perjantai 30. marraskuuta 2012

Henkinen mummo


 Eilen ilmestyneessä Me Naisissa oli juttu henkisestä mummoudesta. Ilmiö on sukua elämän leppoistamiselle elikkäs downshiftaamiselle sekä kotoilulle. Löysin jutusta täysin itseni. Hämmentävää. Ihanaa. Tälle oireyhtymälle on joku nimikin!

Henkinen mummoilu on marjastusta, säilömistä, pullanleivontaa, sukankutomista, lukemista ja yhteistä aikaa ystävien ja perheen kanssa. Ei puhuta laatuajasta, vaan mahdollisimman paljosta ajasta. Rauhasta. Se on vastaisku bling-bling-elämälle, baarerissa näyttäytymiselle, itsensä ylettömälle puunaamiselle, langanlaihalle naisihanteelle, kiireiselle työelämälle ja noin miljoonalle harrastukselle. 

Henkisen mummon mielestä rentouttavinta on koota ystävät yhteisen ruokapadan ääreen tai järjestää ompeluseuroja, joissa käsitöiden tekeminen ei ole Se Juttu. Mummolla on aikaa pysähtyä katselemaan oravien pesäntekoa, lasten leikkejä ja käpertyä sohvannurkkaan kuuntelemaan, kuinka tuuli ulvoo nurkissa.

Mummolassa on verkkainen tunnelma, äänekkäästi raksuttava seinäkello, merisää radiossa ja rusinasoppaa mukissa. Mummolassa tuoksuu tuoreelle rieskalle, puhtaalle pyykille ja kamfertintipoille. Mummolassa on aina kesä. Mummola edustaa rauhan ja turvan tyyssijaa. Ennen muuta mummola on mielentila, jota moni ruuhkavuosiaan elävä kaipaa arjen vastapainoksi. Pidemmälle vietynä mummoilu on elämäntapa, josta tulee lyhyiden tuokioiden sijaan pysyvä osa arkea. Vähennetään työntekoa, jotta aikaa jää elämästä nauttimiseen ja opetellaan nauttimaan pienistä arkisista asioista: makaronilaatikosta, syyssateesta, postikorttien kirjoittamisesta. Elämyksiä varten ei tarvitse matkustaa NEw Yorkiin tai hypätä benji-hyppyä.

Moni haluaa mummolatunnelmaa kotiinsakin. Me Naisetkin muistuttaa, että koti on nykyisin tärkeämpi paikka kuin vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Kotia laitetaan ja sisustetaan hartaudella. Kun kotiin on panostettu, siellä myös viihdytään. Kotona tehdään kotiasioita. Ja koska maailmanmeno on muuten aika hektistä ja kuormittavaa, tekee mieli pysähtyä yksinkertaisten asioiden ääreen. Sellaisten kuin pullataikina tai sukantekele. Kaipuu mummoiluun näkyy monissa blogikodissakin. Vanhat tavarat ovat arvossaan, ja moni haluaa luoda kotiinsa rustiikkisen tunnelman. Räsymattoja, vanhoja astioita ja sen sellaista löytyy omastakin kodistani. Niin kuin monesta muustakin ikätoverini kodista. 

Mummoilu on myös  oiva keino säilyttää suomalaista kansanperinnettä. Olisi kauhea ajatuskin, että kiinalaislapset tekisivät meidän lasten villasukat. Vaikka vieläkin odotan rohkeudenpuuskaa tarttua oman kutimeni kantapääntekoon, aion opetella sen vaikka mikä tulisi. Olenhan henkinen mummo.


P.S.Vielä ehtii osallistua arvontaan!

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Hulluus on levinnyt, ja toivottavasti leviää lisää

Eilinen Helsingin sanomat uutisoi kohusta, jonka ruotsalaiset lelukuvastot ovat maailmalla synnyttäneet. On nimittäin niin, että kuvastoissa ei enää kategorisoida leluja sukupuolen mukaan tyttöjen ja poikien leluiksi, vaan niiden sivuilla nähdään poikia leikkimässä nukeilla ja leikkikeittiöllä ja tyttöjä leikkipyssyt käsissään. Lisäksi tytöt ja pojat leikkivät yhdessä!

Itse meinasin puhjeta hurraa-huutoihin uutisen nähdessäni. Vihdoinkin! Kaikkialla ei olla yhtä innostuneita. Kuvastot ovat nousseet uutiseksi niin
Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa kuin Venäjällä ja Kiinassakin. "Hulluus on levinnyt läpi lännen", nettikeskusteluissa kauhisteltiin. 

Sukupuolineutraalit lelukuvastot nähdään merkkinä ylikorrektista ja äärivasemmistolaisesta yhteiskunnasta. Ilmiö on paheksujien mielestä "aivan sairasta". 

Olisihan se omituista, jopa sairastakin, jos tytöistä yritettäisiin tehdä poikia ja päinvastoin. Sukupuolettomuus ei sekään ole sen terveempi lähtökohta. Sukupuolisensitiivisyydessähän ei ole kyse kummastakaan. Vaan siitä, että, että ihmiset - myös lapset - saavat olla sellaisia kuin ovat. 

Jos poika halua leikkiä nukella tai tyttö pyssyllä, ei kyse ole missään mielessä päiviteltävästä asiasta. Ihmiset ovat erilaisia. He leikkivät erilaisia leikkejä eri tavoilla, harrastavat ja opiskelevat erilaisia asioita ja päätyvät aikuisena erilaisiin ammatteihin. Sukupuoli ei saa - tai se ei saisi - olla esteenä, kumpaankaan suuntaan. Valitettavasti tereotypiat istuvat sitkeässä.

On hienoa, että takapajuisen oikeistopopulismin noususta huolimatta yhteiskunnasta kuuluu järkeviäkin vastaääniä. Maailma menee eteenpäin, vaikka sitten pienen pienin askelin. Lelujättien kuvastot eivät ole niitä pienimpiä, vaikka älliseltään siltä ehkä vaikuttaakin. On hienoa, että länsinaapurimme näyttää mallia siitä, kuinka olla luokittelematta ja kategorisoimatta pieniä ihmisiä ja heidän kiinnoostuksenkohteitaan. Vanha koira ei ehkä enää opi uusia temppuja, mutta uusi polvi imee vaikutteta itseensä kuin kylpysieni vettä. 

Tämän "hulluuden" jos minkä soisin leviävän laajalle ja tarttuvan ihan kaikkiin.

 

tiistai 27. marraskuuta 2012

Fanikulttuuria

Pohdiskelin tuossa päivänä eräänä... ja toisenakin. Ja kirjoitin Nollapiseeseen jutun faniudesta. Täältä se löytyy, olkaa hyvä!





Koulun ikkunat auki yhteiskuntaan!

Mihin minä opettajan tössä eniten väsähdin? Oppilaiden motivaation puutteeseen. Siihen, että vaikka minkälaisia sirkushuveja olisi tarjoillut, aina oli jollakin jotakin vastaansanomista. Puhumattakaan siitä, että koulun ensisijainen tehtävä ei mielestäni ole tuottaa sirkushuveja, vaan opettaa elämän kannalta hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Tärkein asia, mitä oppilaille halusin ja haluaisin edelleenkin on antaa yksittäisten asioiden sijaan oppimisen iloa, halua ja kykyä.

Eilen Helsingin Sanomien verkkosivuilla julkaistiin toimittaja Jani Kaaron kolumni, jonka mukaan koululaitoksen menetelmät ja tavoitteet ovat aikansa eläneitä. Siinä syy koululaisten pahoinvointiin ja koulussaviihtymättömyyteen. Koulun pitää Karon mukaan muuttua, ei lasten. 

Väitteensä tueksi Kaaro esitteli intialaisen kasvatustutkijan tutkimustuloksia siitä, kuinka lukutaidottomat slummilapset kokeilemalla oppivat muutamassa viikossa käyttämään tietokonetta sekä amerikkalaisen Sudbury Valley Schoolin (SVS) toimintaa. Koulun lähtökohtana on, että lapset saavat tehdä mitä haluavat. Koulussa ei ole luokkia, opetusta, kokeita tai läksyjä. Kaikki lähtee lapsen omasta kiinnostuksesta. Jos haluat käyttää päiväsi pelaamalla tietokonepelejä, saat tehdä niin. Jos haluat kalastaa, maalata tai soittaa, sekin sopii. Opettajan tehtävänä on auttaa asioissa silloin kun oppilas apua tarvitsee. 

