maanantai 30. syyskuuta 2013

Kapina Vuittonin laukussa

Reilu viikko sitten julkaistussa kolumnissaan Simo Ralli pohdiskeli sukupolvien välisiä eroja. Nelikymppisen punk-aikakauden kasvatin on vaikeaa ymmärtää nykyajan nuorisokulttuuria. Nykynuoret nimittäin ovat radikaalimpia ja konservatiivisempia kuin vanhempansa.

1980-luvun nuoret saattoivat järkyttää vanhempiaan vihreällä irokeesilla tai puolustamalla kaikenlaista ihmisten välistä tasa-arvoa. Nyt sellainen ei enää käy. Hulluinkaan ulkomuoto tuskin herättää olankohautusta kummempaa reaktiota - eikä suvaitsevaisuus ole muodikasta. Äärioikeistolaiset mielipiteet tai konservatiinen jakkupukupukeutuminen Louis Vuittonin olkalaukkuineen ja valkaistuine hampaineen sen sijaan saattavat aiheuttaa nykyajan keski-ikäisissä närää. Niin kuin Ralli

"Minun nuoruudessani artistit, jotka näyttävät kokoomusnuorilta ja pitävät purjehduskenkiä esiintyessään, olisi kivitetty lavalta, puhkottu bussinrenkaat ja laitettu hiekkaa naftatankkiin. Ai niin, eihän enää tarvita keikkabussia. Kamat mahtuvat siistiin Vuittonin olkalaukkuun."
 Vaikka olen jokusen vuoden Rallia nuorempi, tunnistan itsessäni saman ärtymyksen ja ihmetyksen. Olen tosin oman poikani kautta oppinut ymmärtämään Tiihosen pojan musiikkia, joidenkin kappaleiden suoruus on jopa hämmentävän innostavaa. Minun niskavillani nousevat pystyyn, kun ajattelenkin nuorta naista, joka ilmoittaa olevansa anti-feministi. Tai sitä, kuinka nuoriso uskoo perussuomalaiseen idioottipopulismiin niin helposti. Sekin ihmetyttää, millaista elintasoa vasta kotoamuuttaneet nuoret vaativat. Ei puhettakaan kirpparikalusteista tai nuudelilounaista. Uutta ja prameaa sen olla pitää! Ja kyllähän se Louis Vuittonkin kuuluu ihmisoikeuksiin siinä missä ulkomaanmatka vähintään kerran, pari vuoteen. Ja pappa betalar. Ei minun nuoruudessani vaan.

Jotenkin sen vymmärtää, että parikymppisen päässä liikkuu mitä kummallisempia ajatuksia, täytyyhän siinä iässä irrottautua lapsuudenkodin arvoista ja aatteista ja muodostaa omaa maailmankuvaa. Sitä ajattelee, että kyllä ne siitä tokeentuvat, kunhan muutaman kymmnen vuotta maailmaa tallovat. Ymmärtävät, että tuloerojen kasvu ei ole ehkä sittenkään hyvä juttu, että julkisissa palveluissa on sittenkin itua - ja että ihmiset ovat samanarvoisia reunaehdoista huolimatta.

Rallin lailla toivon, että minä-minä-maasta tulee jonakin päivänä suvaitsevainen ja välittävä maa, jossa kaveria ei jätetä.

"Voisiko olla, että tulevaisuudessa palataan tästä itseensä panostamisesta ja itsensä kanssa painimisesta yhteisöllisyyteen, muista kuin itsestä huolehtimiseen, perhekeskeisyyteen? Mene ja tiedä?" Ralli kirjoittaa.

Toivon todella, että kyse on vain Vuittonin laukun kokoisesta kapinasta, joka kyllä menee aikanaan ohi. Aika harvalla punkkarillakaan on enää irokeesia. Ainakaan vihreää. Samalla pelkään vietävästi, että kyse on pysyvämmästä ilmiöstä, uuskonservativismista, jossa ihmiset eivät enää olekaan samanarvoisia.  Että sitten, kun olen vanhainkoti-iässä (tai oikeastaan -kunnossa), minut unohdetaan laitokseen makaamaan kakat housuissa. Eihän sillä väliä, sellaisella, josta ei ole mitään hyötyä. Sellainen henkihän on esimerkiksi paljonpuhutussa Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Porttiteoria ja muutama puu




Esitteli sitten eräskin laulaja hirsimökkiään Helsingin Sanomissa. Ei siinä mitään, komea mökkihän tuo, mutta jotenkin kyllä pani ähkäisemään juttu. Mies, joka ei puhu yksityiselämästään julkisuudessa, esittelee piilopirttinsä. Olen tainnut ymmärtää jotakin väärin.

