torstai 28. helmikuuta 2013

Helmikuun ostokset

Helmikuu meni. On jälleen ostospäiväkirjahaasteen kuukausiyhteenvedon aika.

Tattadaa! Pelkkiä koruhankintoja. 

Pöllö-korvakorut, Glitter, 11,90 €
Kaulakoru, Glitter, 8,90 €
Kaulakoru, Elonkilpi-riipus, hopeaa, Elofest, 45,00 €

yht. 65,80 €





Saa kommentoida!

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Toiselta pois

Hävettää olla suomalainen. 

Tänään nimittäin eduskunnan lakivaliokunta päätti äänin 8 - 9 olla ottamatta tasa-arvoista avioliittoa koskevaa lakialoitetta käsittelyyn. Samaan aikaa Uusi-Seelannissa parlamentaarinen valiokunta suosittelee samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamista. Uusiseelantilaisten mukaan avio-oikeus on ihmisoikeus, eikä valtiolla ole oikeutta kieltää samaa sukupuolta olevien parien naimisiinmenoa.

Näin sen pitäisi olla meilläkin.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten kukaan voi argumentoida tasa-arvoista avioliittolakia vastaan. Kirkko tietysti saarnaa, että avioliitto on asetettu vain miehen ja naisen väliseksi, mutta Raamatun propagandistinen luonne huomioon ottaen näkemystä ei ole erityisen pitävästi perusteltu. On sitä paitsi julmaa kieltää ihmisiä tunnustamasta rakkauttaan ja sitoutumistaan Jumalan ja seurakunnan edessä.

Mutta kirkko saa minun puolestani ajatella asiasta niin vanhakantaisesti kuin tahtoo - nyt on kysymys valtiosta. Jos kaksi täyspäistä ja täysivaltaista aikuista ihmistä haluaa sitoutua toisiinsa juridisesti, mitä valtiolla on siihen sanomista?

Miten samaa sukupuolta olevien parien avioliitot ovat toisilta pois, varsinkaan niiltä, jotka ovat vannoutuneita heteroseksuaaleja? Kukaan ei ole tunkemassa heidän apajilleen ja tontilleen. Ainoa, jolta tasa-arvoisen avioliittolain puuttuminen on pois, ovat homoseksuaalit. Heiltä kielletään eräs keskeinen ihmisoikeus. Kuinka tällainen voi olla mahdollista sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa maassa 2010-luvulla?

Taistelu jatkuu. Keväällä toimeenpannaan kansalaisaloite, jonka tavoitteena on kerätä 50 000 allekirjoitusta tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Jos tavoite saavutetaan, lakivaliokunnan on pakko ottaa asia käsittelyynsä. 

Toivoa sopii, ettei keväällä tarvitse taas hävetä suomalaisuuttaan.

Lapsuusmuisto



Lapsuusmuisto. Tai oikeastaan muistamattomuus. 

On hirveää huomata, että minulla ei ole oikeastaan montaakaan äitiini liittyvää lapsuusmuistoa. Siis sellaista konkreettista, jossa äiti olisi tehnyt minun kanssani jotakin. Ottanut vaikka syliin.

Muistan kyllä, että kun olin pieni, äidillä oli aina pää kipeä. Piti olla hiljaa, ei saanut vaivata. Äiti oli paljon sairaalassa etenkin aivokasvaimen leikkaamisen aikoihin. Kai muutenkin. Silloin, kun äiti oli työkunnossa, meillä oli hoitolapsia. Perhepäivähoitajana äiti varoi viimeiseen asti antamasta omalleen ylimääräistä huomiota tai oikeuksia. 

Ehkä näistä johtuen äiti on pyyhkiytynyt muististani lähes tyystin. Kävimme isän kanssa Helsingissä katsomassa äitiä, kun äiti oli sairaalassa. En vain muista äitiä. Muuten kyllä muistan reissun tarkkaan.

Minulla oli koko lapsuuteni ajan vaje äidin huomiosta ja läheisyydestä. Voin kuvitella, että tämä tuntuu sisaruksistani absurdilta, sillä voin kuvitella, että heidän näkökulmastaan iltatähti on saanut liikaakin huomiota, ainakin enemmän kuin he, yhdessä kasvaneet. Mutta minä omin oikeuden tunteisiini ja kokemuksiini. Sisarukseni eivät ole minä.

Isä antoi minulle sen, mikä minussa on ehjää. Minä olin isän prinsessa. Isä touhusi kanssani paljon. Ei ehkä varsinaisesti leikkinyt, mutta piti sylissä ja antoi huomiota äidinkin edestä. Luki minulle, istutti minuun rakkauden kieleen ja kirjallisuuteen, otti mukaan kaikenlaisiin töihin, opetti puutarhanhoitoon ja ulkoiluun. Isän peruja lienee myös rakkauteni juhliin. Kun äiti oli kursseilla, me isän kanssa pidimme kekkereitä. Tuskin tarjottavat olivat kovin ihmeellisiä, mutta ei se tärkeää ollutkaan, vaan yhdessäolo. Laatuaika.

Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelee, minun maailmani romahti, kun isäni kuoli. Suhde äitiin oli vajavainen, eikä äiti surussaan jaksanut panostaa 7-vuotiaaseensa. Olimme vieraita toisillemme.

Koko elämäni ajan minua on seurannut varjona ajatus siitä, että minun pitäisi olla toisenlainen. Vähemmän kuuluva, vähemmän näkyvä, vähemmän oleva. Ei saa vaivata, ei saa häiritä. Pitää miellyttää. Tunteen juuret lienevät lapsuudenkokemuksissa.

On itsestäänselvää, että lapsi tarvitsee huomiota. Nyt ymmärrän, että olen hakenut äidin huomiota varsin kyseenalaisilla keinoilla niin pienenä kuin vanhempanakin. Paha oloni on saanut selityksen. Ehkä opin antamaan itselleni anteeksi - ja annan itselleni luvan olla oma itseni.  

tiistai 26. helmikuuta 2013

Kirmata

Tänään teki pitkän silmätsikkarassa-toimistokökötyksen jälkeen mieli suorastaan kirmata ulos, aurinkoon. Kaikeksi onneksi oli aikaa kävellä kotiin, ihan hiljalleen. Ehdin kuin ehdinkin tankkaamaan valoa itseeni ennen kuin keltainen möllykkä painui taas mailleen. Teki aivan uskomattoman hyvää vetää raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Jäällä eivät autojen pakokaasutkaan kiusaa, vaikka keskellä kaupunkia ollaankin.

Jyväskylässä viime kesä oli sateisin 60 vuoteen ja kulunut talvi on ollut pilvisin 50 vuoteen. Sen kyllä huomaa, että valoa ei ole liiemmälti ollut. Minäkin, joka rakastan syksyä ja talvea, olen ollut nuupahtaa auringonpuutokseen. Ei auta d-vitamiinilisä, ei kirkasvalolamppukaan. Vippaskonstit voivat auttaa ruumista, mutta sielulle niistä ei ole apua. Tarvitaan oikeaa aurinkoa ja kirpakkaa pakkasta!