Niin uskomattomalle kuin se kuulostaakin, SVS:n metodi toimii Kaaron mukaan. Tutkimukset ovat kuulemma osoittaneet, että koulun käyneillä on suunnilleen samat tiedot ja taidot kuin niin sanotun normaalin koulutuksenkin saaneilla. Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka tämä temppu oikein tehdään.  Onko todellakin niin, että intohimoinen urheilija tai konsolipelaaja tulee paneutuneeksi Kiinan uskontoihin, yhteyttämiseen, yhtälöpareihin, korroosioon ja länsimaisen kirjallisuuden historiaan, jos häntä ei hoputa tai edes ohjaa noiden tietojen suuntaan vaan antaa täyden vapauden.

Kolumnia lukiessani kansankynttilä minussa ensin suuttui. Millaisia kansalaisia kasvaa sellaisista, jotka saavat aina tehdä mitä huvittaa ja oppivat siihen, että aina pitää olla kivaa? Ajatuskin pöyristyttää, sillä elämä ei ole aina kivaa. On velvollisuuksia.

Sitten mieleeni juolahti vuosien takaa tuttavan kommentti leikkipuistossa. Kökimme hiekkalaatikon reunalla paimentamassa jälkikasvuamme. Tuttava totesi, ettei oikeastaan olisi halunnut lasta, mutta suostui miehensä tahtoon, koska lapsia kuuluu tehdä. Sama nainen sanoi, että yöheräilyt tappavat hänet ja ainoa motivaatio opettaa lapselle esimerkiksi pöytätapoja on se, ettei hän äitinä jaksa katsoa sotkemista. Muuten on ihan sama, mitä, milloin ja millä tavalla lapsi syö. Ja niin edelleen. 

Opetammeko tosiaan kouluissa oppilaita toimimaan velvollisuudesta? Panostetaanko opetuksessa riittävästi oppilaiden motivointiin? Mitä koulu oikeastaan haluaa opettaa? 

Kun tarkastelee näitä kysymyksiä ja koulun arkea realistisesti, on pakko todeta Kaaron olevan oikeassa. Koulussa opetetaan ennen muuta kuuliaisuutta, täsmällisyyttä, kiltteyttä. Luovuus, motivaatio, itseohjautuvuus ja argumentaatiokyky tulevat kaukana takana. Jos tulevat.

Silti on vaikeaa kuvitella, että olisi koulua ilman sääntöjä ja minkäänlaisia rajoituksia. En usko, että täysi vapaus on mahdollista kuin hyvin pienissä ja suljetuissa yksiköissä. Ja minkälainen olisi yhteiskunta, jossa olisi lähes pelkkiä taiteilijoita, muusikoita ja yrittäjiä? Kuka siivoaisi julkiset tilat, hoitaisi vanhukset, ajaisi taksia? Kuka tekisi tehtaassa teidänkin perheen ruoat tai järjestäisi kaupassa suklaapatukat hyllyihin? Sellaistakin mietin, että emme varmaankaan eläisi itsenäisessä ja rikkaassa hyvinvointivaltiossa, mikäli isovanhempiemme sukupolvi olisi halunnut tehdä vain mukavia ja motivoivia asioita.

On tärkeää pohtia ja keskustella, millaisia kansalaisia haluamme lapsistamme ja nuoristamme kasvattaa. Ajatus tahdottomasta ja velvollisuudentuntoisesta suorittajasta on ahdistava. Toisaalta en myöskään usko täydelliseen vapauteen ja rajattomuuteen. Ihmismieli vain on sellainen, että yhteisöissä toimimiseen tarvitaan sääntöjä. Elämässä myös tulee eteen tilanteita, jolloin omasta mukavuudenhalusta on tingittävä. 

Palatakseni vielä hiekkalaatikon reunalle, en voi minäkään sanoa nauttineeni yöherätyksistä. Mutta minulla oli sisäinen motivaatio, koska olin hankkinut lapsen omasta halustani, en pelkästä velvollisuudentunnosta. Kykenin siis siirtämään hetkellisiä halujani useimmiten ihan hyvillä mielin, koska olin motivoitunut ja sitoutunut lapsen hoitamiseen. Minulle asiat eivät olleet "ihan sama". 

On täysin selvää, että oppiminenkin on helpompaa silloin, kun asiat kiinostavat eivätkä vain ihan sama tai EVVK. Mutta jos ja kun on opiskeltava sellaisiakin asioita, joiden hyödyn ymmärtää ehkä vasta aikuisena, opetusmenetelmät ainakin voisivat olla motivoivampia kuin nykyisin. Liikaa istutaan pulpetissa kuuntelemassa opettajaa, ollaan omassa pienessä koulukuplassa, jolla on valitettavan vähän tekemistä sen kanssa, mitä koulun seinien ulkopuolella tapahtuu. Pohtia sopii sitäkin, onko kaikki peruskoulussa opittava oikeasti tarpeellista ja tärkeää. Mitä sieltä voisi jättää pois ilman, että se vaikuttaisi arkielämään? Mitä sinne pitäisi lisätä? Mikä on opettajan rooli? Mikä sen pitäisi olla?

Kaaron esimerkki älypuhelimen käytön oppimisesta kokeilemalla versus ohjekirjasta pänttäämällä on valaiseva. Ikkunat pitäisi avata yhteiskuntaan, ja isolle sittenkin! Maailma ei ole jotakin, joka on koulun ulkopuolella, vaan koulun pitäisi olla osa maailmaa. Tekemällä, kokemalla ja osallistumalla oppii.

P.S. Muista arvonta

maanantai 26. marraskuuta 2012

Perintöasioita

Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemanjälkeisiä asioita. Ensin Vain elämää -tv-sarjasta sitkeäksi korvamadoksi jäi mielen perukoille Cheekin kappale Mitä tänne jää, jonka Erin Anttila tulkitsi ohjelmassa lumoavasti. Toisekseen luin Kantrti-lehden nettisivuilta Elonkerjuun kitarisin Simo Rallin samaa aihetta sivunneen kolumnin

Mitä minusta jää, kun kuolen? Mitä ihmisestä ylipäätään pitäisi jäädä jälkipolvia muistuttaman? 

Joku ponnistelee eläessään sen eteen, että voi jättää jälkeensä miljoonaomaisuuden, toinen panostaa maineen ja kunnian keräämiseen. Itselleni molemmat ovat suhteellisen vieraita ajatuksia. Olen niin kunnianhimoton ja epäekonominen ihminen, että maallisen mammonan keräämiseen en viitsi panosta. Taloudellinen hyöty ei riitä pontimeksi tehdä asioita ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Toisekseen olen kaikessa tekemisessäni korkeintaan keskinkertainen, niin ettei minusta tule kuuluisaa ikinä. 

Toki haaveilen siitä, että tulisin joskus vaikka sitten vahingossa ajatelleeksi jokusen järkevän ajatuksen ja että saisin vielä kirjoitettua sen ylöskin - ja muiden luettavaksi. Ennen kaikkea toivon, että minut muistettaisiin siitä, että kaikesta rikkinäisyydestäni ja viallisuudestani huolimatta sain kasvatettua lapsestani tolkun ihmisen. Se riittäisi minulle meriitiksi vallan mainiosti. Vielä, jos joku muistaisi minut ystävänään, olisin enemmän kuin onnellinen. Luultavasti minusta muuten ei tule jäämään kuin kasa kirjoja ja epämääräinen määrä keskeneräisiä kirjoitustöitä.

Enemmän kuin oma tai kenenkään muunkaan perintö minua askarruttaa se, mistä kumpuaa ihmisen tarve tulla muistetuksi. Onko kyseessä kuolemanpelko, jota lievitetään ajatuksella siitä, että kun lähden, jotakin jää ja osa itsestä sen mukana? Vai onko kyse narsistisesta tarpeesta tulla huomatuksi? Ihminenhän kamppailee koko ikänsä tietynlaisessa tarvitsevuuden ja yksilöllisyyden ristiriidassa: toisaalta halutaan kuulua joukkoon, toisaalta itseä pidetään erityisenä suhteessa muihin. Se mitä jää on tae siitä, että joku (ehkä) muistaa (hyvällä tai pahalla) sitten, kun minua ei enää ole.

