaihtamatta ei ole oman arvomaailmani mukaista. Onneksi Suomi on puolillaan (toinen puoli on sitten niitä toisenlaisia yrityksiä) näitä pieniä yrityksiä, joista ei haise kilometrin päähän pelkkä rahanhimo, vaan intohimo tekemiseen. Tällaisissa yrityksissä on ilo asioida.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Pojan äitinä


Joulun alla kaikki paikat tursuavat mainoksia. Vaikka olen kieltänyt mainosten jakamisen omaan talouteeni, oman osamme saamme mekin – lehdissä, televisiossa ja Internetissä vilisee mainoksia. Oma lukunsa ovat tietysti myös lelukuvastot, joita posti uskollisesti vuodesta toiseen kantaa iloksemme. Jos mainoksiin olisi uskominen, etenkin joulun alla elämämme tulisi olla yhtä ostamista. Osta sitä ja tätä, hanki tuota. Isälle flanellipyjama ja uudet tohvelit, äidille uusi parfyymi. Teinille PlayStation vol miljoona, pikkuytölle Barbie kaikkine tykötarpeineen ja pojalle Star Wars -alus. 

Siitäpä tulikin mieleeni.

Sattuneesta syystä joudun olemaan edes jollakin tavalla perillä siitä, minkälaisia leluja leikki-ikäisille pojille myydään. En ole ollenkaan ilahtunut näkemästäni. Pelkkää sotimista, taistelua, räjähdyksiä, ampumista, kilpailua. Pojille myytävä maailma on hurjan aggressiivinen. Vain vahvat pärjäävät. Tunteilemaan ei sovi alkaa. Tosin jos katsoo, mitä tytöille myydään, huomaa, ettei tilanne ole sen parempi. Lelukuvastojen ”tyttöjen puoli” on täynnä äklöpinkkiä hempeilyä, hoivaa ja hyvältä näyttämistä, pikkusievää piperrystä.

Lelujen sukupuolijaottelu on vielä nykyäänkin ällöttävän kategorista ja stereotyyppistä. Tyttöjen oletetaan olevan kauniita ja hempeitä hoivaajia, poikien raisuja riehujia. Ja sitähän sitä saa mitä tilaa. Totta kai lapset samastuvat siihen maailmaan, jota heille myydään. Vaan entä jos olisi toisin? Jos lelumaailma olisi neutraalimpi? Jospa pojille tarjottaisiin hiukan vähemmän kilpailua ja taisteluita, tytöille hiukan enenmmän toimintaa ja vähemmän kauneutta.

Vaikka uskon Jari Sinkkosta siinä(kin), että pojat eivät taistellessaan ajattele taistellessaan, mitä vastaavassa tilanteessa tapahtuisi oikeasti eikä tappamisleikissä ole tarkoituksena tappaa oikeasti vaan kyseessä todella on leikki, en voi mitään sille, että moiset leikit inhottavat minua. Joskus kaikenlaisten agentti- ja supersankarileikkien tuoksinnassa tekisi mieli ruveta kiljumaan, että haluan VÄLITTÖMÄSTI takaisin pienen poikani, jonka suuria sankareita olivat Puuha-Pete ja Postimies Pate, ei Anakin Skywalker tai Finn McMissile. En halua kuulla yhtään räjäytystä, en pyssynpauketta, en miekkojen kolinaa tai muita taistelun ääniä. Minulle sopi niin paljon paremmin Auringonkukkalaakson ja Viherlaakson maailma kuin tämä nykyinen.

Vaikka tietenkin lasten leikit muuttuvat iän myötä. Samoja teemoja voi silti käsitellä edelleen. Yhtä lailla Autot 2 -elokuva puhuu ystävyydestä ja kaverin auttamisesta kuin Postimies Paten ja Artturi Silvennoisen edesottamuksetkin. Ja hyvisten puolellahan se Anakin Skywalkerkin on. Kai. Minä en noista niin ymmärrä.

Poikani ei ole ollut koskaan samalla tavalla autoista kiinnostunut kuin vaikkapa samanikäinen serkkunsa. Olen ollut asiasta enemmän kuin hyvilläni, sillä en itse ole autojen maailmassa yhtään kotonani. Joskus, kun olen joutunut (kyllä, joutunut) autoilla lapseni kanssa leikkimään, olen ollut ensimmäisen minuutin jälkeen kuolla tylsyyteen. Joskus olen tuntenut tästä jopa syyllisyyttä. Onhan olemassa riski, että olen omalla innostumattomuudellani vaikuttanut haitallisesti poikani leikkien kehitykseen. Ehkä hän isompana syyttää minua siitä, ettei ole saanut toteuttaa itsessään piilevää autohullua.

No, tuskin sentään. Olen mielestäni ollut kyllin herkkänä sille, että lapsi saa leikkiä itseään kiinnostavilla leluilla itseään kiinnostavia asioita. Siksi puren nytkin hampaani yhteen ja annan taistelutantereen raikua. Poikien maailma on erilainen kuin tyttöjen. Minä en sitä maailmaa tule koskaan täysin ymmärtämään. Pojan äitinä saan kuitenkin tutustua siihen niin läheltä kuin se naiselle ylipäätään on mahdollista.

Kaikesta huolimatta soisin, että leluvalikoima niin pojille kuin tytöillekin olisi laajempi. En hyväksy sitä, että esimerkiksi leikkikeittiöt ja ruoanlaittovälineet sekä leikkikodinkoneet ovat lelukuvastoissa ja kauppojen leluosastoilla automaattisesti tyttöjen puolella. Hyvänen aika, syövät ja pyykkääväthän pojatkin! Ja vastaavasti työkalusarjojen oletetaan olevan vain poikien juttuja. Yhtä laillahan sitä naiset voivat remontoida tai vaihtaa autonrenkaita.

Olisi yksinomaan järkevää kasvattaa sukupuolineutraalien lelujen valikoimaa, sellaisten, joihin voisi johdattaa molemmat sukupuolet tasa-arvoisesti. Tytöt pitäkööt niin halutessaan meikki- ja kampauspäänsä ja pojat valomiekkansa ja ralliautonsa. Mutta mieluusti antaisin tytöille mahdollisuuden leikkiä fyysisempiä ja toiminnallisempia leikkejä ja poikien tutustua hoivaavaankin puoleensa jo pienenä. Eivätkaikki pojat ole taistelijaluonteita sanan aggressiivisessa merkityksessä eivätkä kaikki tytöt rakasta pinkillä ja glitterillä kuorrutettua söpöstelyä.

Ja niillekin, jotka ovat ja jotka rakastavat, tekisi hyvää tutustua toisen sukupuolen toimintatapoihin. Ja oppia hoitamaan asioita omalla tavallaan. Jos ajatellaan aikuisten maailmaa, niin mies hoitaa vauvaa taatusti eri tavalla kuin puolisonsa, mutta yhtä hyvin. On naisten suuri helmasynti mennä neuvomaan miestä jokaisessa pienessä ja aivan merkityksettömässäkin yksityiskohdassa. Toisaalta, miehet sortuvat naureskelemaan varaosaliikkeessä asioivalle naisasiakkaalle.

Paljon on siis kiinni perheistä. Jos kotona ollaan sitä mieltä, että on miesten työt ja miesten maailma, jonne naisilla ei ole asiaa ja sitten taas kotiin painottuvat naisten työt, ei siinä paljon kauppojen leluvalikoimalla ole väliä. Tai ehkä sittenkin on. Kyllä, aivan varmasti sillä olisi vaikutusta. Asenneilmasto vain muuttuu hitaasti, eikä nykyinen oikeistopopulistinen yhteiskunnan kehitys ole omiaan ainakaan lisäämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Mutta muutosta ei saada, ellei mitään tehdä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Pellenaama

Istuimme tänään poikani kanssa bussissa matkalla kaupunkiin. Bussiin nousi kauppakassien kanssa nainen, joka oli erittäin voimakkaasti meikattu. Hänellä oli ainakin kolme astetta liian vaaleaa puuteria, poskipunat "klovnipalloina" poskipäillä, kirkkaanpunaista huulipunaa valtavan paljon liikaa, luomilla mustaa. Koko komeuden kruunasi noin metrin mittaiset tekoripset. Nainen maksoi matkansa ja meni kasseineen ohitsemme. Poikani katsoi uteliaana perään ja kääntyi sen jälkeen minun puoleeni. "Äiti, näiksää kun tuonne meni tuommoinen nainen, joka on maalannut itselleen pellennaaman?", hän kysyi. Jäätävä hiljaisuus. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.


Tapauksen kirvoittama keskustelu on herättänyt ajattelemaan, olenko kasvattanut lapseni huonosti. Pitäisikö viisivuotiaan ymmärtää, että ihmisiä ei saa arvostella. Kyllä, pitäisi. Omalla tavallaan. 

