sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Komia on aina komia!








Kuluneena viikonloppuna minulla oli tilaisuus nauttia Elonkerjuun kesäkiertueesta kahden keikan verran. Ensin remmastettiin Kuopiossa Henry's Pubissa (jossa tämän postauksen upeat kuvat on otettu, kuvaaja M. Komulainen. Kiitos!) ja sitten Himoksella Iskelmä-festareilla. Oli hienoa nähdä, kuinka soitto soi ja homma toimii lavan koosta riippumatta. Ilo tarttuu ja tunnelmat menevät ihon alle joka tapauksessa. Lukuisia kertoja kuulluista lauluista löytyy yhä uusia sävyjä ja oivalluksia. 

Perjantaina kolahti eniten Latosaari, kun sukelsin ajatuksissani ensin teinivuosiin ja Latosaaren lavalle - ja sitten mietin keski-ikästyvän elämää. Tahtominen voi tosiaan merkitä monta eri asiaa.


 Himoksella esiintyivät saman päivän aikana myös Juha Tapio, Suvi Teräsniska, J. Karjalainen, Jesse Kaikuranta, Kaija Koo ja Eppu Normaali - melkoinen kattaus tasokasta musiikkia kuultavaksi ja koettavaksi siis.

Yöllä ennen nukahtamista mietin (jälleen kerran) sitä, mikä tekee Elonkerjuusta niin ainutlaatuisen. Syitä on monia, mutta silmiinpistävin ero verrattuna moneen muuhun esiintyjään on liittyy heittäytymiseen, joka on eläytymisen syvempi muoto. Elonkerjuulaisista kukaan ei mieti, näyttävätkö asiat hyvältä. Riskejä otetaan ja biisit eletään sydämellä. Täysillä. Ei haittaa, vaikka hiki lentää. 

Totta kai makuja on monia, mutta henkilökohtaisesti vaivaannun aina, kun näen "rokkarin" (tai vaikka sitten iskelmälaulajan), jonka ilmiasu huutaa kilometrin päähän, että "huoletonta" asua on suunniteltu ja aseteltu suurella hartaudella. Lavalla tai missään muuallakaan ei tehdä vahingossakaan mitään, mistä ei varmuudella tiedetä, että se näyttää (ja myös kuulostaa) hyvältä. 

Minä kaipaan varman päälle pelaamisen sijaan esiintyjältä (olipa sitten kyseessä bändi tai sooloartisti) mieluummin kravatti olalle -meininkiä. Riskinottoa. Ja sitä, että silmissä palaa vilpitön innostus musiikkiin ja esiintymisen ilo. Hetkiä, jolloin hyvältä ja coolilta näyttäminen on suunnilleen viimeinen asia, joka tulee mieleen. Nimittäin sellaisina hetkinä esiintyjä kuin esiintyjä paremmalta kuin ehkä koskaan muulloin. Ja eilen festarilavalle nousseista tällaisia hetkiä tarjosivat ainoastaan Elonkerjuu ja Kaija Koo.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Puuttuva palanen


 Juhannuksena on taas kuoltu oikein urakalla. Maikkari uutisoi uhreja olleen tänä juhannuksena yhteensä viisitoista. Neljätoista miestä ja yksi nainen.

Jos katselee tilastoja pitemmältäkin ajalta, miesten juhannuskuolleisuus on huomattavasti korkeampaa kuin naisten. Lisäksi naiset kuolevat suhteellisesti miehiä useammin väkivallan uhrina, ilman omaa syytään. Miehiltä näyttäisikin puuttuvan itsesuojeluvaisto. Kyse on varmaankin evoluutiobiologisesta asiasa: luolasta saalistamaan lähteneen esi-isän oli pakko olla hullunrohkea, muuten olisi jäänyt perhe ruokkimatta. Eikä yksi suomalainen olisi vastannut kymmentä ryssää, jos sotilaiden itsesuojeluvaisto olisi ollut liian vahva. 

Naisen itsesuojeluvaisto taas on ollut elinehto koko ihmissuvun jatkumiselle. Vaisto on ohjannut naista suojaamaan paitsi itseään, myös ja ennen muuta pentujaan. Nimittäin jos nuoria naisia olisi kuollut maailman sivu samaan tahtiin kuin nuoria miehiä, meitä olisi hirveän paljon vähemmän. 

Uhkarohkeus ei ole pelkästään huono asia. Nimenomaan varovaisuus on syy siihen, miksi naiset ovat esimerkiksi työelämässä lyöneet päänsä lasikattoon niin usein. Miehet ovat menneet samaisesta katosta läpi rytinällä. 

Itsesuojeluvaiston puute antaa miehille illuusion kuolemattomuudesta, rajattomista kyvyistä. Mitä jos ei kuulu (nuoren) miehen sanavarastoon. 

Siksi se on nimenomaan mies, joka kuvittelee kossupullon juotuaan kykenevänsä uimaan vastarannalle. Tai soutamaan.