Vaikka Rallin kolumni johdattiaa pohtimaan perintöasioita, sen kärki taisi kuitenkin olla jossakin muualla. Nykyajan ihminenhän jättää jälkeensä maallista omaisuutta enemmän kuin mikään aiemmista sukupolvista, siitä tuskin tarvinnee huolehtia. Mutta mitä jälkeemme jäävät tietävät siitä, mitä ajattelimme ja tunsimme? Siitä lienee Rallikin huolissaan.

Valokuvamuistot, sähköpostit sun muut dokumentit katoavat bittiavaruuteen pelottavan helposti. Mitkään varmuuskopiotkaan eivät takaa sitä, että niistä olisi iloa jälkipolville. Vai kuinka monen tietokoneesta löytyy vielä levykeasema ja ohjelma, jolla viime vuosituhannella kirjoitetut tiedostot tulevat ymmärretyiksi? Minun parin vuoden ikäinen graduni on vielä sellaisessa muodossa, että sen voi lukea sähköisestikin, mutta vanhempaa tuotantoa oleva proseminaari-työ on jo saavuttamattomissa. Jossakin tallessa lienee sen paperiversio, mutta muuten ne ajatukset olivat ja menivät. Ei sillä, että ne olisivat 
jotenkin kuolemattomia olleet. (Kuka oikeasti edes haluaisi lukea graduaan uudelleen?)

Ralli parjaa kolumnissaan sosiaalista mediaa metatodellisuutena, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten hyvinvoinnin kanssa. Itsensä mainostaminen ja tietoisuus kavereiden puuhista ei tee hänen mukaansa kenestäkään yhtään onnellisempaa. Niin. Toisaalta ja toisaalta. Facebook on toki oivallinen itsekorostuksen välinen jos sen niin ottaa. Toisaalta taas en osaa ajatella pelkkänä näennäispuuhasteluna. 

Miksi keskustelu kaverini kanssa nokikkain olisi sen todellisempaa kuin Facebookissakaan käyty keskustelu? Olisiko parempi jättää keskustelematta kokonaan?  Olen saanut juurikin Facebookin kautta yhteyden sellaisiin kavereihin, jotka ilman sosiaalista mediaa jäisivät tavoittamatta. En osaa siis ajatella digitaalista kulttuuria yksiseliteisesti pahana asiana, joka vain syö aikaa ja energiaa. En tiedä, mitä tekisin toisin, vaikka Facebookia ei olisi.

Itse ajattelen niin, että tulevaa tärkeämpää on tämä hetki. Yritän elää nykyhetken niin, ettei tarvitse jälkeenpäin katua. Ainakaan kovin paljon.





perjantai 23. marraskuuta 2012

Arvonta! Joululaulusuosikkisi?

Tarvitsen hiukan apua nyt. 
Mikä on sinun suosikkijoululaulusi? Miksi? Onko suosikki ollut sama, vai onko se vaihdellut? Entä löytyykö joululauluistakin jotakin tiettyä inhokkia? Miksi se ärsyttää?

Teen joululauluista juttua 
Nollapisteeseen ja tarvitsen hiukan itseäni laajempaa otantaa siihen, mitkä joululaulut kolahtavat suomalaiseen mielenlaatuun parhaiten. 
Kerro joululaulusuosikeistasi, -inhokeistasi ja -muistoistasi kommenttiboksiin. Vastanneiden kesken arvotaan 1.12. pieni, jouluinen yllätyspaketti. Toisen arvan saat, kun linkität tämän postauksen omaan blogiisi tai Facebook-sivullesi. Jätä linkityksestä erillinen kommentti.
Kiitos kaunis avustasi :)!
 
 

torstai 22. marraskuuta 2012

Harmaata

Ote tänään postilaatikkoon kolahtaneesta Anna-lehdestä: "Marraskuu on mehevä kuukausi. Luonto hehkuu murretun punaisena, keltaisena ja ruskeana." 

Missähän lumetodellisuudessa tuonkin kirjoittanut elää? Täällä päin Suomenniemeä on ollut suunnilleen toukokuusta asti tasaisen harmaata, ihan jatkuvasti. No, öisin on ihan sysimustaa, mutta päivät raahustavat siipeensä saaneena varisparvena eteenpäin. Hitaasti, apaattisesti. En melkein muista, koska taivas olisi ollut viimeksi sininen ja aurinko paistanut. Kai kesällä muutama aurinkoinenkin päivä oli, mutta niiden energiavarastot on käytetty viimeistä pisaraa myöten loppuun. Luonto ei todellakaan hehku. Hiljaisuus on painostavaa, apaattista.

Eikä luvassa ole yhtään parempaa. Alkuviikosta Facebookissa kiersi kuva yhdeksän päivän sääennusteesta, jossa luvattiin auringon pilkahtavan kai peräti pari kertaa koko viikolla - Lapissa. Muu Suomi selvitköön miten parhaaksi katsoo.

Olen aina rakastanut syksyä, mutta nyt on rakkaus kovalla koetuksella. Koskaan ennen kaamos ei ole tuntunut tältä, märältä hämähäkinseitiltä, joka takertuu kasvoihin, hiuksiin, vaatteisiin, mieleen. Mikään ei huvita. Tuntuu, että koko ajan väsyttää, yö ja päivä menevät samassa hämärässä. Ei tunnu pätkääkään jouluntulolta, vaikka kuinka yrittää hämätä itseään kynttilöillä ja muilla valoilla. Lapsi alkaa olla perin kypsä kuraleikkeihin. On kai saanut yliannostuksen sitä lajia. Luistimet ja rattikelkka sen sijaan kutkuttelevat. Ehkä ensi vuonna, täytyy todeta. 

Niin. Ehkä ensi vuonna aurinkokin paistaa ja taivas on taas sininen. Siihen saakka - täytyy sinnitellä.

Piristykseksi muutama kuva viime sunnuntain iltapäiväpuuhista:





 



keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Rakkaudesta suomalaiseen maitoon

Olen jo vuosia paheksunut missikisoja. Mielestäni niistä on tullut ihmisarvoa alentavia karjamarkkinoita, joilla on hyvin vähän tekemistä alkuperäisidean, mallikansalaisen, kanssa. Nykynuorille alusvaatteissa siellä sun täällä julkisesti keekoileminen tuntuu olevan pieni hinta siitä, että pääse julkkikseksi. Tekemään mitä? No, useimmat eivät kai tee juuri muuta kuin "ovat julkisuudessa".

Mutta vaikka ilmiö on kuinka vastenmielinen, ainakin missiehdokkaat ovat mukana omasta vapaasta tahdostaan. Toisin on lehmien laita. Valio on valjastanut lehmät mainoskampanjansa keulakuviksi järjestämällä lehmien missikisat! Muka-hauskassa Miss Muu -kisassa on mukana niin rauhallinen tarkkailija-Annikki, urheiluhullu Eloveena, sisukas Värssy kuin ennakkoluuloton Ylermikin. Kauniita eläimiä kaikki tyynni.

Mutta ketä Valio kuvittelee hämäävänsä? Että sirkustempuilla ja photoshoppaamalla saadaan ihmiset uskomaan, että lehmät eivät oikeasti olekaan tehotuotantoeläimiä, joiden elämä valjastetaan ihmisen tarpeiden palvelemiseen? Että navetoissa kokoontuu jos jonkinlaisia harrasteryhmiä ja pari kertaa talvessa mansikit pääsevät Viroon kylpylämatkalle rentoutumaan? 