Tästä seuraa porttiteoria: piilopirtin esittelystä on lyhyt matka Julkkis-BB:iin. Ensin kerrot vähän, sitten vähän lisää, kohta jo kaiken. Ja sitten ihmettelet, eikä kukaan haluaisi tietää vielä vähän enemmän. Ei kiitos. Minulle riittää, että musiikki puhukoon puolestaan. Ai niin, sehän ei puhu. Toissasyksyinen (tämän kirjoittajassa jonkinasteisen paskahalvauksen aiheuttanut) käärmehumppa on nyt sanoitettu vähän uudelleen. Nyt ollaan niin rakastuneita ja niin eroottisia. Hohhoijaa. Väsynyttä meininkiä. 

Asiasta toiseen. Etsiessäni kyseistä juttua Hesarin sivuilta päädyin lukemaan tätä. Ähkäisin taas. Sähköpostilla ei ihmissuhdeasioita hoideta, ei vaikeita eikä helppoja. Ei ainakaan, jos mainostaa itseään rehdiksi pohjalaiseksi. Kolmannen ähkäisyn kohdalla vika ei ollut laulajan vaan toimittajan, mutta kyllä sitä silti voisi faktat tarkistaa. Niin kuin vaikka bändin nimen, josta laulaja lähti.
 

lauantai 21. syyskuuta 2013

Olla vaan

Tämän viikon Annassa on juttua siitä, kuinka ihmiset stressaavat vapaa-aikanaan. Töissä oleminen on suomalaisten mielestä suorastaan leppoisaa sen ulkopuoliseen aikaan verrattuna. 

Etenkin lapsiperheissä vapaa-aikaan pitää saada mahtumaan monenlaista: harrastuksia ja kotitöitä riittää; niiden lisäksi täytyisi löytää yhteistä lepoaikaa, vanhempien parisuhdeaikaa, vanhempi-lapsiaikaa ja jokaisen omaa aikaa. Niinpä vanhemmat ovat alkaneet suorittaa jopa tuota viimeksimainittua. Annan lukijapaneelin jäsen kertoi jutussa stressaavansa siitä, onko oman ajan rentoutumisvaikutus varmasti maksimaalista, saako siitä varmasti täyden tehon irti. Toinen sanoi stressaavansa sitä, jääkö hänen lapsilleen varmasti hyvät lapsuusmuistot.

Jutussa asiantuntija neuvoo ihmisiä ennen muuta priorisoimaan: siivoamaan vain sen, mikä välttämätöntä on, jättämään kaikki vähemmän tärkeät menot väliin, liikkumaan paljon, nukkumaan paljon, syömään terveellisesti, panostamaan itselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin, ottamaan omaa aikaa arjen keskellä ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Samaa suosittelen minäkin. Kannattaa oikeasti miettiä, mikä on tärkeää ja mistä itse nauttii.

Elämän suorittaminen ei ole itsellenikään aivan vieras asia, vaikken ole koskaan ollutkaan mikään supersuorittaja niin kuin esimerkiksi samaisessa Annassa haastateltu europarlamentaarikko Riikka Pakarinen tuntuu olevan. Kun poikani syntyi, loin mielessäni kuvan ihanneäidistä, jollainen tietenkin halusin olla. Tarvittiin ammattilainen kertomaan, että se kuva oli vääristynyt. Koin nimittäin kestämättömän huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut vauva-arjen pyörityksessä pitää kaikkia kaappeja järjestyksessä, leipoa perheemme leipiä ja muita leivonnaisia itse - ja että siitä, että inhosin silittämistä yli kaiken. En niin millään olisi halunnut tehdä sitä, mutta hampaat irvessä tein, koska niin muka kuului tehdä.

Sitten neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta, kummasta haluan lapseni minut muistavan: siitä, että siivoan päivät pitkät itku kurkussa vai siitä, että vietin aikaa hänen kanssaan. Olisi ihanaa sanoa, että kiireeni loppui siihen. Ei se siihen loppunut, mutta jotakin tärkeää oivalsin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.