Tuntuu, että aina, kun aurinko on suvainnut vähänkään näyttäytyä, minä olen sännännyt kameran kanssa ulos ihmettelemään outoa valoilmiöitä. Ei muuten, mutta sitä saattaa jäädä huomaamatta itse aurinko, kun zoomailee luonnon ihmeitä milloin mistäkin kuvakulmasta. Tänään minulla ei onneksi ollut kameraa saatavilla. Keskityin olennaiseen. Rentouduin.

Seuraavaksi kirmaan saunan lämpöön rentoutumaan. Sekin on ihan parhautta!

 Aurinkoisia ajatuksia!

 

 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Lennosta

Melkein lennosta nappasin lainaan muutaman kaverini ottaman kuvan perjantain keikalta. 
Kiitos, M.K. taas, ja kiitos Elonkerjuu voimaannuttavasta illasta. Hymy korvissa taas pitkään.

Häkki



Häkki. Jostakin syystä tästä tulee mieleen tapaus Johanna Tukiainen. Tuskin hän ymmärsi julkisuustaipaleensa alkumetreillä, mihin kaikki johtaa. 

En seuraa aktiivisesti keltaista lehdistöä, mutta sen verran sitä aina näkee ja kuulee juttuja, että Tukiaisen alennustila on melkoinen. Julkisuus on häkki. Jos haluaa pysyä otsikoissa, on keksittävä uusia, ihmeellisiä tempauksia, kun mitään oikeaa annettavaa ei ole. Ja kun tarpeeksi alas vajoaa, ei enää ymmärrä tekemistensä naurettavuutta.

Monasti olen miettinyt sitä, mikä on median vastuu näissä asioissa? Pitääkö ihmisistä tehdä julkisia eläimiä? Eikö etiikasta tarvitse väittää? Tietysti "uutisointia" perustellaan myynnillä. Siitä kirjoitetaan, mikä myy. Tästä tullaankin seuraavaan ihmetyksenaiheeseen: ketä oikeasti kiinnostaa seurata jonkun Tukiaisen säälittäviä sekoiluja? 

Ilmeisesti julkisuudessa on jotakin, mikä ihmisiä kiehtoo. Siksihän sitä mennään BB:iin ja muihin ohjelmiin, alennutaan salarakkaiksi ja muuta sellaista. Siksi sitä ostetaan Seskaa ja luetaan näistä ei-minkään-takia-julkkiksista. Hälyttävän monen nuoren toiveammatti on olla julkkis. Ainut vaan, ettei julkkis ole mikään ammatti.

Minun kunnioitukseni saavat ne julkisuuden henkilöt, jotka haluavat ja osaavat pitää yksityiselämänsä erossa julkisesta työstään. (Tässä onkin pointti: ei julkisuutta julkisuuden vuoksi, vaan asia edellä.) Ei koko elämää ja persoonaa tarvitse jakaa kaikkien kanssa. Eräänlainen häkki julkisuus on varmasti joka tapauksessa. Voi vain kuvitella, kuinka rasittavaa on, että aina tunnistetaan ja tuijotetaan: kaupassa, lenkillä, lasten kanssa hampurilaisella tai baarikierroksella kaveriporukassa. Mutta viisas osaa jättää julkisuuden häkin oven auki, pidättää itsellään oikeuden henkiseen ja fyysiseen yksityisyyteen. 

perjantai 22. helmikuuta 2013

Tottumus

Sitä tottuu. Kaikkeen tottuu.
Esimerkiksi kurjuuteen, toisten kurjuuteen.

Näin alkoi dialogi draamaesityksessä, jota esitimme yläkoulu- tai lukiovuosina pääsiäisen aikaan. En tuolloin vielä ymmärtänyt, kuinka totta nuo virkkeet ovatkaan.

Toisten kurjuudelta on niin helppoa ummistaa silmänsä. Elää harhassa, että jos ei reagoi, ongelmaa ei ole. Anna-Stina Nykänen kirjoitti aiheesta oivaltavasti taannoisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan

Länsimainen ihminen on tottunut vaientamaan omaatuntoaan ja selittämään eettisesti kestämätöntä toimintaansa mitä noloimmilla selityksillä. Lentokoneet eivät saastuta, jos maksan ympäristömaksun; on niin kiire, ettei ehdi ajattelemaan vanhusten oloja hoitokodeissa. On kai se parempi, että aasialaislapsi kuolee (pakko)työssä farkkutehtaassa kuin prostituoituna katuojassa. Sodatkin loppuvat, jos emme ota tänne pakolaisia. Ja kaikkein arkisimpana: alan sinä päivänä lajitella jätteeni, kun kaikki kiinalaisetkin tekevät niin. Ja niin edelleen. 

Höpö höpö. Jokaisella on vastuunsa, myös toisten kurjuudesta.

Olemme tottuneet ylläpitämään elintasoamme ja elämäntapaamme. Niin tottuneita, että heräämme huomaamaan monet epäkohdat vasta sitten, kun asia osuu omalle kohdalle. Jos sittenkään. Toisten kurjuudesta on tullut normaalitila. Aika lohdutonta.

Tommy Tabermann haaveili runossaan lujaksi tulemisesta mutta pehmeänä pysymisestä. Siinä todella on haavetta yhdelle elämälle. Miten pysyä toivoeikkaana ja toimintakykyisenä kaiken kaaoksen ja turruttavan kurjuuden keskellä? Mistä aloittaa maailman parantaminen ja pelastaminen?

Niin, ei sitä norsuakaan kokonaisena syödä. Jos aloittaisi vaikka siitä jätteiden lajittelemisesta. Pääasia, että yrittää olla ajattelematta muuta. Ja totuttaa itsensä hyviin tekoihin, vaikka sitten kuinka pieniin.

torstai 21. helmikuuta 2013

Olen hyvä

Kyllä itsensä kehuminen on sitten vaikeaa, varsinkin kun on näin täydellisen hyvä joka asiassa kuin minä. Ei nimittäin meinaa millään osata päättää, mistä aloittaisi! 

Ei vaan. Oikeasti - olen hyvä? En minä tiedä. Tuskin olen erityisen hyvä missään, korkeintaan keskinkertainen joissakin asioissa, joissakin sitten taas olen ihan reilusti huono. Sillä on pärjätty. 

Miksi ihmisen edes pitäisi olla niin julmetun hyvä?

Hyvyyttä mitataan vertailemalla itseä muihin. Ei voi tietää, onko hyvä vai huono, ellei peilaa itseä kanssataapertajiin. Vertailu alkaa jo vauvana, äitien toiesta: kuka syö ja nukkuu eniten, kehittyy nopeiten, kuka on helpoin. Lapsena vertaillaan harrastuksia ja leluja. Viimeistään koulu imaisee lapsen itsensäkin vertailemisen, arvioinnin ja arvottamisen loputtomaan suohon.  

Äidinkieli kymppi, matikka seiska, liikunta seiska, musiikki, kotitalous, uskonto ja historia kymppi. Fysiikka ja kemia kuusi tai seitsemän (otteita omasta todistuksestani)... Opettivatko numerot minulle sen, missä olen hyvä? Sen ne ainakin opettivat, missä olen huono. Vielä nykyisinkin menen lukkoon, jos pitäisi selvittää jokin matemaattis-luonnontieteellinen ongelma. Sieluuni on iskostunut mielikuva onnettomasta tunarista, joka ei ymmärrä. Niinpä olen lakannut  yrittämästä.

