Kevät, kesä ja syksy kaapissa

Tiedättehän tämän Marttojen lanseeraman hokeman, jonka mukaan kaappejaan ei kannata siivota jouluksi, ellei aio viettää jouluaan niiden sisällä. 

Alkuperäinen ajatus on toki hyvä, sillä turhan moni emäntä on männä vuosina ajanut itsensä piippuun leipoessaan sen seitsemää sorttia ja luututessaan pirtin perimmäisenkin nurkan. Joulu todellakin tulee vähemmälläkin, kaikkea ei tarvitse itse tehdä eikä Joulupukillakaan ole tapana kurkkia ihmisten kaappeihin, joten siinä mielessä on ihan se ja sama, miten siivoaako vai eikö.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että mokoma kaappihokema on pahasti väärinkäytetty. Ympäri nettiä ihmiset jeesustelevat sillä, kuinka meillä on arvot kohdallaan, ei olla siivottu eikä hössötetä ja stressata muutenkaan mitään vaan jouluna nautitaan kynttilöistä ja yhdessäolosta. 

Kuvottavaa.

Kyllä, minä olen siivonnut kaappeja (järjestin jopa vaatteeni värijärjestykseen) ja kotia muutenkin. Kyllä, olen hankkinut rakkaille ihmisille lahjoja. Kyllä, olen hiukan leiponutkin ja aion laittaa pöytään kystäkin kyllä.

Mutta ei, en stressaa. Vaan nautin. Minulle kodin siivoaminen on samalla mielen siivoamista. Järjestellessäni paikkoja järjestelen omia ajatuksiani. Valmistaudun juhlaan. Vaikka vietämme joulua ehkä "vain" oman pienen perheemme kesken, arvostan läheisimpiäni niin paljon, että haluan  joulun olevan meille kaikille juhlan. Totta kai lepo ja rento yhdessäolo ovat tärkeintä. Minä nyt vain satun rentoutumaan parhaiten silloin, kun koti on järjestyksessä ja arjen sählingit voi aidosti jättää hetkeksi taakseen.

Tätä kaikkea minun pitäisi mitä ilmeisimmin hävetä. Jos aiempina vuosikymmeninä joulun sankari oli se perheenäiti, joka on uurastanut itsesä uuvuksiin perheen eteen, nyt joulun sankari tuntuu olevan se, jonka kodissa juhla ei eroa arjesta.

Me, jotka valmistelemme joulua (vaikka sitten kuinka vähän), olemme ilmeiseti piikkinä lihassa, kun sieltä ja täältä kuulee huonostipeiteltyjä piikkejä arvoista ja elämänkokemuksesta (sen puutteesta).

Jos siis Marttojen hokeman mukaan kaapit kannattaa siivota vain, jos aikoo viettää niissä joulunsa, niin aika moni ilmeisesti sitten viettää niissä keväänsä, kesänsä tai syksynsä, sillä silloin on aivan sallittua siivoilla kaappeja - ja kotia muutenkin. Siihen jopa suorastaan kannustetaan.

Joulunalusaika on ainoa hetki vuodessa, kun siivoaminen tuntuu olevan suorastaan rikos tässä maassa.



P.S. Tähdennettäköön vielä, että minun puolestani jokainen saa siivota tai olla siivoamatta, leipoa tai olla leipomatta, ostaa lahjoja tai olla ostamatta. Tärkeintä on se, että nauttii joulustaan. Tai on nauttimatta, jos juhla ei sytytä. Ihan kuinka vain.

Tavallinen jouluihminen

 Näinä päivinä on muodikasta valittaa joulustressiä. On siivottava koti viimeistä nurkkaa myöten, leivottava sen seitsemää sorttia, koristeltava kotia, ostettava ja paketoitava lahjoja, käytävä joulukonserteissa, tehtävä sitä sun tätä. Viimeistään nyt kannattaa joulukortitkin askarrella ja lähettää. Kaikki tämä yhdistettynä arkihässäkkään saa kuupan kirraamaan. Joulutunnelmasta ei ole tietoakaan. Missä välissä sitä muka ehtisi nauttia kynttilöistä, suklaasta ja joulumusiikista - tai mistä nyt sattuukaan joulussa nauttimaan.