Vapaa-ajan stressi kertoo mielestäni nimenomaan täydellisyyden tavoittelusta. Suorittamisesta. Jopa lepäämisen pitäisi nykyisin olla jotenkin täydellistä, kaunista - ja tehokasta, jotta siitä saisi mehukkaita päivityksiä Facebookiin ja kauniita kuvia Instagramiin. On omituista, jopa koomista (ellei se olisi surullista), että aikana, jolloin ihmisellä on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, sen maksimaalisesta hyödyntämisestä stressataan. 

Yksi syyllinen lienee mainitsemani sosiaalinen media. Kun yksi ystävä viettää viikonloppunsa retriitissä tai meditoiden, toinen vie perheensä elämysmatkalle Intiaan, kolmas harjoittelee maratonille ja neljäs remontoi asuntoaan kolmatta kertaa viiden vuoden sisällä, itselle tulee helposti olo, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi. Sitten sitä alkaa mietiä, onko tavallinen arki riittävästi lapsillekaan...meneekö jälkikasvu pilalle, jos tämänkin viikonlopun agenda on olla tekemättä mitään erikoista. Olla vaan.

Tietenkin jokainen rentutuu ja palautuu omalla tavallaan. Kaikille ei oleminen sovi. Kirja ei pysy kädessä, televisiosta ei tule mitään järkevää. On pakko päästä liikkeelle: juoksemaan, taidenäyttelyyn, retkelle, elokuviin. Se on ihan okei, jos siitä tai sen aikatauluttamisesta ei ota stressiä.

Minä en usko laatuaikaan. Minä uskon pelkkään aikaan. Lapsen kehityksen kannalta on parempi, jos harrastuksia on viiden sijaan yksi tai kaksi. Niin lapsi kuin aikuinenkin tarvitsee joutilasta aikaa. Jokaista vapaata hetkeä ei pidä ohjelmoida - joskus kalenteriin on hyvä vetää rasti kaiken sellaisen yli, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Olla vaan.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Niille, jotka eivät olleet paikalla

Eilen illalla oli eppuluokkalaisen vanhempainilta. Teemana oli hyvinvointioppiminen. Puhuttiin siitä, miten vanhemmat voivat tukea lapsen hyvinvointia niin koulussa kuin kotonakin.

Keskustelussa nousivat esiin niin säännöllinen rytmi (lepo, ravinto, liikunta), perheen yhteisen "luppoajan" tärkeys, ruutuajan rajoittaminen, omatoimisuuteen kannustaminen, kuulumisten kyseleminen, asiallisesta varustuksesta huolehtiminen, vanhempien läsnäolo ja kannustaminen kuin sekin, että lapsen ei pitäisi joutua lunastamaan hyväksyntää suorituksilla. Ja paljon muitakin asioita. Tärkeitä asioita kaikki.

Ongelma vain on siinä, että hyvin todennäköisesti juuri ne perheet, joissa nämä asiat eivät toteudu ja jotka opastusta (eniten) tarvitsisivat, eivät olleet paikalla. Eivät ne koskaan ole. Jo se, että perheestä joku tulee vanhempainiltaan on merkki siitä, että asiat perheessä eivät ole ainakaan kokonaan kierossa. 

Tietenkään kukaan ei pääse joka vanhempainiltaan paikalle - varsinkin, jos perheessä on paljon lapsia, mutta jos poissaoloja on enemmän kuin osallistumisia, koulussa olisi syytä hälytyskellojen soida. Vaan mitäpä koulu voi asialle tehdä? Ei se, että vanhempi ei käy vanhempainilloissa, ole syy lastensuojeluilmoitukselle. Eikä oikein korrektilta tunnu sekään, että opettaja soittelisi perään ja kyselisi, mikset taaskaan tullut paikalle. Vapaaehtoisia tilaisuuksiahan nuo ovat. Mutta väistämättä jatkuvat poissaolot vaikuttavat kasvatuskumppanuuteen ja - kyllä, ovat merkki jostain. Välinpitämättömyydestä. Syystä tai toisesta.