Koulun jälkeenkään vertailu ei pääty. Aikuisena vertaillaan sitä, kuka on kaunein ja menestynein, kenellä kauneimmat ja älykkäimmät lapset ja puoliso, hulppein talo ja uusin auto; kenellä eniten harrastuksia, nousukiitoisin ura - ja ennen kaikkea, kuka on täydellisin äiti. Vuosien vierittyä aletaan kilpailla sillä, kuka on aktiivisin eläkeläinen ja kenellä eniten täydellisiä lapsenlapsia.

Ärsyttävää. Ja niin turhaa.

Kai minäkin olen hyvä jossakin. Olen suorastaan erinomainen pudottamaan ruokaa paidalle, toisinaan kerron niin huonoja vitsejä että itseäkin hävettää. Olen myös hyvä unohtelemaan mitä ihmeellisimpiä asioita ja hukkaamaan tavaroita.Olen myös hyvä eksymään. 

Kaiketi olen ollut toistaiseksi ihan kohtuullisen hyvä äitikin, sillä pojastani on kasvanut ihan täysipäinen koulun porttien kolkuttelija; myös työrintamalla näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Tuntuu, että olen tosiaan oikealla polulla. Ehkä olen sitten ihan hyvä tekstien kanssa ähräämisessä.

Puhun vertailemattomuuden, keskinkertaisuuden ja riittävän hyvän puolesta siksi, etten haluaisi olla mukana ruokkimassa kilpailun ilmapiiriä yhteiskunnassa. Ehkä haluan suojella itseäni, mutta ennen kaikkea haluan suojella muita ihmisiä, etenkin nuoria (naisia). Kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen. Jokainen on hyvä sellaisena kuin on. 

Myös minä. Olen hyvä minä. 


P.S. Olen juuri nyt, tänä iltana, erinomaisen hyvä odottamaan huomista keikkailtaa Kuopiossa. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, minkä bändin keikalle olen menossa ;)?

Aikojen alussa II

Aikojen alussa meitä ihmsiä oli kolmenlaisia: oli miesnaisia (tai naismiehiä, miten vaan) miesmiehiä ja naisna. Tarkemmin tuntemattomasta syystä ylijumala Zeus suuttui ihmiskunnalle ja langetti ankaran rangaistuksen: jokainen ihminen halkaistiin kahtia. Niin meistä tuli miehiä ja naisia, joista jokainen etsii puolisokseen miestä tai naista - sen mukan, edustaako hän muinaista miesnaisten, naisnaisten vai miesmiesten sukukuntaa.

 kuva täältä

tiistai 19. helmikuuta 2013

Nollapisteen aika

Nollapisteen uudessa juttusarjassa toimittajat listaavat kirjoja, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen. Tässä ovat minun valintani.


Uusimmasta numerosta löytyy myös kirjoittamani raportti taannoiselta risteilyltä M/S Viking Gracella.

 

Sellaisena kuin olet



Ja taas mennään! Ei voi kuin ihmetellä, miten HS:n tiedetoimittaja Jani Kaaro osuu napakymppiin kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa kolumnillaan Antakaa lasten olla kurittomia.

Kolumnissa ei puhuta kurittomuuden tai vapaan kasvatuksen puolesta, vaikka nimen perusteella voisi niin kuvitella. Kaaro puhuu lapsen hyväksymisestä sellaisena kuin hän on. Joskus kurittomana ja huonotapaisena, ärsyttävänä ja raivostuttavana.

Itse olen pitänyt lapsen kasvattamisessa johtotähtenäni ajatusta siitä, että vaikka en aina hyväksy lapsen kaikkia tekoja, rakastan häntä ehdoitta. Hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, puutteineen kaikkineen. Asetan hänelle rajat, vaadin tietynlaista käytöstä ja joskus - tarpeen niin vaatiessa - rankaisenkin, mutta koskaan hänen ei tarvitse pelätä, että hylkäisin hänet.

Yllättävän paljon sitä näkee ja kuulee, mistä Kaaro kolumnissaan puhuu. Sellaista kasvattamista, jossa lapsen pitää ostaa vanhempiensa hyväksyntä tottelemalla tai toiminalla muuten oikein. Epätoivottu käytös ja niiden seuraukset, mielivaltaiset rangaistukset, joissa lapsella ei ole sanansijaa, ruokkivat monella eri tavalla hylätyksi tulemisen pelkoa, joka on varmasti eräs lasta haavoittavimmista tunteista. 

Minä tiedän, millaista on, kun pitää miellyttää. Äitini sairasti vakavasti, kun olin pieni. Sitten isäni kuoli. Minulle sanottiin, että minun pitää olla äidille oikein kiltti, ettei äitikin kuole. Seurasi pätoivoinen miellyttämisen noidankehä, jossa olin tai koin olevani sitä kamalampi, mitä enenmmän yritin miellyttää ja mitä vähemmän yritin olla vaivaksi äidille. Isän kuoleman jälkeen kukaan ei ennen omaa poikaani ole sanonut minulle, että kelpaat juuri tuollaisena kuin olet.

On kauheaa, jos vanhempi on diktaattori, jonka jokaiseen mielihaluun lapsen on alistuttava mukisematta. (Tällaiseksi vanhemmaksi muuten nyky-Suomessa leimataan, jos sattuu sanomaan ääneen ettei ymmärrä, miten vanhempi ei muka saa nelivuotiaaltaan pelikonetta pois.) Lapsi ei ole mikään kävelevä vanhempien erinomaisuuden mainos, vaan oma persoonansa, erillinen ihminen. Hänellä on tunteet ja tahto, ja ne pitää huomioida. Hänen tehtävänään ei ole ensisijaisesti miellyttää vanhempiaan ja olla heille mahdollisimman vähän vaivaksi. Lapsella on oikeus olla rakastettu sellaisena kuin hän on. 

Sellaistakin tosin näkee, että lapsi vie ja vanhempi vikisee. Taannoin pulkkamäessä kuuluu sattuneen tilanne, jossa lapsi ei uskaltanut laskea, kun isompi kaveri laski tahallaan päälle. Isomman lapsen äiti oli mäessä mukana, mutta ei puuttunut asiaan. Kun pienemmän vanhempi sitten ojensi tätä kaveria, hänen äitinsä räjähti. Hänen lapsensa "ei koskaan tekisi mitään ilkeyttä". Miten kukaan voi olla niin sokea? Sellaista lasta ei olekaan, joka aina toimisi mallikelpoisesti. On vanhemman vastuulla opettaa lapselle hyviä käytöstapoja. Sellainen ei onnistu, jos sulkee totuudelta silmänsä.

