perjantai 27. huhtikuuta 2012

Järjetön

Varkaudessa puukotettiin teinityttö kuoliaaksi. Tuntematon mies iski veitsellä. Oli päättänyt tappaa jonkun päästäkseen "pois yhteiskunnasta". Hoitoon. Puukottaja oli pitkäaikainen mielenterveyspotilas. 

Ensimmäinen ajatus uutisen kuultuani oli, että maailma on pirun pelottava paikka. Järjetön. Keskellä kirkasta päivää voi vaarattomalta näyttävä satunnainen ohikulkija käydä kimppuun ja tappaa. Miten sellainen on mahdollista? Eivätkö tarinat metsissä vaanivista hulluista päällekarkaajista olekaan hätävarjelun liioittelua? 

On paljon asioita, joita tulee varottua ja pelättyä ja joista tulee lasta varoitettua. Älä lähde vieraan matkaan, vaihda tarvittaessa puolta, älä ui yksin liian syvälle, muista katsoa tuleeko autoja kun ylität tien. Varo liedellä kiehuvaa kattilaa. Pese kädet. Muista lukita ulko-ovi yöksi. Ja niin edelleen. Mutta miten opettaa ja oppia itse kohtaamaan sellaisia järjettömiä asioita, joita ei voi mitenkään ennakoida? Miten sitä uskaltaa päästää lapsi maailmaan, edes askel kerrallaan, kun mitä tahansa voi sattua koska tahansa? Miten järjestää palaset omassa pääkopassa, kun perusturvallisuus järkkyy? 

Ei elämää voi pelätä.

Kun Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat tapahtuivat, en ollut lähelläkään kyseisiä kouluja. Silti olin molemmilla kerroilla koulussa. Tuli valtava tarve suojella oppilaita maailman pahuudelta - ja samalla mieleen hiipi ajatus, että se paha voi asua jossakussa omassakin oppilaassa. Pelotti. Mietin, minne mennä ja miten toimia, jos vastaava tilanne osuu kohdalle.

Jotenkin minä ymmärrän Varkauden puukottajaa, koulusurmaajia, perhesurmaajia... tietyllä tapaa minä ymmärrän jopa norjan joukkosurmaaja Breivikia. En hyväksy teoista ainuttakan, mutta ymmärrän, että systeemi ei toimi. Kaikilla surmaajilla on ollut järjettömyydelle syy. Heillä on ollut paha olla. Käsittämättömän paha. Liian paha. Kukaan ei ole huomannut, ymmärtänyt, ei osannut auttaa. Tai ei ole ollut resursseja. On annettu resepti kouraan ja sanottu, että pärjäile. Ja kun on tarpeeksi paha olo, ei jaksa taistella. Ajautuu epätoivoon. Mieli järkkyy, se pakenee harhoihin. Järjettömyyteen.

On surullista, ettei hyvinvointiyhteiskunta auta kansalaisiaan. Apua on vaikeaa saada. Yhtälöön pitää lisätä vielä se, ettei suomalaiseen kulttuuriin kuulu tukeutua muihin ihmisiin, vaan on kunnia-asia pärjätä omillaan. Pinnistellään viimeiseen saakka, pimahdetaan. Tartutaan puukkoon, aseeseen ja tehdään peruuttamattomia, järjettömiä asioita.

Tähän maahan arvitaan lisää ennaltaehkäisevää ja etsivää mielenterveys-, perhe- ja nuorisotyötä. Tarvitaan kuuntelevia korvia ja auttavia käsiä. Tarvitaan ammattilaisia, mutta myös läheisiä. Ja koko kylä kasvattamaan lapsia.

Ei maailmasta kai koskaan tule ideaalista onnelaa, josta kaikki suru, pahuus ja onnettomuudet olisivat poissa. Mutta jos jotakin voisi tehdä lähimmäistensä hyväksi. Tuttujen ja tuntemattomien. Kannattaa politiikassa heitä, jotka eivät ole ajamassa alas vähäisiäkin terveys- ja sosiaalipalveluja. Katsoa naapuria silmiin, kysyä, mitä kuuluu. Opettaa lasta pitämään huolta kaveristakin. Opettaa lasta pyytämään apua. Ei saa olla liian ylpeä, kukaan ei pärjää kaikessa yksin. Pitää puhua. Itkeä saa. 






Syvä osanottoni Varkauden puukotuksen uhrin omaisille, ja kaikille muillekin, jotka ovat menettäneet läheisensä kaikissa käsittämättömissä veriteoissa.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Terveydeksi!

MTV3 uutisoi eilen nettisivuillaan THL:n tutkimuksesta, jonka mukaan vanhempien koulutus ja tuloerot selittävät lasten terveyseroja. Matalasti koulutettujen (enintään ammatillinen koulutus) lapsilla on keskimäärin huonommin hoidetut hampaat kuin korkeakoulutettujen jälkikasvulla; he ovat myös alttiimpia ylipainolle ja sen oheissairauksille, samoin päihteiden käytölle.