Saaressa











Terassiprojekti etenee


Operaatio Terassi viihtyisämmäksi etenee. Viime viikolla saapui tosiaan aitaelementti, mutta koska unohdin ennen juhannusta ostaa maalia, se on edelleen maalaamatta ja kiinnittämättä paikoilleen. 

Tänä aamuna sain inspiksen siirtää hylly pois nurkasta töröttämästä. Tiilet siirtyivät sen paikalle, väliaidan alle. Osa jäi reunustamaan "kukkapenkkiä", joka muodostui kuin itsestään aidan taakse. Matto on jo katsottuna, tarvii ostaa se samalla kun maalit. Terassikalusteet olkoot toistaiseksi paikoillaan, mutta pehmusteiden hankinta on mielessä. Jos nyt kovasti innostutaan terassia käyttämään, sitten kyllä hankin uudet kalusteetkin. Lisäksi tuon aidan yläpuolelle on tulossa pari kukka-amppelia - talveksi vaihdan niiden paikalle kynttilälyhtyjä.

Mutta jo pöytäliina ja kimppu kukkia pirisitivät terassin ilmettä! Näin ne hommat etenee.

Mitäs sanotte?

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Keskikesä





Juhannus

Minä avaan syömmeni selälleen
ja annan päivän paistaa.
Minä tahdon kylpeä joka veen,
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus,
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

- Eino Leino -

Iloista keskikesän juhlaa!

Meillä aloitettiin juhannuksen vietto ruispuurolla, jota maustoivat vaniljarahka ja kotimaiset, tuoreet mansikat. Suosittelen!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Satatuhatta!


Tätä sivua on silmäilty yli 100 000 kertaa!
Vau!
Kiitos!


Terassi-ideakisan voittivat ylivoimaisesti Arttorius ja Tua. Laittakaahan yhteystietonne minulle sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen, niin postitan teille yllätyspalkinnot heti juhannuksen jälkeen. Onnea - ja kiitos ideoista :)!  




keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Loma lomana




Elonkerjuun kitaristi Simo Ralli kirjoittaa uusimmassa Kantri-lehden kolumnissaan samasta asiasta, jota olen itsekin viime aikoina pähkäillyt.

Katsokaas, kun on kesä. Kesällä pitää tehdä kauheasti kaikkea! On pihaöitä, terassinrakennusta, matonpesua, mökkeilyä omalla ja sukulaisten mökeillä, on pakollista Särkänniemi-, Puuhamaa- ja Muumimaailmareissua. Pitää käydä yleisötapahtumissa, lukea kymmenen kirjaa ja viettää laatuaikaa perheen kanssa sekä kotona että rantsussa. Joku kiva pikku ulkomaanmatkakin tyttö- tai poikaporukalla olisi kiva tehdä.

Entä jos  lomalla ei halua olla aktiivinen? Jos tosiaan haluaa maata koivun katveessa katselemassa sinistä taivasta, niin kuin Rallikin kolumnissaan kirjoitaa? Jos haluaa nukkua puoleen päivään eikä missään nimessä halua sen enempää humalaisten hillujien joukkoon festareille kuin kiljuvien kakaroiden sekaan huvipuistoihin? Tai jos ei ole varaa näihin?

Koska Suomen kesä on niin armottoman lyhyt, kesänvietosta saattaa tulla pakkotahtista suorittamista, jotta on sitten mitä vertailla työkavereiden kanssa loman jälkeen. Olisi noloa sanoa, että käytti lomansa pelkkään oleiluun, linnunlaulun kuuntelemiseen ja auringosta nauttimiseen. 

Kannustan lämpimästi kaikkia lomalaisia nauttimaan loman sellaisena kuin se parhaalta tuntuu. Jos mieli palaa festareille, sinne siis! Jos unelmana on laiska loma laiturinnokassa nenä kirjassa, niin sitten sitä. Loman pitäisi olla nimensä mukaisesti

Leppoisaa
Oleskelua ja
Mieluista
Ajanvietettä.

Mitä se itse kullekin sitten tarkoittaa. 

P.S. Käykää nyt ihmeessä ideoimassa meidän takaterassille uutta ilmettä. Hop hop!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Syypää mun hymyyn

Tulin lapsen kouluuntulotarkastuksessa kertoneeksi työrintamalla tapahtuneesta alanvaihdoksestani. Lähdettyämme koululta tulin ajatelleeksi, että kiinnostuksen puutteen myöntäminen tuntuu olevan opettajien keskuudessa monia muita ammatteja arempi aihe.