Kaaro on äärimmäisen oikeassa paheksuessaan vanhempien tapaa käskeä lasta pyytämään anteeksi "ilman selityksiä". Nimenomaan on tärkeää kuunnella syyllisenkin selitys. Miksi tein niin kuin tein? Mikä johti toimimaan tavalla, joka aiheutti kaverille mielipahaa? Ei tämä tarkoita sitä, että vanhempi hyväksyisi lapsen käytöksen, mutta saattaa jopa opettaa lasta ennakoimaan tulevia yhteentörmäyksiä ja käyttäytymään niissä rakentavammin. Anteeksi pitää tietenkin pyytää. 

Kaaron mielestä itsetunnon sijaan pitäisi puhua itsetuntemuksesta. Olen samoilla linjoilla. Itsetunto on enemmän tai vähemmä sidoksissa tekoihin ja toimintaan. Itsetuntoa kerätään menestymällä. Itsetuntemus puolestaan on sitä, että tunnistaa vahvutensa ja heikkoutensa ja osaa toimia yhteisössä niin, että käyttää vahvuuksiaan omaksi ja yhteiseksi hyväksi ja osaa minimoida heikkouksiensa aiheuttamat harmit itselle ja muille. Itsetunnolla ja itsetuntemuksella on toki yhteys, mutta synonyymejä ne eivät ole.

Minä

)

Kuva otettu aika lailla tarkkaan 30 vuotta sitten. Minä ja suomenpystykorvamme Nikke poseeraamme kotipihassa. 

On muuten hurjaa huomata, kuinka paljon poikani onkaan äitinsä näköinen. Olen elänyt ensimmäiset seitsemän vuotta siinä luulossa, että hän muistuttaa enemmän isäänsä. No, ei voi mitään.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Karkeloin

Eilen kirjoittelin suomalaisia kuormittavista ja voimauttavista asioista. Ryhdyin pohtimaan, mitkä asiat minua itseäni voimauttavat eniten. Sen joutilaisuuden lisäksi.


Keikat
Remmastelu, karkelointi, keikalla on parasta rentoutusta. Musiikki menee suoraan sieluun ja ruumiiseen, ei ole aikaa ajatella ja analysoida, on tunnettava. Vielä koskaan en ole sellaista Elonkerjuun keikkaa kokenut, joka ei saisi hymyä huulille vielä viikkoja jälkeenpäin.



Juhlat
Juhlat ovat hauskoja! Ja sitä hauskempia, mitä vähemmän niitä etukäteen suunnittelee ja valmistelee. Eikä juhlaa pidä käsittää tässä kovin virallisessa merkityksessä. Vaikka muuten en olekaan erityisen spontaani ihminen, ex tempore -illanistujaiset ovat ihan parhautta! Juhlalle on aina aikansa ja paikkansa, ei juhlalle tarvitse olla sen kummepaa syytä. Itse koen pieniä juhlahetkiä arjen keskellä: rentouttava rupattelutuokio ystävän kanssa, kahvit tuoreen pullan kera, seitsemänvuotiaan sylittelyhetki illalla.



Kauniit asiat
Tykkään karusta kauneudesta. Sievistelijä en ole ollenkaan. Kulunut puu, vanhat tiilet, saviruukut... kaikki sellainen, missä näkyy eletty elämä, kiehtoo minua.



Leipominen
Taikinaterapia rentouttaa. Leipominen palkitsee, koska valmiista tuotoksesta voi nauttia monilla aisteilla. Monimutkaisessa maailmassa konkreettinen tekeminen on mielenterveyden kannalta tärkeää.



Luonto
Lakeusmaisema on sielunmaisemani, osa minua. Lisäksi puut inspiroivat minua. En oikein edes tiedä miksi. Vuodenajoista erityisesti syksy ja talvi puhuttelevat kauneudellaan.



Läheiset
Perhe ja ystävät. Sanomattoman tärkeitä kaikki. Vaikka läheisiin liittyy monta kipukohtaa, silti jokaisella heistä on paikka sydämessäni aina.

Tuhti



Vähän taas jälkijunassa, mutta tarinahelmikuun aiheesta tämäkin juttu tuli mieleeni.

Olen ollut koko elämäni enemmän tai vähemmän tuhti, lihava, ylipainoinen, läski... ja silloinkin kun en ole ollut, olen kokenut olevani. Nyt aikuisena olen kipuillut suhteellisen paljon sitä, hyväksyäkö itsensä sellaisena kuin on, vaikka sitten plussapallonpyöreänä vai tavoitellako (sisäistä) ihannetta.

Joskus, kun asiasta puhuin tai kirjoitin, sain neuvon: Kuvittele, että olet tavoitepainossasi ja ala elää sen mukaan. Kuin itsestään muutut käytännössäkin sellaiseksi.

Neuvo on nerokas.

Se toimii myös toisinpäin. Tajusin illalla tuhtia pohdiskellessani, että oma paino-ongelmani johtuu nimenomaan siitä, että olen kuvitellut olevani ällöttävän lihava ja käsittämättömän ruma - ja elänyt sen mukaan: inhonnut, hävennyt ja vähätellyt itseäni, kulkenut ryhti kumarassa, piilottanut itseäni telttoihin ja vältellyt (uusien) ihmisten tapaamista silloinkin, kun siihen ei niin ole ollut aihetta. Ja - tadaa - kuin itsestään muuttunut sellaiseksi.

Järkeenkäypää, eikö totta?

Nyt pitäisi vielä keksiä, kuinka saisin naksautettua pääni oikeaan asentoon: minkälainen minä sitten haluaisin olla? Mitä ovat ne asiat, jotka ihanneminä tekisi toisin? Sitten tarvitsisi "enää" alkaa elää sen mukaan. Enkä puhu nyt pelkästä painosta, vaan kokonaisvaltaisesta muuttumisesta.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Joutilaisuuden ylistys



Facebookissa silmiini osui MTV3:n teettämä kysely suomalaisten arkea kuormittavista tekijöistä sekä vastapainona voimauttavista asioista.

Kuormittaviksi koettiin ansio- ja kotityöt, taloudelliset huolet sekä terveysongelmat; voimaa suomalaiset puolestaan saavat perheestä, ystävistä, liikunnasta sekä muista vapaa-ajan aktiviteeteista sekä harrastuksista. Toisaalta vastaajat kokivat pelkän rauhallisen oleilun esimerkiksi televisiota katsellen olevan parasta lepoa ja latautumista arjen haasteisiin.

Olen sanonut tätä ennenkin: harrastukset ovat toki tärkeitä, mutta joutenolo on aivan aliarvostettua nyky-yhteiskunnassa. Jo pieniä lapsia kuskataan erilaisiin aktiviteetteihin kuin heikkopäiset virikkeiden puuttumisen turmiollisuuden pelossa. Sitten ihmetellään, kun lapsi jää vieraaksi, on levoton eikä kykene keskittymään mihinkään. 

Etenkin näin sunnuntaina on helppoa saarnata joutilaisuuden puolesta. Jokainen ihminen tarvitsee laiskoja päiviä, ohjelmatonta oleilua perheen kesken, tai vaikka itsekseen. Toki olemme erilaisia ja toiset kaipaavat aktiviteetteja enemmän ja toiset vähemmän, mutta keskivertoihmisen mielessä pitäisi hälytyskellojen soida, jos vapaapäivätkin täytyy täyttää pakonomaisesti kaikenlaisella puuhastelulla. 