Luotan siihen, että poikani ymmärtää olla arvostelematta erinäköisiä, -kokoisia, -värisiä tai kuuloisia ihmisiä. Hän ei arvota ihmisiä esimerkiksi ihonvärin, liikuntavamman tai vaikkapa pukeutumistyylin takia. Ihmettelemästä en silti häntä voi enkä haluakaan estää. Sukulaismieheltä, joka käyttää jalkaproteesia, poika kysyi joskus että miksi sulla on tuollainen irrotettava jalka. Mies vastasi asianmukaisesti menettäneensä jalkansa onnettomuudessa. Selvä, totesi poika. En usko, että sukulaisellekaan tästä kohtaamisesta jäi ikävää tunnelmaa, toisin kuin aikuisten ihmisten tuijotuksesta voi joskus jäädä. 


Aikuiset saisivat ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta. Uskon vakaasti, että suuri osa koulu- ja muusta kiusaamisesta johtuu kotoa opituista asenteista. Joskus kuulee aikuisten kauhistelevan, että ai kauhea, minkälainen nimi on lapselle annettu, sitä varmaan kiusataan. Itse en ole koskaan kuullut yhdenkään lapsen kauhistelevan jonkun toisen nimeä. Olipa kaveri Väinö tai Aysha, kaikki käy yhtä lailla. Pääasia on, että leikki sujuu. Tällaisen avoimen ja ennakkoluulottoman asenteen säilyttämällä varmaankin säästyttäisiin lehtiotsikoilta, joissa kansanedustajat kieltäytyvät osallistumasta vuoden arvokkaimpaan juhlaan - vain siksi, että juhliin on kutsuttu myös samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Heidän tanssimisensa katseleminen kuulemma loukkaa. Lapsi osaa ottaa asiat asioina, kansanedustaja ei. Noloa.

Lapsi näkee maailman eri tavalla kuin aikuinen. Jos aikuinen sanoo toiselle, että näytätpä pelleltä, lausumassa on aivan toisenlaisia merkityksiä kuin lapsen ihmettelyssä, miksi näkemällämme naisella oli pellemaalaus kasvoissa, vaikka hänellä ei ollut pellevaatteita. Lapsi tekee maailmasta havaintoja ja tekee niistä omanlaisiaan päätelmiä. On kohtuutonta vaatia lasta tiedostamaan tai ymmärtämään kaikkia rivien väleihin kirjoitettuja kohteliaisuussääntöjä, vaikka kanssaihmisiä tietenkin pitää lapsenkin kohdella kunnioittavasti.


Ensimmäinen reaktioni poikani kommenttiin oli nolostus, häpeäkin. Ehkä hiukan tuohduinkin. Mitä nainen mahtoi asiasta ajatella? Entä muut matkustajat? Pitäisikö minun torua lastani, käskeä pyytämään anteeksi naiselta? Lopulta päätin antaa asian olla. Jos minä olisin tehnyt asiasta numeron, nainen olisi taatusti nolostunut, ehkä jopa suuttunut, koska hän olisi joutunut samalla entistä laajemman kiusallisen huomion keskipisteeksi. Ehkäpä kaikki bussissa olleet ymmärsivät, että poikani ei lausunut sanojaan pahassa tarkoituksessa, niin ainakin toivon.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Kilpavarustelua

Lapseni kulki tässä alkuviikosta naapurin oven editse ja huomasi heidän terassillaan tyhjän lelupakkauksen. Heräsi hirmuinen huoli, onko kaveri nyt saanut uuden lelun ja hän ei ollenkaan. Asia vaivasi niin, että seuraavana päivänä herra ihan asioikseen soitti ovikelloa ja tarkisti tilanteen. Ei, kyseessä on vanha pakkaus, löytyi kaapista, on menossa roskiin. Huh, mikä helpotus! Poika koki olevansa mukana kisassa taas. Leluja pitäisi olla täsmälleen saman verran kuin kaverilla, mielellään juuri samanlaisia. Ei auta, vaikka kuinka yritän sanoa, että kivahan se on kun on erilaisia leluja, voitte yhdessä leikkiä niillä kaikilla. Leikkien määrä ikään kuin tuplaantuu.

Syksyn mittaan erinäisillä keskustelupalstoilla on suorastaan sodittu siitä, mikä talvihaalarimerkki on paras. Pitää olla kosteuden- tai mielellään vedenkestävää, tuulenpitävää, likaahylkivää, kulutuksenkestävää ja viimeisimmän muodin mukaista. Ai niin, tärkein unohtui. Pitää olla MERKKI. Jos ei ole menolippua taivaaseen, ei ole mitään. Tai on. Juntti.


Inhoan tällaista kilpavarustelua, olipa kyse leluista tai haalareista. Lasta voi ja pitääkin opettaa, että kaikkia maailman tavaroita ei voi eikä kannata omistaa, ja pettymyksiäkin täytyy vain oppia kestämään. Mutta millä saisi aikuiset naiset luopumaan järjettömäksi paisuneesta kilpavarustelusta, joka ei todellakaan rajoitu pelkkiin lastenvaatteisiin?

En kiistä merkkihaalarien laatua, mutta periaatteesta en itse osta niitä. Senkin ymmärrän, että lapsi tarvitsee leluja, mutta joku tolkku niiden määrässä on syytä säilyttää. En suostu mukaan kilpavarusteluun. Haluan puhua niin lelu- kuin haalariostoksissa kohtuullisen kuluttamisen puolesta. Sen vuoksi olen itse ostanut jo vuosien ajan sitä halvempaa ja ei-niin-trendikästä haalarimerkkiä - ja sen vuoksi sovimme poikani kanssa, että hän saa kirjoittaa joulupukille ikävuosiensa mukaisesti viiden kohdan toivomuslistan. Paino sanalla toivomus. Toki me joulupukin apulaiset kuuntelemme herkällä korvalla niitäkin lahjatoivepohdintoja, jotka eivät listalle päädykään. Sieltäkin voi löytyä helmiä, sellaisia asioita, joista tiedämme pojan pitävän. Toisaalta listalta saattaa jäädä toteutumatta sellainen toive, joka ilmiselvästi on siellä vain siksi, että naapurin poikakin toivoo samaa. 

Kyllähän lapsen voisi antaa toivoa vaikka kaikki maailman lelut, mutta haluan hiukan rajoittaa kuvitelmaa siitä, kuinka paljon lahjoja ylipäätään on mahdollista saada. Onneksi poika nieli selityksen, että joulupukki ei jaksa kantaa lahjoja ihan määrättömästi, siksi kannattaa tehdä karsintaa jo toivomisvaiheessa. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan asukkaalla on mahdollisuuksia aivan naurettavaan kilpavarusteluun. Sellaisessa en halua olla mukana. Vähempikin riittää.

torstai 17. marraskuuta 2011

Joulu pullossa?

Joulun suunnittelu alkaa olla taas ajankohtaista. Mitä syödään, juodaan ja kuinka koristellaan koti. Mitä lahjaksi lapsille ja kumminkaimoille. Kesksusteluun nousevat myös perheiden alkoholinkäyttötavat. Joissakin perheissä "juhlistetaan" joulua vetämällä lärvit, sitten jo paetaankin liiaksi juhlinutta suomalaiskansalliseen malliin lumihankeen. Toisissa  nautitaan lasillinen viiniä ruoan kanssa ja illalla toinen lahjakonjakkia suklaan kanssa. Kolmansissa tissutellaan aamusta asti. Otetaan joulurauhan julistukselle, ruoan kanssa, jälkiruoan kanssa, muuten vaan ja vielä yömyssyt päälle. Neljänsissä perheissä puolestaan alkoholiin ei vakaumuksellisesti kosketa pitkällä tikullakaan ja paheksutaan syvästi niitä, jotka lasillisensa nauttivat.  

Ja sitten on meitä viidensiä, joiden jouluun alkoholi ei vain satu kuulumaan. Alkoholittomuuteen ei ole mitään erityistä syytä, emme vain koe alkoholin tuovan jouluun mitään lisäarvoa. Ruoan kanssa raikas vesi on parasta ja glögi maistuu ilman terästystäkin. Konjakista kukaan ei pidä.

Suomessa on muotia nauttia alkoholia sivistyneesti, etenkin jouluna tämä on suuressa suosiossa. Tai "sivistyneesti", koska en ymmärrä, mitä tekemistä alkoholilla ja sivistyksellä on keskenään. Lapsiperheiden vanhemmat haluavat todistaa itselleen ja muille, että lapset eivät ole este elämästä nauttimiselle. On suorastaan kansalaisvelvollisuus näyttää lapsille maltillisen alkoholinkäytön mallia. 