Erot johtunevat paitsi yleisestä elämänhallinnasta ja kiinnostuksesta terveyteen ja hyvinvointiin liittyviin asioihin, myös esimerkiksi siitä, että hyvätuloisten perheiden lapsilla on usein mahdollisuus harrastaa liikuntaa monipuolisemmin, perheillä on varaa laadukkaampaan, terveellisempään ja monipuolisempaan ruokaan sekä mahdollisuus ostaa yksityisiä lääkäripalveluja.


Tutkimus - ja sen uutisointi - kuohuttaa tunteita.  

Keskustelupalstoilla linjat käyvät kuumina, kun matalasti koulutetut rynnivät joukolla vakuuttamaan, että heillä kyllä asioista huolehditaan, vaikka koulutuksena on vain amis. Tutkimus siis valehtelee! Sivulauseessa on sitten hyvä sättiä korkeakoulutettuja ylemmyydentunteesta.

Hetkinen! Eihän kukaan ole väittänytkään, että kaikkien matalasti koulutettujen lapset olisivat sairaita tai rappiolla. Sitäkään ei ole sanottu, että koulutus on automaattinen tae lasten terveydestä. Tutkimuksessa oli käsittääkseni todettu vain se, että sellaisten sairauksien suhteen, joihin elämäntavoilla voi vaikuttaa, vanhempien matala koulutustaso näyttää olevan riskitekijä. 


Jos karkeasti yleistää, voisin vaikka vannoa, että kaikki ne naiset, joiden olen nähnyt esimerkiksi polttavan tupakkaa raskausaikana, ovat niitä, jotka ovat monella muullakin tavalla syrjäytymisvaarassa olevia. On ikävää sanoa, mutta sosio-ekonominen asema näkyy monesti päälle päin. Jos lapsensa terveyden vaarantaa jo raskausaikana käyttämällä alkoholia tai polttamalla tupakkaa, voi kai saman menon olettaa jatkuvan lapsen synnyttyäkin. Välillä sitä kuulee räikeitä kertomuksia vanhempien piittaamattomuudesta, mitä tulee lapsen hyvinvointiin.



Tietenkään kaikki matalastikoulutetut eivät ole syrjäytymisvaarassa olevia tai jo syrjäytyneitä sossupummeja. Ei sinne päinkään. Moni matalasti koulutettu on paljon paremmin toimeentuleva kuin kaltaiseni tusinahumanisti, niin kuin minua on kauniisti kutsuttu. Eivätkä kaikki ns. duunarit ole välinpitämättömiä omasta tai lastensa terveydestä - päinvastoin. Hyvin moni hoitaa kuntoaan ja terveyttään paremmin kuin akateemiset kanssaeläjänsä.



Yhtä lailla korkeakoulutettuja on turhaa nostaa jalustalle. On vaikeaa uskoa, että kukaan edes kuvittelee tutkintotodistuksen tuovan terveyttä ja onnea. Vaikka koulutus korreloi usein yleisen tiedostavuuden kanssa, ei ole missään mielessä itsestäänselvää, että kaikilla akateemisilla olisi tarpeeksi tieto - taitoa vaalia omaa ja lastensa terveyttä, varallisuudesta puhumattakaan.


Kun uutista lukee tarkemmin, huomaa, että lopulta kyse ei olekaan koulutuksesta tai tulotasosta. Pikemminkin kyse tuntuu niiden taustalla vaikuttavasta elämänasenteesta, kyvystä ja halusta toimia paremman elämänlaadun eteen. Mitä terveempi ihminen on henkisesti ja fyysisesti, sitä laadukkaammaksi hän elämänsä kokee.


Voin hyvin kuvitella, että matalasti koulutettu pitkäaikaistyötön masentuu eikä jaksa enää huolehtia hygieniasta, ruokavaliosta tai liikunnasta. Yhtä hyvin samoin voi käydä uraputkessa juoksevalle akateemiselle. Voin myös kuvitella, että jos lapsi saa kotoaan mallin runsaasta päihteidenkäytöstä ja yömyöhään jatkuvista juhlista, krapulapäivistä, hänestä helposti tulee samanlainen (tai sitten totaalikieltäytyjä). Tälläkään ei ole mitään tekemistä koulutuksen kanssa. Liikuntatottumuksissa vanhempien esimerkki ja kannustus ovat tärkeitä. Voi olla, että vanhempia liikkuminen ei kiinnosta tai siihen ei ole aikaa tai perheessä liikutaan sairaalloisesti - mutta tämäkään ei ole koulutussidonnainen asia.

Tutkimuksessa ei oikeastaan noussut esiin mitään kovin uutta. On jo kauan tiedetty, että että esimerkiksi vanhempien köyhyys ja koulutus "periytyvät". Samoin lienee elämäntapojen ja terveystottumisten laita. Mikään noista tekijöistä ei tietenkään periydy fataalisesti, mutta jonkinlaisen suunnan ne lapsen elämälle usein antavat. Julkinen terveydenhuolto, neuvolajärjestelmä ja kouluterveydenhoito tasaavat terveyseroja. Niin ja koulutus, jota kaikilla on onneksi nykyisin mahdollisuus hankkia. Enkä puhu nyt pelkästään muodollisesta koulutuksesta vaan ylipäätään halusta oppia uutta, tietää, elää elämä mahdollisimman hyvin.