Joutenolo ei tietenkään tarkoita täydellistä toimettomuutta. Itse huomaan joskus kuvitelleeni olleeni totaalisen saamaton, mutta sitten kun alan miettiä, olenkin lopulta ollut hyvinkin puuhakas: olen saattanut kutoa, lukea, leipoa, ulkoilla, hoitaa puutarhaa tai tehdä lumitöitä, tavata ystäviä, kirjoittaa... avainsana onkin pakottomuus. Tärkeää on, ettei ole pakko tehdä mitään, mitä ei halua. Voi laittaa kolmen tai vaikka viiden ruokalajin illallisen, mutta yhtä hyvin voi myös tilata pizzaa kotiin.

Joutenolo on luovuuden ehto. Itselläni on toisinaan tapana makoilla sohvalla niin, että aktiivisesti olen ajattelematta yhtään mitään. Juuri silloin ajatukset syntyvät, luovuus alkaa virrata! Saman ilmiön olen huomannut lapsessani. Mitä enemmän hänellä on ohjelmatonta aikaa, niin sanottua vapaata leikkiä, sitä enemmän hänellä on ideoita. Lapsi haluaa piirtää, maalata, muovailla, askarrella ja rakentaa. Ja tulosta syntyy!

Kun katselee Maikkarin kyselyn tuloksia, on helppoa huomata, että kaikki arkea kuormittavat tekijät ovat sellaisia, jotka syövät ihmisen luovuutta. Työelämässä on kiire ja resurssit vähäisiä, kotitöitä on liikaa, taloudelliset tekijät estävät esimerkiksi opiskelemasta lisää tai hoitamasta lapsia kotona, liikunnalle, harrastuksille tai sosiaaliselle elämälle ei jää aikaa. Toisaalta voi olla niin, että ihminen turhautuu työn puutteeseen ja liialliseen vapaa-aikaan - tai työ voi olla joko henkisesti tai fyysisesti liiankin yksitoikkoista.

Ihminen on toki tehty työskentelemään elantonsa eteen. Liiallinen vapaa-aika ajaa vähintäänkin arvomaailman väärille raiteille; on aikaa keskittyä epäolennaisuuksiin. Silti nykyaika on monella tavalla äärimmäisen kuormittavaa. Aikaa laiskottelulle ei ole, ja jos onkin, luterilainen (työ)moraali käskee tuntemaan syyllisyyttä pyjamapäivistä. Moni kokee tarvetta päteä hulppealla asunnolla ja muulla omaisuudella, aktiivisella elämäntavalla, menestykselläällä uralla ja lahjakkailla lapsilla.

Tällaisille paineille pitäisi viitata kintaalla. Olisi hyvä edes kerran kuussa pitää perheen yhteinen pyjamapäivä, tehdä mitä ikinä huvittaa. Pitäisi aktiivisesti vaalia työelämässä sellaisia arvoja, jotka edistävät työntekijöiden jaksamista. Pitäisi harrastaa vain ja ainoastaan sellaisia asioita, jotka oikeasti tuottavat mielihyvää. Spinning, zumba ja jooga ovat yliarvostettuja lajeja. Pitäisi karsia elämästä ne ihmiset, jotka vievät energiaa ja panostaa niihin ihmissuhteisiin, jotka sitä antavat. Suhteessa lapsiin pitäisi muistaa, ettei ole olemassa laatuaikaa; on vain aikaa.

Siitä puheenollen: tämä matami lähtee ihan juuri nyt poikansa kanssa ulkoilemaan pienesti - ja sitten onkin peli-illan aika.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Eilen


Eilen posti toi minulle Verenluovuttajakortin. Jee. Jos et ole vielä lukenut Nollapisteeseen kirjoittamaani artikkelia verenluovutuksesta, tee se nyt. Verenluovutus on hyväntekeväisyyttä, johon jokaisella on varaa.

Uusi ilme

Pikkuisen päivitin makuuhuoneen ilmettä. Tältä se näytti aiemmin. Nyt mennään näillä valinnoilla ainakin hetki:




 

Ja nyt vasta tajusin, että poika oli ehtinyt jossakin välissä käydä ryttäämässä suoristamani päiväpeiton... no, olkoon.

Sitä piti sanomani, että uskomatonta, miten pienellä koko huoneen tunnelma muuttuu.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Nuotio


Muisto viime kesänä tekemältämme veneretkeltä; kävimme saaressa paistamassa nuotiopaikalla makkaraa.

torstai 14. helmikuuta 2013

Ystävyyden määritelmä


"Nalle Puh sanoi: Ystävyys on sitä, että kun laittaa silmänsä kiinni ja ajattelee toista, 
niin poskilihakset alkavat vetäytyä korvia kohti ja kaikki rypyt siliävät."

Hyvää ystävänpäivää
blogiystävilleni!


Syrjällään

Jatkoa eiliselle sukupuolipohdinnalle. Luin tannoin Me Naiset -lehdestä artikkelin sukupuolensa korjanneesta Marja-Sisko Aallosta, joka ennen tunnettiin Imatran kirkkoherra Olli Aaltona. Sukupuolen korjausleikkaus mullisti Aallon elämän niin hyvässä kuin pahassakin: meni työ, meni ystäviä, ihmiset jopa erosivat kirkosta vastalauseena seurakuntansa kirkkoherran sukupuoli-identiteetin takia. Kirkko työyhteisönä käänsi Aallolle niin ikään selkänsä. Toisaalta Aalto sanoo olevansa onnellinen, että voi vihdoin olla vapaasti oma itsensä. Myös tärkeimmät läheiset ovat yhä jäljellä: Marja-Sisko on muun muassa naimisissa edelleen saman naisen kanssa, jonka kanssa perusti perheen Olli Aaltona.

Henkilökohtaisesti minua kosketti artikkelissa kaikkein eniten Marja-Sisko Aallon äärimmäisen syvällinen suhtautuminen hänet hylänneeseen työ- ja uskonyhteisöön. Kaikesta näkee, että Aallon ratkaisu korjauttaa sukupuolensa on ollut vaikeudestaan huolimatta oikea. 

Näin sivullisen silmin on pöyristyttävää, että lähimmäisenrakkautta ja armoa saarnaava yhteisö voi hylätä jäsenensä tällaisen asian takia. Transsukupuolisuus ei ole kenenkään oma valinta vaan valtava henkilökohtainen tragedia. Artikkelissa Aallon veljentytär, dokumenttiohjaaja Reetta Aalto toteaa vaatineensa kirkolta Marja-Siskolle armoa ja anteeksiantoa, mutta hänet oli havahduttanut Marja-Siskon toteamus siitä, ettei hän kaipaa kirkon anteeksiantoa - eihän hän ole tehnyt mitään sellaista, mitä pitäisi anteeksi pyytää. Marja-Sisko myös sanoo tuntevansa kiitollisuutta vuosistaan miehenä, antoivathan ne hänelle muun muassa perheen ja mahdollisuuden tehdä kutsumuksen mukaista työtä.

