Äiti

Minun äitini on vanha. Hauras. 

Vanhuus on tuonut mukanaan kaikenlaisia vaivoja, vaikka oikeastaan äiti on sairastanut niin kauan kuin muistan. Ensin oli migreeniä, äidin piti saada olla rauhassa. Äiti hoiti päivät lapsia, mutta itse en muista koskaan olleeni äidin sylissä, saati saaneeni äidiltä halausta. Sitten äidin aivolisäkkeestä löydettiin kasvain ja kasvaimesta verenvuoto ja äiti oli poissa, sairaalassa, pitkään. Äiti voi huonosti, äitiä huimasi. Taaskin piti olla niin, ettei vaivaa äitiä. Sitten isä kuoli ja äiti suri itsensä melkein hengiltä. Masennuksen tumma harso leijui kaiken tekemisen yllä. Minun murrosikäni kanssa se oli vaikea yhtälö. Sitten tuli osteoporoosi ja kivut, aivoverenkierron häiriöt ja sekavuus. Minä opettelin itsenäisyyttä, perustin perheen ja valmistuin ammattiin. Olisin niin monta kertaa tarvinnut äidin neuvoja, läsnäoloa.

Minulla on äiti, joka ei oikein koskaan ole ollut minua varten, vaikka hän on taatusti tehnyt kaikkensa puolestani. Kun isä kuoli, minulle sanottiin, että olen olemassa siksi, ettei äiti olisi yksin. Minä olin siis äitiä varten. Minun piti myös olla kiltti äidille, ettei äitikin kuolisi, niinkin minulle sanottiin. Minä yritin, taivas tietää, miten minä yritin olla kiltti. Koko pienen tytön voimallani minä yritin. Ja mitä kiltimpi yritin olla, sitä kamalampi olin. Tapahtui asioita, joita kadun ja suren lopun ikääni. Lopulta oli pakko ottaa etäisyyttä, rakentaa oma elämä ja oma minä, sillä koskaan en saanut äidiltä sitä hyväksyntää, mitä olisin tarvinnut.

Nytkin, kun turhaudun kotona jalkavaivaisena, ajattelen harva se tunti, että kunpa äiti soittaisi ja kysyisi, mitä minulle kuuluu ja kuinka jakselen. Vaikka vaivani on jokseenkin mitätön, kaipaan äidin huomiota. Kyllähän äiti joskus soittaakin, ja minä hänelle, mutta jalkavaivani hän ohittaa tyystin. Sama kohtalo on kaikilla minun kuulumisillani. Se sattuu. Vain poikani kuulumiset häntä jaksavat kiinnostaa. Hyvä, että edes ne. Tietenkin tiedän, että äiti on yksinäinen vanhus, joka haluaa puhua jollekin edes omista kuulumisistaan. Ja kyllähän minä niitä mielelläni kuuntelen. Tosin äidin puheet ovat välillä niin sekavia, etten oikein ymmärrä kaikkea, mistä puhutaan.


Tiedän, että moni on menettänyt äitinsä kokonaan paljon nuorempana kuin minä. Haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Aina on ollut ruokaa lautasella ja puhtaat vaatteet, joihin pukeutua. Silti huomaan toistuvasti ajattelevani, että olen joutunut liian aikaisin sukupolvien eturintamaan. Monella ikäiselläni on virkeät vanhemmat auttamassa lastenhoidossa. Minun sen sijaan pitäisi sovittaa ruuhkavuosiyhtälöön vielä äidistäkin huolehtiminen. Poden joka ikinen päivä huonoa omaatuntoa siitä, että asun niin kaukana äidistä. Haluaisin olla enemmän avuksi. Haluaisin joskus myös tavoittaa sen ihmisen, joka äitini oikeasti on. Minä en ole häntä koskaan tuntenut.