Mielestäni yksi tärkeimmistä lapsen kouluhyvinvoinnin tukemisen tavoista on kiinnostuksen osoittaminen lapsen koulunkäyntiä kohtaan sekä positiivisen asenteen välittäminen. Kaikkien vanhempien omat koulukokemukset eivät välttämättä ole kovin ruusuisia. Se saattaa heijastua siihenkin, kuinka lapsen koulunkäyntiin suhtautuu. Jos vanhempi uskoo aidosti siihen, että koulussa on kivaa ja koulu on tärkeää, lapsi todennäköisesti uskoo siihen myös. Jos taas vanhemman mielestä (Aino Kontulan kirjan nimeä lainatakseni) reksi on homo ja opettajat hullui eli koulu on paska paikka ja vanhempainillat niin tyhmiä ettei niihin kannata mennä, ennemmin tai myöhemmin asenne tarttuu myös lapseen. 

Nykyisin julkista keskustelua seuratessa tuntuu joskus siltä, kuin vanhemmat kokisivat opettajat vastustajiksi, joiden elämäntehtävä on kiusata lapsia. Niin se ei mene. Kyllä opettaja on lapsen puolella. Joskus opettajan tosin pitää vaatia, olla kovana, asettaa rajat, joiden yli ei kerta kaikkiaan mennä. Vanhempienkin pitäisi.

Vanhempainiltoihin osallistuminen on mielestäni tärkeää nimenomaan yhteisen kasvatuskumppanuuden rakentamisessa. On aivan eri asia viestitellä Wilman kautta kuin tavata opettaja henkilökohtaisesti. Kun kuulee, mitä koulussa tapahtuu, voi myös omia kokemuksiaan tarkastella uudesta näkökulmasta. 

Mutta turhaanpa minäkin tästä paasaan. Ne vanhemmat, joiden vanhempainilloissa pitäisi käydä mutta eivät niissä "kiireidensä" takia käy eivät varmaankaan tätä tekstiä lue. Ja jos aloittivatkin, niin vetivät herneen nenään viimeistään kolmannen kappaleen kohdalla ja lopettivat lukemisen. Mutta silti tämä on niille, jotka eivät eilen(kään) olleet paikalla. Miettikää vähän. Menkää ittehenne.

Jälkikirjoitus.

Jos tätä lukee nyt joku lapseni luokkakaverin tai jonkun muun ekaluokkalaisen vanhempi, joka ei ole päässyt syksyn vanhempainiltoihin, niin ymmärrättehän: en tietenkään tarkoita syyllistää teitä kirjoituksellani. Niin kuin kirjoitin: kukaan ei pääse mukaan aina. Ja useimmilla lapsilla on kaksi vanhempaa, jotka voivat vuorotella. Lähinnä mietin niitä perheitä, joiden kumpikaan vanhempi ei ole esimerkiksi neljän ensimmäisen vuoden aikana päässyt mukaan _kertaakaan_. Juu nou.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Muutoksen kaipuu

Melkein joka päivä katselen kotona ympärilleni ja mietin, että jotakin tarttis teherä. Kaipaan inspiraatioa sisustukseen, mutta niin kuin aiemmin kirjoitin, blogit ja lehdet tuntuvat suoltavan kaikki yhtä ja samaa. Tympii. Olen tyylitön sisustaja. Innostun herkästi uusista asioista, mutten välttämättä osaa ajatella, mitkä jutut sopivat yhteen. Tykkään yhdistellä uutta ja vanhaa. Toisaalta tykkään rouheasta loft-tyylistä ja tanskalaiskotien huolettomuudesta, mutta myös mummolamaisesta kodikkuudesta. 

Joku taitavampi saisi näillä reunaehdoilla kaunista aikaan, minä en. Kotini sisustuksesta puuttuu punainen lanka. Sen verran sentään edistystä on tapahtunut, että olohuoneessa enää kirjahylly (joka ei juuri tästä syystä näy yhdessäkään kuvassa) on mielestäni absoluuttisen kauhea kapistus. Sohvapöytä ja tv-taso ovat nekin menettäneet hohtonsa, mutta niiden tilalle minulla sentään on jo olemassa ratkaisu. Toinen on jo pihalla odottamassa tuunausta, toinen vielä Ikeassa.










P.S. Olohuoneemme aiempia ilmeitä (ja muuttumattomuutta!) pääset kurkkaamaan täältä

ja täältä.

P.P.S. Otan enemmän kuin mielelläni vastaan kommentteja, sisustusideoita ja -vinkkejä, linkkivinkkejä inspiroiviin blogeihin jne. 
 
 

lauantai 14. syyskuuta 2013

Aurinkoa syksyyn!











Ensi viikolla sää muuttuu kuulemma syksyiseksi. Mutta tulkoon vain sateet ja pimeys, näistä kuvista voi käydä tankkaamassa aurinkoenergiaa aina, kun tarve iskee.