Kyllähän sitä opettajainhuoneessa päivitellään, minkälaista sirkusta koulunpito oikein onkaan, mutta julkisesti sen tunnustaminen on kiellettyä. Muistan aiheuttaneeni useampiakin kiusallisia hiljaisuuksia kollegoissa sanoessani haaveilleeni muistakin töistä kuin opettamisesta. Olin vuosia jo ajatellut, että olisi hauskaa kokeilla jotakin muutakin. Minulle opettaminen ei ollut henki ja elämä, vaan työtä siinä missä joku muukin. Tein sitä, koska opettaminen oli minusta hauskaa - ja koska siitä maksettiin. Lisäksi olen sitä mieltä, että jokaisen opettajan olisi hyvä kokeilla jotakin muutakin työtä (enkä puhu nyt opiskeluaikaisista kesätöistä siivoojana) kuin opettamista, ihan perspektiivin takia. Koulumaailma on kuitenkin niin omanlaisensa ja - anteeksi vain - sisäsiittoinen ja paikoin ulkokultainen. Toki myös antoisa.

Opettajan kuuluu pitää työstään, kokea opettaminen kutsumukseksi ja (yhdeksi) elämäntehtäväkseen. Opettajuus ei ole työtä vaan elämäntapa. Oppilaat ovat ihania ja arki sujuu kuin tanssi. Niin vain kuuluu sanoa. Tästä syystä Alppilan oppilasta tönäissyt opettaja herätti niin vahvoja tunteita sekä puolesta että vastaan.

Itse en ole koskaan kokenut opettajankoulutuksessa otsaani iskettyä kansankynttilän leimaa omakseni, vaan ahdistuin siitä, että pitäisi kaikilla mahdollisilla ja mahdottomillakin elämänalueilla olla niin sievä ja siisti. Niin - opettaja. Ehkä nämä vaatimukset eivät edes vastaa todellisuutta, mutta minua ne rajoittivat. Uhmasin niitä tahallani.

Innostun nykyisistä töistäni valtavan paljon. Olen etuoikeutettu saadessani tehdä tällaisia töitä. Silti kyse on "vain" työstä. Minun ei tarvitse olla esimerkillinen tälläkään foorumilla siksi, että teen kustannustoimittajan töitä. Totta kai hyvät käytöstavat kuuluvat kaikille, mutta opettajalta vaaditaan aivan toisenlaisia asioita kuin terveydenhoitajalta tai hitsaajalta. Tai kustannustoimittajalta.

Opettajan on kiellettyä sanoa, että nyt ei paljon kiinnosta tämä homma. Kaupan kassa saa niin sanoa, totta kai. Sairaanhoitajan suorastaan kuuluu valittaa kohtuutonta työtaakkaansa. Vaikka suhteellisen moni opettaja liukuu alalta pois muihin töihin, se pitää tehdä vaivihkaa ja löytää syy itsestä. Ei voi sanoa ääneen, että määräaikaisten työsuhteiden ketjuttaminen on perseestä tai että työn vaatimukset ovat resursseihin nähden kohtuuttomat. Syy alanvaihtoon pitää löytyä jostakin muualta. Itsestä. Sieltähän se minunkin tapauksessani löytyi. 


Olen itse syypää siihen, että tänä kesänä minua hymyilyttää enemmän kuin vuosiin.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Suuri huijaus


Lapsi ei omien sanojensa mukaan tykkää yhtään kukkakaalista, kesäkurpitsasta, sipuli on siinä ja tässä -osastoa ja keitetty porkkana on kamalinta ikinä

Aika jännä, että äidin tekemä kasvissosekeitto on silti pojan mielestä ihan mahdottoman hyvää. Sitä voi syödä vaikka kuinka monta annoksellista

 P.S. Ei vielä YHTÄÄN ideaa ankean terassimme piristykseksi? Käy kurkkaamassa, mistä on kyse. 

P.P.S Aitaelementti kotiutui tänään. Vaikka se pitää vielä maalata, oma ajatusmylly lähti sen myötä heti käyntiin.

Viimeinen tahto



Jostain syystä eilen illalla sanomalehteä selatessani silmäni osui kuolinilmoituksiin. Jäin miettimään, minkälaiset hautajaiset kukin vainajista sai. Ja halusi. 

On tärkeää, että ihmiset saisivat sellaiset viimeiset pirskeet kuin tahtovat. Kuolema on kuitenkin lopullinen. Hautajaisia ei voi ottaa uusiksi kuin Kauniissa ja rohkeissa. Siksi viimeisestä tahdostaan on hyvä kertoa läheisilleen ajoissa, vaikka aurinkoisena kesäiltana aihe saattaa tuntua jokseenkin makaaberilta. Ei ole kuitenkaan sanottua, että sitä herää enää uuteen aamuun. Läheskään kaikki kuolemat eivät ole hitaita ja hiljaisia. Joskus täältä lähdetään rytinällä.

Minä haluan tulla kuolemani jälkeen tuhkatuksi. Ja tuhkani pitää viedä Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, sirottaa vaikka viljapeltoon, mieluiten kirkkaana ja kuulaana syyspäivänä. Pääasia, että pääsen sinne missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää.