Maailma makaa kummallisella syrjällään. Moni meistä kuluttaa elämänsä esittämällä jotakin muuta kuin mitä oikeasti on. Asioita tehdään siksi, että ajatellaan niiden kuuluvan ihmisen elämään, ei siksi, että niihin olisi aito halu tai siksi, että ne tuntuvat oikeilta. Sellainen on surullista. Kaikkiin elämäntapahtumiin ei voi itse vaikuttaa, mutta on synti jättää vaikuttamatta niihin, joihin voi. Sydämen äänen seuraaminen ei välttämättä ole helppoa, mutta rohkeus palkitaan. Ja Marja-Sisko Aallon esimerkki antaa toivoa. Elämä kantaa kyllä, kun siihen uskaltaa luottaa.

 

 

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Sukupuoleton

Hämmentävää. Kohtasin eilen eräässä paikassa asioidessani  ihmisen, jonka sukupuolta en viiden minuutin keskustelun jälkeenkään tiennyt. Henkilön pukeutuminen - paitapusero ja neuletakki - , hiusmalli, ääni, eleet, kädet - mikään ei paljastanut sitä, oliko hän mies vai nainen. Kenkiä (tai jalkoja muutenkaan) en nähnyt.

Kiinnostavaa tapaamisessa ei niinkään ole henkilön eksakti sukupuoli vaan oma reaktioni. Miksi hämmennyin? Mihin tarvitsen tietoa siitä, onko triviaalissa asiakaspalvelutilanteessa minua palvellut henkilö mies vain nainen?

Olen tasa-arvoisen ja sukupuolisensitiivisen kasvatuksen puolestapuhuja. Lapsella - olipa hän tyttö tai poika - pitää olla mahdollisuus olla omanlaisensa ja toteuttaa kiinnostuksenkohteitaan ilman sukupuolen asettamia rajtoituksia tai määrittelyitä. Sukupuoletonta kasvatusta sen sijaan en kannata. Useimmilla meistä biologinen sukupuoli on selkeästi jompi kumpi, eikä sitä ole mitään syytä piilottaa. Ellei lapsi (tai nuori tai aikuinen) itse sitä halua.

On virkistävää, että Suomestakin löytyy sukupuolistereotypioita ja -kategorioita rikkovia ihmisiä, niin kuin eilen näkemäni henkilö oli. Toinen mainio esimerkki on laulaja Jesse Kaikuranta, joka muun muassa pukeutumisellaan rikkoo rajoja. Vai rikkooko sittenkään? Jo Dingon tai vaikkapa Hanoi Rocksin aikaan suomalaiset miehet meikkasivat, pukeutuivat androgyynisti, rakastivat koruja ja röyhelöitä - mutta olivat kuitenkin selkeästi miehiä. Samaa tekee Kaikuranta, vaikka hänen tyylinsä onkin selkeämpi ja modernimpi kuin Neumannin ja kumppaneiden.

Tiedän, että joitakin Kaikurannan androgyyni tyyli ärsyttää. Joidenkin mielestä jokaisen ihmisen pitäisi mahtua niihin sukupuolilokeroihin ja rooleihin, joita muun muassa media luo ja välittää. Elämä haluttaisiin tarjoiltavan selkeänä ja yksinkertaisena. Kaikki sellainen, mikä rikkoo tuttua ja turvallista kaavaa ja siten vaatii ravistelemaan omia ajatusmalleja, koetaan ahdistavaksi ja pelottavaksikin. 

Mitä  sukupuolettoman henkilön kohtaaminen sitten opetti? Sainko nenilleni jäädessäni kiinni stereotyyppisestä ajattelusta? En ajattele asiaa niin. Teki hyvää huomata, kuinka sitä onkaan kiinni totunnaisissa ajattelumalleissa, vaikka kuvitteleekin olevansa tiedostava monella tavalla. Niistä irtipääsemiseksi tarvitaan tietoisia tekoja. Taloussanomat uutisoi Helsingin kaupungin poistavan työhakemuksista hakijan sukupuoleen, ikään ja muihin ulkoammatillisiin asioihin viittaavat tunnistetiedot. Näin siksi, että työntekijät valittaisiin aidosti pätevyyden ja osaamisen perusteella.

On äärimmäisen vähän tilanteita, joissa sukupuolella on merkitystä. Oikeastaan mieleen ei tule muita tilanteita kuin seksi: se on erilaista, mikäli sitä harrastavat mies ja nainen, kaksi miestä tai kaksi naista. Eikä ero silloinkaan liene kokonaisvaltaisesti merkittävä. Samalla asiallahan sitä ollaan kaikissa tapauksissa. 

Tietenkin miehet ja naiset ovat erilaisia. Mutta niin ovat ihmisetkin. Mikä selittyy sukupuolella ja sukupuolirooleihin sosiaalistumisella, mikä persoonakohtaisilla eroilla lienee ikuinen keskustelun aihe, jota on ainakaan nykytietämyksellä vaikeaa todentaa. Ehkä  joku päivä maailma vielä makaa sellaisella mallilla, että osaamme ottaa ihmiset ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Vielä siihen on kuitenkin pitkä matka.


tiistai 12. helmikuuta 2013

Tomu


 Sain toimitettavakseni kirjan, joka käsittelee muistisairaiden hoitoa ja kuntoutusta. Käsikirjoitus sai minut pohtimaan sitä, millainen onkaan muistisairaan maailma - ja sitä, millaista olisi elää muistisairaan rinnalla ja seurata, kun toinen lipuu vähä vähältä ulottumattomiin. Vain kuori, tomu, jää.

Nykyaika on merkillinen. Ruumista, palvotaan, henkeä ei niinkään. Pitää olla kaunis, pitää olla hoikka. Pitää laittautua, harrastaa liikuntaa, kiinteyttää ja vatkata, miellyttää (vastakkaisen sukupuolen) silmää, olla kunnossa ja säteillä. 

Sen sijaan sillä ei tunnu olevan väliä, mitä päässä liikkuu vai liikkuuko mitään. Ajetaan omaa etua, tuhlataan luonnonvaroja, kerätään materiaa, ei piitata muiden hyvinvoinnista, ei seurata maailman menoa, ollaan ennakkoluuloisia ja nurkkakuntaisia. Vain minulla on väliä.

Kun lukee, mitä asioita muistisairaat muistavat silloinkin, kun esimerkiksi puhe ei enää suju, merkitykselliseksi eivät todellakaan nouse prameat puitteet tai piukka peppu. Ei edes se, kysyttiinkö sitä keski-iän kynnyksellä vielä papereita alkoholiostoksilla.

Tärkeimmäksi koetaan perheen, ystävien ja muiden läheisten kanssa vietetty aika, yhteiset hetket. Ne muistetaan - ja sittenkin, kun ei enää muisteta, ne tunnetaan.

Tietysti ruumiinkin hyvinvoinnista täytyy huolehtia, onhan sillä suora yhteys mielen hyvinvointiin. Mutta muistisairauksiin perehtyminen kyllä panee ajattelemaan, onko ulkonäön palvonnassa mitään järkeä. Jos tyytyisikin keskinkertaiseen ja antaisi aikaa läheisilleen? Yksinäisen salilla puurtamisen sijaan soittaisi ystävälle, tai poikkeaisi kahville. Rasittaisi aivojaan esimerkiksi opiskelemalla tai osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun tai toimintaan.