Sinänsä totta, että alkoholikulttuurin soisi muuttuvan humalahakuisesta juomisesta maltilliseen nauttimiseen. Itse suhtaudun silti skeptisesti siihen, kuinka monella se lasillinen tai kaksi todellakin jää siihen. Monella tuntuu lipsahtavan helposti tissuttelun puolelle. Ja sitten ollaankin jo vähintäänkin hiprakassa, eikä lapsilla enää olekaan niin kivaa. Aikuisilla kylläkin. Tutkittu tosiasia on, että lapsi kokee aikuisen alkoholinkäytön eri tavalla kuin aikuinen itse. Aikuinen voi mielestään olla täysin skarppi, mutta lapsi kokee vanhemman muuttuneen jollakin epämääräisellä tavalla erilaiseksi, arvaamattomaksi, vaikka mitään varsinaisesti ikävää ei olisikaan tapahtunut. Tämä luo turvattomuutta.

Minusta perheessä pitää olla ainakin yksi vesiselvä aikuinen lasten läsnäollessa. Ihan sama, valvovatko he vai nukkuvatko. Muidenkin soisi rajoittavan käyttönsä siihen yhteen tai kahteen, sillä lapset ansaitsevat turvallisen perheen niin arkena kuin pyhänäkin. Totta kai aikuisella on oikeus nauttia myös alkoholijuomista, mutta joskus olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä sellaista alkoholi jouluun - tai ylipäätään mihinkään - tuo, että ilman ei voi olla. 

Suomalainen kansa on tunnettu hampaat irvessä suorittamisesta. Myös silloin, kun puhutaan alkoholinkäytöstä. Yksi suorittaa tunnollisesti kossupullon tyhjennystä, toinen alkoholista kieltäytymistä ja kolmas levittää "sivistyneen" alkoholinkäytön ilosanomaa. Voisiko tässäkin asiassa ottaa vähän rennommin? Juoda vähemmän, nauttia enemmän. Perheestä, joulusta, yhteisestä vapaa-ajasta - ja siitä viinistä myös.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Keittiöremontti alle viidelläkympillä

En ole tunnetusti luovin mahdollinen ihminen. Vaan joskus sitä kai välähtää minullakin, tulee jopa toteuttamiskelpoisia ajatuksia mieleen. Näin kävi tänään. Ei, vaan maanantaina. Tai oikeastaan jo kesällä, mutta silloin sairastettiin jalkaa niin, ettei muuhun liiennyt aikaa eikä energiaa.

Mutta siis. Muutimme uuteen kotiimme keväällä. Moni asia jäi "sitten kun" -tasolle. Aluksi oli tärkeää vain saada uusi koti asumiskelpoiseksi. Olen koko ajan pitänyt valtavasti keittiömme mallista, mutta kokovalkoinen kokonaisuus on tuntunut jotenkin epämääräisen hailakalta. Se kaipasi muutosta. Asumme vuokralla, joten kovin suureen remonttiin ei ole mahdollisuuksia - eikä kyllä resurssejakaan juuri nyt. Piti siis saada aikaan näkyvää nopeasti, edullisesti ja kätevästi.

Ratkaisu. Kontaktimuovi. Tarkemmin musta DC-Fix -muovi. Ja mitä sitä turhia mittailemaan, muovin taustapaperissa oleva mittaruudukko sai toimia osviittana. Ajattelin, että jos alan millintarkasti mittailemaan, tulen hulluksi ennen kuin projekti on edes puolivälissä. Vapaalla kädellä leikatut palaset muodostavat eläväpintaisen ruudukon. Muutenkin tuntuu, että tämän talon boheemiin luonteeseen sopii paremmin tietty suurpiirteisyys kuin liiallinen täsmällisyys.

Tästä siis lähdettiin, tai melkein tästä, ensin tein kokeilun hellan taustaan:


Ja tällainen siitä tuli:



Vaikka uskoin asiaani koko ajan, mielestäni lopputulos on vieläkin tyylikkäämpi kuin osasin odottaa. Ja mikä ihmeellisintä: minä tein sen ihan itse! Yleensä nimittäin kaikki hyvät ideat - ja osa niistä huonommistakin - tyssää siihen, etten osaa toteuttaa. Ja on tylsää olla aina pyytämässä kaverilta apua. 

Että tällaista tänä iltana. Kontaktimuovia on muuten vielä jäljellä, ota yhteyttä jos tarvitset keittiöremonttia ;).

Arvottu on!

Ensinnäkin: lämmin kiitos kauniista sanoistanne ja kannustavasta palautteestanne. On mukavaa kuulla, että blogilla on lukijoita ja tästä pidetään, vaikka tiedän, että eriäviäkin mielipiteitä löytyy. Onneksi kaikkia ei edes tarvitse miellyttää.

Arvonta on nyt suoritettu:

Ovikoristeen voitti Sininen Satutar, serviettipaketin Mia ja tiskiliinoja Anonyymi, joka tuntuisi olevan Naapurini. Lisäksi arvoin kaikkien osallistuneiden kesken vielä yllätyspalkinnon, joka on kirjapäiväkirja. Sen voitti Soile.

Onnea voittajille!

Ilmaiskaahan, voittajat, itsenne ja postiosoitteenne minulle pikimmiten sähköpostitse osoitteeseen sivusilmailya@gmail.com, niin laitetaan kusti polkemaan!


Suvaitsevaisuus koetuksella

Tänään vietetään Kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää. Suvaitsevaisuuden päivänä  YK kehottaa kaikkia kunnioittamaan ihmisten moninaisuutta, vapautta ja tasa-arvoa ja kannustaa erilaisten kulttuurien, yhteiskuntien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön, arvostukseen ja vuorovaikutukseen. 

Wikipedian mukaan Unesco muistuttaa suvaitsevaisuuden merkitsevän sitä, että "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille."

Katsaus aamun uutisiin herätti huomaamaan, etten ehkä olekaan niin suvaitsevainen kuin olen kuvitellut. Sen verran ärhäkästi niskavillani nousivat pystyyn, kun luin perussuomalaisten kansanedustajien boikotoivan tulevia Linnan juhlia - siksi, että juhliin on kutsuttu mukaan homoseksuaaleja kansalaisia kumppaneineen, ja heidän tanssimisensa loukkaa arvon edustajia. "Vitsikin" kertoo, että siinä, missä Kekkonen kutsui juhliin Mannerheim-ristin ritareita, Punamummo kutsuu juhliinsa ruskean reiän ritareita. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä valistunneena itseään pitävä kansalainen tällaisesta "huumorista" on. 

Ensiajattelemalla perussuomalaisten harjoittaman rasismin (kohdistuipa se sitten homoseksuaaleihin tai maahanmuuttajiin tai mihin tahansa) on tietysti mitä suvaitsevaisinta, puolustaahan siinä samalla vähemmistöjen oikeuksia sekä yleistä tasa-arvokehitystä. Mutta sitten. Jotta olisin Unescon määritelmän mukaan suvaitsevainen, minun pitäisi kyetä antamaan myös perussuomalaisille rauhan pitää kiinni omasta vakaumuksestaan. Minulla ei toden totta ole oikeutta tyrkyttää heille omia näkemyksiäni, vaikka kokisin ne kuinka tahansa paljon paremmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi. 

Meneekin vaikeaksi, tämä suvaitsevaisuus.


Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit kysyvät, pitääkö kaikkia aikamme ilmiötä suvaita. Minä en ainakaan suvaitse suvaitsemattomuutta, perustelematonta kanssaeläjien ihmisoikeuksien lyttäämistä. Siinä missä jonkun on mahdotonta hyväksyä ihmistä, jolla on erilainen ihonväri, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen, minun tuntuu olevan mahdotonta hyväksyä ihmistä, joka ei hyväksy oikeastaan minkäänlaista erilaisuutta. 

Tuntuu kamalalle huomata, että oman suvaitsevaisuuteni rajat ovat ahtaammat kuin olen ajatellut. Vai ovatko sittenkään? Pitääkö kaikkia aikamme ilmiöitä tosiaankin suvaita? Eikö suvaitsemattomuus suvaitsemattomia kohtaan ole kuitenkin merkki humaanista ajattelutavasta? Eikö sillä tavalla nimenomaan kannusteta erilaisten kulttuurien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön? Jos kukaan ei pane suvaitsemattomille kampoihin, niin eikö silloin lisäännyt suvaitsevaitsemattomuus, ei suvaitsevaisuus?

