Kotoilua ja osittaiskotoilua

Se jokin syksyssä on. Ihmisiin iskee tarve istuttaa kukkasipuleita, kerätä ja säilöä marjoja ja sieniä, sisustaa kotia, kutoa villasukkia, leipoa... muodikkaasti sanottuna kotoilla. Käpertyä pesään, hankkia vararavintoa ja nukahtaa talviunille. Ja jos pesästä täytyykin poistua, tie kotiin valaistaan kynttilöin.

Kotoiluntarve iskee kai syksyisin siksi, että kesä on oltu ulkona: on tavattu ihmisiä, lomamatkailtu, tehty puutarhatöitä. D-vitamiinivarastot on hetkeksi täytetty. Kesä on usein yltiösosiaalista aikaa, jolloin tullaan ja mennään ja nähdään ihmisiä enemmän kuin oma luonne todellisuudessa antaisi myöten. Vaikka kesäloman pitäisi olla levon ja pysähtymisenkin aikaa ja vaikka sosiaalinen elämä antaa enemmän kuin ottaa, monelle saattaa itsensä kuuntelemisen hetki koittaa todenteolla vasta syksyllä.

Kotiin käpertyminen on monelle ennen kaikkea henkistä. Pakollisten työssä- ja kaupassakäyntien lisäksi kotoa ei huvittaisi poistua muualle kuin viikottaiseen jumppaan ja muutamalle lenkintapaiselle happihyppelylle. Muuten mieli kaipaa sohvannurkkaan kirja kainalossa tai tulee halu ottaa kudin esille kuukausien tauon jälkeen. Tai tyhjentää boksi kaikista katsomattomista elokuvista, niistä, jotka kesällä tuli tallentaneeksi mutta ei katsoneeksi.

Tunnustan ja tunnistan itsessäni kotoilun oireet. Jotkut masentuvat syksyllä, minä inspiroidun. Kodista. Kesän jälkeen koti näyttääkin houkuttelevalle paikalle, lämpimälle ja turvalliselle. Tänä syksynä joudun tyytymään osittaiskotoiluun, vaikka olen viime aikoina ollut kotona enemmän kuin vuosiin. Kotipuuhista ei jaksa innostua samalla tavalla, jos niille ei ole vaihtoehtoa. Minulle on käynyt nyt niin. Olen levoton, kaipaan ihmisiä ympärilleni, älyllisiä haasteita, menoa ja meininkiä! Kaipaan sitä, että voisin kaivata kotiin.

Miettiessäni tulevan leikkauksen jälkeisten viikkojen toipilasaikaa olen huomannut pohtivani läheisteni mahdollista kotoilutaipumusta suorastaan pelokkaana. Mitä, jos kaikki kaverit käpertyvät kotiinsa, eikä kukaan soita ovikelloa suklaalevy kainalossa ja pyydä keittämään teetä? Näen bridgetjonesmaiseen tyyliin itseni sieluni silmin kuolleena ja hylättynä, susikoirien syömänä. Henkisesti siis. Mitä, jos mökkihöperöidyn muutamassa viikossa kokonaan? Tietenkin on mukavaa ajatella, että minulla tulee olemaan aikaa lukea, ajatella ja kirjoittaa. Voisin hankkia lankaa ja kutoa. Katsoa elokuvia. Tehdä kaikkea pientä, sellaista, johon normaaliarjessa ei jää tarpeeksi aikaa.

Aion käydä heti tällä viikolla hankkimassa kukkasipulit ensi kevättä ajatellen. Jos vaikka en myöhemmin syksyllä kykenekään niitä istuttamaan. Aion siivota vaatekaappini, leipoa pakastimeen vierasvaraa toivoen, että joku tulee niitä syömään. Tänään tein kaalilaatikkoa, joka edustaa minulle kotiruoan huipentumaa, sen verran työlästä ja aikaavievää sen tekeminen on. Kotoilua on siis havaittavissa, ainakin osittaista.