Palaneen käryä

Tänään aamulla minulta paloivat hihat hermot. Aloin nimittäin ihmetellä, miksi etenkin plus-kokoisissa vaatteissa niin usein on vajaamittaiset hihat. Ei sellaisissa paidoissa tarkene talvella, aina tarvitaan alle erillinen pitkähihainen paita tai sitten päälle neule (joita en juurikaan harrasta) tai jakku (harvemmin käytän näitäkään). Ja niiden kanssa sitten taas tulee helposti kuuma.

En ole koskaan ymmärtänyt 2/3-hihojen funktiota. En tarvitse sellaisia paitoja mihinkään. Minulle riittävät täyspitkät hihat - sekä t-paidat ja topit.

Vajaamittaiset hihat harvoin näyttävät hyvältä - etenkään, jos vartalossa on pyöreyttä. Nimittäin jos kädet sivuilla seisottaessa paidan hiha päättyy vartalon leveimälle kohdalle, näky ei varsinaisesti ole imarteleva. Silti niitä myydään nimenomaan isojen kokojen mallistoissa. Jos joku tietää, millä vajaata hihanmittaa perustellaan, kertokaa ihmeessä. Minä en ymmärrä vaikka yrittäisinkin.

Ihan turha muuten tulla sitten irvailemaan, että laihduta niin löytyy paitoja. Kiitos vaan, mutta minulla on kyllä myös pitkähihaisia paitoja, en vain millään haluaisi pukea aina monen monta kerrosta paitoja.

Kasin. Paita Zizzistä.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Liikuttaa

Tapasin tässä jokin aika sitten ihmisen. Nimenomaan ihmisen, ei ammattinsa edustajaa. Siinä roolissa olemme tavanneet aiemminkin. Nyt rooli oli poissa, molemmin puolin. Olimme ihmisiä. Meillä oli tilaisuus jutella niitä näitä. Ei ollut kiirettä, vaikka aika kesken loppuikin. Puhuttavaa riitti. 

Jäi tunne, että tapaamisesta muodostui kohtaaminen aivan itsestään. Ajatus liikuttaa minua vielä näin jälkikäteenkin. Kohtaamiset eivät toden totta ole itsestäänselvyyksiä. 

Moni ei anna itsestään muuta kuin liukkaan, muka-hauskan teflonpinnan. Vaatii rohkeutta luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että avaa itseään. Kyse on intuitiosta, samalla aaltopituudella olemisesta, kemiasta. Siitä, kun katsoo toista silmiin ja tuntee olonsa turvalliseksi. 

Sellainen liikuttaa. 

Yhdentekevä viisu



Voi Krista Siegfrids, minkä teit! Voitit Uuden Musiikin Kilpailun kappaleellasi Marry Me; lunastit voitollasi myös edustuspaikan kevään Euroviisuihin.

Kappaleesta on jo ennättänyt nousta jonkin sortin kohu. Nimittäin feministit ovat kuuleman mukaan raivostuneet kappaleen sanoituksesta. Sitä pidetään muun muassa anti-feministisenä huutosakkilauluna, sillä siinä nainen lupaa tehdä mitä tahansa, jos vain mies kosii häntä. Tekstissä nainen myös lupaa olla miehensä orja.

Niin. Sanoituksenhan voi ymmärtää ylistyslauluksi vanhakantaiselle naismallille, jossa mies on vaimona herra ja naisen tärkein tehtävä on miellyttää miestä. Tosin ei tarvitse kuin katsoa kappaletta esittävää Siegfridsiä. Hänen olemuksensa ei toden totta viesti alistumisesta. Pukeutuminenkin provosoi. 

Kappaleen voisi siis tulkita myös ironiseksi vastaiskuksi perinteiselle naismallille. (Siis niin, että vaikka sanon, että voisin olla syömättä, kunhan vain rakastat minua, tarkoitan todellisuudessa kaikkea muuta. En todellakaan uhraisi omaa hyvinvointani toisen ihmisen takia.) Sanoitus voisi olla oivallinen keskustelun herättäjä, jos Siegfrids provoisi tarkoituksella, sen verran luutuneita ja vanhakantaisia sukupuoliroolit edelleen ovat niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.

Mutta mitä tekee Krista Siegfrids? Kuittaa kohun - huumorilla. Miten ankeaa! Kappaleella ei kuulemma ole sen suurempaa sanomaa, se on vain viatonta hauskanpitoa, koska Siegfrieds haluaa jakaa suomalaisille rauhaa ja rakkautta. Niin vissiin. Mitä muuta hän haluaa kuin olla esillä, keinolla millä hyvällä?

Jos Siegfrids kappaleen tekijänä olisi vaivautunut yhtään pohtimaan ja syventämään Marry me -kappaleen sanomaa, se olisi voinut olla oivallinen jatkumo PMMP:n, Chisun ja muiden uuden polven naisten musiikille. Nyt vain englanniksi ja siksi kansainvälisemmin. Siegfrieds perustelee kantaansa sillä, että Euroviisut ovat suuri show, jossa tarvitaan humoristista otetta, ei kantaaottavalla musiikilla ei ole niissä kinkereissä mitään jakoa.

Henkilökohtaisesti olen täysin eri mieltä. Yhdentekeviä viisuja on tullut ja mennyt vuosi toisensa jälkeen. Tulokset ovat masentavia. Ei niin, että ainoalla suomalaisvoittajalla tähän saakka olisi mitään suurta missiota ollut. Mutta Lordi nyt ei hukkunut massaan muutenkaan.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Vanhus


Äitini, sota-ajan lapsi, pikkulotta. Katseessa yhdistyvät lapsen vilpitön luottamus elämään, tietämättömyys tulevasta ja kovat vuodet, epävarmuudessa ellei jopa pelossa kasvaminen. Sota jätti jälkensä niihinkin, joiden isät ja veljet tulivat rintamalta elävänä, saati sitten niihin, joiden rakkaat uhrasivat henkensä. 

Nyt äitini on vanhus. Elämä ei ole päästänyt häntä helpolla. Koettelemuksia on ollut enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi. Hauras olemus on kuin teidenvarsien pajut syksyn räntäsateessa: piiskattu, silti sitkeä. Vaatimaton.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Parasta ennen

Täytän kuukauden kuluttua 35 vuotta. Ahdistaa. Kolmenkympin kriisiä minulla ei ollut, pyöreät ohitin olankohautuksella. Sen sijaan puolivälissä neljääkymppiä olen onnistunut kriisiytymään oikein huolella. Pahus, kun samalle vuodelle vielä osuu ainokaiseni kouluunmeno; sekin kun on yhden aikakauden loppu. Toki myös uuden alku.

Olen työstänyt jo pitkään sitä, kuka ja mikä olen, millainen haluan olla, mikä minulle on tärkeää, missä ovat vahvuuteni. Tuntuu, että ajatustyö pitäisi saada valmiiksi nopeasti, ettei Parasta ennen -päivämääräni mene lopullisesti ohi. Mutta tämä on prosessi, jota ei voi kiirehtiä.