Yritän ajatella niin kuin se suomalainen poliitikko, joka eduskuntavaalien alla sanoi, että (ääri)oikeistolainen suvaitsemattomuus on ohimeneväilmiö, jonka vastapallona saamme entistä avarakatseisemman ja humaanimman yhteiskunnan. On pakko luottaa siihen, että "kaveria ei jätetä" -mentaliteetti asuu meissä suomalaisissa vielä nykyisinkin, eikä populismi sumenna ihmisten ajattelua lopullisesti. Sillä siitähän suvaitsevaisuudessa on kyse.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Muistutus!

Haluaisin näin maanantai-illan ratoksi muistuttaa, että vielä on aikaa osallistua arvontaan, sillä osallistumisaikaa on huomiseen (ti 15.11.) saakka.

Lämmin kiitos blogiani jo kommentoineille <3.

Tässä kertauksena arvonnan säännöt:

Vastaa Blogistin ensimmäinen arvonta -postauksen (löytyy lokakuun teksteistä) kommenttiosioon näihin kysymyksiin:
a) Mikä on parasta blogissani? Entä huonointa?
b) Miksi luet blogiani?
c) Linkitä mielestäsi paras postaus kommentin loppuun.

Huom! Jos kommentoit anonyyminä, ole hyvä ja keksi kommenttisi loppuun itsellesi nimimerkki, josta tunnistan kirjoittajan.

Arpojen määrät:

Lukijalistalla olevat (ja sinne arvonnan aikana liittyvät) arvontaan osallistuvat saavat automaattisesti kaksi (2) arpaa.

Anonyymit jotka osallistuvat saavat yhden arvan.

Blogillisilla on mahdollisuus saada yksi lisäarpa linkittämällä tämä postaus omaan blogiinsa!


* * *
Eipä muuta tällä kertaa, lähden viimeistelemään kummitytölle kutomaani pipoa :). 


Ohessa herra 5 veen hengentuote, joka syntyi alkukuusta: HeviSaurukset keikkalavalla. Näitä riittää ;).


P.S. Tässä vielä suora linkki arvontaan: http://sivusilmailya.blogspot.com/2011/10/blogistin-ensimmainen-arvonta.html

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Kenen taskussa lapsen tahto?


Eräällä keskustelupalstalla on käyty tiivistä keskustelua taapero- ja isompienkin lasten imetyksen hyödyistä ja haitoista. Keskustelu käynnistyi, kun palstalle linkitettiin espoolaisen äidin Länsiväylä-lehteen antama haastattelu. Äiti kertoi imettävänsä lastaan viisivuotiaaksi, mikäli tämä niin kauan tahtoo rinnalle tulla. Mutta sitten on vieroittamisen aika.

Haastattelussa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta erityisesti minua jäi askarruttamaan se, miksi äiti aikoo vieroittaa lapsensa juuri viisivuotiaana. Oletin, että vaistovanhemmuuteen perehtyneellä naisella olisi esittää jokin asiaperuste valitsemalleen vieroitusiälle. Ihmetykseni oli suuri, kun ymmärsin, ettei hänellä ei sellaista ollut. Viisi vuotta olikin vain äidin mielivaltaisesti valitsema ikä.

Toinen kiinnostava teema haastattelussa – ja palstan keskustelussa myös – oli äidin kertomus siitä, että lapsen uhmäikä oli jäänyt kokonaan väliin. Kiukun yllättäessä lapsen nostaminen rinnalle rauhoitti hänet nopeasti.

Jokainen lapsi on yksilö temperamentiltaan ja luonteeltaan muutekin, eivätkä kaikki kipunoi uhmassaan yhtä näkyvästi kuin esimerkiksi oma poikani. Silti en pidä aivan terveenä ilmiönä äidin ylpeilyä sillä, että on onnistunut tukahduttamaan lapsensa erillistymis – yksilöitymiskehityksen kannalta välttämättömän kehitysvaiheen.

Keittiöpsykologi sisälläni huutaa, että näinkö tehdään syömishäiriöisiä tai esimerkiksi alkoholiriippuvaisia ihmisiä. Sen sijaan, että lapsen annettaisiin kohdata kiukku ja viha ja muut negatiiviset tunteet turvallisesti vanhemman lähellä, hänet vaiennetaan työntämällä tissi suuhun. Uskon toki, että imetys on nopea ja tehokas keino rauhoittaa kiukutteleva lapsi, mutta onko uhmaikäisen vaientaminen mahdollisimman pikaisesti todella tavoiteltava asia? Oppiiko lapsi kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan – vai oppiiko hän lakaisemaan tunteensa siististi maton alle syömällä (tai juomalla) jotakin?

Kaiken kaikkiaan haastattelu ja sen kirvoittama keskustelu herättivät minut pohtimaan, kenen taskussa lapsen tahto oikein on. Lapsi on monessa suhteessa täysin vanhempiensa armoilla ja esimerkiksi asetetut rajat – tai niiden puute – ovat usein täysin mielivaltaisia.

Otetaan esimerkiksi nukkumaanmenoajat. Voidaan ajatella, että nukkumaanmenoaikojen asettaminen on vanhempien mielivaltaista vallankäyttöä. Lapsi pannaan nukkumaan kahdeksalta vain, jotta vanhempi saa ”olla rauhassa”. Tässä valossa nukkumaanmenoaikojen puuttuminen toki näyttäytyy sallivana rakastamisena. Lapsi saa itse päättää omista asioistaan. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma asiaan. Toinen on se, että säännöllisestä unirytmistä kiinni pitämällä vanhempi opettaa lastaan ennakoimaan yliväsymisen mukanaan tuomat ongelmat sekä nukkumaan mentäessä että seuraavana aamuna herättäessä. Nukkumaanmenoajat eivät silloin perustu vanhemman mielivaltaan vaan lapsen unentarpeeseen. On suurta rakkautta huolehtia lapsensa hyvinvoinnista. Siinä riittävä uni on varsin oleellinen tekijä. Tästä näkökulmasta nukkumaanmenoaikojen puuttuminen kuulostaakin lähinnä vanhemman välinpitämättömyydeltä lapsen hyvinvointia kohtaan.

Lapsentahtista ja lapsimyönteistä kasvatusta, joista haastateltu espoolaisäiti mielellään puhuu, ei mielestäni ole mistään näkökulmasta se, että lapselle annetaan liikaa päätäntävaltaa omiin asioihinsa. On tutkittu tosiasia, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, kun hän voi luottaa siihen, että vanhempi tietää, mikä on hänen parhaakseen. Rajojen asettamisen pitää tietenkin olla johdonmukaista ja asiat täytyy perustella lapselle sillä tavalla että hän ne kulloinkin ymmärtää. On myös asioita, joista voidaan aidosti neuvotella – ja niitä, jotka lapsi voi itse päättää. Vapauden ja vastuun tulee lisääntyä lapsen kehityksen tahtiin.

Jos lapselle annetaan liikaa vapautta (ja sen myötä vastuuta), hän tuntee olonsa turvattomaksi. Lapsi oppii mielistelemään ja myötäilemään vanhemman mielialoja, kuulostelemaan tunnelmia ja päättelemään, mitä hänen odotetaan kulloinkin tekevän. On suurta huijausta ja epäreilua lasta kohtaan sanoa, että lapsi saa itse päättää, kuinka kauan rintaa syö ja seuraavassa hetkessä ilmoittaa lopettavansa imetyksen viimeistään, kun lapsi on viisivuotias. En ymmärrä sitä logiikkaa, jolla lapsi saisi päättää asiasta aidosti itse – paitsi, jos lapsen ja äidin tahto sattuvat osumaan yksiin.

Myös rajojen uhmaaminen ja tunteiden käsittelyn oppiminen kuuluu lapsen luonnolliseen ja välttämättömään kehitykseen. On varsin lapsikielteistä opettaa lasta tukahduttamaan tunteensa. Tällöinhän lapsi nimenomaan pakotetaan olemaan näkymätön, poissa vanhemman mukavuuden tieltä. Näin tapahtuu sellaisissa perheissä, joissa vanhempi ei kykene syystä tai toisesta ottaamaan vastaan lapsen kiukkua.

Minun näkemykseni mukaan vanhemman eräs tärkeimmistä tehtävistä on asettaa lapselle turvalliset rajat, joissa hän voi kasvaa rauhassa omaksi itsekseen. Lapsimyönteisyys ei tarkoita rajattomuutta eikä sillä ole mitään tekemistä imetysajan pituuden kanssa. Vanhemman tehtävä ei ole aina erityisen mukava, kun täytyy olla se, joka torppaa niin hauskan tulitikkuleikin tai pulkkamäen laskun liian lähellä autotietä, laittaa ruoan jota lapsi inhoaa vaikka edellisellä viikolla vielä piti ja kippaa närppimisen jälkeen kaiken bioroskikseen, pakottaa pukeutumaan kurahousuihin etteivät vaatteet kastuisi ja lapsi kylmettyisi, takavarikoi tietokoneen kun peliaika on ylitetty roimasti tai joutuu selvittämään kimurantteja kiusaamistapauksia.