Vaikka kannatan lämpimästi kotimaista maidontuotantoa ja maataloutta ylipäätään, tämän syksyn mainoskampanjassaan Valio on totisesti koetellut ainakin minun imelyydensietokykyäni. Mitä enemmän mainoksissa vilahtelee annikkeja ja tyynejä, sitä enemmän sitä alkaa miettiä eläinten todellisia elinolosuhteita suurnavetoissa. Vaikka Paasosen Heikki mitä väittäisi yhdessä Irma-lehmän kanssa, en usko, että juuri syömäni iltapalaviili oli valmistettu erityisen onnellisen lehmän maidosta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Lapsen oikeus

Lapsi ei tarvitse paljoa ollakseen onnellinen:

Rakkautta, rajoja, turvaa, aikuisten läsnäoloa, hyväksyntää omana itsenään. Ruokaa, juomaa, unta, ulkoilmaa ja liikuntaa. Mahdollisuuden leikkiä ja käydä koulua. Puhtaita, ehjiä ja riittävän lämpimiä vaatteita. Hammaspesun aamuin illoin.

Lapsi ei tarvitse kaiken maailman pelejä ja vempaimia tai kymmentä hienoa harrastusta, ei hienoja titteleitä vanhempien ansioluettelossa, viimeisintä muotia olevia vaatteita tai upouutta autoa. 

Lapselle riittää tavallinen arki. Siinä mielessä paljon parjattu Ihan tavallisia asioita -kampanja on täysin oikeassa. Mutta jos syrjäytymiskehitys on jo vauhdissa tai aluillaan, ihan tavallinen ei riitä. Tarvitaan epätavallisempia keinoja puuttua laiminlyönteihin, jotka aiheuttavat pahaa oloa.

Tänään on Lapsen oikeuksien päivä. Jokaisella maailman lapsella on oikeus onnelliseen lapsuuteen.  Tai pitäisi olla. Maailmassa on miljoonittain pelossa, nälässä, ikävässä ja epävarmuudessa eläviä lapsia. Tässä kohtaa katse kääntyy tietysti kehitysmaiden lapsiin, eikä lainkaan syyttä. Muistetaan silti, että Suomessakin on lapsia ja nuoria, joiden oikeus turvalliseen lapsuuteen ei toteudu. Muun muassa Iltalehti uutisoi tänään, että tukiperheistä on huutava pula.


maanantai 19. marraskuuta 2012

Mies eikä mikään

Tänään vietetään Miestenpäivää. Minä olen juhlistanut asiaa aiheuttamalla ilmeisiä traumoja yhdelle tulevalle miehelle. 

Asia on nimittäin niin, että poikani on vahvasti yhden asian harrastaja kerrallaan. Kun hän pari-kolmevuotiaana innostui Puuha-Petestä, kaikki leikit olivat pelkkää Puuha-Peteä; Palomies Sami -vaiheessa hän nimesi jopa perheen ruoat aiheeseen sopivasti. Tällä hetkellä on menossa metsästys - mikälieramboilu -buumi. Pyssyjä sun muita aseita vilisee leikeissä, piirroksissa - ja valitettavasti myös puheissa. 

Vaikka tiedän suhteellisen varmasti, että kyseessä on ohimenevä vaihe, tänään kiehui yli ja pahasti. Lapsi oli eskariporukan luontoretken päätteeksi intoutunut jauhamaan ties mitä puukko- ja tappamisjuttuja niin, että opet olivat joutuneet kolme eri kertaa asiasta huomauttamaan. Kun menin poikaani hakemaan, yksi hoitajista mulkoili minua erittäin pahasti. Tunsin olevani kelvoton kasvattaja, kun lapseni ei osaa pitää mielikuvitustaan kurissa.

Yritin jututtaa poikaa asiallisesti. Halusin tietää, mistä jutut ovat saaneet tällä kertaa alkunsa, puhuivatko muut samanlaisia - ja mitä oikeastaan oli puhuttu. Vastassa oli silkkaa jurotusta. Siitähän minä sydämistyin ja päätin takavarikoida lapsen kaikki aseisiin viittaavatkaan lelut. Viikoksi varastoon ja piste. Sanomaani vahvistaakseni lisäsin, että minkäänsortin pyssy- ja tappamispuheista viikon aikana perutaan karkkipäivä tulevalta lauantailta. Jos viikko menee hyvin, lelut - tai ainakin osan niistä - palautan ensi maanantaina. Jos ei, takavarikkoa jatketaan viikko kerrallaan.

On muuten vaikeaa selittää 6-vuotiaalle, miksi toimin niin kuin toimin. 

Inhoan henkilökohtaisesti kaikenlaisia aseita ja pyssyleikkejä sydämeni pohjasta, mutta olen toki Sinkkoseni lukenut ja tiedän, ettei lapsi ajattele niitä samalla tavalla kuin aikuinen. Lapselle taistelusankari ei merkitse silmitöntä joukkoteurastusta eikä hän ajattele oikeaa kuolemaa, vaan sankari edustaa nimenomaan sankaruutta, tietynlaisia supervoimia, joihin samastua. Se kuuluu monien poikien kehitykseen luonnollisella tavalla. Samoin tyttöjen maailmassa Barbiet sun muut saattavat edustaa aikuisen silmiin vastenmielistä naiskuvaa, mutta ei pikkutyttö ajattele nuken uhkeiden muotojen ja tuuhean hiuskuontalon seksististä funktiota, vaan rakastaa blingblingiä sen itsensä takia. 

Toki vanhemman on hyvä tarjota vaihtoehtoisia ja realistisempia nais- ja mieskuvamalleja lapselle. Silti en usko, että pyssy- tai barbieleikit ovat itsessään haitallisia, kunhan ne pysyvät sääntöjen mukaisina ja lapsi osaa puuhata muutakin. 

Tässä onkin suurin syy takavarikkoon. Aseintoilu meni pojaltani nyt yli. Tai ainakin se ylitti minun sietokykyni. On hyvä viheltää peli hetkeksi poikki ja saada muuta ajateltavaa. Ilmeisesti myös päiväkodin kasvattajien sietoraja ylittyi. Ymmärrän kyllä, että eskaripoikien joukkovilliintyminen mokomassa asiassa ei kuulosta siltä, sellaisessa ympäristössä haluaisi päiväänsä viettää. Sinänsä hiukan koomista, että ensin lasta moitittiin päiväkodissa liiasta herkkyydestä ja seuraavaksi sitten liian karskeista puheista. Ei siis kohden koskaan.

Palatakseni Miestenpäivään. Ei varmaankaan ole helppoa olla mies nykymaailmassa. Liian helposti sanotaan, ettei se ole mies eikä mikään, joka ei rakenna omaa taloa. Sanotaan myös, että pitää olla mies eikä mikään hiiri. 

Vanhat, stereoyyppiset käsitykset oikeasta miehisyydestä istuvat tiukassa. Ei saa itkeä, pitää olla kova, kilpailuhenkinen, urheiluhenkinen ja menestyä. Toisaalta pitää myös olla pehmeä ja tunteellinen, osallistua lasten ja kodinhoitoon, tarjota turvaa ja olkapäätä naiselle. Pitää olla sitä, ei saa olla tätä, kuuluu tehdä sitä ja tätä mutta ei missään nimessä tuota, jos on sattunut syntymään penis jalkojen välissä.

Miten tämän maailman saisikaan muuttumaan sellaiseksi, että ihmiset sukupuolestaan riippumatta saisivat olla omanlaisiaan? Herkkiä, rämäpäitä, humanisteja, matemaatikkoja, kotihiiriä ja maailmanvalloittajia. Jokaista tarvitaan.


 Herra 6 v.:n näkemys Termonaattorista

"Miestenpäivän juhlinnan tavoitteena on kiinnittää huomiota miesten ja poikien terveyteen, sukupuolten välisten suhteiden parantamiseen, sukupuolisen tasa-arvon edistämiseen ja myönteisten miesroolimallien korostamiseen vastapainoksi tiedotusvälineiden usean tarjoamille kielteisille mieskuville, jotka saattavat lannistaa poikia ja miehiä tuottamasta positiivista panosta läheisiin ja yhteiskuntaan. Miestenpäivänä kiinnitetään huomiota miehiin kohdistuvaan syrjintään ja juhlitaan tapahtunutta edistystä ja saavutuksia kuten miesten panosta yhteisöihin, perheisiin, parisuhteisiin ja lastenhoitoon." (Lähde: Wikipedia)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Se aika kuukaudesta

Painekattila, se minä olen. 