Itse peijaisiakin varte minulla on muutama toive. Niistäkin olen kertonut puolisolleni. "Ei mitään suurta eikä mahtipontista" kuvaa toiveitani varsin hyvin. Ajatus maakuopassa mätänemisestä on ahdistava, ja melkein yhtä ahdistavaa on ajatella sitä, että hautajaisissa muisteltaisiin, kuinka hieno ja ihana ihminen olinkaan. Kun oikeasti olen hankala ja rikkinäinen persoona, jota hyvin harva jää aidosti kaipaamaan.

Kaikista kokemistani hautajaisista muistelen lämpimimmin mummuni hautajaisia 90-luvun alkupuolella. Mummu oli elänyt pitkän ja rikkaan elämän ja oli valmis lähtemään. Sellaisissa juhlissa suruun ei liity lohdutonta järkytystä vaan pikemminkin helpotusta. On helppoa sanoa hyvästi, kun tietää, että mitään ei jäänyt kesken. Vaikka en usko taivasjuttuihin ollenkaan, silloin ajattelin, että mummu varmasti katselee  meitä jälkeläisiään jostakin pilven päältä varsin tyytyväisenä.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Ideoita kehiin -kisa alkaa!





Tässä se on. Maailmankaikkeuden ehkä ankein terassi. Meidän takaterassi. Jotakin tarttis teherä ja pian sittenkin. 

Ongelma nro 1. Takapihalla ei kasva mikään. Isot puut syövät nurmikosta kaiken voiman, ja koska nurmikon uusiminen kuuluu taloyhtiön pitkän tähtäimen pihankunnostussuunnitelmaan, sille ei oikein kannata vuokralaisen tehdä itse mitään. Toisekseen terassin katto varjostaa niin, että ikkunalaudoilla olevat kukat eivät kasva, vaan kituvat. Perennapenkkiinkään en ole onnistunut löytämään mitään, mikä menestyisi vaikka kaikkien istuttamieni kasvilajien piti olla pomminvarmoja. 

Ongelma nro 2. Terassilla olisi kiva istuskella, mutta siniset muovikalusteet eivät varsinaisesti houkuttele. Mutta kun ei millään raaskisi hankkia uusia kalusteita, kun ei tuolla kukaan kuitenkaan istu...

Mitä sinä tekisit terassillemme, jotta siitä saisi viihtyisän? Ideoi ja visioi vapasti. Tiilien tilalle on tulossa aitaelementti näkösuojaksi - minkä johdosta tiilille pitäisi keksiä uusi käyttötarkoitus. Käytännössä myös budjettimme on varsin rajallinen, mutta siitä ei kannata välittää: unelmat voivat poikia käyttökelpoisia ajatuksia myös käytäntöön.

Paras ehdotus palkitaan (joten anonyymit, liittäkää mukaan tunnistettava nimimerkki!).
Aikaa ideointiin on torstaihin 20.6. klo 16.00 saakka. Voittajan päättää erittäin subjektiivinen yhden naisen raati elikkäs meikämartta.

Nyt mielikuvitus valloilleen ja ideoita kehiin! Kiitos!
 

 

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kumppani



Turun Sanomat uutisoi tänään Demi-lehden luopuneen heteronormatiivisesta puhetavasta. Demissä ei siis jatkossa enää puhuta automaattisesti tyttö- ja poikaystävistä, vaan jatkossa lehdessä käytetään termejä muru, kulta, rakas tai ihastus.

Demi sai teostaan Setalta Asiallisen tiedon omena -kunniakirjan. Setan mukaan Demi edistää toiminnallaan homo-, bi- ja transnuoret huomioivaa keskustelukulttuuria. 

Minultakin Demi saa teostaan 10 pistettä ja papukaijamerkin. On ollut järkyttävää huomata, kuinka tiukassa heteronormatiiviset oletukset ihmisissä istuvat.

Olen silloin tällöin sekä täällä että monessa muussakin yhteydessä tahallani puhunut puolisostani pelkästään puolisona tai kumppanina paljastamatta hänen sukupuoltaan. Olen huomannut sen ärsyttävän ihmisiä suunnattomasti. Jos olisin puolihuolimattomasti maininnut mieheni tehneen niin tai näin huomio kiinnittyisi itse asiaan. Mutta kun kerron, että puolisoni teki jotakin, kysytään ensimmäiseksi, puhunko nyt miehestä vai naisesta. Tai jos ei kysytä suoraan, ainakin kiemurrellaan vaivautuneena ja udellaan asiaa kautta rantain. Joka tapauksessa mennään sivuraiteille. 

Viime presidentinvaalien aikaan ihmettelin useaan kertaan sitä, miksi tulevan presidentin seksuaalisesta suuntautumisesta tehtiin niin iso asia. Tuskin kukaan käytti aikaansa senkään pohtimiseen, mitä Tarja ja Pentti puuhailivat makuuhuoneessa. Ei Pekan ja Antonion seksielämä vaikuttaisi valtion asioiden hoitoon sen kummemmin.