Stressipurkauksiin kuuluu sanoa, että kaappeja ei tarvitse siivota, ellei aio viettää siellä jouluaan, jouluntuoksua saa laittamalla kanelia imurin pölypussiin ja että tulee se joulu laittamattakin.

Niin. Tietenkään joulu ei ole sellainen asia, että sitä varten täytyisi tehdä yhtään mitään. Vaan entä, jos haluaa? Jos nurkkia siivoamalla puhdistaa myös omaa mieltään? Jos hyvä mieli tulee siitä, että kerran vuodessa sellaisetkin paikat ovat siistejä, jotka arkitohinassa jäävät vähemmälle huomiolle? Jos yksinkertaisesti nauttii joulukorttien askartelemisesta? Jos piparien leipominen yhdessä lapsen kanssa on tärkeä perinne molemmille, ei vain pakollinen ohjelmanumero Hyvä Äiti -kisassa?

Joulusta ei oikeastaan saa pitää. Lapsiperheen äidin ainakin kuuluu nääntyä työtaakan alle ja kuolla stressiin viimeistään aattona, kun anoppi tulee kylään. Jos sanoo siivoilevansa, leipovansa ja askartelevansa mielellään, leimataan hössöttäjäksi. 

 Asia erikseen ovat sitten jouluhullut, joilla kuusi on nököttänyt nurkassa suunnilleen juhannuksesta saakka, tonttuarmeijat vallanneet talon viimeistään syyskuussa ja jotka ovat hartaudella leiponeet ainakin sataa erilaista paakkelssia. Heille ei kukaan yritä tehdä mitään. Mutta tavallinen jouluihminen joutuu kummallisen todistustaakan alle kertoessaan jouluvalmisteluistaan. Ei, en tee sitä ja tätä siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että huvittaa. Ei, en oleta, että kaikki muut tekevät saman perässä. Minusta vain joulussa parasta on sen odottaminen ja siihen valmistautuminen. Ja lapsen ilo, sitä ei voita mikään.

Jokainen tehköön joulustaan omannäköisensä. Tärkeintä on hyvä mieli, eivät ulkoiset puitteet.
  
Minä sain jo ennakkojoululahjan, kun 6-vuotias toi kuvataidekoulusta tekemänsä maalauksen. Enpä ole ennen nähnyt sorsaa, joka lentää hirvi suussa.

Joulu tulee, oletko valmis?

On se aika vuodesta, kun aikakauslehdet alkavat tursuta erilaisia askartelu-, leivonta- ja siivousvinkkejä. Tee sitä, osta tätä, toimi noin. Luo täydellinen joulu perheellesi. Hyvä Ihminen tempaisee jostakin vuorokauteensa pari - kolme tuntia lisäaikaa söpöilylle, ystävien, tuttavien, kumminkaimojen ja kaupan kassan muistamiseen. Rahalla ei enää osteta hyvää omaatuntoa viettää vapaata, vaan kekseliäisyydellä, ahkeruudella ja käsityötaidoilla. Jokainen meistä osaa vaikka mitä, kunhan vain viitsii yrittää. 

Vaan entä jos kaikki ei mene niin kuin Stömsössä tai Kodossa? Kirottu olkoon Anu Harkki ja kaikki ne naistenlehtien toimittajat, jotka meille syöttävät itsetekemisen ja täydellisen joulun ilosanomaa.


Joulunalusaika on vuoden pimeintä aikaa. Kotiin käpertyminen ja pieni iltapuuhastelu korttiaskartelujen ja kaapinsiivoamisen parissa on useimmista meistä mukavaa ja rentouttavaakin puuhaa. Toisinaan jouluvalmisteluista tulee kuitenkin kilpavarustelua ja suorittamista, jolloin asian ydin katoaa. Väännetään Täydellistä Joulua hampaat irvessä.  Leivotaan, kokataan, koristellaan, askarrellaan, puunataan ja tuunataan vaikka mieli tekisi kömpiä peiton alle kirja kainalossa ja suklaalevy toisessa. Keskustelupalstoilla kinastellaan siitä, millaiset joulukoristeet ovat soveliaita ja milloin niitä on korrektia kotiin ja puutarhaan laittaa; eikä kisaa runsaimman joulumenun loihtijan tittelistäkään sovi unohtaa. 