Keho ja mieli kireällä, valmiina räjähtämään. Sellaista se on, muutama päivä joka jumalan kuukausi. On taas se aika kuukaudesta

Ja sitten joku idiootti tutkija kehtaa väittää, ettei kuukautiskierto muka vaikuta mielialaan. Paskaa. Ei tosiaankaan tarvitse olla mikään einstein tajutakseen asioiden yhteyksiä. Sori vaan, tohtori Einstein.

Ensinnäkin. Kun PMS-oireet alkavat, minä alan pudotella tavaroita, kompastella, ihan kaikkea. Kömpelyyteni lisääntyy niin, että kotiväki alkaa huomautella asiasta. Kirjoittaessani käsialani muuttuu; näppäimistöllä sormet eivät millään tahdo osua oikeille näppäimille. 

Toisekseen alan siivota lähes pakonomaisesti. Eikä vimma tosiaankaan rajoitu vain siivoamiseen, vaan messuan perheen miesväelle milloin tiskipöydän puhdistamisesta, milloin oikeaoppisesta kenkien sijoittelusta eteisessä. Tajuan itsekin olevani aivan naurettava, mutten kerta kaikkiaan voi ketutukselleni mitään. 

Kolmanneksi kestän epämääräisiä lupauksia ja suunnitelmia tavallistakin huonommin. Haluan pysyä aikataulussa, olla jämpti ja huolellinen ja ärsyynnyn silmittömästi, jos kohtaan hällä väliä -asennetta. Olen piikikäs ja pisteliäs sanomisissani, tarkoittamattani. Usein käy niin, että havahdun yhtäkkiä siihen, että sanon jollekin jotakin, mitä tämä ei todellakaan ansaitsisi ja mitä en ollenkaan ajattele. Tuntuu, että saan jatkuvasti olla pyytelemässä anteeksi käytöstäni. Hävettää. Huumorintajunikin tuntuu katoavan hormonihuurujen alle; toisaalta liikutun melkein yhtä helposti kuin raskausaikana. Bussiaikatauluille en sentään ole itkenyt kuin silloin.

Sitten tulee migreeni. Tai ainakin sen uhka leijuu pään päällä koko ajan. Lääkettä pitää syödä - niin inhottavaa kuin se onkin - varmuuden vuoksi ja ehkäisevästi. Milloin auttaa, milloin ei. Kerran olen päässyt kaupungilta kotiin keskellä kirkasta päivää melkein poliisisaatossa, niin pahat auraoireet iskivät kaupassa. 

Ja viidenneksi: iskee silmitön makeanhimo. Tuntuu, että tulen hulluksi, ellen saa makeaa: karkkia, suklaata, jäätelöä... kaikki käy. En tietenkään anna mielihalullejatkuvasti periksi, mutta kokonaan ilman makeaa oleminen on PMS:n aikaan mahdotonta. Eniten makean syömistäni rajoittaa se, että mitä enemmän sokeria syön, sitä varmemmin ja pahempi migreenikohtaus iskee. 

Jos näitä kaikkia selkeitä muutoksia ei voi selittää hormonitoiminnalla, niin millä sitten? Kysyn vaan. Mikään kulttuuri ei selitä sitä, että tasaisin väliajoin muutun hormonihirviöksi, joka saa purra kieleensä ja laskea miljoonaan monta kertaa päivässä ja silti joutuu tuntemaan itsensä norsuksi posliinikaupassa sekä henkisesti että fyysisesti. 

Jos kyse olisi kulttuurisidonnaisista naisena olemisen paineista, eivätkö ongelmat seuraisi mukanani päivästä toiseen? Mikä järki siinä on, että ne muka kasautuisivat vain tiettyihin päiviin tasaisin väliajoin?

Olen oppinut auttamaan itseäni ja vähentämään PMS-ketutusta. Liikunta auttaa, nimenomaan ulkoilmassa liikkuminen. Hiki pitää tulla! Myös piikkimatolla makoilu helpottaa oloa. Lisäksi muutun äärimmäisen hellyydenkipeäksi, vaikka toisaalta myös ärsyynnyn helposti läheisyydestä ja kaipaan omaa aikaa ja rauhaa erityisellä tavalla. 

Eikä mitään niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin: ainakin meillä on kerran kuukaudessa siistiä. Joskus pelottaa ajatella, mitä sitten tapahtuu, kun hormonimyrskyt laantuvat.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Elämää, ei sen vähempää

Minua ja tuhansia muita katsojia on pitkin syksyä liikuttanut ja sykähdyttänyt Nelosen musiikillinen viihdeohjelma Vain elämää, jossa seitsemän suomalaista musiikkitaivaan tähteä viettävät yhteisen viikon. Tuona aikana artistit paitsi puuhailevat yhdessä kakenlaista, myös kertovat elämästään ja versioivat toistensa tunnettuja kappaleita.

Formaatti on nerokas ja henkilövalinnat onnistuneita. Musiikkityylien ja persoonallisuuksien kirjo on lavea. Vaikka ohjelman artistit Jari Sillanpäästä Katri Helenaan ja Neumanniin ovat kaikille tuttuja, silti jokaisesta oppii ihmisenä uutta. Julkisuuskuva ei toden totta kerro koko totuuta ihmisestä. Ja niitäkin, jotka henkilönä tai musiikkinsa kautta eivät ole itselle tuttuja, oppii ymmärtämään.

Kaikista mukana olevista olisi paljonkin kerrottavaa, kommentoitavaa ja ihasteltavaa, mutta jotta teksti ei paisuisi kilometrien mittaiseksi, tyydyn ihastelemaan eritoten tämän illan tähtenä loistanutta Katri Helenaa. 

On aivan käsittämätöntä, että nainen on tehnyt laulajan työtä lähes 50 vuotta! Ja ollut pinnalla koko ajan. Siinä sivussa on rakastuttu, eletty perhe-elämää, kohdattu kuolemaa, erottu, rakastettu, haudattu oma lapsi... ja silti kukaan ei voi olla valoisampi ja toiveikkaampi persoona kuin Katri. Kaikesta näkee, että suru on sydämessä syvällä, mutta Katri ei ole tyhjän päällä. Elämänkokemus, tukiverkko ja realistinen elämänasenne kantavat. Siksi hänellä on voimaa lohduttaa "ottopoikaansa" Jonne Aaronia, joka riipaisevan avoimesti kertoi omassa jaksossaan sisäisestä tyhjyydestä, siitä, kun elämällä ei ole suntaa. Katrin elämänasenteesta voi itse kukin ottaa oppia, aivan kuten muistaakseni Cheek sanoi ohjelmassa.

Katri Helenan musiikki on merkittävä osa omaakin sielunmaisemaani. Katri oli äitini suosikkiartisti ainakin silloin, kun itse olin lapsi. Jälleen kerran oli hämmentävää huomata, että osasin alusta loppuun ulkoa kaikki ohjelmassa esitetyt kuusi kappaletta. Vaikka en erityisemmin pidä iskelmämusiikista enkä Katri Helenan tavasta esiintyä, Katria ja hänen ääntään on pakko rakastaa.

Toinen huomioni kiinnittänyt asia ohjelmassa on artistien suhtautuminen uusiin asioihin. Ilmeisen neuroottinen Cheek nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle. Vaikka itse ainakin liitän hiphopiin rentouden ja hetekssä elämisen, niistä ei ole tietoakaan Jare Tiihosen sliipatussa olemuksessa. Ärsyttävää. Jari Sillanpää puolestaan ei pelkää nauraa itselleen. Hän jos kuka on hetkessä eläjä. Viis seurauksista! Jari on oivaltanut, että moka on lahja. 

Kaiken kaikkiaan Vain elämää on osoittanut, että suuretkin tähdet ovat ennen kaikkea ihmisiä, joilla on elämä elettävänään. Musiikki on ammatti, rakas asia, ilma jota muusikko hengittää, mutta se ei ole kaikki. Kun valot sammuvat ja keikka on ohi, artisti lähtee keittämään puuroa lapsille, maksamaan laskuja ja ostamaan kaupasta lenkkimakkaraa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu silloin olla tuijotettavana.