Viime päivinä olen miettinyt kelpaamista, alemmuudentunteita, ulkopuolisuutta, joukkoon kuulumista, itsetuntoa. Olen huomannut itsessäni miellyttämisenhalua, pyrkimystä olla sellainen kuin oletan muiden toivovan. Jotta kelpaisin. Ja mitä enemmän yritän olla jotakin, sitä huonommin siinä onnistun. Aina.

Olen tunnistanut myös tilanteita, joissa miellyttämisentarve nostaa päätään. On paikallaan miettiä miksi näin ja miten siitä pääsisi eroon. Pitääkö minun riuhtaista itseni irti jostakin sellaisesta, jota olen pitänyt rakkaana? Miksi roikkua mukana sellaisessa, jossa olo ei ole kotoisa?

Ajatusröpyn sysäsi liikkeelle yllättävässä tilanteessa syntynyt oivallukseni siitä, että minun nimenomaan ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni. Minä kelpaan. Itsenäni. Se tuntui uskomattoman hyvältä, kosketti syvältä.
 
Voi, kunpa itsensä voisi nähdä objektiivisesti. Mutta eihän se onnistu. Tällaisissa asioissa ei  objektiivista totuutta ole olemassakaan. Tulkintoja riittää sitäkin enemmän. Ja tulkintojen tulkintoja, niitä on ilmassa aina, kun ihmiset ovat tekemisissä keskenään.

Vaikka olen itkenyt kuluneella viikolla paljon, herkistynyt mitä ihmeellisimmistä asioista, itku on tehnyt hyvää. On herännyt ajatuksia, jotka Eeva Kilpi on tiivistänyt mestarillisesti:


Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, 
uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:  
Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.

torstai 7. helmikuuta 2013

Pariskunta



Palataanpa Tarina päivässä -haasteessa pikkuisen taaksepäin, kun osui niin sopivasti aihe kohdalle. Nimittäin pariskuntaan.

Tänään valtakunnan ykkösuutinen on ollut Jenni Dahlman-Räikkösen ja Kimi Räikkösen asumusero. On ilkuttu kulissiavioliitosta, jossa ei olla asuttu saman katon alla, ei rakastettu. Ollaan vaan oltu leikisti ja paperilla aviopari. Miksikö? Tietenkin siksi, että Jenni on kiero ja rahanahne nainen, joka on huijannut Kimi-reppanaa.

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta ei se kyllä kuulu muillekaan. Silti sanon, että jos kyse olisi ollut rahasta, miksi ihmeessä pari olisi pysynyt aviossa yhdeksän vuotta? Tuossa iässä se on kuitenkin pitkä aika. Miljoonat olisi varmasti voitu jakaa nopeamminkin. 

Minusta on kuvottavaa seurata, kuinka ihmiset "tietävät" toisten avioliitoista ja muista kuulumisista sen perusteella, mitä keltainen lehdistö kirjoittaa. Tai muutenkaan. Harva tietää todella, mitä ihmisten kodeissa tapahtuu. Traagisia esimerkkejä riittää esimerkiksi perhesurmien mudossa. Usein ne tulevat lähipiirillekin täytenä yllätyksenä. On kuviteltu, että kaikki on tavallisen hyvin - mutta sitten kulissit kaatuvatkin ryminällä. 

Ihmiset ovat erilaisia ja liitot ovat erilaisia. Missään ei ole määrätty, että avioparin pitää asua yhdessä tai viettää x tuntia aikaa yhdessä joka vuorokausi. Toisille sopii olla iholla 24/7, toiset voivat elää vaikka eri maissa ja silti suhde kukoistaa. Loppujen lopuksi vain pariskunta itse tietää, mikä on suhteen tila ja laatu milloinkin. Etenkään median välittämä kuva ei koskaan ole koko totuus asiasta.

On hienoa, että julkisuuden suurennuslasin alla elävät ihmiset, sellaiset kuin Jenni ja Kimi, haluavat pitää yksityiselämänsä itsellään, vaikka se poikiikin juuri kuvatunkaltaista "tietämistä". Nyt jos koskaan pätee Kimi Räikkösen legendaarinen lausahdus "Leave me alone, I know what I'm doing". (Ilmeisesti entiselle) Pariskunnalle pitää antaa rauha selvittää asiansa. Kenellekään muulle ne eivät kuulu.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Uusi aika


Kynttilöiden aika on ohi. Nyt sielu huutaa kukkia. Tänään ilahdutin itseäni Reilun Kaupan nelikoilla.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Sanomalehtiviikko

7-vuotias innostui kovasti eskarissa tehdyistä Sanomalehtiviikon tehtävistä. Niinpä syntyi sanomalehti Kuusi:


Hyvin tuntuu oppi menneen perille - ainakin uutiset ovat ajankohtaisia!
 

Katson taivaalle


Ainoa hetki

Mä yksin olin,
hän tuli yksin,
kun tieni ohi
vei hänen tiensä.
Ei pysähtynyt,
sen tehdä aikoi,
ei puhutellut,
vaan silmä puhui.-
Oi tuntematon
ja silti tuttu!
Niin päivä haihtuu,
pois vuosi kiitää,
ja yksi muisto
nyt ajaa toistaan.
Tuo lyhyt hetki
jäi ikuiseksi:
se tuskan hetki,
se onnen hetki.

J.L. Runeberg, suom. Teivas Oksala

Hyvää Runebergin päivää! 

maanantai 4. helmikuuta 2013

Ihan tavallinen ruotsinlaiva








Olihan hulppeat puitteet uudella M/S Viking Gracella! Ei ehkä muuten olisi tullut lähdettyä katsastamaan uutuuttaan kiiltelevää paattia, mutta kun... no, siis Elonkerjuun perässähän mennään melkein minne vain.

Kova on ollut kohkaus uudesta laivasta ja siitä, kenelle se on tarkoitettu. Sanoisinpa yhden risteilyn perusteella, että ihan tavallisille suomalaisille. Tosin sikailevia nuoriso- tai muitakaan joukkoja Grecella ei näkynyt, vaan keskimäärin risteilijät olivat selvästi aikuisia.

Laivan hintataso oli varsin kohtuullinen, eikä alus muutenkaan ollut mitenkään tavallista ruotsinlaivaa kummempi. Jos jotakin uutta laivassa oli, niin palvelu oli tavallista parempaa. Ja tungosta - sitä ei ollut, vaikka risteily oli loppuunmyyty. Ja käytävillä oli rauhallista. Ihanaa! Ravintoloita ja baareja Gracella on joka lähtöön, lapset oli huomioitu ja kylpyläosastokin oli nopeasti vilkaistuna oikein rentouttavan oloinen. Tax freekin  - no, tax free. 

Yökerhon esiintymislava oli hieno jättiscreeneineen kaikkineen. Se sai kiitosta myös illalla esiintyneiltä muusikoilta. Voisipa veikata, että tax free-kohun unohduttua M/S Gracesta kuoriutuu aikuisen väestön mieleen oleva bilelaiva. Eikä sitäkään kannata unohtaa, että kyseessä on Itämeren ympäristöystävällisin matkustajalaiva!