Hyvää viikonloppua!

torstai 12. syyskuuta 2013

Melkein identtiset kaksoset




Voisin kuvitella, että sekä Me Naisten että Annan toimituksessa on tänään ähkäisty ei-niin-ihastuneesti, kun kilpaileva aviisi on ilmoille pullahtanut. Ja se oma tietysti myös. Jos punaisen sävyt eivät olisi hiukan erit, ei näitä toisistaan erottaisi: molemmissa kansikuvahahmona vaalea julkkiskaunotar identtisessä asennossa, puhetta somesta (samassa kohtaa kantta), Sofi Oksanen (samassa kohtaa), mediasta tutun miehen rohkea tunnustus (samassa kohtaa), herkkuja ja kauneutta...  Hupsis!
 

tiistai 10. syyskuuta 2013

Aina väärässä

Me Naiset -lehden nettisivulla annetaan vinkkejä siihen, kuinka käyttäytyä Facebookissa niin, ettei ärsyttäisi ketään. Lyhyesti: älä brassaile, älä valita. Ole inhimillinen. Kohtuudella kaikkea: liika on liikaa ja liian vähän on liian vähän.

Mutta miksi kaikkia pitäisi miellyttää?

Tätä asiaa olen pohtinut viime aikoina taas paljon, kun mielipiteeni sekä täällä blogissa että Facebookissa ovat saaneet ihmiset ärsyyntymään. Ensinnäkin tämä tapaus homosaatioasia. Kirjoitin taannoin valkoisen heteron heikosta itsetunnosta. Minusta kommentit, joissa hetero väittää, ettei saa enää toteuttaa omaa seksuaalista suuntautumistaan ja että heterojen oikeuksia poljetaan nyky-yhteiskunnassa, ovat yksinkertaisesti noloja ja pöyristyttäviä. 

Kyse oli ja on siis minun tulkinnastani ja minun mielipiteestäni. Peilasin lukemaani uutista - ja myöhemmin katsomaani dokumenttia - omaan maailmankatsomukseeni, arvoihini ja arvostuksiini. En ikinä koskaan ole missään väittänyt, että minun mielipiteeni olisi jumalallinen totuus tai että olisin vastaansanomattoman oikeassa. Mutta omassa blogissani kirjoitan asioista omasta näkökulmastani, koska en voi kirjoittaa esimerkiksi kyseisessä dokumentissa esiintyneiden ihmisten puolesta.  Heillä on toki oikeus omaan mielipiteeseensä - mutta niin on minullakin. Ymmärrän erilaista ajattelutapaa, vaikka en voi sitä täysin hyväksyä, jos ja kun se vahingoittaa muita.

Onkin ollut melko raskasta ottaa vastaan useita ja taas useita haukkumakommentteja, joiden mukaan olen sairas ja blogini on oksettava, vastenmielinen ja lapsellinen. Ja minä olen yksinkertaisesti kaikessa väärässä. Oli niin tai näin, tämän blogin ensisijainen tarkoitus ei ole viihdyttää ja miellyttää - vaan herättää keskustelua. Lisäksi tämä toimii eräänlaisena päiväkirjana. On mielenkiintoista lukea myöhemmin, mitä kaikkea sitä onkaan tullut ajatelleeksi.

Sitten tuli tapaus BB. Mielestäni kommentoin Facebookissa varsin neutraaliin sävyyn, etten aio kyseistä ohjelmaa tänäkään vuonna katsoa - ja että jos ohjelma niin kovin ärsyttää (niin kuin ihmisten tilapäivityksistä saattoi lukea) suosittelen samaa taktiikkaa muillekin. Minä ja BB voimme hyvin olla samassa Suomessa, kunhan minua ei pakoteta katsomaan sitä. Minä en vain pidä kyseisestä formaatista. Piste. Toisenlaisella otteella tehtynä se voisi olla kiinnostava, sen kyllä myönnän.

Sitten menin linkittämään Facebook-sivuilleni blogitekstin, jonka kirjoittaja argumentoiden "diagnosoi" BB:n katsojat idiooteiksi. En sanonut olevani kirjoituksen kanssa täysin samaa mieltä. Silti minut haukuttiin omalla FB-seinälläni ylemmyydentuntoiseksi paskaksi. Minua vaadittiin lopettamaan jatkuva (hohhoijaa) BB-fanien mollaaminen ja hakeutumaan hoitoon. Minusta reaktio oli käsittämätön. Anteeksi nyt vain, mutta minusta hoitoon pitäisi hakeutua sen, jota toisten mielipiteet ärsyttävät noin paljon.