Kaikkia ohjelmassa esiintyviä artisteja yhdistää samantapainen herkkyys. Kun ohjelmaa katsoo, heistä jokaista haluaisi halata ja kiittää siitä ilosta ja tunnelmista, joita he musiikillaan välittävät ja luovat.


Jonne Aaronin  Lintu ja lapsi - kappaleen myötä toivotan hyvää viikonloppua!
 

Kahdeksan asiaa

Sain Hennalta Hemulin kirjahylly -blogista tunnustushaasteen. Kiitos!

Tehtävänä on kertoa itsestään kahdeksan asiaa. 

En tällä(kään) kertaa keksinyt mitään erityisen omaperäistä. Vaikka kannatankin tavallisten asioiden sijaan epätavallisia asioita, tässä tulee enemmänkin niitä tavallisia:

1. Olen hyvä innostumaan. Minulla on yleensä kesken yhtä aikaa monta kirjaa, käsityötä tai muuta väkerrysprojektia, keräilen kirjoja ja lehtileikkeitä aiheista, joista aion joskus kirjoittaa tai joihin aion muuten paneutua... valitettavasti en ole yhtä hyvä saattamaan kaikkia projekteja loppuun.

2. En ole koskaan ollut lentokoneessa. Syitä on neljä. Ensinnäkin pelkään korkeita paikkoja. Jo maailmanpyörä aiheuttaa vatsanväänteitä. Toisaalta, jos on kiinteä alusta, niin hyvin menee: näkötorneja rakastan, sillä niissä on lakeustunnelmaa. Toinen syy on ideologinen: lentomatkailu saastuttaa. Kolmanneksi olen elänyt aina pienellä budjetilla, joten ulkomaanmatkat ovat jääneet haaveeksi senkin takia. Ja viimeiseksi: en ole kaivannut minnekään kauas. 

3. Olen kuuhullu.

4.  Nelimarkan Hapanohutta ja Helapäätä, jälkiruoaksi Luoma-ahon leipomon munkkipossu. Kotoisinta ruokaa, mitä olla voi. Ajatuskin saa veden kielelle ja tipan linssiin.

5.  Paikassa nimeltä Jemma paljon kaikenlaista. Jemmailen tavaroita milloin minnekin, yleensä sillä tuloksella, etten löydä niitä enää.

6. Poden maiharikuumetta. 2000-luvun alussa hyvästelin vanhat ja rakkaat maiharini. Ajattelin, ettei enää koskaan tällaisia. Eipä.

7. Vanhin viherkasvini täyttää ensi kesänä 20 vuotta. Aika pitkä matka on kuljettu yhdessä. Olen ylpeä, että olen saanut pidettyä kasvin hengissä.

8.  Alias on lempilautapelini. Pitäisikin kerätä kavereita kasaan ja pitää peli-ilta...


Kuvassa eräs projekteistani. Siitä myöhemmin lisää.

Minulta tunnustuksen saavat


Kangaskorjaamolla -blogin Johanna
Variksen vuoden *J*
Kasiväylän kahvilan Nannas
Ei mennyt niin kuin elokuvissa -blogin Sanna

torstai 15. marraskuuta 2012

Räps räps - kirpparilta kotiin ja kotia






 Ja toisekseen:

Kesällä kirpparilta ostamani valaisin on nyt katossa, testimielessä:



Toisekseen hain verhokankaita testiin:




Alan vakavasti kallistua tuon Kameran puoleen... Saa kommentoida.


Nämä nyt olivat tällaisia räps räps -otoksia. Kameraa vaivaa selvästi joku, tulee yli- tai alivalottuneita kuvia... enkä ollut nyt kodistailaus-tuulellakaan. Seli seli.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Työasioita

Piti sitten tämäkin päivä nähdä, että olen Jyrki Kataisen kanssa jostakin samaa mieltä. Pääministerimme oli eilen muun muassa  Helsingin Sanomien mukaan huolissaan äitien pitkistä tauoista työelämässä. Esimerkiksi Ruotsissa nuoret aikuiset naiset osallistuvat työelämään aktiivisemmin kuin suomalaiset sisarensa. Ruotsalaisnaiset keräävät enemmän eläkettä vanhuuden turvaksi ja etenevät urallaan paremminpalkattuihin tehtäviin kuin suomalaiset. Ilmiö edistää tasa-arvokehitystä Ruotsissa ja jarruttaa sitä meillä. 

Jotakin tarttis teherä.

Kotiäidit ymmärsivät Kataisen avauksen (tahallaan?) väärin. Eilisen aikana nähtiin ja kuultiin huolestuneita kommentteja siitä, kuinka pääministeri haluaa pakottaa naiset töihin lusmuilemasta ja on tunkemassa lapset säilytyslaitoksiiin, jossa kaiken kukkuraksi hoidon taso on kelvotonta. Vakuutettiin kotiäitiyden olevan arvokasta työtä. Ja voi voi, kun raha se vain on, joka puhuu.

Tästähän uutisessa ei ole alkuunkaan kyse. Pääministeri on huolissaan naisten työmarkkinakelpoisuudesta ja sen vaikutuksesta tasa-arvokehitukseen. Tietysti kyse on Suomestakin, suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle Suomella ei ole varaa siihen, että iso osa työikäisistä naisista on työmarkkinoiden ulkopuolella. Mutta ennen kaikkea kyse on tasa-arvokehityksestä. Naiset jäävät muutenkin matalapalkkaisempiin töihin kuin miehet korkeammasta koulutustasosta huolimatta. Asemaa työmarkkinoilla ei tosiaankaan paranna se, että työelämästä ollaan pois jopa useita kertoja kolmen vuoden pätkiä.

Tietenkin lasten hyvinvointi on itseisarvo. Kaikkea ei voi mitata rahassa. Mutta tässä pääministerillä on tuhannen taalan paikka muuttaa Suomea. Tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Vanhemmuuden kustannukset on jaettava tasaisemmin molempien vanhempien kesken ja vanhempain- ja hoitovapaiden tasa-arvoisen jakamisen on oltava nykyistä helpompaa ja houkuttelevampaa. Mahdollisuuksia osa-aikatyön tekemiseen on järjestettävä nykyistä enemmän. Myös miehille. Ei nimittäin ole millään mittapuulla ajateltuna kohtuullista, että kotonaoleva äiti tarkoittaa samalla kahden edestä töitä paiskivaa isää. Lapsi tarvitsee molempia vanhempiaan ja molemmat vanhemmat lapsiaan.

Työelämän pitää joustaa ihmisten tarpeiden mukaan, niin ihmisetkin jaksavat ja pystyvät vastaamaan työelämän tarpeisiin. Ymmärrän hyvin, miksi pienten lasten vanhemmat haluavat olla lastensa kanssa kotona, jos vaihtoehtona ovat ylipitkät ja tolkuttoman kiireiset työpäivät, jotka vievät kaiken ajan ja energian. Kyllä sitä haluaa olla läsnä lapsensa elämässä - enkä puhu nyt niistä muutamasta tunnista, jotka jäävät hoitopäivän ja nukkumaanmenon väliin. Ne eivät yksinkertaisesti riitä. 

Jyrki Katainen puhuu mielellään uudenlaisesta Suomesta. Olisi hienoa, jos tulevaisuuden Suomessa jokaisella kansalaisella olisi tasa-arvoisilla työmarkkinoilla mielekästä työtä - mutta vain sen verran, ettei koko muu elämä jää elämättä. Ihmisen ei pidä joutua joko - tai -valintatilanteeseen vain siksi, että haluaa perheen. Suomi tarvitsee tulevaisuudessa toimivia työmarkkinoita. Nuorten aikuisten pitää taipua paitsi tekemään töitä, myös tekemään uusia työntekijöitä.


P.S. Eilen julkaistiin ensimmäinen Nollapisteeseen kirjoittamani artikkeli. Käy lukemassa Blogi - huvin ja hyödyn kimurantti liitto -teksti ja jätä tänne blogin kommenttiboksiin mielipiteesi tekstistä. Kiitos!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Jos et halua koko elämääsi ruodittavan julkisuudessa

älä koskaan antaudu suhteeseen Matti Nykäsen äläkä Mikael Jungnerin kanssa. Kummallakaan kun ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mitkä asiat ihmisen olisi hyvä pitää yksityisinä ja mistä sopii avautua julkisesti. Ensinmainitulta tosin ei villeimpinä vuosina varmaankaan kysytty lupaa kaikkeen julkaistuun. Jälkimmäinen herroista ainakin kuuluu olevan vapailla markkinoilla.

