Hajanaisia ajatuksia

"Jos jatkuvasti nujertaa itseään tai miettii elämän huonoja puolia, takuulla myös estää itseään onnistumasta. Mieti miten voisit muuttaa sisäisiä viestejäsi ajattelemalla positiivisia, innostavia ajatuksia. Muista, että vain sinä pystyt niitä kuulemaan. Puhu siis sellaista mitä haluat kuulla."

 Näin kirjoittaa Facebook-kaverini sivustollaan. En tiedä, onko ajatus hänen omansa vai jostakin lainattu, eikä sillä ole väliäkään. Tosia ajatuksia joka tapauksessa. Itseään pitää rakastaa ensin, että kukaan muukaan voi rakastaa. Miksi se on niin vaikeaa?

Oikeastaan tämä merkintä olisi pitänyt aloittaa sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin...", mutta koska en halua viedä kunniaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta (joka on muuten loistava teos, suosittelen!), yritän keksiä jonkun muun tavan ilmaista ajatuksiani.

Olen viime päivät käynyt itseni kanssa noin miljoonatta kertaa keskustelua naisiin ja naiseuteen liittyvistä ulkonäköpaineista. Siitä, miltä minä näytän, miltä standardien mukaan pitäisi näyttää ja miten itse suhtaudun näihin oletuksiin.

Viikonloppuna törmäsin tylyllä tavalla siihen, että on olemassa paitsi kauniin naisen määritelmä, myös kauniin äidin määritelmä. Jokaisen meistä kai pitäisi pyrkiä näyttämään siltä, kuin emme olisi synnyttäneet. Itse en ole huomannut eroa synnyttäneissä ja ei-synnyttäneissä, mutta ilmeisesti sellainen on. Ja ilmeisesti jotkut lapsettomat katselevat kauhulla meitä ei-niin-kauniita naisia, että tuollaiseksiko sitä tulee kun lapsen saa. Onneksi on myös niitä, jotka edelleen mahtuvat kokoon 34 (en ole mahtunut kyseiseen kokoon sen jälkeen, kun täytin 14), voivat käyttää korkokenkiä (ei onnistu akillesjänne- ja nilkkavaivaiselta) ja jotka osaavat laittautua näyttävästi (minä en ole käynyt koko kesänä edes kampaajalla, kun on ollut hiukan muuta mielessä), niin tietävät, että toivoa on. 

Äh, katkeran naisen katkeraa puhetta. Lenkille jos pääsisi, kirjoittaisin ihan toisenlaisia sen jälkeen. Tämä pitäisi pyyhkiä pois. Pitäsi ilmeisesti opetella sanomaan itseään kauniiksi, niin ehkä sitä sitten muuttuisi sellaiseksi. Auttaisikohan näihin ylimääräisiin kiloihinkin sama...

* * *

Olen suunnitellut kansalaisaloitteen tekemistä. Mielestäni on väärin, että kotihoidon tukea maksetaan vain alle 3-vuotiaiden vanhemmille. Ehdottomasti vanhemman kotonaoloon pitäisi saada yhteiskunnan tukea myös silloin, kun lapsi on yläkouluun siirtymisikäinen. Seiskaluokan ajan jos olisi äiti tai isä kotona odottamassa koululaista, tarjoamassa välipalaa, vahtimassa netinkäyttöä, kysymässä mitä kuuluu ja miten menee ja tarkistamassa, että läksyt on tehty, niin säästyttäisiin monelta murheelta. 

13-vuotias on vielä ihan lapsi, ja koulumuodon muutos vaatii paljon. Itse asiassa monilta varmaan liikaakin. Uusi koulu, uudet kaverit, uudet opettajat, uudet oppiaineet... ja siihen päälle omaan kasvamiseen liittyvä myllerrys - vähemmästäkin sitä paha olo monelle tulee. 

Olisi hyvä, jos kotona joku ehtisi paneutua nuoren huoliin, ja iloihinkin. Myös kaveripiiri saattaa vaihtua tai ainakin osittain muuttua - vanhempien olisi hyvä tutustua näihin uusiin ihmisiin. En tiedä, mitä konkreettisia hyötyjä mallilla saavutettaisiin, mutta sietäisi kokeilla. Varmaan ainakin koulu- ja nettikiusaaminen vähentyisi. Moni nuori joutuu itsenäistymään ihan liian varhain, enkä tarkoita tällä nyt eteenlankeavien kotitöiden määrää.