Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Katselimme poikani kanssa yleisurheilun MM-kisoja. Vuorossa oli kymmenottelun keihäänheitto. Lapsesta keihäänheitto näytti kiinnostavalle. "Äiti, mäkin haluan heittää keihästä!" Kengät jalkaan ja tuumasta toimeen, ulos heittämään keppiä. 

Voi, mikä määrä muistoja tulvi mieleeni. Minä leikkimässä Tiina Lillakia kultaisella 80-luvulla. Keskittyminen, juoksu, kiskaisu - ja tuuletukset! Isän virveli oli saanut keihäänä uuden elämän. Nämä ovat suunnilleen ainoita kertoja, kun olen itse tuntenut vilpitöntä urheilemisen riemua, Toinen muisto liittyy siskonpoikasni ja veljenpoikaani 90-luvulla kiistelemässä siitä, kuka on paras: Seppo Räty, Kimmo Kinnunen vai Aki Parviainen. Ja taas keihäs lensi mummolan nurmikolla, ja tuuletettiin. Näille maailmanmestareille urheilu oli hetken aikaa melkein koko elämä.

Poikani keihäsinnostuksessa on toki jotakin hyvin suomalaiskansallista ja siksi liikuttavaa. Mutta ei lajilla ole väliä, kaikkein liikuttavinta on lapsen usko itseensä. Minä haluan heittää keihästä, minä heitän keihästä, minä olen hyvä, paras, keihäänheiton maailmanmestari! 

Mihin tuo ajattelumalli katoaa iän myötä? 

Kun aikuinen aloittaa uuden harrastuksen, hän aloittaa sen hyvin varovasti, nöyränä. Enhän minä mitään osaa, olen vasta aivan alussa, selitetään. Miksi sitä ei voisi olla maailman paras zumbaaja, neulanreikävalokuvaaja, koruntekijä, maalari, maratoonari, moottoripyöräilijä tai runoilija heti saman tien? En tarkoita, että tulosten pitäisi olla heti huippuluokkaa, monessa tekemisessähän harjoittelu ja kehittyminenhän ovat suorastaan itsetarkoitus. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. 

Ikä tuo mukanaan suhteellisuudentajua: en ehkä ole faktisesti maailmantilaston kärjessä, mutta olen riittävän hyvä nauttiakseni harrastuksestani. Saan tekemisestä onnistumisen elämyksiä, nautin siitä, mitä teen. Ajatus voisi jatkua: tästä syystä olenkin omassa maailmassani, itselleni, paras, ja se on tärkeintä. Lapsellinen riemu vallatkoon meistä jokaisen. Tuuletetaan!