En ole koskaan kannattanut "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" -periaatetta. Totta kai onnensa saa näyttää! Mutta Mikael Jungnerin tavassa tehdä milloin rakkausvideoita, milloin erovideoita ja julkaista niitä internetissä on mielstäni vastenmielinen. 

Se, mikä on kahden ihmisten välistä, leväytetään kaikkien nähtäville. Kiitos vain, herra Jungner, en ole kiinnostunut sen enempää peniksesi koosta kuin tunteistasi puolisoasi kohtaan. 

Video voi olla kaunis rakkaudenosoitus. On silti vaikeaa ymmärtää, miksi se pitää levittää kaiken kansan katseltavaksi. Miksi tunteiden kertominen puolisolle ei riitä? Mikä osa egosta on jäänyt kehittymättä, jos julkisuudentarve on noin suuri? Omien sanojensa mukaan Jungner teki videon Facebook-ystäviensä lauantai-illan ratoksi. Hänelle ei ehkä juolahtanut mieleenkään, että ihmisillä on omakin elämä elettävänään, ja toisen yksityisten videoiden pakkotirkistely on yksinomaan vaivaannuttavaa.

Minä en ole nähnyt kumpaakaan Jungnerin kohutuista videoista. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi minun pitäisi olla niistä kiinnostunut. Ilmiönä Jungnerin toiminta silti kiinnostaa. Hän sanoo haluavansa tietoisesti murtaa julkisen ja yksityisyyden rajaa. Mutta hei, onko Marian mielipidettä asiaan kysytty? Entä jos (tuleva ex-)puoliso ei halua asioitaan leviteltävän julkisuudessa? 

Kuka omistaa oikeudet muistoihin?


Katso video!

Keltaisen lehdistön toiminta pöyristyttää meillä ja etenkin maailmalla. Inhimillisyyttä ei tunneta, kun täytyy tehdä rahaa. Mitä traagisempi onnettomuus tai mitä suurempaa kärsimystä joku kokee, sitä varmemmin korppikotkat ovat paikalla. Ihmisillä on oikeus tietää, sanotaan.

Myös asiajournalismi on muuttunut. Uutisista halutaan koskettavampia, ihmisläheisempiä. Se myy. Mediatekniikan kehittymisen myötä uutiset ovat saaneet lisää sävyjä. Katso video, kehotetaan. Olipa kyse sitten humalaisen julkkiksen puskapissasta tai toistaiseksi tuntemattoman lapsen kuolemasta liikenteessä, joku kuvaa tapahtumasta tai sen liepeiltä videon. 

Tänä aamuna Turussa kuoli liikenneonnettomuudessa 10-vuotias pikkupoika. Jopa maamme johtava sanomalehti Helsigin Sanomat oli liittänyt aiheesta kertovaan uutiseensa videoklipin. Uutinen on täällä, mutta kehotan jokaista lukijaa miettimään kaksi kertaa ennen kuin linkkiä klikkaa. 

En ymmärrä, mitä videolla haetaan. Uutinen on ainakin näin tulevan koululaisen äiti-ihmiselle riittävän koskettava jo luettuna tai kuultunakin. Videossa ei myöskään nähdä itse onnettomuutta. Kaikeksi onnesksi.

Kyse on vakavasti otettavan journalismin vastenmielisestä suunnanmuutoksesta. Myyntilukuja on pakko kasvattaa keinolla millä hyvänsä.

Helsingin Sanomistakin on tulossa tabloid-muotoinen lehti. Tabloid tarkoittaa maailmalla keltaista kehdistöä. Tähänkö meillä ollaan menossa? Onko Suomessa kohta enää yhtään hyvää journalistista tapaa noudattavaa sanomalehteä? Sellaista, joka ei mässäilisi inhimillisellä kärsimyksellä tarpeettomasti. Jotenkin tänään julkaistun videon myötä epäilyttää kovasti.

Keskellä elämää




Ensi keväänä minä täytän 35 vuotta. Lähellä alkaa olla se hetki, jolloin puolet elämästäni on kulunut, jos nyt sattuisin elämään tilastollisten keskiarvojen mukaan. Sitä kutsutaan keski-iäksi. Tosin kehityspsykologiselta kannalta keski-ikä on vielä kaukana: lapseni ei muuta kotoa vielä ainakaan kymmeneen vuoteen ja ammatilliestikin etsin itseäni. Silti tunnen enemmän vetoa täteilyyn kuin teineilyyn. 

En ole koskaan - paitsi teini-iässä - osannut ajatella aikuisuutta tai keski-ikäisyyttä negatiivisena asiana. En ole vastuunpakoilija. Mielelläni laitan kotia, kudon sukkaa, elän säännöllistä elämää, kokkaan makaronilaatikkoa ja istutan kukkasia. En kerta kaikkiaan näe niissä sitä, mitä jotkut tuntuvat halveksivan. Rutiinit eivät tarkoita sitä, ettei niitä voisi rikkoa niin halutessaan. 

En myöskään tunnista mitään keski-ikäisen ulkonäkökoodistoa. Tuntemani nelikymppiset näyttävät hyvin erilaisilta. Totta on, että itselläni ainakin mukavuus ajaa nykyisin ulkonäön ohi, mutta uskon, että viihtyminen heijastuu myös ulkoiseen olemukseen. Sitä paitsi minä olen itselleni tärkein: miksi en siis miellyttäisi ennen muuta itseäni.

Minulle teini-ikä näyttäytyy holtittomana ja vastuuttomana auktoriteettien vastustamisena, omasta epävarmuudesta kumpuavana muiden ylenkatsomisena, viikonloppukänneinä, epämääräisinä suhdeviritelminä, paniikkina siitä olenko niin kuin muut ja kelpaanko. 

En siis ymmärrä, miksi joku ihailee nuoruutta, pitää siitä kynsin hampain kiinni. Totta kai teini-ikään kuului myös paljon ihania asioita: ensirakkaus, suuret oivallukset ja ihania hetkiä ystävien kanssa. Mutta koska nuoruuden ehdottomuus ja ensirakkauden huuma eivät kuitenkaan enää kolmenkympin tällä puolen ole mahdollisia, miksi kaihota saavuttamattoman perään? Suurin osa hyvistä hetkistä ja asioisra ei kuitenkaan riipu iästä. Kyse on asenteesta. Jos ajattelee, että elämä on tylsää, sitten se on, olipa ikää 15 tai 35 vuotta. 

Keskellä elämää pitäisi viimeistään oppia tarttumaan tähän hetkeen, nauttimaan siitä. Sitku- ja mutku-elämä syövät voimia ja himmentävät jokaisen päivän ainutkertaista hohtoa. Tiedän, ettei elämästä nauttiminen ole aina niin yksinkertaista. Jokaisella meillä on kipukohtamme. Pitäisi pystyä ajattelemaan, että jos - ei vaan kun - elän tämän päivän ja tämän hetken niin hyvin kuin osaan onni tulee kyllä. Onni on meissä itsessämme, ei toisissa ihmisissä tai ulkoisissa asioissa. Kukaan tai mikään ei ole täydellistä, mutta kaikessa on jotakin hyvää.
 

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isältä saatua

Isänpäivä kaihertaa sydänalassa aina vähän ikävästi. Olisi hienoa, jos voisi juhlia omaa isää. Mutta voin vain muistaa, sytyttää kynttilän.

Muistan, kun ala-asteella askarreltiin isänpäiväkortteja. Opettaja sanoi, että minä ja toinen yksinhuoltajaäidin tytär voisimme tehdä kortit äideillemme, meillä kun ei ollut isää. Miten niin ei ollut? Minun isäni oli kuollut, luokkakaverini isä oli vankilassa. Silti he molemmat olivat olemassa meissä tyttärissä, ajatuksissamme ja muistoissamme. Ilona, kipuna, voimana, ominaisuuksina. Vaikka isä ei olisi arjessa mukana tai hänestä ei tietäisi mitään, isä on kuitenkin se, jolta on saanut puolet geeneistään.