Keskimäärin - tämä tuntuu olevan vaikeaa monen ymmärtää - näyttäisi kuitenkin olevan niin, että vanhempien korkea koulutustaso on jonkinlainen tae terveellisistä elämäntavoista ja niiden myötä ne vaikuttavat lasten terveyteen. Ikävä tosiasia on, että suurin osa alimman sosiaaliluokan edustajista on matalasti koulutettuja.Yhtä ikävä tosiasia on sekin, että alimman sosiaaliluokan edustajat ovat keskimäärin muita sairaampia ja myös tyytymättömimpiä elämänlaatuunsa. 


Tilanne on huolestuttava ja häpeäksi hyvinvointivaltiolle. Terveydenhuoltojärjestelmä ei toimi, jos tällaisia eroja yhä on - ja ne vaikuttavat yhä vain pahenevan. Hyvinvointivaltiosta ei tällä menolla tule koskaan paremminvointivaltiota.



Kaikeasta huolimatta minun on vaikeaa ymmärtää sitä, että mokomasta asiasta pitää pillastua. Jos matala koulutustaso on arka paikka, on hyvä ja kouluttautuu lisää. Jos ei, miksi ottaa henkilökohtaisesti joku tutkimustulos, joka on aina täynnä yleistyksiä ja keskimääräisyyksiä?

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Ääni

Eilen illalla Nelosella nähtiin Voice of Finland -ohjelman finaali. Kisan voittajaksi selvisi Mikko Sipola, jota tähtivalmentajat tituleerasivat mielestäni osuvasti Suomen Bryan Adamsiksi. Mikon tyylilaji tuntuu olevan siisti ja särmätön kitararock, sellainen, jota kyllä kuuntelee taustamusiikkina radiosta mutta joka ei sen enempää kosketa.

Nettikeskusteluissa kukaan vain ei tunnu muistavan voittajaa. Sen sijaan Saara Aalto ja Jesse Kaikuranta ovat kaikkien huulilla. 

Saaraa ylistetään upeasta äänestä ja loistavasta teknisestä osaamisesta - ja toisaalta haukutaan tunteettomuudesta, muovisuudesta ja laskelmoinnista. Valitettavasti joudun yhtymään soraäänien kuoroon. Olen viikkokausia pohtinut, miksi Saara ei kosketa vaikka laulaa kuin enkeli. On kiusallista, että esiintyminen tuntuu liian teatraaliselta ja harjoitellulta. En väitä, että näin olisi oikeasti, mutta minulle tulee Saaraa katsoessa olo, että hän on peilin edessä harjoitellut jokaisen äänenpainon, liikkeen, eleen ja ilmeen. Hän esittää tähteä, vaikka voisi olla sitä. Harmi.

Jessen kyky tulkita tekstiä saa ihmiset kyyneliin, samoin äänen kuulautta ja herkkiä nyansseja kehutaan. Samalla kuitenkin ärsyynnytään ulkomusiikillisista asioista: meikkaamisesta, pukeutumisesta, siitä, että Jesse kertoi koulukiusatuksi tulemisen ja vanhemman menettämisen olleen rankkoja paikkoja. Tabuja kaikki. Henkilökohtaisesti en voi kuin ihmetellä sitä, miksi on niin tärkeää löytää jokaiselle ihmiselle joku selkeä kategoria, johon hänet lokeroida. Kyse täytyy olla ihmisen omasta epävarmuudesta, jos stereotyyppisten sukupuolipiirteiden rikkominen aiheuttaa ahdistusta. Mitä väliä sillä on, onko laulaja lintu vai kala, mies vai nainen, homo vai hetero, oikea- vai vasenkätinen, kristitty vai muslimi, jos hän laulaa niin, että saa ihmiset itkemään, nauramaan, ihastumaan - kuuntelemaan. On surullista, jos antaa ennakkoasenteiden vaikuttaa noinkin epäolennaisissa asioissa.

Vaikka Voice of Finlandin tunnuslause oli "Ääni ratkaisee", hyvin selväksi on käynyt kisan mittaan, että pelkkä ääni ei todellakaan riitä. Eräässä Facebook-keskustelussa joku sanoi osuvasti, ettei mene keikalle tai konserttiin kuuntelemaan teknistä laulusuoritusta vaan sitä, mitä laulaja laulullaan kuulijoille välittää. Tunne on se, mikä ratkaisee. Asiaa voisi verrata kirjoittamiseen. Ei auta, vaikka pilkut ja yhdyssanat, rektiot ja kongruenssit hallitsisi kuinka hyvin, jos ei ole mitään sanottavaa. Tekniikka ja muoto ovat aina sisällön ja sanoman palveluksessa.

