Aarteita

Se tunne, kun näkee kauniin esineen. Ensin sydän jättää pari lyöntiä lyömättä, sitten alkaa takoa hurjana. On pakko päästä katsomaan lähempää, koskettamaan, haistamaankin. Joskus ensinäkemä pettää. Esine on rikki, haisee pahalta, on (liian) ruosteinen tai siitä puuttuu osia. Tai materiaali on eri kuin mitä kuvitteli. Sitä pettyy.

Mutta joskus lähempi tutustuminen esineeseen vain vahvistaa ensi-ihastusta. Minulle kävi tänään juuri niin. Kirpputorilla silmiini osui neljä esinettä, joita en yksinkertaisesti voinut vastustaa. Ensin näin venäläistä alkuperää olevan helmitaulun. (Pahoitteluni kuvien ei-niin-loisteliaasta sommittelusta, olin kuvaushetkellä vielä aivan liian innoissani löydöistäni...)

Mielestäni se on täydellinen tauluksi! Ensimmäinen ajatus oli, että sijoitan sen poikani huoneeseen, totta kai, mutta asiaa täytyy harkita vielä. Esineeltä pitää kysyä, minne se itse haluaa.

Seuraavaksi näin vuoan.

Minulle on naurettu, kun kotoani löytyy kaikkea vanhoista suksista ikkunapokiin ja uunipeltiin seinällä. Okei, ajattelin, jatketaanpa eurolla samaa teemaa. En ole vielä aivan varma, päätyykö kyseinen vuoka tauluksi vai löydänkö sille muuta käyttöä, mutta pääasia on, että se pääsi muuttamaan meille. Lupaan pitää siitä hyvää huolta.

Kolmas löytöni oli keltainen peltipurkki.

Tällä ostoksella ei ollut kerrassaan mitään tekemistä järjen kanssa. Hinta oli sikamaisen korkea, ja peltipurkkeja minulla on jo ennestäänkin melkein liikaa. Mutta kun tuli Tunne, niin ei siinä silloin järkeä kuunnella. 

Tässä vaiheessa olin jo äärimmäisen onnellinen ja suunnittelin jo kotiinlähtöä. Viime tingassa päätin kuitenkin tarkistaa,  mitä mukavaa kirpputorin yläkerrasta löytyisi. Ja sitten seurasi tekstini alussa kuvailemani hetki. Rakastuin. Tähän.

Vanhan kirjasinlaatikon, palvellut aikoinaan jossakin kirjapainossa. Nyt voinkin alkaa kerätä kaikkea pikkutavaraa "hyllyille". Aiemmin olen onnistunut välttämään moiset ostokset, koska niille ei ole ollut sopivaa paikkaa. Nyt on.

Hassua, että näin voi höpsähtää johonkin tavaraan. Minähän en ole materian perään, harvoin kiinnyn mihinkään esineisiin. Korkeintaan koruihin. Vaan kerta se on ensimmäinenkin. Eikä tämä edes ole ensimmäinen.