Tästä huolimatta biologia on vain pieni osa isyyttä. Tärkeämpää on sitoutuminen, läsnäolo, lapsen rakastaminen. On ollut onnellista lähipiirissä nähdä, kuinka nuori mies on ryhtynyt lapselle isäksi vaikka biologia ei yhdistä.

Minä olen saanut isältäni sukunimen lisäksi rakkauden kieleen ja lukemiseen, väkitukon luonteen ja kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin. Vaalin muistoja yhteisistä hetkistä isän kanssa, vaikka paljoa en muista. Yhteinen taipaleemme jäi liian lyhyeksi. Enemmän olisin kaivannut.

Parasta, mitä isä voi lapselleen antaa, on yhteinen aika, yhteinen tekeminen, tavallinen arki. Arvokasta on, että molemmat oppivat tuntemaan toisensa ja arvostavat toisiaan sellaisena kuin ovat. 


torstai 8. marraskuuta 2012

Päässä vikaa, osa 2

Aamu alkoi itkulla.

Kävin eilen kampaajalla. En olisi uskonut, että pehmeä ruskea, vaaleita raitoja -yhdistelmä voisi mennä kovin pommiin. Meni. Lopputuloksena pohjaväri on jotakin keltaisen ja punaisen välimaastosta (ei kuitenkaan oranssi, vaan epämääräisemmällä tavalla), vaaleat "raidat" ovat enemmän tai vähemmän kellertäviä läiskiä hopeashampoosta huolimatta. 

Kampaaja huomasi itsekin mokansa, ja pyysi soittamaan, jos hopeakäsittely ei auta katastrofin korjaamisessa. Pitäisi siis tarttua luuriin, mutta kun hävettää olla hankala asiakas ja valittaa. Itse asiassa pelkään pillahtavani puhelimessa taas itkuun, niin paljon lopputulos harmittaa. 

Yritän miettiä valmiiksi, miten asiani muotoilisin, etten vaikuttaisi liian tyytymättömältä. Vaikka toisaalta, miksi en saisi reilusti olla pettynyt ja tyytymätön? En usko, että kampaaja ottaa sitä henkilökohtaisesti. Vai ottaako? Apua.

Varmaan useimpiin suomalaisiin on istutettu miellyttämisen ja kohteliaisuuden mentaliteetti, liiankin syvälle. Asiakkaana emme ole kovinkaan vaativia. Ravintolassa sitkeä pihvi ja hidas palvelu ovat meille "ihan OK", vaatekaupoissa palvelu on nykyisin lähes tuntematon käsite - eikä kampaajallekaan tohdita sanoa, jos lopputulos ei miellytä. Vaikka pitäisi kyllä. Ravintolasta haetaan elämyksiä, rentoutumista, hyvää mieltä; vaatekaupoista ja kampaajalta itsetunnon vahvistusta ja piristystä. Suomessa kaikki maksaa sen verran paljon, että rahalleen olisi syytä saada vastinetta, hyvää mieltä.

Ei pidä olla liian kiltti, ainakaan paikoissa, jossa siitä ei ole hyötyä. Suurempi vika päässä on silloin, jos pään vikaa ei hoida kuntoon. Ei muuta kuin soittamaan.

Edit. 

Seuraavana päivänä: 

Rohkea rokan syö. Soitin kampaajalle, sain uuden ajan täksi aamuksi. Uusi väri ja päälle pullo loistavaa muotovaahtoa puoli-ilmaiseksi. Tyytyväinen asiakas - ja kampaaja. Oli kuulemma itsekin sitä miettinyt ja harmitellut, kun ei ollut onnistunut. Kaikkia olisi jäänyt harmittamaan, ellen olisi soittanut ja reklamoinut.


 Ilme on typerä mutta hiukset - pääasia - sentään näkyvät suhteellisen hyvin. 

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Päässä vikaa




 Olen tässä päivänä muutamana tuumannut, että minulla täytyy olla päässä vikaa. Monessakin suhteessa varmasti, mutta puhun tällä kertaa siitä keskittymiskyvyttömyydestä, jonka muruset lattialla, tiskit pöydällä tai lukemattomien lehtien pino sängyn vieressä lattialla aiheuttavat. Jotta voisin keskittyä kirjoittamiseen, pitää ensin imuroida, tiskata, pyykätä, mopata, järjestää ja puunata - mitä milloinkin. Ei hyvä, sillä kotityöt eivät tekemällä lopu. 

Mitenkä sitä näin vanha koira enää uusiin tapoihin oppisi? Pelkään, ettei mitenkään. Pitäisi osata antaa pyykkien ja tiskien olla, villakorien juosta ja sulkea lapsen huoneen kaaokselta silmänsä, kääriä hihat ja ryhtyä kirjoittamaan. Mutta kun. Ja kun.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat keskittyä olennaiseen. Kirjoittaminen jos mikä on asia, jonka suhteen en halua elää sitku-elämää. Keksin aina jonkun tekosyyn, miksi en kirjoita vaikka haaveilen siitä enemmän kuin mistään. Viimeksi taisin sanoa ääneen haluavani koiranpennun. Kohta lapsi on iso ja itsenäinen ja minulla aikaa. Mihin sitten pakenen? Hullua, mutta en olisi ymmärtänyt ajatuksen hulluutta itse.

Vaikka kaikki muutkin viat päässäni kaipaavat korjaamista, tälle keskittymisvaikeudelle haluan tehdä heti jotakin.



tiistai 6. marraskuuta 2012

Suunnitelmia


Olen tässä mietiskellyt uusia verhoja olohuoneeseen ja osittain keitiöönkin. Nykyiset ovat kauniit mutta turhan kesäiset. En osaa kuvitella niiden kanssa samaan huoneeseen joulukuusta.

Ylläoleva verhoehdokas löytyi NetAnttilan sivuilta. Kyseessä on Vallilan Kamera-kangas. Tykästyin heti. Passaisi olkkarin puolelle tosi hyvin, mutta kun keittiö on samaa tilaa, niin siitä en olekaan sitten ihan varma.

Verhoa on kyllä saatavana myös musta-valkoisena (viereinen kuva, myös NetAnttilan sivuilta), jolloin se sopisi ehkä paremmin keittiöön, mutta siinä ei ole ollenkaan sama tunnelma kuin tuossa ruskeassa.

Niin että olen ihan neuvoton. 

Lisäksi mietityttämään jäi poikani kommentti.
"Entä jos me luullaan sitten koko ajan että joku kuvaa meitä?" 

Tuleeko tuosta kankaasta sellainen olo?

Ja miten tämä kaikki suhteutuu mattohaaveisiini:





Ikean Alvine Ruta (ylempi) tai Stockholm Rund (alempi kuva, se bloggaajien suosiossa oleva ;) muuten) olisi melkein kyllä saatava.
Saa kertoa mielipidettä, ehdottaa, tyrmätä, kommentoida muuten vaan! Muutama kuva olohuoneesta löytyy täältä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Rakas sekopää - keikkatunnelmia 03112012

Etelä-Pohjanmaa went to Kuopio 3.11.2012, kun Elonkerjuu valloitti hotelli-kylpylä Rauhalahden ja ennen kaikkea Rauhalahdessa. Minulla oli ilo olla mukana remmastamassa ja onni saada mukaani keikkafiiliksiin hovikuvaajani ja ystäväni M. Komulaisen. Valokuvaajan luvalla julkaisen keikkatunnelmat kuvareportaasina.



Keikkailoa, hullua sakiaa!



Ensin esitellään bändi:

 




Rummut: Lenni Paarma (jonka kuvaaminen oli sivumennen sanoen melkein mission impossible)

Basso: Antero Naali



 Viulu: Johanna Koivu



 Kitara: Simo Ralli

Laulu: Juha Lagström




Sitten keikkatunnelmiin:



























Ethän kopioi kuvia käyttöösi ilman lupaa. Yhteyden kuvaajaan saa tarvittaessa minun kauttani jättämällä kommenttiboksiin yhteystietonsa.

Juhaa lainatakseni: Heikää ny!