Tällaiselle menolle pitää panna piste - ja heti. Joulun pitäisi olla leppoisaa yhdessäolon aikaa, rentoilua parhaimmillaan. Stressi, pingottaminen, kilpailu ja täydellisyyden tavoittelu eivät kuulu siihen ollenkaan. Oma perhe kai tietää, millainen koti on, vaikka ei sitä perimmäistä vaatekaapin nurkkaa kiillottaisikaan. Ja naapureita tuskin haittaa, vaikka jossakin perheessä syötäisiin laatikoiden ja rosollin sijaan pizzaa. Pääasia on, että oma väki viihtyy.


En toki kiellä ketään laittamasta joulua. Itse olen sillä tavalla jouluihminen, että tykkään tehdä joulusiivoja joululaulujen soidessa, askarrella kortteja yhdessä lapsen kanssa ja leipoakin jotakin. Mutta teen vain sen, mihin voimavarat riittävät ja mitä itse haluan. En pyri täydellisyyteen vaan hyvään mieleen. Meillä syödään kinkkua ja rosollia ja sienisalaattia ja laatikoita, mutta vain, koska pidämme noista ruoista. Ja vuoden pimeimpänä aikana tekee mieli koristella kotiaan kynttilöillä ja valoilla. Lisäksi on kiva pitää perinteiset piparitalkoot ystäväperheen kanssa, ihan jo siksikin, että lapset voivat isompana muistella oman perheen joulutraditioita. 


Aina joskus, kun jouluvalmistelut uhkaavat lähteä lapasesta ja huomaan alkavani suorittaa joulua, palaan tähän Heli Laaksosen runoon:

JOULUPATJA
eli ohje kummottos viätetä hiano joulu
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.
2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.
3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.
4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja eläinten kans.
5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine
on kiället.
6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.

Sama ajatus sisältyy poikani lausahdukseen muutama vuosi sitten. Pieni pyysi useaan otteeseen minua huoneeseensa pikkujouluun. Sammutettaisiin valot, pantaisiin tonttulakki päähän ja laulettaisiin yhdessä joululauluja. En meinannut muka millään ehtiä, kun oli siivottavaa ja leipomista ja kaikkea. Myönnän stressanneeni kaikesta noihin aikoihin valtavasti. Lopulta, kun sain jonkun homman valmiiksi ja istuimme hänen huoneensa lattialla laulamassa, poika yhtäkkiä kaspsahti kaulaani ja sanoi, että "voi äiti, kun minä oon niin onnellinen poika kun meillä on näin jouluista". Minun joulustressini loppui siihen, eikä ole tähän päivään mennessä palannut. Lapsi opetti kerralla, mikä joulussa on oikeasti tärkeää.

P.S. Muistakaa arvonta :)! 
P.P.S. Taas näitä tekstinkäsittelyn erikoisuuksia, joita pieni humanisti ei  käsitä: miksi tuo runo tuli valkealle pohjalle, vaikka täsmälleen samalla tavalla sen kirjoitin kuin muunkin tekstin?

