Missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää

Sanotaan, että ihminen voi lähteä Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaa ei lähde ihmisestä. Minusta Pohjanmaa ei varsinkaan lähde, sillä tatuoin helan rintaani muistuttamaan niistä juurista ja siivistä, jotka kotiseutuni minulle antoi. Olen äärettömän kiitollinen ja ylpeä identiteetistä, jonka sain - suoruudesta, konstailemattomuudesta, rehellisyydestä, kotiseuturakkaudesta, maan arvostamisesta. Olen tottunut pitämään sanani ja luotan siihen, että muutkin tekevät niin. Tietysti olen myös kiivas luonne, väkitukko (suom. jääräpäinen) ja jollakin tapaa jäyhäkin. Esimerkiksi savolaisten tapa kätellä jatkuvasti oudoksuttaa edelleen. Tarvitsen ison henkilökohtaisen reviirin. Minuun on sisäänrakennettu myös puuhastelun tarve: en osaa vain olla ja sylkeä kattoon. Ei niin voi rentoutua.

Lakeudella, jos missä, taivas on korkealla, on tilaa hengittää. Sielunmaisemani on kirkas syksyinen päivä. Aurinko paistaa, kypsä vilja odottaa puimista. Tuulee. Tie halkoo peltoja, maisema on avara silmänkantamattomiin. Sillä tiellä minä kävelen aina silloin, kun tarvitsen voimaa tai rentoutusta, sillä kauniimpaa maisemaa ei voi maailmassa olla. Sitä maisemaa minä rakastan. 

Ja murre! Vaikken itse kovin leviää puhukaan, kotikielen kuuleminen nostaa aina hymyn huulille. On sanoja, jotka lämmittävät aivan erityisesti. Ropsu maistuu paljon paremmalta kuin pannukakku, eikä yksikään pulla voita nisuleetaa. Kun lähdetään juhlimaan, pukeudutaan ehdottomasti tanttuun! Ja pyörässä on joppari, tarakka kuulostaa rumalta. Listaa voisi jatkaa melkein loputtomiin.


Kaikesta kotiseuturakkaudestani huomiatta en usko, että tulen paluumuuttamaan Pohjanmaalle. Olen antanut palan sydämestäni myös Keski-Suomelle. Tänään kaupungilla bussia odottaessani juttelin erään iäkkään rouvan kanssa. Muistan hänet jo vuosien takaa - lierihattu ja pitsikaulukset, aina huulipunaa ja helmikorut. Sitä huomaa kotiutuneensa jonnekin, kun saa tällaisia satunnaisia tuttavia, heitä, jotka tunnistaa ja tietää vaikkei yhtään tunne. Heitä on 13 Jyväskylän-vuoden aikana kertynyt jo aika liuta. Ja onhan minulla ystäväni täällä, (toinen) perheeni.

Myös sääkartta on hyvä kotipaikkaindikaattori. Katsot sen paikan säätä ensin, jossa on kotisi. Vuosia Jyväskylään muuton jälkeen katsoin aina ensin Pohjanmaan sääennusteen ennen kuin muistin, etten asukaan siellä enää. Muutama vuosi sitten huomasin, että olen siirtynyt katsomaan ensin, miltä Jyväskylän tilanne näyttää.

Me pohjalaiset olemme kyllä aivan omanlaisemme heimo. Kaverini oli tehnyt tässä taannoin loistavan huomion: eteläpohjalaiset löytävät toisensa (ja niin käy usein) vaikka kuinka suuresta väkijoukosta ja lyöttäytyvät välittömästi yhteen, koska ovat löytäneet sanattoman yhteisymmärryksen. Se selittyy nimenomaan syntyperällä. Samanlaista ilmiötä en ole huomannut hämäläisten tai vaikka karjalaisten keskuudessa. Ehkä kaikki johtuu siitä, että meidän pohjalaiseten kotiseuturakkaus näkyy ja kuuluu, vaikka olisimme lähteneet maailman ääriin. Helavyöt, puukot, salmiakkikuviot, Koskenkorva, häjy-perinne ja kansanlaulut kulkevat mukanamme, vaikka ne muuttavatkin aikojen saatossa muotoaan ja merkitystään.

Mitä niin ihmeellistä meissä on, että aina täytyy muistaa mainita olevansa nimenomaan pohjalainen? En minä tiedä. Minä vain olen.