Vanhempi joutuu toistuvasti olemaan se, joka tuottaa lapselle pettymyksen. Mutta minä ainakin olen hurjan paljon mieluummin se, joka kieltää lastaan niin monta kertaa, että tämä aikuistuttuaan tajuaa äidin rakastaneen niin paljon, että asetti rajat kuin se, joka antaa lapselleen vapauksia niin, että tämä aikuisena tajuaa äidin halunneen vain päästä itse helpolla ja siksi sallineen monta sellaistakin asiaa, joissa ohjaus olisi ollut paikallaan.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Purkkia ja purnukkaa

Muistuma vuosituhannen alkupuolelta. Istun bussissa matkalla ystäväni luota Jyväskylään. Toinen ystävä soittaa, tulenko hänen luokseen istumaan iltaa. Voidaan vaikka lähteä kaupungillekin tanssimaan. Selvä, tietenkin tulen. Pyörähdän vain kotona siistiytymässä. Pikainen suihku, hiusten kuivaus, vähän meikkipuuteria, ripsiväriä ja huulivoidetta, vaatteet niskaan ja valmis! Liikkuu!

Tulee vuosi 2011 ja kolmannen ystävän syntymäpäiväjuhlat. Aloitan valmistautumisen hyvissä ajoin iltapäivällä. Suihkussa teen normaalipesun lisäksi kasvo- ja vartalokuorinnan. Hiukset pesen normaalisti shampoolla ja hoitoaineella. Suihkun jälkeen laitan kasvoille vahvistavan naamion ja vartalolle tehokosteuttavaa ihoöljyä. Hiuksiin suihkutan tässä vaiheessa värinsuoja-ainetta. Sitten pestään naamio kasvoilta, laitetaan kirkastavia tehotippoja ja kosteusvoidetta. Annetaan imeytyä. Ennen meikkaamista laitetaan hiukset. Tarvitaan tuuheuttavaa kampausnestettä ja suoristusvoidetta. Föönataan. Sitten suoristetaan raudalla, muotoillaan, laitetaan hiuspuuteria, muotoillaan lisää, laitetaan lakkaa ja vielä kiiltosuiketta. Välillä huolehditaan lapsesta, jolla vuotaa verta nenästä. Jatkuu.


Tämän jälkeen olen valmis meikkaamaan. Ensin peitevoidetta ja meikinpohjustusvoidetta, sitten meikkivoidetta, johon on sekoitettu heleyttävää voidetta. Sitten silmämeikin pohjustus, puuteria, rajauskynää, ripsien taivutusta ja ripsiväriä, luomiväriä kahta laatua ja valokynää sinne tänne. Aurinkopuuteria, puuteria, poskipunaa, ja hiukan kimallusta. Huultenrajaus ja huulikiiltoa. Vaatteet niskaan ja valm- 

Ei, ei tämä ole hyvä. En ole alkuunkaan tyytyväinen. Hiukset sojottavat minne sattuu, niitä pitää sukia. Toisessa silmässä on paksumpi rajaus kuin toisessa. Täytyy korjata. Puuteria on edelleen liikaa nenänpäässä. Pyyhitään pois. Pitäisikö laittaa vielä keinotekoista kynsiinkin? Vihdoin kelpuutan lopputuloksen. Nyt voin lähteä.


Kolmekymppinen tarvitsee paljon enemmän kaikenlaista kosmetiikkaa kuin parikymppinen näyttääkseen hyvältä. Sen, minkä ihon heleydessä häviää, voittaa purkkien ja purnukoiden määrässä mennen tullen. Kyse on rahasta. Opiskelijabudjetilla ostettiin korkeintaan tarjousripsaria ja halvinta huulikiiltoa. Kosmetiikkateollisuudessa ymmärretään, ettei minimituloilla taiteileville edes kannata yrittää myydä kovin laajaa tuotearsenaalia, sillä nuoret naiset tietävät näyttävänsä hyvältä ilmankin. Mieluummin rahat käytetään siihen halvimpaan valkoviinipulloon, popcorneihin ja turkinpippuripussiin.


Kolmekymppisiä on hyvä iskeä vyön alle. Lähettää kotiin mainos, jossa suorin sanoin kerrotaan, kuinka iho alkaa veltostua ja ryppyjä ilmaantua juuri nyt. Vaan vielä voit hidastaa vanhenemista tai ainakin peittää sen jäljet ostamalla koko mittavan arsenaalin ihonhoito- ja meikkituotteita. Eivätkä hiuksetkaan ehkä ole enää yhtä elinvoimaiset kuin kymmenen vuotta sitten. Niihinkin pitää panostaa, varmuuden vuoksi jos ei muuten.


Ja mitä tekee kolmekymppinen? Harjoittaako mediakritiikkiä ja nakkaa mainoksen roskiin tuhahtaen? Kyllä. Ja juoksee seuraavalla viikolla, palkkapäivänä, kemppariin ostamaan ensimmäisen silmänympärysvoiteensa. Ja sitten ne tehotipat. Ja sitten... kohta hän huomaakin rämpivänsä loputtomassa kosmetiikkasuossa. Eikä voi kuin todeta, että jos purkkien ja purnukoiden määrä lisääntyy jatkossakin samaan tahtiin, viisikymppisenä juhliin valmistautuminen täytyy aloittaa viikkoa aiemmin.




P.S. Vielä ehtii osallistua arvontaan. Käy kurkkaamassa Blogistin ensimmäinen arvonta -postausta, sieltä löytyvät osallistumisohjeet.

Tunnustus

Sain Mialta (http://mellevaaelamaa.blogspot.com/) ja Siniseltä Satutarelta (http://sininensatutar.blogspot.com/)  tällaisen tunnustuksen, lämmin kiitos molemmille!
Tunnustuksen saajan pitää tehdä seuraavaa:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa.
2. Antaa tunnustus kahdeksalle blokkaajalle.
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään
Tunnustus lähtee eteenpäin seuraaviin blogeihin:
 1. Mustikkametsän tarinoita
2. Viipaleita
3. Kotipalapeli
4. Sanoissa
5. Suurella Syrämmellä
6. VillaNanna
7. Mellevää elämää
8. Sinistä ja vihreetä

Kahteen viimeiseen tunnustus lähtee nyt takaisinpäin, toivottavasti kirjoittajat ottavat sen vastaan, vaikka ovat jo kertaalleen tunnustuksensa tehneet :).

Ja sitten ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta. Hmm.

1. Nukun oikeastaan kesät talvet läpeensä villasukat jalassa. Ihmisen ja maailman väliin tarvitaan jotakin pehmeää, ihan niin kuin Finlayson mainostaa. Nimittäin villaa.

2. Syksy ja talvi ovat lempivuodenaikojani. Tänä vuonna ruska-aika meni ohi jotenkin huomaamatta, kun en jalka paketissa juurikaan ulkoilemaan päässyt. Onneksi talven suhteen näyttää valoisammalta. Kunhan nyt tulisi. Odotan niin kovasti lumen narsketta jalkojen alla, kirkkaan tähtitaivaan näkemistä, huurteisia puita, naurunremakkaa pulkkamäessä.

3. Juon kahvini mustana. Olen aina sanonut, että kahvi on niin pahaa, että jos ja kun sitä juo, se pitää tehdä ilman mitään lievennyksiä. Muistaapa taas seuraavaan kertaan saakka olla juomatta.

4. Kuuntelen vain suomalaista musiikkia. Noloja hetkiä on ollut monta, kun kaverit - tai oppilaat - puhuvat jostakin uudesta hitistä, eikä minulla ole aavistustakaan, mistä puhutaan. Uutena suosikkina mieleeni on hiipinyt Juha Tapio. Pitänee ostaa levy. Muita kiinnostavia ja kuunneltavia ovat Maija Vilkkumaa, PMMP, Chisu, Hanna Pakarinen, Zen Cafe, Egotrippi, Palava, Samuli Edelmann sekä tietenkin suuri rakkauteni - Lauri Tähkä & Elonkerjuu. Voi, kuinkahan tuokin tarina vielä jatkuu...

5. Haaveilen yhä voimakkaammin siitä, että saisin kirjoittamisesta itselleni uuden ammatin. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän siitä pidän. Ja tänä syksynä olen kirjoittanut paljon. Jotakin hyvääkin jalkaepisodissa siis.

