Wc-pöntön nuppi

Aamulla vessaa pestessäni juolahti mieleeni, että wc-pöntön vetonupin sanotaan olevan kodin likaisimman paikan. Piti oikein erikseen pyyhkäistä nuppi toiseen kertaan, että on varmasti puhdas.

Siivotessani mietiskelin ihmisten erilaisia siivoustapoja ja -mieltymyksiä. Joku imuroi kahdesti päivässä, toinen kahdesti vuodessa. Yksi silittää vaatteita samalla kun katselee brittiläisiä poliisisarjoja, toinen välttelee silitysrautaa viimeiseen saakka. Kolmas ei ole koskaan puhdistanut lavuaarin hajulukkoa, neljännellä on kahdeksan pyykkikoria, jotta lajittelu varmasti sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.


Kotoa varmasti peritään joitakin tapoja (tai sitten vastustetaan niitä viimeiseen saakka), mutta sisarusten erilaiset siisteyskäsitykset osoittavat sen, että ihmisten välillä tosiaankin on eroja. Itse muistelen äidin pakkotahtisia perjantaisiivouksia ja lauantaileipomisia ja päätin jo kauan sitten, että itse en moiseen suostu. Toistaiseksi meillä on kai ollut suhteellisen siistiä, vaikka siivoankin enemmän fiiliksen kuin viikonpäivän tai kellonajan mukaan. Onhan minut yllätetty pesemästä muinaisen sinkkuboksini vessan kattoakin!


Nyt jalkavamman aikaan on ollut opettelemista siinä, että ei voi tehdä kaikkia siivoustoimiakaan niin kuin haluaisi. Varmaankin tämä on ihan hyvä muistutus siitä, että elämä pyörii hyllyjen pölykerroksista huolimatta. 

Ensimmäisen muistutuksen asiasta sain synnytyksen jälkeisen masennuksen aikaan, kun neuvolan psykologi kysyi minulta, että kummasta haluan lapseni minut muistavan, pakkomielteisestä siivoamisesta vai yhteisistä leikeistä. Kaapinhyllyjen hinkuttaminen loppui siihen. En silti allekirjoita täysin sanontaa, että siisti koti on merkki hukkaanheitetystä elämästä. Joskus olen jopa kääntänyt sanonnan (toki pahasti kärjistäen) niin päin, että sotkuinen koti on merkki hengen velttoudesta. Tai no, ehkä laiskuudesta. Enkä takoita nyt mitään pikkusotkuja, jotka kuuluvat elämään.

Minusta on arvo sinänsä opettaa lapselle kohtuullista siisteyttä. Sitä, että tavarat viedään paikoilleen käytön jälkeen, pyykkien paikka on pyykkikorissa (tai ainakin sen tietämillä) eikä sohvan alla ja kengät jätetään eteiseen kun tullaan sisään. Ja että ruoanlaiton jälkeen pitää astiat laittaa koneeseen ja pyyhkiä pöytä. Lapseni osallistuu kotitöihin toistaiseksi kiitettävän mielellään - tiedä sitten, onko kyse perityistä mieltymyksistä vai onnistuneesta aivopesusta. 

Yritän olla tekemättä asioita uudelleen lapsen perässä, vaikka lelut menevät välillä vääriin laatikoihin eikä pikku apurin imurointi tuota aina ihan priimaa tulosta. Korkeintaan pyydän tekemään työn uudelleen. Oma äitini korjasi aina kaiken tekemiseni tekemällä työt uudelleen perässä. Voi, miten se sapetti! Olisi opettanut, miten työ kuuluu tehdä, niin olisin seuraavalla kerralla tiennyt enkä olisi saanut mukaani tunnetta siitä, että en osaa enkä kelpaa.

Kuvassa vessamme. Toivottavasti wc-pöntön nuppi on puhtaana!