Lumipalloefekti

Tänään iski inspiraatio, että nyt on pakko saada järjestystä huusholliin. Taas kerran. Oikeastaan kutinaa on ollut ilmassa jo useamman päivän ajan. Sohvallamakoiluviikkojen aikana sinne tänne on päässyt kerääntymään erinäisiä paperi- ja kirjakasoja. Salakavalia pirulaisia, mokomat. Ensin niitä ei melkein ole, on vain muutama tärkeä paperi, jotka ihan kohta siirrän sinne, minne ne kuuluu. Sitten pinoon ilmestyy kirja, josta pitää kirjoittaa jotakin. Ja niin edelleen. Kohta pino on kasvanut vuorenkorkuiseksi ja melkein hyökkää päälle. Niinpä olen sitten koko aamupäivän huhkinut hiki hatussa, tepastellut tomerana ympäriinsä saamatta mitään näkyvää aikaiseksi, sillä yhden paikan järjestäminen sai toisen paikan suorastaan huutamaan siivoamista. Ja kun lumipalloefekti käynnistyy, sitä on vaikeaa pysäyttää. Tuntuu, että tätä menoa pyöräytän koko asunnon uuteen järjestykseen. No, on täällä sentään hiukan avarampaa jo. Että ehkä tämä tälle päivälle riittääkin. Nyt pitäisi enää keksiä, kuinka jo ennestäänkin ylitäyteen kirjahyllyyn saisi ahdettua vielä parikymmentä teosta lisää.

Tavaroiden järjestyksessäpito ei ole minulle mitenkään mieluisaa puuhaa, mutta mielenrauhan kannalta se on välttämätöntä. En kestä sotkuisia työpöytiä, paperikasoja, epämääräisiä tavaraläjiä. Kun alan työskennellä, keittiössä tai konttorissa, voin keskittyä vasta sitten, kun ympärilläni on tarpeeksi tyhjää tilaa.

Mukavinta tietysti olisi, jos voisin vain tunkea syntyneet pinot kaappiin ja joku hoitaisi ne sieltä oikeille paikoilleen. Inhoan papereiden mapittamista, mutta pakko sitäkin on harrastaa, jos meinaa joskus löytää sen oikean monisteen tai tekstin tai ohjeen. Aina kaikki on silti hukassa. Hyvä esimerkki on keittiömme seinällä oleva uunipelti. Halusin sen siihen siksi, että saisin sanamagneetit kauniisti esille. Pellin asennusta odottaessani onnistuin sitten hukkaamaan magneettilaatikon, ilmeisesti jonnekin lipaston syövereihin. Nyt vaihtoehtoina on kärsivällisesti odottaa niiden esiinputkahtamista tai ostaa uudet magneetit. Toisaalta, uunipelti seinällä on hyvä keskustelunaihe, sillä huomaan vieraan toisensa jälkeen vilkuilevan "tauluamme" uteliaana. Niin että kai se on ajateltava niinkin, että toiset hankkivat design-valaisimia keskustelunaiheiksi, minulla on uunipeltini.

Kaltaiselleni järjestystä tarvitsevalle ihmiselle olisi eduksi, jos olisi taitoa ja silmää järjestyksenpitoon enemmän kuin minulla on. Tiedostan hyvin sen, että en osaa käyttää kaikkea olemassaolevaa kaappi-, kaapinpäällys- ja hyllytilaa hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Turhaudun aina jossakin vaiheessa hyvinalkanutta organiseerausta ja tungen kaiken käsilläolevan yhteen läjään jonnekin kaapin perälle odottamaan seuraavaa inspiraatiota. Yleensä siihen kestää niin kauan, että joudun aloittamaan koko projektin alusta. Tarvitsisin asiantuntijan vinkkejä kaaoksen kesyttämiseen. Ja uuden kirjahyllyn. Ja sitä ja tätä. Ehkä jotakin voisi heittää roskiinkin - ja kierrättää. Onneksi on olemassa säilytyslaatikoita. Niiden sisuksiin uppoaa jos jonkinlaista "arkistoa".

Joskus ärsyynnyn itsekin ominaisuudestani siivota kaikki pois näkyviltä. Enkö voisi ottaa rennommin ja antaa elämän jälkien näkyä kodissa enemmän. Mitä haittaa kenellekään on siitä, jos työpöytä pursuaa papereista - jokuhan väittää sen lisäävän luovuutta. Noh, olen kyllä yrittänyt. Mutta en voi itselleni mitään, että epämääräisyys aiheuttaa ärtymystä. Ei sen väliä, vaikka kaapit eivät ole jämptissä järjestyksessä, mutta katseen pitää voida vaeltaa vaivatta. Tai niin, että se voi vapaasti kiinnittyä niihin paikkoihin, joihin sen haluan kiinnittyvän. Siksi meillä siivotaan lelut joka ilta ja tarvittaessa päivälläkin, likaiset astiat odottavat pesua koneessa ja paperipinot saavat luvan lojua jossakin muualla kuin pöydänkulmalla.