Vaikka olen musiikkiasioissa erittäin maallikko, luulen jollakin tasolla tunnistavani sen, koska laulaja on aito. Minua häiritsee ensinnäkin sellainen, jos laulaja ilmoittaa haluavansa kansainvälisille areenoille. Ei ole mitään pahaa siinä, että haluaa kehittyä työssään, mutta kansainvälisestä urasta ääneen haaveileminen kuulostaa helposti siltä, että väheksytään pientä kotimaista yleisöä. Miksi ihmeessä äänestäisin sellaista, joka ei arvosta ääntäni? Toisekseen häiritsevää on se, kun laulajasta näkee, että hän keskittyy näyttämään hyvältä. 

Voice of Finlandin tittelistä kisasi minun näkemykseni mukaan vain kolme sellaista laulajaa, jotka toistuvasti unohtivat tämän - ja saivat ainakin minut ihastumaan: Jesse Kaikuranta, Mikko Herranen ja Lauri Mikkola. Kaikki kolme herraa antoivat aidosti palan itsestään laulaessaan. Lauri ja Mikko vetivät sellaisia show-pläjäyksiä, ettei heitä voinut olla rakastamatta. Molempien laulannassa oli sellainen tekemisen meininki, että ehkä vain Lauri Tähkä pystyy - tai pystyi Elonkerjuun kanssa - samaan. Jessen herkkyys ja rauha puolestaan koskettivat syvältä. Kaksintaisteluosuudessa Juho Räisäsen kanssa esitetty Minä ja hän on soinut mielessä kaikki nämä viikot ja eilinen Äiti sai itkemään vuolaasti.

Mielenkiinnolla odotan kaikkien kisaajien edesottamuksia tulevaisuudessa. Pojalleni lupasin hankkia Mikko Herrasen levyn, kun sellainen ilmestyy. Itse odotan eniten Jesse Kaikurannan levyä.  Onni olkoon myötä jokaisen uralla, myös Saaran, jolle tosin minun mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä - enhän ole ulkomaalainen.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kirjan kohtalo

Olen pari päivää pohdiskellut "viran" puolesta kirjan tulevaisuutta - etenkin sähköisen kirjan. Niitä myydään perinteisten painettujen teosten rinnalla yhä enemmän, sillä lukulaitteet kehittyvät, yleistyvät ja halpenevat. Kustantamot niin Suomessa kuin maailmallakin pohtivat asemaansa ja mahdollisuuksiaan e-kirjamarkkinoilla. Sähköisessä kirjassa sanotaan olevan kirjallisuuden tulevaisuuden, mutta samalla pelätään perinteisen kirjan kuolemaa.

Eittämättä sähköisellä kirjalla on puolensa. E-kirjat (lukulaitteet) ovat kevyitä kantaa eivätkä ne vie paljon tilaa. Laajankin lomalukemiston saa helposti mukaansa. Kirjat ovat kaikkien saatavilla nopeasti ja helposti. E-kirjojen myötä ei enää tarvitse tapella yliopiston kirjastolla kurssikirjoista, vaan jokainen saa haluamansa ja (mikä parasta!) voi lukea kirjaa tunkkaisen lukusalin sijaan lukea itse valitsemassaan paikassa.

Lukulaitteet myös mahdollistavat muistiinpanojen tekemisen kirjaa lopullisesti sotkematta. Sähköisten kirjojen sanotaan olevan paperisia sisariaan ympäristöystävällisempiä, koska ne kuluttavat sähköä varsin maltillisesti eikä kirjanvalmistuksesta synny samanlaisia kustannuksia kuin painotuotteen teosta. Totta kai lukulaitteiden valmistus kuluttaa luontoa, mutta yhdellä lukulaitteella voi lukea tuhansia kirjoja, joten kirjakohtaiset ympäristöhaitat jäävät vähäisiksi. Lisäksi e-kirjojen lukuominaisuudet kehittyvät koko ajan esimerkiksi iPadin ja iPhonen kaltaisissa monitoimilaitteissa - voi olla, että erilliset lukulaitteet ovat pian historiaa.

E-kirjojen ehdottomiin etuihin painettuun sisareensa verrattuna kuuluu se, että sähköisiin aineistoihin saa liitettyä joko suoraan tai epäsuorasti teokseen liittyvää lisämateriaalia: esimerkiksi työohjeita voidaan animoida tai videoida tai tekstiin voidaan liittää aiheeseen liittyvää lisämateriaalia kuten erilaisia hakutoimintoja, sanastoja, asiaa syventävää taustamateriaalia jne. Kirjasta voidaan valmistaa myös esimerkiksi valmis sitaattikokoelma, jota lukija voi helposti jakaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Onpa e-kirjoihin laadittu lisämateriaaliksi jopa niin sanottuja booktrackeja: tekstiin on liitetty kulloiseenkin teemaan liittyvää äänimaailmaa tai musiikkia rikastamaan lukukokemusta. 