6. Toinen suuri haaveeni on kirjakahvilan perustaminen. Näen jo sieluni silmin, miltä kahvilassani näyttäisi (tietyn turkoosit seinät, koristeelliset peilit, tummat pöydät, eripariset tuolit, kristallikruunut, paljon kirjahyllyjä ja räsymattoja) mitä siellä olisi tarjolla (piirakoita, patonkeja, kakkuja, muffineja, keksejä, erilaisia teelaatuja - ja joo, kahvia myös)... tarvitsisin enää liikekumppanin, joka osaisi hoitaa sen käytännön yrittämisen, että saisin itse toimia hengettärenä. Kiinnostuneet ilmoittautukoot!

7. Lapsena rakastin, kun isäni luki minulle satuja iltaisin - ja varsinkin, kun olin sairaana. Suosikkejani olivat Grimmin sadut, jotka kylläkin olivat niin pelottavia, että purin useamman pussilakanan täyteen reikiä kuunnellessani tarinoita. Kaikkein pelottavin - ja kiehtovin - oli Tittelintuure.

8. En ole koskaan matkustanut lentokoneella. Kyse ei ole pelosta, ei vain ole tullut lähdetyksi minnekään, minne pitäisi mennä taivaita myöten. Osittain kyse on myös ekologisesta kannanotosta. En halua olla osallinen huvin vuoksi saastuttamisessa.




keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kohtaaminen

Eilen kaupungilla tapahtui lyhyt kohtaaminen, joka on oikeastaan aika ihmeellinen, kun tarkemmin ajattelee.

Olin menossa Sokokselle ostamaan ripsiväriä. Ohitin portaissa naisen, joka käveli kyynärsauvojen kanssa. Sattuneesta syystä rekisteröin edelleen tavallista herkemmin sauvat ja erityisesti siniset muovipussit toimittamassa kengän virkaa, ehkä siksi kiinnitin naiseen huomiota. Ennen kosmetiikkaostoksille menoa päätin poiketa kirjaosastolla. Koska liukuportaat olivat väliaikaisesti pysähdyksissä, päätin mennä hissillä. Olin jo hississä, kun huomasin kyynärsauvanaisen kiiruhtavan hitaasti kohti hissejä. Pidin hänelle ovea auki. 

Myöhemmin, ripsivärin ostettuani huomasin samaisen naisen kulkevan edelläni. Häneltä putosi sormikas maahan. Otin sormikkaan ja kiiruhdin ojentamaan sen hänelle takaisin. Nainen oli kiitollinen avuliaisuudestani. "Kun tämä on niin pirun hankalaa, tämä sauvojen kanssa kulkeminen." Vastasin tietäväni tunteen, sillä olin juuri ennen kaupungilletuloa palauttanut omat kyynärsauvani sairaalan apuvälinepalveluun.

Nainen halusi tietää, mihin olin kyynärsauvoja tarvinnut. Kerroin minulta leikatun akillesjänteen. Niin häneltäkin, viime perjantaina, päiväkirurgiassa. Samoin minun leikkauspäiväni oli perjantai ja leikkaus tehtiin päiväkirurgisesti. Leikkaava lääkärikin oli ollut molemmilla sama! 


Olin tasan kahdeksan viikkoa sitten täsmälleen samassa asemassa kuin kohtaamani kyynärsauvanainen. Luulin, etten kävele kahdella jalalla enää koskaan. Vessassa käyminen oli valtava operaatio - sen tietäen en voi kuin ihmetellä naista, joka oli jo suoriutunut kaupungille. Sanoin sen hänelle.

Naisen kohtaaminen oli kokemus, joka sysäsi ajatukseni aikamatkalle kuluneen syksyn tunnelmiin. Muistin kirkkaasti pelon, surun, epätoivon, avuttomuuden, haikeuden - ja toisaalta myös valtavan ilon jokaisesta edistysaskeleesta, toipumisesta. Nyt olen iloinen siitä, että voin vetää lenkkarit jalkaani ja nauttia ulkoilmasta kävelyillä. En etene vielä lujaa enkä voi kävellä kovin pitkiä matkoja, mutta joka päivä huomaan jalan olevan normaalimpi ja  normaalimpi. Varpaillenousukin onnistuu taas! 

Jossakin vaiheessa leikkauksen jälkeen kuvittelin uppoavani kirottuun akillesjännesuohon, mutta niin ei sittenkään käynyt. Vaikka tiedän, että vastaavia leikkauksia on tehty miljoonittain eikä kyse ollut mistään hengenvaarallisesta, silti prosessi oli iso. Olen syyttänyt itseäni tapahtuneesta ja tuntenut itseni ällöttäväksi virtahevoksi, joka on vaiva ja taakka kaikille. Vaikka järki sanoo, että kesäinen kohtaamiseni takorautakynttelikön kanssa oli puhdas vahinko, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, silti olen hävennyt itseäni tapahtuneen takia enemmän kuin aikoihin. Olen ruma, tyhmä, kömpelö luuseri, joka aiheuttaa häpeää myös lähipiirilleen. Tämän pimeän ja sateisen syksyn ajan paha mieli pn leimannut jokaista hetkeä, myös niitä hyviä. Tahmeus on tunkeutunut mukaan kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Siitä irti pääseminen vaatii paljon tietoista työskentelyä.


Onneksi vähitellen aurinkoisemmat ajatukset alkavat vallata alaa. Tästä selvitään, oikeasti! Ehkä joskus vielä tulee päivä, jolloin en muista inhota itseäni ja omaa, nolon kömpelöä ruumistani. Se tulee vielä, uskon niin. Kyynärsauvanaisen kohtaaminen oli merkittävä etappi tällä tiellä. Myös nainen sanoi minun esimerkkini valavan häneen uskoa. Että vielä tulee se päivä, jolloin jalkaan saa muutakin kuin villasukan ja sinisen muovipussin. Ja se, kun pääsee eroon kipsistä. Ja se, kun voi viedä sauvat takaisin sairaalalle. Kunhan tulisi edes se päivä, kun pääsee suihkuun.

Selittämätön riemu sydämessäni saatoin vakuuttaa naiselle, että ne päivät tulevat vielä, pikemmin kuin tämä uskookaan. Tästä tunteesta aion pitää kiinni.

P.S. Vielä on aikaa osallistua arvontaan. Käy antamassa palautetta blogistani, arvonta löytyy Blogistin ensimmäinen arvonta -postauksesta. Kiitos :)!











maanantai 7. marraskuuta 2011

Joulu tulee, oletko valmis?

On se aika vuodesta, kun aikakauslehdet alkavat tursuta erilaisia askartelu-, leivonta- ja siivousvinkkejä. Tee sitä, osta tätä, toimi noin. Luo täydellinen joulu perheellesi. Hyvä Ihminen tempaisee jostakin vuorokauteensa pari - kolme tuntia lisäaikaa söpöilylle, ystävien, tuttavien, kumminkaimojen ja kaupan kassan muistamiseen. Rahalla ei enää osteta hyvää omaatuntoa viettää vapaata, vaan kekseliäisyydellä, ahkeruudella ja käsityötaidoilla. Jokainen meistä osaa vaikka mitä, kunhan vain viitsii yrittää. 

Vaan entä jos kaikki ei mene niin kuin Stömsössä tai Kodossa? Kirottu olkoon Anu Harkki ja kaikki ne naistenlehtien toimittajat, jotka meille syöttävät itsetekemisen ja täydellisen joulun ilosanomaa.


Joulunalusaika on vuoden pimeintä aikaa. Kotiin käpertyminen ja pieni iltapuuhastelu korttiaskartelujen ja kaapinsiivoamisen parissa on useimmista meistä mukavaa ja rentouttavaakin puuhaa. Toisinaan jouluvalmisteluista tulee kuitenkin kilpavarustelua ja suorittamista, jolloin asian ydin katoaa. Väännetään Täydellistä Joulua hampaat irvessä.  Leivotaan, kokataan, koristellaan, askarrellaan, puunataan ja tuunataan vaikka mieli tekisi kömpiä peiton alle kirja kainalossa ja suklaalevy toisessa. Keskustelupalstoilla kinastellaan siitä, millaiset joulukoristeet ovat soveliaita ja milloin niitä on korrektia kotiin ja puutarhaan laittaa; eikä kisaa runsaimman joulumenun loihtijan tittelistäkään sovi unohtaa. 


Tällaiselle menolle pitää panna piste - ja heti. Joulun pitäisi olla leppoisaa yhdessäolon aikaa, rentoilua parhaimmillaan. Stressi, pingottaminen, kilpailu ja täydellisyyden tavoittelu eivät kuulu siihen ollenkaan. Oma perhe kai tietää, millainen koti on, vaikka ei sitä perimmäistä vaatekaapin nurkkaa kiillottaisikaan. Ja naapureita tuskin haittaa, vaikka jossakin perheessä syötäisiin laatikoiden ja rosollin sijaan pizzaa. Pääasia on, että oma väki viihtyy.