Wc-pöntön nuppi

Aamulla vessaa pestessäni juolahti mieleeni, että wc-pöntön vetonupin sanotaan olevan kodin likaisimman paikan. Piti oikein erikseen pyyhkäistä nuppi toiseen kertaan, että on varmasti puhdas.

Siivotessani mietiskelin ihmisten erilaisia siivoustapoja ja -mieltymyksiä. Joku imuroi kahdesti päivässä, toinen kahdesti vuodessa. Yksi silittää vaatteita samalla kun katselee brittiläisiä poliisisarjoja, toinen välttelee silitysrautaa viimeiseen saakka. Kolmas ei ole koskaan puhdistanut lavuaarin hajulukkoa, neljännellä on kahdeksan pyykkikoria, jotta lajittelu varmasti sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.


Kotoa varmasti peritään joitakin tapoja (tai sitten vastustetaan niitä viimeiseen saakka), mutta sisarusten erilaiset siisteyskäsitykset osoittavat sen, että ihmisten välillä tosiaankin on eroja. Itse muistelen äidin pakkotahtisia perjantaisiivouksia ja lauantaileipomisia ja päätin jo kauan sitten, että itse en moiseen suostu. Toistaiseksi meillä on kai ollut suhteellisen siistiä, vaikka siivoankin enemmän fiiliksen kuin viikonpäivän tai kellonajan mukaan. Onhan minut yllätetty pesemästä muinaisen sinkkuboksini vessan kattoakin!


Nyt jalkavamman aikaan on ollut opettelemista siinä, että ei voi tehdä kaikkia siivoustoimiakaan niin kuin haluaisi. Varmaankin tämä on ihan hyvä muistutus siitä, että elämä pyörii hyllyjen pölykerroksista huolimatta. 

Ensimmäisen muistutuksen asiasta sain synnytyksen jälkeisen masennuksen aikaan, kun neuvolan psykologi kysyi minulta, että kummasta haluan lapseni minut muistavan, pakkomielteisestä siivoamisesta vai yhteisistä leikeistä. Kaapinhyllyjen hinkuttaminen loppui siihen. En silti allekirjoita täysin sanontaa, että siisti koti on merkki hukkaanheitetystä elämästä. Joskus olen jopa kääntänyt sanonnan (toki pahasti kärjistäen) niin päin, että sotkuinen koti on merkki hengen velttoudesta. Tai no, ehkä laiskuudesta. Enkä takoita nyt mitään pikkusotkuja, jotka kuuluvat elämään.

Minusta on arvo sinänsä opettaa lapselle kohtuullista siisteyttä. Sitä, että tavarat viedään paikoilleen käytön jälkeen, pyykkien paikka on pyykkikorissa (tai ainakin sen tietämillä) eikä sohvan alla ja kengät jätetään eteiseen kun tullaan sisään. Ja että ruoanlaiton jälkeen pitää astiat laittaa koneeseen ja pyyhkiä pöytä. Lapseni osallistuu kotitöihin toistaiseksi kiitettävän mielellään - tiedä sitten, onko kyse perityistä mieltymyksistä vai onnistuneesta aivopesusta. 

Yritän olla tekemättä asioita uudelleen lapsen perässä, vaikka lelut menevät välillä vääriin laatikoihin eikä pikku apurin imurointi tuota aina ihan priimaa tulosta. Korkeintaan pyydän tekemään työn uudelleen. Oma äitini korjasi aina kaiken tekemiseni tekemällä työt uudelleen perässä. Voi, miten se sapetti! Olisi opettanut, miten työ kuuluu tehdä, niin olisin seuraavalla kerralla tiennyt enkä olisi saanut mukaani tunnetta siitä, että en osaa enkä kelpaa.

Kuvassa vessamme. Toivottavasti wc-pöntön nuppi on puhtaana!