Kaikkineen sähköinen kirja kuulostaa varsin kiinnostavalta ja toimivalta.

Mutta kirja onkin tunneasia.

Oma suhteeni kirjaan on vanhanaikainen ja erittäin tunnepitoinen. Rakastan paperin rapinaa, painomusteen ja pölyn tuoksua, hiirenkorvia, kirjan tuntua kädessä. Kuluneen sloganin mukaan kirja on avain lukemattomiin maailmoihin. Tarina tulee lähemmäksi, kun minun ja sen välissä ei ole kliiniseltä vaikuttavaa konetta. 

Painetulla kirjalla on minulle esineenä itseisarvo.


Diginatiivit eivät ajattele samalla tavalla. Nuoriso käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa sujuvasti jo ennen kuin oppii lukemaan. Heille sähköinen kirja tulee varmasti olemaan yhtä luonteva käytettävä kuin mikä tahansa mediateksti. Heille tekniikka ei ole este eikä edes hidaste, vaan mahdollisuus. Nettisukupolvi on kasvanut tyystin toisenlaisessa maailmassa kuin me hiukan vanhemmat. On tutkittu asia, että nuorten lukutaito on erilaista kuin vielä vuosikymmen tai pari sitten. Silmäilevä ja etsivä lukutaito on yhä tärkeämpää pirstaleisessa maailmassa. Tekstit muuttuvat fragmentaarisemmiksi. Niiden lukemisen lapset ja nuoret osaavat vanhempiaan paremmin; ymmärtämistä sen sijaan sopii kaikenikäisten harjoitella. 

Tulevaisuuden aikuiset ehkä kokevat kätevämmäksi luekea kirjansa sähköisessä muodossa; paperisen painotuotteen mukana kuljettaminen on paljon työläämpää. Painetulla sanalla on silti arvonsa. Voi olla, että jossakin tulevaisuudessa painetusta kirjallisuudesta tulee pienenevän piirin harrastus ja e-kirja on niin sanottu pääasiallinen kirjallisuuden julkaisumuoto - mitä ikinä se vaikkapa 500 vuoden päästä tarkoittaakaan. En silti usko, että painetut kirjat tulevat ainakaan kovin nopeasti kokonaan häviämään. Poltammehan edelleen kynttilöitä, vaikka valo tulee sähkölampuista; taloissa on takkoja, vaikka lämmitys hoidetaan sähköisesti; rosvopaistia valmistetaan perinteisin menetelmin, vaikka einekset on keksitty ja cd-levyjä ja jopa vinyylejä ja savikiekkoja ostetaan ja kuunnellaan, vaikka mp3 ja Spotify on keksitty. 


Sähköisten kirjojen voittokulkua ainakin toistaiseksi hidastavat tekijänoikeuksiin liittyvät kysymykset, hintapolitiikka sekä lukulaitteiden, jakelukanavien ja ohjelmistojen kehityksen ennakoimattomuus. Kun ostaa painetun kirjan ja laittaa sen hyllyynsä, voi olettaa sen olevan siinä vielä 50 vuodenkin kuluttua, ellei onnettomuuksia tapahdu. Sähköisen kirjan hankkija ei voi olla omistuksestaan varma edes viittä vuotta eteenpäin - voi olla, että viisi kuukauttakin on tässä kehityksessä pitkä aika.


Vaikka epävarmuustekijöitä on monia, haluan suhtautua e-kirjoihin avoimin mielin. En näe sähköistä kirjaa uhkana painetulle kirjalle. Muodot ovat erilaisia, rinnakkaisia. Niitä käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Kesämökillä on hauskaa maata laiturinnokassa pokkari kädessä, mutta työmatkalla on ehkä miellyttävämpää lukea ammattikirjallisuutta joka tapauksessa mukana olevalta laitteelta.

Koska kirja on tunneasia, moni ajattelee painettu - säköinen -jaottelua vastakkainasetteluna. Lähtökohta on mielestäni väärä. Kyseessä on jatkumo. Ensin olivat kiveen hakatut hieroglyfit, sitten kirjoitettiin käsin pergamentille ja paperille, keksittiin painokoneet... sähköinen kirja on osa kehitystä. Muoto muuttuu, merkitykset eivät niinkään. 

Joskus e-kirjoista puhutaan, kuin kirjan kohtalonhetket olisivat käsillä juuri ja nyt. Niin ne ovatkin, ellei kirja mukaudu kehitykseen. Nuoriso lukee yhä vähemmän. Jos sähköinen julkaisuformaatti on se keino, jolla ihmiset innostuvat (taas) lukemaan, en näe mitään syytä jarruttaa kehitystä.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Puuma

On muotia olla puuma. Neljääkymmentä lähentelevät ja paljon sitä vanhemmat naiset katselevat - ja iskevät - itseään reilusti nuorempia miehiä. He julistavat kypsää naiseutta, vapautta, tasa-arvoa. Esineellistävät miehen. Ihailevat metroseksuaalia pyykkilautavatsaa ja nuorta energiaa. Halveksivat tai ainakin vähättelevät tavallista miestä, sitä, joka tykkää lenkkimakkarasta ja Metallicasta ja jonka hiuskuontalo on kokenut merkittävää harvennusta.

