Unisex

Kiertelin tänään kaupungilla käydessäni muutamassa vaatekaupassa. Totta kai eksyin myös lastenvaateosastoille, jospa löytäisin myös lapselleni jotakin mukavaa. Ja katin kontit! Yli 120-senttisille pojille on tarjolla melkein pelkkää mustaa, harmaata, tummansinistä, armyvihreää... on pääkalloa, örkkiä, lieskaa - kaikkea niin ankeaa, että melkein itkettää ajatuskin pukea iloa ja elämää pursuavaa viisivuotiasta sellaisiin vaatteisiin.


Kaikeksi onneksi on tämä uusretromuoti! Jos hyvin käy, vielä muutaman vuoden ajan löydän näiden merkkien mallistoista  lapselleni värikkäitä vaateita, joissa kuviot ovat sopivan lapsekkaita - mutta vain, jos suostun maksamaan itseni kipeäksi. Tai no, kallis on kai suhteellinen käsite. Mutta minusta lähemmäs kolmekymppiä lapsen T-paidasta nyt vain on liikaa. (Pulitan sen kiltisti.) Ja sitten, nopeammin kuin huomaankaan, tulee se hetki, ettei rahakaan auta. Toivottavasti pojallani on siinä vaiheessa oma maku, sellainen, ettei hän edes huolisi iloisenkirjavaa trikoopaitaa ja punaisia housuja. Helpottaisi nimittäin äidin vieroitusoireita kummasti.


Lastenvaatteiden räikeä sukupuolittaminen värien (ja toki kuosien ja mallienkin) mukaan on aina kummastuttanut minua. Mistä johtuu ihmisten pakkomielle korostaa lapsen sukupuolta vaatteilla? Olisiko se oikeasti niin kamalaa, jos poikaa luultaisiin tytöksi tai tyttöä pojaksi? En kannata äärimmilleen vietyä sukupuolineutraalia kasvatusta. Toki lapselle kuuluu kertoa onko hän tyttö vai poika. Mutta stereotyyppisessä ajattelussa vaaleanpunainen ja sininen eivät ole vain värejä, vaan ne sisältävät lukemattomia piilomerkityksiä siitä, millainen on "oikea" tai "kunnollinen" tyttö ja poika. Tyttö on hempeä, rauhallinen, ei sottaa ja voi siksi käyttää vaaleita vaatteita - pojalla taas pitää olla tummaa ja kulutuksenkestävää, koska poika on raisu ja rapatessahan aina roiskuu.

Pakkosinisen ja -pinkin inhoni on kasvanut sellaisiin mittoihin, etten ole ostanut omalle lapselleni koskaan yhtään kokosinistä vaatetta (ellei farkkuja lasketa), enkä ihan heti olisi kummitytöllekään punaista, varsinkaan vaaleanpunaista, ostamassa. Kirkkaat perusvärit sopivat molemmille sukupuolille, ja niitä olen oman lapseni vaatteissa suosinut. Myös kuosit olen pyrkinyt valitsemaan unisex-periaatteella. Mielestäni olen ollut hyvinkin radikaali ja edistyksellinen kiertäessäni pääkallot ja monsteriörkit kaukaa.

Mutta onko ajatteluni sittenkään niin radikaalia kuin kuvittelen? Unisex-värit ja vaatteet ovat ehkä askel eteenpäin sillä tiellä, jossa lapsi saa olla ensisijaisesti oma persoonansa, ei niinkään sukupuolensa edustaja. On hyvä asettua vaikka sitten tällaiseen passiiviseenkin vastarintaan vanhanaikaisia sukupuolirooleja vastaan. Mutta tavoite on saavutettu vasta sitten, kun tyttö voi rauhassa pukeutua pinkkiin hörhelöön ilman, että häneltä odotetaan pukeutumisensa perusteella tiettyä käytöstä. Tai kun poika saa olla rauhassa hiljainen haaveksija ilman, että hän joutuu kokemaan olevansa erilainen poika. Jos tämä tavoite joskus saavutetaan, voidaan minun "radikalismilleni" nauraa. Ja se on hyvä se!