Samasta syystä en ymmärrä, miksi puolison sukupuolella olisi minunkaan kohdallani väliä. Olen sama ihminen, olipa kumppanini mies tai nainen. Ja puolisoni tekemä asia, josta kerron ja joka jää kokonaan huomiotta, jos en paljasta hänen sukupuoltaan, ei muutu miksikään, olipa hän sukupuoleltaan kumpi tahansa. 

Silti olen saanut jopa haukkuja toiminnastani. On kuulemma noloa, etten rohkeasti tunnusta heteroseksuaalisuuttani. (Mistä asti parisuhde miehen kanssa on ollut synonyymi heteroseksusaalisuudelle?) Tosin olen samojen haukkujien mukaan nolo myös siksi, kun en ole mennyt (lue: päässyt) naimisiin, vaan "roikun" avoliitossa. Ei tuollaisiin kommentteihin voi suhtautua muuten kuin myötähäpeän tuntein.

Olen ylpeä siitä, että nuortenlehti Demi avaa latua uudenlaisen keskustelukulttuurin levittämisessä. Aion jatkossakin ärsyttää ihmisiä sopivissa yhteyksissä. En usko, että koko maailma muuttuu toimintani johdosta, mutta toivottavasti pieni osa sitä muuttuu. On hauskaa - ja tärkeää - ravistella luutuneita käsityksiä. Moderni ihminen luopuu Demin tavoin hetero-oletuksistaan. Ihminen on muutakin - varsin suurelta osin - kuin seksuaalinen suuntautumisensa.

Suvaitsen(ko?)

Viime viikolla mediassa pohdittiin taas laajalti sitä, kuka ottaisi kenetkin naapurikseen ja ketä ei suvaita. Juttu lähti liikkeelle Espoosta, jossa osa naapurustosta vastustaa Kaitaan kaupunginosaa suunniteltua vammaisten palvelyksikköä. Virallisesti vedotaan liito-oravien asumisrauhaan, jota invataksien melu häiritsisi. Oikeasti asukkaat pelkäävät kehitysvammaisten olemassaolon laskevan alueen arvostusta.

Koko juttu on niin absurdi, että uutisen aiheuttamaa tyrmistystä on vaikeaa pukea sanoiksi. Aloin kuitenkin keskustelun kirvoittamana pohtia suvaitsevaisuuden käsitettä. Se ei olekaan niin ongelmaton, mitä ensiajattelemalla vaikuttaa. 

Jotkut eivät halua kehitysvammaista naapurikseen, toiset pukevat ennakkoluulonsa vaikkapa "maahanmuuttokriittisyyden" kaapuun. Kolmannet eivät missään nimessä suvaitse samaa sukupuolta olevien avioliittoa saati perheen perustamista. Neljänsien mielestä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta terveydentilasta, ihonväristä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muista vastaavista tekijöistä. He kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. 

Mutta mikä ihminen on suvaitsemaan? Suvaita-verbi sisältää aina luokittelua. Otan tuon, tuon, tuon ja tuon. Niitä minä suvaitsen, olenhan hyvä ihminen. 

Mutta mitä jää suvaitsemisen ulkopuolelle? Onko suvaitsemisella rajoja? Voiko olla suvaitsevainen, jos ei suvaitsekaan kaikkea? Voiko kukaan moraalinen olento suvaita kaikkea? Pitäisikö voida?
 

torstai 13. kesäkuuta 2013

Photoshopattuja paineita

Facebookissa silmiini osui linkki sivulle, jossa on animaation avulla vertailtu eri maailmantähtien kuvia ennen ja jälkeen photpshoppauksen. Animaatiot kuvastavat sitä, mikä tässä maailmassa mättää. Kauniiden ja hyväkuntoisten ihmisten kuvia "parannellaan" sillä seurauksella, että kuvissa niin kuudettakymmenettä käyvä Madonna kuin häntä parikymmentä vuotta nuorempi Britney Spears näyttävät muovinukeilta. 

Toki ymmärrän kuvankäsittelyn tiettyyn pisteeseen asti. Turha muuten hyvää kuvaa on jättää käyttämättä harottavan hiussuortuvan takia, kun häiritsevä ysityiskohta voidaan poistaakin. Ja kukapa ei haluaisi valokuvassa cuperosa-ihonsa väriä tasoitettavan. Mutta on älytöntä silottaa kaikkia juonteita tai laihduttaa ihmistä luonnottoman näköiseksi. Tai pidentää jalkoja pariakymmentä senttiä. Ihmiset nyt vain ovat epätäydellisiä. Vanheneminen nyt vain kuuluu elämään. Harvalle meistä 50 kiloa on niin sanottu ominaispaino, jossa keho ja mieli voivat hyvin. Vain lapset ovat täysin siloposkisia.