Kaiken sanotaan johtuvan siitä, että aikuiset naiset ovat löytäneet itsensä. He uskaltavat olla nuorekkaita eivätkä suostu antamaan periksi rypyille, vatsamakkaroille ja kumisaappaiden kutsulle. Korkkarit ne olla pitää, ja minihame! Ja nuorempi mies(ihanne).

Joskus juttuja kuunnellessa mieleen hiipii ajatus, että kyse ei ole vapaudesta ja uudenlaisesta naiseudesta alkuunkaan - vaan pakenemisesta. Ensimmäisen harmaan hiuksen ja ryppyvoideostosten myötä käännetään katse nuoriin miehiin. Menneisyyteen. Se, jonka on vaikeaa hyväksyä omaa ikääntymistä ja ajan vääjäämätöntä kulkua, haluaa epätoivoisesti todistella olevansa vielä nuori, kaunis ja haluttu. Myös - ja etenkin - itseään reilusti nuorempien joukossa. Olisi luovuttamisen merkki lakata haaveilemasta täydellisestä rakastajasta ja tyytyä tavalliseen, epätäydelliseen, villasukkasuhteeseen. Arkeen. Sitä pitäisi kohdata itsensä ja todeta, että tällainen minusta tuli, tavallinen ja epätäydellinen. Se sattuisi liikaa.


Tietenkään rakkaus ei katso ikää. Yhtä hyvin onnensa voi löytää nuoremmasta kuin vanhemmasta tai samanikäisestä kumppanista. Minusta on omituista ajatella ihmisistä kategorisesti ja ihailla jotakin vain sen takia, että tämä on "nuorempi" tai "vanhempi". Tai sanoa, että 5 vuotta suuntaan tai toiseen on maksimi-ikäero. Ihmiseenhän sitä rakastutaan jos rakastutaan, ei ikään. 


Puuma-ilmiö kertoo selkeää tarinaa nykynaisista. Totta kai nainen on vapautunut kohteesta saalistajaksi. Aktiivinen rooli näkyy myös ihmissuhteissa ja suhtautumisessa vastakkaiseen sukupuoleen. Samalla ilmiössä näkyy naisten kauhu omaa ikääntymistä kohtaan. Ikuinen nuoruus on ihanne. Surullista, sanon minä. Mitä tavoiteltavaa ikuisessa kaksikymppisyydessä on? Useimmille se on sekavaa itsensä etsimisen aikaa, vaikka toisaalta onnellista vapautta. Mutta siihen aikaan ei kannata jäädä. Aika kuluu, elämä muuttuu. On parempi tarttua hetkeen kuin roikkua kynsin, hampain menneessä.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Ystävä sä äitien

Maria Veitola tilittää Trendi-lehden kolumnissaan ja sen myötä myös viikonlopun Iltalehdessä, kuinka ystävät katosivat raskauden myötä. Eri elämäntilanteissa olevilla, kiireisillä uraihmisillä ei kuulemma ole joko aikaa tai halua  kaveerata raskaana olevan kanssa, joka - voi tylsyyden huipentuma - ei voi lähteä mukaan iltamenoihin viinilasilliselle. He ovat hylänneet Veitolan. Veitolan mukaan raskaus tekeekin naisesta yksinäisen. Tämä on traagista siksi, että suurten muutosten aikaan sitä toivoisi ystäväpiirin edes pysyvän samana. 

Joko minun ystäväpiirini on poikkeuksellisen sopeutuvaista ja avarakatseista väkeä - tai sitten Veitola ystävät eivät ole todellisia ystäviä - en minä menettänyt yhtään ystävää raskauden tai äitiyden myötä, vaikka toki mahdollisuuteni sosialiseerata ovat rajatummat kuin ennen lapsen syntymää. Toki olen pyrkinyt valikoimaan jollakin tasolla sitä, mitä kenenkin kanssa puhun. Lapsetonta sinkkuystävää tuskin kiinnostaa vertailla vaippamerkkejä, joten jätin sellaiset puheenaiheet suosiolla muiden perheellisten kanssa ruodittavaksi, mutta huoletta olen saattanut puhua kaikille ystävilleni raskaudenaikaisesta närästyksestä tai lapsen uhmaiästä - tai hihkua puhelimessa lapsen uusia taitoja, kävelemistä, lukemista, mitä milloinkin. 


En usko, että Veitola on niitä naisia, jotka uppoavat äitiyden kuplaan heti, kun raskaustesti näyttää positiivista, siksi etsin syytä ystävyyssuhteista. Sellaisiakin naisia on paljon, ja he ovat minusta valtavan ärsyttäviä. Aivan kuin naisen aivot katoaisivat ja koko maailma pysähtyis yhden raskauden takia. Vaikka lapsi on maailman ihmeistä suurin, äiti on silti aina muutakin kuin äiti. Tai pitäisi olla. 