En toki kiellä ketään laittamasta joulua. Itse olen sillä tavalla jouluihminen, että tykkään tehdä joulusiivoja joululaulujen soidessa, askarrella kortteja yhdessä lapsen kanssa ja leipoakin jotakin. Mutta teen vain sen, mihin voimavarat riittävät ja mitä itse haluan. En pyri täydellisyyteen vaan hyvään mieleen. Meillä syödään kinkkua ja rosollia ja sienisalaattia ja laatikoita, mutta vain, koska pidämme noista ruoista. Ja vuoden pimeimpänä aikana tekee mieli koristella kotiaan kynttilöillä ja valoilla. Lisäksi on kiva pitää perinteiset piparitalkoot ystäväperheen kanssa, ihan jo siksikin, että lapset voivat isompana muistella oman perheen joulutraditioita. 


Aina joskus, kun jouluvalmistelut uhkaavat lähteä lapasesta ja huomaan alkavani suorittaa joulua, palaan tähän Heli Laaksosen runoon:


JOULUPATJA
eli ohje kummottos viätetä hiano joulu
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.
2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.
3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.
4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja eläinten kans.
5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine
on kiället.
6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.

Sama ajatus sisältyy poikani lausahdukseen muutama vuosi sitten. Pieni pyysi useaan otteeseen minua huoneeseensa pikkujouluun. Sammutettaisiin valot, pantaisiin tonttulakki päähän ja laulettaisiin yhdessä joululauluja. En meinannut muka millään ehtiä, kun oli siivottavaa ja leipomista ja kaikkea. Myönnän stressanneeni kaikesta noihin aikoihin valtavasti. Lopulta, kun sain jonkun homman valmiiksi ja istuimme hänen huoneensa lattialla laulamassa, poika yhtäkkiä kaspsahti kaulaani ja sanoi, että "voi äiti, kun minä oon niin onnellinen poika kun meillä on näin jouluista". Minun joulustressini loppui siihen, eikä ole tähän päivään mennessä palannut. Lapsi opetti kerralla, mikä joulussa on oikeasti tärkeää.

P.S. Muistakaa arvonta :)! 
P.P.S. Taas näitä tekstinkäsittelyn erikoisuuksia, joita pieni humanisti ei  käsitä: miksi tuo runo tuli valkealle pohjalle, vaikka täsmälleen samalla tavalla sen kirjoitin kuin muunkin tekstin?

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kiintiöläski

Joskus kauan sitten Radio SuomiPopin aamujuontaja Jaajo Linnonmaa kertoi huomanneensa, että baareissa liikkuvissa naisporukoissa on aina mukana yksi kiintiöläski. Kiintiöläski on ystäväporukkansa lihavin ja rumin, se, jolle kukaan ei tule vapaaehtoisesti juttelemaan. Jos kiintiöläski saa seuraa, se johtuu siitä, että miesporukassa joku on hävinnyt arvonnassa ja joutuu pitämään seuraa kiintiöläskille, jotta kaverit voivat hakkailla seurueen oikeasti kauniita ja kiinnostavia naisia. Nimittäin jos kiintiöläski jää kokonaan vailla huomiota, hän pilaa koko seurueen tunnelman mököttämällä ja rutisemalla. Siksi on parasta, että joku miehistä uhrautuu, ikään kuin yhteisen hyvän nimissä.

Muistan suuttuneeni toimittajan puheista. Ettäs kehtaa julkisesti puhua moista sovinistista paskaa! Kunnes eilen yökerhossa tajusin, että oikeassahan herra Linnonmaa oli. Minä olen oman ystäväjoukkoni kiintiöläski.

Ilmiö on toistunut lukemattomia kertoja. Istumme iltaa tai tanssimme tyttöjen kesken.  Paikalle saapuu miehiä, jotka ovat kiinnittäneet joukkioomme huomiota syystä tai toisesta. Jutellaan niitä näitä, kenties esittäydytäänkin. Poikkeusetta huuomaan, että minä olen miehille kuin ilmaa. Mielipiteitäni ei kuunnella, päälleni puhutaan, minut ohitetaan vaikka muilta kysyttäisiin jotakin asiaa. Joskus minulle jopa käännetään selkä ja näin ollen suljetaan ringin ulkopuolelle. Noina hetkinä tulee kieltämättä todella tyhmä ja arvoton olo - ja kaikki vain, koska en ole ystävieni lailla hoikka ja kaunis.

Tietenkään perheellisen ihmisen intresseissä ei edes ole oman viehätysvoiman testaaminen, siksi jään suosiolla taka-alalle ja annan tilaa sinkkuystävilleni, sillä nilloinkaanhan ei voi tietää, minkä kulman takaa Se Oikea ilmaantuu. Ja koska en ole etsimässä seuraa vaan viettämässä aikaa ystävieni kanssa, kohtelu ei sillä tavalla käy itsetunnolle kuin jos minulla olisi haku päällä.

Voisin tietysti aktiivisemmin tuoda itseäni esille noissa tilanteessa. Voi olla, että nyt olen ulkopuolisten silmissä paitsi se rumin, myös se tyhmin, hissukka, joka istuu hiljaa ja vetäytyy ilonpidosta. Tuollaisesta en ollenkaan tunnista todellista itseäni. Jotenkin koen tuollaisen ihmisyyden ohittamisen merkkinä sellaisesta raivostuttavasta junttiudesta ja sosiaalisesta lahjattomuudesta, etten halua ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Sivistynyt ihminen ei ohita toista tyystin vain siksi, ettei tämä sovi streotyyppiseen kauneuskäsitykseen.

Sopiikin miettiä, kumpi oli ensin, muna vai kana. Jäänkö sivuun siksi, että ajattelen muiden väheksyvän itseäni vai siksi, että näin todella tapahtuu.


Yhdessä asiassa väitän Jaajo Linnonmaan olleen väärässä. En usko, että saan roikkua ystävieni mukana silkasta armosta. Toimittaja nimittäin väitti, että kiintiöläski saa olla naisporukassa vain siksi, että muut voivat tuntea itsensä hänen rinnallaan kaksin verroin kauniimmaksi. Itse asiassa tiedän, että omassa ystäväjoukossani muut asiat merkitsevät enemmän kuin ulkonäkö. Itse asiassa ulkonäkö ei taida merkitä paljoakaan meille Hileille.


Laihduttamalla tietysti pääsee läskeistä, mutta tuskin laihtuminen asemaani kiintiönaisena muuttaisi mihinkään. Tiedän, etten ole kedon kauneimpia kukkasia, vai miten nämä kliseiset sanonnat kuuluvatkaan. Joten jos onnistun karistamaan tämän sohvallamakoilun ja liikkumattomuuden aiheuttaman pöhötyksen itsestäni niin kuin hartaasti toivon ja vakaasti uskon, en tee sitä siksi, että minut huomattaisiin, vaan siksi, että itselläni olisi parempi olla.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Joutilas

Joskus, kun lapsi kiukuttelee, sotkee, ei nuku, syö, sairastaa tai on muuten vain vaativa, sitä päästää mielestään ilmoille ajatuksen, että kunpa saisi olla rauhassa. Tulisi hetki, kun saisi nukkua pitkään, syödä silloin kun huvittaa, katsoa niitä ohjelmia televisiosta joita itse haluaa ja nimenomaan silloin kun haluaa, tehdä mitä mieli tekee - ylipäätään olla tarpeeton.

Sitten, kun hetki koittaa ja muu perhe on poissa kotoa, sitä huomaakin pyörivänsä ympyrää tyhjissä huoneissa. Mihinkään ei osaa tarttua. Lukemiseen koti on liian hiljainen, televisiosta ei tule mitään hyvää - ja jotenkin mihinkään puuhaan ei osaakaan tarttua. Ruokakaan ei oikein maistu. Unen saannin kanssakin saattaa olla niin ja näin. On ikävä.

Ikävä on omituinen asia. Kuin seitinohut harso, joka kietoutuu ympärille ja halvaannuttaa. Tekee toimintakyvyttömäksi. Ja rutiinit! Kuinka ne onkaan sisäänrakennettuna meihin äiteihin. Orpo piru -olo iskee välittömästi, kun rytmin säätelijä, lapsi, on poissa läheltä. Tuntuu, kuin osa itsestä olisi poissa. Aivot? Kädet? Sydän? Sitä miettii, mihin kaikkeen käyttääkään kaiken sen oman ajan, jota niin toivoin? Osaanko olla tekemättä mitään? En. Kuitenkaan en saa mitään järkevää aikaiseksi. 