Ihmisten hinkua pysyä ikuisesti nuorena on vaikeaa ymmärtää. On fysiologinen fakta, että iho rypistyy, hiukset harmaantuvat ja rinnat alkavat roikkua iän myötä. Miksi sitä vastaan täytyy taistella niin vimmatusti? Ei ole mikään arvo, että ihminen näyttää kolmevitosena parikymppiseltä. Ei sellaiseen pidä pyrkiä.

Kaiketi kyse on epävarmuudesta. Illuusiosta, että elämä on vielä edessä. Halusta todistella, että minä kelpaan. Harva onnellinen ihminen kaipaa muualle ja havittelee pääsystä junaan, joka meni jo.

Minusta ryppyiset vanhukset ovat kauniita. Kädet ja jalat, joissa näkyvät työnteon jäljet, ovat liikuttavia. Jokainen uurre, kyhmy ja kuoppa kertoo eletystä elämästä. Tarinat ovat arvokkaita. Viisaus asuu vanhoissa naisissa, niin kuin Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanissa sanotaan. 

Ennen muuta nuorten tyttöjen takia on huolestuttavaa, että aikuiset naiset eivät kykene hyväksymään itseään sellaisena kuin luonnollista on. Niin kuin Elonkerjuun viulisti Johanna Koivu Facebook-sivuillaan toteaa, yhä nuoremmat tytöt kärsivät kohtuuttomista ulkonäköpaineista ja sairastuvat siksi syömishäiriöihin. 

Median pitäisi muuttua, ilman muuta. Olisi enemmän kuin suotavaa, että mainoksissa käytettäisiin normaalipainoisia naisia nälkäkurkien sijaan ja lehdissä haastateltaisiin muitakin kuin raakellignelleitä. Mutta ennen muuta äitien ja muiden läheisten naisten pitäisi uskaltaa suhtautua itseensä ja kanssasisariin armollisemmin. Ei sen niin väliä, vaikka harmaata pukkaa ja sibeliukset ilmestyvät silmien väliin. Pääasia on, että voi hyvin ja nauttii elämästä. Naapurin erjan ja työpaikan annan arvostelemisestakin pitäisi päästä eroon, vaikka heidän elämäntapansa ei kohtaisikaan omia arvoja.

Naisilla on kummallinen tapa kääntyä toisiaan vastaan. Pitäisi pitää yhtä. Kehua kaveria - ja itseä. Pitäisi muistaa se, mikä ihmisessä on hyvää. Panostaa vahvuuksiin. Ehkä näillä eväillä päästäisiin eroonylettömistä ulkonäköpaineista. Sitä lienee turha odottaa, että mediatalot tarttuvat toimeen ensin. Kas, kun sitä myydään, mitä ostetaan.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Hinnasta viis

Niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessakin mediassa on viime päivät kohuttu helsinkiläisravintolan veden kalleudesta. Kansa ei purskuttamatta niele 1,5 euron hintaa. Eikä pidäkään niellä, etenkin kun ravintoloitsija Hans Välimäki kommentoi asiaa varsin ylimielisesti. Myös Michelin-tason kokin pitäisi muistaa, että ravintolan pyörittämisessä kyse on ennen muuta asiakaspalvelusta. Hyvä ruoka on vain osa sitä, vaikka toki erinomaisen tärkeä sellainen. Toinen tärkeä osa on asiakasviestintä. 

Kävin huvikseni kurkkaamassa Midhillin ruokalistaa. Niin, Midhillissä persiillään eivät ole ainoastaan hinnat (henkilökohtaisesti voin maksaa esimerkiksi suodatetusta tai lähdevedestä jonkin verran, mutta hanavesilasillisesta 1,5 euroa on kyllä liikaa). Ruokalista vilisee kielivirheitä ja -kökköyksiä. Luulisi tuollaisia hintoja pyytävällä yrityksellä olevan varaa kielenhuoltajan palveluihin. 

Sama ilmiö pisti silmääni jyväskyläläisen ravintola Pöllöwaarin Facebook-sivuja tutkaillessani. Ravintola mainostaa itseään Jyväskylän parhaana ravintolana. Ruokansa ja palvelunsa perusteella se sitä varmasti onkin. Yrityksen kirjallinen asiakasviestintä sen sijaan ei vakuuta. 

En varsinaisesti epäile sen enempää Midhillin kuin Pöllöwaarinkaan ruoan laatua, mutta huolittelematon kieli vaikuttaa valitettavasti molempien yritysten imagoon negatiivisesti. Vaikka kyseessä on pieni yksityiskohta kokonaiskonseptissa, minulle - ja uskoakseni suhteellisen suurelle joukolle ihmisiä muutenkin - tuo yksityiskohta on merkittävä. Voipa vilahtaa mielessä, että jos tällaisessa asiassa luistetaan, mitenkähän lienee muiden "pienten" yksityiskohtien laita. Jos tulee valinnan paikka, menen ilman muuta sellaiseen ravintolaan, jonka menu ei vilise yhdyssana- ja välimerkkivirheitä.