Ei maailmanmenosta kannata eristäytyä. Ehkä siinä piilee yksi vastaus siihen, miksi en ole onnistunut äitiyteni takia karkottamaan ystäviä ympäriltäni. Olen aina ollut utelias ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia kohtaan. En ole koskaan osannut eristäytyä pitkäksi aikaa kotiin tai itseeni. Olen myös käsittääkseni aina osannut keskustella muustakin kuin lapseen liittyvistä asioista - vaikka toki tiedän, että älyni, käsityskykyni ja mielenkiinnon kohteeni ovat rajallisia. Vaikka äitiys on tärkein roolini, muitakin on. Niistä olen aina halunnut pitää kiinni. Esimerkiksi ystävistäni. Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa menee tietysti symbioosissa ja silloin aivojen kapasiteetti käsitellä muita asioita on rajallinen - mutta ne hetket, kun vauvasta saattoi hetkeksi irrottautua, halusin ainakin itse käyttää tehokkaasti kaikkeen muuhun kuin äitiyden (yli)korostamiseen. 


Veitolan kolumni teki minut surulliseksi. Itse olen kokenut äitiyden vain ja ainoastaan rikastuttavana asiana. Kolumnista huokui kauhistus ruumiin muutoksia kohtaan. Voin kuvitella Veitolan kauhistelevan venyvää vatsanahkaansa ja miettivän, kuinka koskaan enää voi vetää bilemekkoa päälleen. Vielä syvempi paniikki tulee, kun ajattelee sitä, miten vauva sitoo kotiin, sinä aikanahan julkisuudessa ehditään unhotaa vieraitaan piikittelevä ja nöyryyttäväkin talkshow-juontaja. Ja jos julkisuudessa unohdetaan, unohdetaan siviilissäkin. Ainakin tietyissä piireissä.

Toivon sydämestäni, että kaikesta huolimatta Veitola on yhtä onnekas kuin minä ja hänellä kaikesta huolimatta on elämässään myös sellaisia ystäviä, joille ei ole tärkeää se, onko kaveri aina parhaimmillaan - ja saatavilla. Sellaisia, jotka ymmärtävät, että elämä ei lopu lapsensaantiin, vaikka se muuttuu, ja auttavat Veitolaakin ymmärtämään tämän.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Kymmenen kehotusta

Luin tänään käsikirjoitusta salibandyvalmennuksessa. Tekstissä puhuttiin joukkueen yhteisistä säännöistä ja niiden merkityksestä joukkueen toiminnalle.  Kirjoittaja kehoitti myös valmentajia muistamaan sen, että kieltomuotoiset säännöt tehoavat huomattavasti huonommin kuin myönteisemmät vastineet. Kannattaa siis mieluummin antaa ohjeita toivottuun käytökseen kuin kieltää jotakin. 

Siitä mieleeni juolahti evankelis-luterilaisen kirkon 10 käskyä, ne, jotka Vanhassa testamentissa kerrotaan Mooseksen kerrotaan saaneen Jumalalta. Ei kovin pedagoginen heppu tuo Jumala - vai pitäisikö käskyjen muotoilusta syyttää Moosesta. Kymmenestä käskystä kaksi on muotoiltu niin, etteivät ne sisällä kieltoa. Kahdeksan muuta kertoo, mitä et saa tehdä.

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
3. Pyhitä lepopäivä.
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
5. Älä tapa.
6. Älä tee aviorikosta.
7. Älä varasta.
8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.


Lähde löytyy täältä

Mielessäni aloin muotoilla käskyjä uudelleen. Tällaiset niistä tuli:

1. Minä olen Herra, sinun ainoa Jumalasi.
2. Kunnioita Jumalaa puheellasi.
3. Pyhitä lepopäivä.
4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
5. Suojele elämää.
6. Kunnioita parisuhdettasi.
7. Hanki omaisuutesi laillisin keinoin.
8. Puhu aina totta.
9. Kunnioita lähimmäisesi omaisuutta.
10. Kunnioita lähimmäisesi perhettä.

Koska tunnustan hiukan erilaisia arvoja kuin valtionkirkkomme, jatkoin käskyjen muokkaamista itselleni sopiviksi kehotuksiksi. Kas näin:

1. Elä ainoa elämäsi hyvin.
2. Suojele elämää.
3. Ole rehellinen.
4. Ole armollinen itsellesi ja muille.
5. Pidä lepopäivä kerran viikossa.
6. Puhu kunnioittavasti toisille ja toisista.
7. Vältä turhan omaisuuden haalimista.
8. Pidä huolta ihmisistä ja ympäristöstä.
6. Ole luottamuksen arvoinen.
9. Kunnioita perhettä ja omaisuutta - omaasi ja muiden.
10. Pyydä ja anna anteeksi.