Arkena takaraivossa on aikataulu: herätään, ulos, lounas, "vapaata", päivällinen, ulos tai jotain, telkkaria, iltapalaa, nukkumaan. Kun tietää, että seuraavaan etappiin on niin ja niin paljon aikaa, osaa aikatauluttaa kotityöt hyvin. Tuossa välissä ripustan pyykit, sitten laitan ruoan. Sitten ehdin imuroimaan. Kun on liian vapaata, sitä tulee vetkuttaneeksi kaiken aloittamista niin, että lopulta tulee joko kiire tai sitten asiat vain jäävät tekemättä.


Toimettomuus - ainakaan silloin tällöin nautittuna - ei ole ollenkaan paha asia. Mutta se ei tietenkään ole hauskaa, että odotettu oma aika ikään kuin luisuu käsistä. Lopulta sitä huomaa, että kirja on edelleen kesken, karkit syömättä, elokuva katsomatta ja ystävälle soittamatta. Lenkillekään ei muka ehtinyt. Siitä tulee taas huono omatunto. Ensin huono omatunto tuli siitä muinaisesta tuskastumisen hetkestä, kun tuli ajatelleeksi, että kun joskus saisi olla rauhassa.


Huono omatunto lienee asennettu äiti-ihmisiin jo ennen rutiineja. Ne tulivat heti sitten toisena. Oma aikakin pitäisi muka organisoida tehokkaasti, että saisi siitä kaiken irti, että ehtisi tehdä kaikkea, mitä on aina halunnut. Että rentoutuisi maksimaalisesti. Haloo! Eikö muka se riitä, että arkensa organisoi suunnilleen sekuntikellon kanssa, että ehtii kaiken tarvittavan. Milloin vapaa-ajasta on tullut suorittamista? 

Jotenkin ymmärrän downshiftaajia. Elämän hidastaminen olisi varmasti paikallaan useimmille meistä. Haahuilu on terveellistä. Pitäisi päästä irti jatkuvasta suorittamisen kierteestä, oppia nauttimaan elämästä, hetkestä. Vaikka mikäli olen mitään ymmärtänyt, osa hidastajista suorittaa uutta elämäntapaansa yhtä tunnollisesti kuin aiemmin juoksi työelämän oravanpyörässä. 

Jos totta puhutaan, tämä yksinoloni hetki meni aiempia paremmin. Luonani kävi ihania vieraita, leivoin, nukuin ja söin hyvin. En tuntenut huonoa omaatuntoa mistään. Ehkä olen oppinut sairaslomani aikana nauttimaan joutenolosta, kun on ollut pakko pysähtyä. Omat ajatukset järjestyvät yksinolovaihteelle  tavallista nopeammin. En suorittanut yhtään. 


Kohta pieni mies, rutiinimestari, on taas luonani. Huomenna teen hänelle jauhelihakastiketta ja spagettoa lounasaikaan hyvillä mielin.


P.S. Muistakaahan, ihmiset, osallistua arvontaan! Löytyy postauksesta Blogistin ensimmäinen arvonta :).

perjantai 4. marraskuuta 2011

Keskinkertaista

Minä olin koulussa keskinkertainen oppilas. Tai no, oli minullakin vahvuuteni. Joistakin aineista sain todistukseen aina 9 tai jopa 10. Mutta sitten oli niitä ihan-kiva-kaseja ja seiskoja, hajuttomia ja värittömiä numeroita, ihan niin kuin minä oppilaanakin. Lukiossa tuli koettua sekin, millaista on saada kurssista arvosanaksi vitonen - ja sekin kaiketi siksi, että opettaja huomasi ettei hylkääminen auta mitään. En tulisi matemaattisia ihmeitä koskaan ymmärtämään. Yliopistossa sama meno jatkui. Suurimman osan opiskeluajastani arviointiasteikko oli 1 - 3, ja minun arvosanani kieppuivat kakkoksen molemmin puolin. Toki tähtihetkiäkin löytyi: täyden kolmosen kursseja ja opintokokonaisuuksia.

Vaikka keskiarvoni oli aina yli 8, parhaimmillaan muistaakseni 9,2, en silti koskaan ajatellut olevani hyvä oppilas. Korkeintaan keskinkertainen. Luulen tämän ajattelumallin johtuneen osaltaan siitä, että minua ei koskaan kannustettu tai kiitetty hyvistä numeroista kotona, jos kohta ei varsinaisesti moitittukaan.  Mutta aina vertailtiin. Minulla oli yläasteella täyden kympin ystävä, jonka keskiarvo oli 9,9. Tuntui pahalta, kun oma kiitettävä koenumero ei merkinnyt mitään, kun Kaisalla oli vielä parempi. Kun lukioaikana haaveilin opiskelupaikasta yliopistossa, veljeni vaimo katsoi asiakseen muistuttaa, että sinne eivät pääse kuin Kaisan kaltaiset oikeasti hyvät oppilaat, minun olisi syytä varautua johonkin muuhun opinahjoon.

En tiedä, mistä usko itseen lopulta tuli. Minä tunsin vahvuuteni ja tiesin, että tulisin saamaan mieluisan opiskelupaikan ja ammatin, vaikka en ollutkaan kaikessa hyvä niin kuin ystäväni. Keskinkertaisuus oli jopa vapauttavaa. Ei tarvinnut stressata ylenmäärin, kun stressaamattakin sai kuitenkin kohtuullisia tuloksia aikaan. Saattoi panostaa siihen, mistä piti.


Opettaja-lehdessä on viime aikoina käyty mielipiteenvaihtoa siitä, mitä haittaa tai hyötyä on, jos ja kun opettaja on ollut opettamassaan aineessa hyvä, yleensä erinomainen oppilas. Joidenkin mielestä "liian hyvä" opettaja ei pysty samastumaan oppimisen haasteisiin. 

Jollakin tasolla ymmärrän ajatuksen. Totta kai omakohtaiset kokemukset oppimiseen liittyvistä haasteista tuovat erilaista näkökulmaa opettamiseen ja ppilaalle voi merkitä paljon, jos opettaja voi kertoa, ettei hänkään ole kaikkea ymmärtänyt ensimmäisellä sanomisella. Mutta jotenkin on absurdia ajatella, että opettaja ei saisi olla lahjakas opettamassaan aineessa. Menestyminen on kuitenkin kiinni ennen kaikkea kiinnostuksesta, motivaatiosta, ei niinkään absoluuttisesta lahjakkuudesta. 

Maailma olisi täynnä huonoja, ilkeitä ja turhautuneita opettajia, jos opetettava aine pitäisi valita oman ihan kiva - koulumenestyksen perusteella. Opettaja ei voisi välittää oppilaille aitoa innostusta ja kiinnostusta opettamiinsa aiheisiin. Se olisi kamala karhunpalvelus aivan kaikille. Sitä paitsi on opettajan ammattitaidon aliarvioimista, jos ajatellaan, että vain sellaiseen ongelmaan voi samastua, josta on omakohtaista kokemusta. Harva ihminen, mukaan lukien opettaja, on hyvä kaikessa. Ja vielä harvemman elämä kaikkineen sujuu ilman vastoinkäymisiä. Samastumispintaa oppilaiden ongelmiin voi siis löytää muualta elämästä kuin juuri opettamastaan aineesta.

Keskinkertaisuuden kokemus on ollut itselleni opettavainen. Se on auttanut minua ymmärtämään omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Joskus haluaisin olla ihailtu ja huippulahjakas edes jossakin asiassa. Mutta vain joskus. Huippulahjakkuus tuo varmaan mukanaan paitsi ihailua myös suorituspaineita. Sanotaanhan, että on synti jättää lahjat käyttämättä. Jos siis lahjoja on hiukan vähemmän, synti ei ole niin suuri vaan korkeintaan kohtuullinen. Keskinkertainen. 

Luulen, että keskinkertainen on vapaampi kokeilemaan erilaisia asioita ja kehittämään lahjojaan kuin huippulahjakas, joka saattaa helpommin olla lahjakkuutensa vanki. Vai mitä mieltä olette: jos Mikael Granlund nyt pistäisi luistimet naulaan ja sanoisi lähtevänsä opiskelemaan vaikkapa autoasentajaksi tai sosiaalityöntekijäksi, eivätkö lehdet ja nettisivustot (ja varmaan perhekin) huutaisi kilpaa suuresta vääryydestä ja hukkaan heitetystä lahjakkuudesta? Keskinkertaisuus voi siis olla siunauskin. Sitä ja lahjakkuutta toivon omalle lapselleni, sopivassa suhteessa.



P.S. Muistakaahan käydä osallistumassa arvontaan!
http://sivusilmailya.blogspot.com/2011/10/blogistin-ensimmainen-arvonta.html