En ole mikään ruokahifistelijä eikä minua ole vaikeaa miellyttää ruoan suhteen. Itse asiassa olen pitänyt useimmista ravintoloissa syömistäni annoksista, vaikka toki toisissa ravintoloissa ruoka on ollut parempaa kuin toisissa. 

Muissa asioissa olen ronkelimpi. Mielestäni ravintolan taso mitataan paitsi ruoan maussa, sopivassa hinta - laatusuhteessa, palvelussa ja wc-tilojen siisteydessä sekä kirjallisessa viestinnässä. Kolmeen ensimmäiseen ravintolat panostavat yleensä eniten, siksi kaksi viimeksi mainittua ovat todellisempi laatutesti. Ja - niin kuin tästäkin tekstistä käy ilmi - kallis ei näemmä todellakaan aina merkitse samaa kuin tasokas.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Ihme ja kumma


Perheen miesväki lähti mökille viettämään isä - poika -laatuaikaa. Minulla olisi tilaisuus (työpäivien jälkeen) puuhastella mitä ikinä keksinkin, ja kaikenlaista tekemistähän sitä olisikin niin kotona kuin puutarhassakin. 

Mitä sitten teen? 

Pyörin autiossa kodissa orpona, en muista syödä (paitsi tänään ystävien kanssa kaupungilla, röyh), en mennä nukkumaan, aamulla melkein lukitsin itseni lehdenhakureissulla oven taakse, pyykit roikkuvat toista päivää kuivina pyykkitelineellä ja puhtaat astiat koneessa. En vain saa aikaiseksi tarttua toimeen. Mieluummin katson televisiota, luen, kuuntelen musiikkia, surffailen netissä.

Heti, kun rutiiniin tulee muutos, menevät pasmat sekaisin. Ihme ja kumma.

Yritän olla syyllistymättä ja vain nauttia tästä hiljaisuudesta ja laiskuudesta, saahan sitä silloin tällöin olla tekemättä mitään. Sitä paitsi työasioissa olen saanut viime päivät vaivata aivojani taas niin, että illalla tietää tehneensä hommia. Tykkään, kuulkaa, tykkään kovasti.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Huhtikuussa humputtelin, toukokuussa toppuuttelin

Huhti- ja toukokuun ostoksia ja samalla ostospäiväkirjan kuukausiyhteenvedot:

Huhtikuu

Vihreä kevättakki, Zizzi, 69,90 €
Mustat leggingsit, Zizzi, 29,90 €
Koruja, Simpsakka, yht. 90 €

yht. 189,80 €


Toukokuu

Raidallinen t-paita, Lindex,17,95 €
Farkut, Lindex, 49,95 €
Musta takki, kirppari, 20 €
Korvakorut, Hilpe-koru, 6 €
Ruskeat puuvillahousut, Zizzi 19,95 €
Mustat kangasballeriinat, Citymarket, 16,95 €

Yht. 130,80 €

Kysyttävää? Kommentoitavaa? 

Omia menoja

Olen aivan lähiaikoina lukenut, kuullut tai osallistunut neljään eri keskusteluun, jossa koulutetut, itsenäiset ja modernit naiset kauhistelevat sitä, miten hirveän vaikeaa äidin on irrottautua kotoa viettämään aikaa esimerkiksi ystävien kanssa tai harrastamaan. Perheelliselle miehelle omat menot eivät ole mikään ongelma, sen kun menevät, mutta naiseuteen kuuluu uhrautuminen. Sellaista se vain on.

Kyllä ei ole.

Minulla on noin 7,5 vuoden kokemus äitiydestä, enkä ollenkaan ymmärrä, mistä tuollaiset puheet kumpuavat. Tietenkin imettävä äiti on sidotumpi lapseen, mutta keskimäärin imetys on ohi vuodessa. Senkin tiedän, että perheellisen ei aina tee mieli lähteä yömenoihin samalla tavalla kuin sinkun tai lapsettoman. Etenkin pieni vauva vetää puoleensa niin, että varsin mieluusti sitä on hänen luonaan aina kun vain mahdollista. Mutta sitä ajatusta en jaa, etteikö nainen voisi jatkaa harrastuksia, ystävien tapaamista tai viihteellä käymistä niin halutessaan. 

Lähtemisen vaikeus ei liity naiseuteen tai äitiyteen vaan parisuhteeseen.

Ensinnäkin pitää katsoa, minkälaisen miehen lapselleen isäksi valitsee. Vastuuttoman retkun kanssa perheen perustettuaan voi olla varma, että omat menot on menty useiksi vuosiksi, elleivät sitten isovanhemmat tai muu tukiverkko auta. Mutta kun pariutuu kunnollisen ja vastuullisen ihmisen kanssa, ei tarvitse olla saatavilla joka sekunti. Minulle ainakin on äärettömän tärkeää, että voin luottaa puolisooni. Vaikka olen poissa kotoa, tiedän, että lapsi ei jää heitteille.