Vaikka käskyt (kehotukset) muuttuivat sekä muodoltaan että sisällöltään, mielestäni niiden henki pysyi samana. Olivatpa alkuperäiset käskyt peräisin Jumalalta, Moosekselta, Lutherilta tai joltakin muulta, kieltomuotoisina ne eivät ole oikein koskaan tavoittaneet kristinuskon - saati inhimillisyyden - ydintä: rakastamista ja anteeksiantoa, ymmärtämistä. 

Pienen lapsenkin sanotaan tarvitsevan rakkautta ja rajoja. Sama koskee aikuista riippumatta tämän uskonnosta, sukupuolesta, etnisestä alkuperästä tai muustakaan ihmisiä luokittelevasta tekijästä. Tarvitaan yhteisiä ihmisenä olemisen sääntöjä, jotta osataan pelata samalla tavalla, toimia yhteiseksi hyväksi. Käskeminen ja etenkään kieltäminen ei silti taida olla se tehokkain keino. Tämä aika on täynnä pätemistä ja suorittamista. Onko kristinusko luonut pohjaa kulttuurille, jossa kaikkialla toitoteaan joko suoraan tai epäsuorasti sitä, kuinka pitää olla sellainen tai tällainen, toimia niin ja näin, jotta kelpaisi. Ja vaikka suorittaisi elämäänsä kuinka tunnollisesti tahansa, aina kuuluu silti hävetä itseään.

Olipa ihminen minkä ikäinen tahansa, hän näyttää kaipaavan tavalla tai toisella selkeitä ohjenuoria, joiden mukaan toimia kiperissä tilanteissa. Kymmenen kehotusta voisi olla nykyihmiselle käskyjä toimivampi konsepti, koska älä sitä, älä tätä -mantraa hoetaan joka paikassa. Lempeällä otteella saa monessa asiassa enemmän aikaan. Tunnustuksellisuuttakaan ei tarvita. Olkoon usko henkilökohtainen asia - ihmisyys on kaikille yhteistä.


Rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille!


P.S. Millaisia olisivat sinun kymmenen kehotustasi?

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Takatalvi

Yöllä oli satanut lunta. Paljon. Aamulla ei auttanut muu kuin kiskoa jalkaan mahdollisimman pitkävartiset talvisaappaat ja lähteä kahlaamaan. Marras-joulukuussa olisin ollut innoissani, mutta nyt olo oli lähinnä tyrmistynyt, vaikken erityisemmin edes pidä keväästä. Luonto oli iskenyt oikean suoran vyön alle.

Kuusivuotiasta poikaani ei takatalvi haitannut. "Ihanan jouluinen sää! Katso äiti, miten pehmeää lunta!", poika hihkui ja telmi lumessa koko lapsen tarmollaan. Minä murisin jotakin epämääräistä pojalle vastaukseksi. 

Tapahtuma pani miettimään. Lapsi osaa ottaa asiat asioina eikä kiukuttele sellaiselle, mihin itse ei voi vaikuttaa. Lumi on ihan asia, oli vuodenaika mikä hyvänsä. Miksi rakastaa lunta marraskuusta maaliskuuhun mutta nyrpistää sille nenäänsä huhtikuussa? Sama koskee sadetta. Itse olen taipuvainen käyttämään kurjaa säätä tekosyynä sisälle jäämiseen. Poikani vetää sadevaatteet niskaan ja lähtee vesileikkeihin. Asennekysymys!

Joskus tietysti tulee lapsellakin raja vastaan. Viime viikolla poika sai klassisen itku-potkuraivarin, kun suunnitelmiin tuli muutos ja odotettu pajunkissojen haku uhkasi mennä mönkään. Minä jalkavaivaisena en uskaltanut riskeerata ja lähteä hyppimään pitkin ojanpohjia. Vaikka kuinka pahoittelin asiaa, poika kiukkusi, täysin ymmärrettävästi: "Sinä ja sun jalkasi! Miksi se ei IKINÄ parane?!" Teki mieli heittäytyä lattialle pojan viereen karjumaan turhautumistani koko maailmalle. 

Onneksi ystäväni pelasti tilanteen, ja saimme kuin saimmekin ison kimpun pajunkissoja virpomisvitsoiksi ja maljakkoon koristeiksi. Vaikka pojan helpottunut hymy illalla nukkumaan mennessä että ystäväni kaunis ele tekivät minut onnelliseksi, silti sisälläni vihlaisi: lapsi on joutunut kuluneen vuoden aikana aivan liian usein luopumaan ja siirtämään asioita siksi, etten minä voi jalaltani tehdä milloin mitäkin. Muutaman viikon takainen polven loukkaantuminen oli ennnen muuta paha henkinen takatalvi - ehkä siksikin yöllinen säidenhaltian jekku tuntui niin kohtuuttomalle.

Kevät on kuitenkin tulossa. Hiljaa ja hitaasti mutta varmasti. Huhtikuu on hullu ja oikukas. Jos olisin Lauri Tähkä, vertaisin sitä varmasti naiseen. Nyt vaikenen viisaasti.