 Minua ei ole tehty miellyttämään muita. En osaa olla hiljaa ja myötäillä muita, jos olen jostakin asiasta jotakin mieltä. Joskus ärsytän ihmisiä tahallani, koska on hauskaa, kun syntyy keskustelua. Olen käynyt erilaisen vakaumuksen omaavan ystäväni kanssa monta kiinnostavaa keskustelua. Vaikka mielipiteet ovat päinvastaisia, on ihanaa kun voi yrittää ymmärtää. Ja voi yrittää saada toista ymmärtämään omaa mielipidettä. Tunnistan itsessäni myös Don Quijoten ja Minna Canthin perillistä. Olen valmis taistelemaan sellaisten asioiden puolesta, joihin uskon.

On toki eri asia olla eri mieltä kuin epäkohtelias. Mielipiteensä voi ilmaista kauniisti ja rakentavastikin. Tässä on itselläni opettelemista. Kun kiihdyn, suustani ja etenkin näppikseltäni voi päästä ikävääkin tekstiä, etenkin silloin, jos tuntuu että enää eivät riitele asiat vaan ihmiset. 

Mutta erilaiset mielipiteet, elämäntavat ja persoonat - ne ovat rikkaus. Toivottavasti myös anonyymit loanheittäjät ymmärtävät tämän.

Vastarannankiiskiyksiä

Olen aina ollut vähän vastarannankiiski. Esimerkiksi nuorena en suin surminkaan halunnut harrastaa sen enempää laskettelua kuin tennistäkään siksi, että melkein kaikki muut tekivät niin. En missään nimessä halunnut opiskelemaan Helsinkiin, vaikka moni ikätovereistani hinkuin maalta nimenomaan pääkaupunkiseudulle. 

Nyt aikuisiällä blogien seuraaminen on vienyt vastarannankiiskeyteni aivan uudelle tasolle. Ihastuin nimittäin ensinäkemältä tähän Ikean mattoon. Mutta niin tuntuivat ihastuneen kaikki muutkin. Sellaista sisustusblogia tuntui olevan mahdoton löytää, jonka kuvissa samainen matto ei vilkkuisi. Siispä minä jätin oman mattoni hankkimatta. Nyt on sitten tämä kupari. Kuparinväriset esineet ovat kauniita. Olisi kiva hankkia kuparinen maljakko, kynttilänjalka - tai vaikka tuoda kuparipannu lapsuudenkodista keittiötä koristamaan. Mutta kun koko syksyn joka ikinen sisustuslehti ja blogi on ylistänyt kuparin trendikkyyttä, niin kyllä en varmaan hanki mitään kuparinväristä kotiini.

Tiedän, mitä sitä välittämään. Jokaisen pitäisi harrastaa sitä, mikä hyvältä tuntuu riippumatta siitä, onko laji trendikäs vai ei. Sama pätee kotiin. Ketään ei liikuta se, löytyykö minun kodistani kuuluisa blogimatto vai ei. Pääasia on, että minä ja perheeni pidämme sisustuksesta.

Varsinkin nuorena olin ylpeä siitä, että uskalsin erottua joukosta. Laskettelu ei ollut minun juttuni, enkä lähtenyt siihen mukaan vain siksi, että olisin kuulunut joukkoon. Ehkä sisustustrendien vastustamisessa on kyse samasta ilmiöstä. Haluaisin toki osata sisustaa kauniisti; tavoittelen toki kaunista ja persoonallista kotia. Mutta en missään nimessä haluaisi olla esimerkiksi yksi niistä bloggaajista, jotka kopioivat kilpaa toistensa "persoonallisia" ratkaisuja, mainostavat samoja tuotteita muka-uusina löytöinä ja "keksivät" uusimmat trendit yhtä aikaa.

Ei, en ole sitä mieltä, että uusista jutuista innostumisessa on yhtään mitään pahaa. Vaikka se tapahtuisi yhtä aikaa kuin monilla muillakin. Mutta joskus trendikkyys näyttäytyy suorastaan surkuhupaisena joukossa pysymisen tavoitteluna. Mieluummin olen (tyylitön) vastarannankiiski kuin (tyylikäs) apina.