Mies ei tee asioita samalla tavalla kuin nainen, äiti. Vaatii naiselta tietoisia päätöksiä antaa miehelle tilaisuuden tehdä asiat omalla tavallaan. Voi olla, että isän ja lapsen yhteinen arki on varsin erilaista kuin äidin organisoima arki, mutta se ei tarkoita, ettei isä osaisi huolehtia jälkikasvustaan. 

Joskus myös tuntuu, että Suomen mittakaavassa tasa-arvon suurin este ei nykyisin enää ole patriarkaatin harjoittama naisten sortaminen vaan naisten harjoitama miesten kykyjen aliarvioiminen tietyissä asioissa. Jos äiti antaa tuoreen isän jatkuvasti ymmärtää, ettei tämä osaa vaihtaa vauvan vaippoja oikein, ei nukuttaa, pukea tai syöttää lasta oikein, ei kai tarvitse ihmetellä, jos miestä ei kiinnosta. Eikä mies opi harjoittelematta. On turha itkeä parin - kolmen vuoden kotonaolon jälkeen sitä, kun mies ei pärjää lasten kanssa, vaan kaikki pitää tehdä itse. On suorastaan rikollista ulkoistaa isä äidin pikku apulaiseksi. Kaikille osapuolille hyväksi, jos isän ja lapsen suhde saa mahdollisuuden.

Minulla on tapana potea huonoutta milloin mistäkin asiasta. Tämäkin aihe aiheutti ensiksi piston sydämessäni: olenko sittenkin huono äiti, kun käyn omissa menoissani hyvällä omallatunnolla? En ole koskaan kokenut kotoa irrottautumista vaikeaksi. Totta kai ikävöin kotijoukkoja, jos olen pitempään pois heidän luotaan, mutta hetkeäkään en ole tuntenut syyllisyyttä. Onneksi järjen ääni voitti tälläkin kertaa nopeasti. Minulla on vain ja ainoastaan syytä olla ylpeä perheestäni, jossa tasa-arvo on arkipäivää eikä pelkkiä korulauseita.

P.S. Tiedän vaahdonneeni tästä aiheesta ennenkin. Mutta kun en lakkaa ihmettelemästä...

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Unelma onnesta

Kaikki pikkutytöt haaveilevat prinsessan elämästä. Olisi oma poni, paljon kauniita mekkoja, kimalteleva tiara ja sitten joskus löytyisi prinssi ja puoli valtakuntaa. Oi onnea!

Tänään avioituva naapurimaan prinsessa Madeleine puolestaan on koko ikänsä haaveillut taviksen elämästä. Jossain lehtijutussa mainittiin hänen kertoneen olleensa kaikkein onnellisimmillaan hevostalleilla, joissa prinsessa pantiin talikon varteen lantaa luomaan siinä missä muutkin hevostytöt. Nyt aikuisena sama onni on tainnut löytyä New Yorkista.

Toki prinsessan kohdalla taviselämä on suhteellinen käsite. Luksukseen Madeleinella ja puolisollaan lienee varaa jatkossakin - tavallisuus tarkoittanee sitä, ettei tarvitse koko ajan olla suurennuslasin alla ja kuvattavana niin kuin Ruotsissa.

Prinsessojen - Madeleinen toiveen tavallisesta elämästä jakaa ainakin Norjan prinsessa Märtha Louise ja Monacon prinsessa Stephanie - ajatukset herättävät pohtimaan sitä, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Ilmeisesti ei ainakaan maallinen mammona, kimalle ja krumeluuri tai se, että voi viettää elämäänsä tekemättä mitään "oikeaa työtä" elantonsa eteen. Edes julkisuus ei ole se juttu.

Onni taitaa sittenkin koostua siitä, että saa rakastaa ja on rakastettu ja että löytää elämälleen mielekästä sisältöä. Pelkkä oleminen ei tee onnelliseksi. Eikä raha.

Toivon sydämestäni, että Madeleinen unelma onnesta toteutuu ja hän saa elää sellaisen elämän kuin itse haluaa. Elämä prinsessana - etenkin kruununperillisen pikkusisarena - kuulostaa minun korviini ainakin kamalan ahdistavalta kultaiselta häkiltä. En ollenkaan ihmettele prinsessojen kaipuuta pois sellaisesta.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kuinka lapselle aiheutetaan traumoja


Kas näin aiheutetaan lapselle traumoja.  Kyllä, kala kolkattiin, verestettiin, perattiin ja fileoitiin lapsen nähden. Luultavasti 7-vuotias osallistuu myös fileiden paistoon - ja etenkin syömiseen sitten, kun aika on.