perjantai 30. maaliskuuta 2012

Väritön

Kevät houkuttaa kuoriutumaan mustan, harmaan ja ruskean sävyttämästä talvivaatetuksesta, vaihtamaan heleisiin väreihin kaveisiin kankaisiin. Tänä vuonna muoti tuntuu vastaavan erityisen hyvin tähän tarpeeseen - paitsi, jos satut olemaan niin sanottu iso tyttö.

Aloitetaan termeistä. Monet vaateketjut ovat kehittäneet omat mallistonsa meille, joilta vatsamakkaroita löytyy enemmän kuin lääkäri määrää. Meitä kutsutaan isoiksi tytöiksi. No, minä ainakaan en enää melkein kolmevitosena koe olevani mikään tyttö. Tai ainakaan yhtään sen isompi kuin normaalipainoiset ystäväni, vaikka kookkaampi olenkin. Mutta minusta tyttöys on henkinen tila, eikä siihen paino vaikuta. Toisekseen tytöttelyssä on helposti hiukan alentava sävy. Tiedättehän, kun vaikka työpaikoilla vanhemmat miehet katsovat asiakseen tytötellä nuorempia naiskollegoitaan... 

Meitä kutsutaan myös näyttäviksi naisiksi. Tähänkään en samastu. En koe olevani sen näyttävämpi kuin kokoa tai kolmea pienemmät naiset. Eivät kai kilot ihmisestä näyttävää tee? Ja jos tekevätkin, miksi plus-koon mallistoissa on tarjolla lähinnä vain muodottomia säkkejä ja tanttamaisia housumalleja? Eikö näyttävä nainen ansaitsisi näyttäviä vaatteita?

Mutta niihin väreihin. Ne ovat kiellettyjä plus-kokoisilta naisilta, jos vaatevalmistajia on uskominen. Vaikka vaatekaupan kaikki muut osastot kylpisivät väreissä, takuuvarmasti löytyy yksi nurkkaus, jossa villeimmilläänkin tarjolla on ruskeaa, viininpunaista, vanhaa roosaa, beigeä ja valkoista. Muuten on tyytyminen kesät talvet mustaan ja harmaaseen.

Viesti on selvä ja ristiriitainen. Olet Big and Beautiful, olet XLnt, olet Great Girl! Ihana nainen, joka ansaitsee uusia vaatteita. Mutta et ansaitse tulla nähdyksi. Sinun pitää muistaa, että kilot ovat häpeäksi. Sinä et ole kaunis. Ansaitset rangaistuksesi - värittömyyden, muodottomuuden. Näkymättömyyden. Mitä valitat? Aina voit laihduttaa, niin ulottuvillasi on värien koko kirjo, upeita leikkauksia, kauniita kuoseja, ylellisiä materiaaleja.

Plus-mallistot rummuttavat tasa-arvoa, oikeutta olla oman kokoisensa. Paskat, sanon minä. Syyllistämistä ja stereotyyppisen naiskuvan ajamista ne ovat kaikki tyynni. Veikkaan, ettei yksikään nainen tunne itseään kauniiksi muodottomassa trikooteltassa. Se on tarkoituskin. Muistuttaa, mikä on tärkeää.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Komea mies

Maanantaina alkoi televisiossa varmaan kymmenes Sinkkuelämää-sarjan uusintakierros. Pakko myöntää, että aika on tehnyt tehtävänsä - hyvällä tavalla. Nyt itsekin kolmenelosena sitä katsoo samanikäisiä Carrieta, Mirandaa, Samanthaa ja Charlottea aivan eri näkökulmasta kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta yksi on ja pysyy. Kiho. Mistä sarjaan onkaan löydetty ihanien naisten lisäksi maailmankaikkeuden komein mies?

Tietysti liioittelen Kihon komeutta. Mutta ei käy kieltäminen, etteikö Chris Nothissa olisi sitä jotakin. Nimittäin pituutta, raameja, tummuutta, nauravat silmät. Kuin isäni. Sellaisista miehistä olen aina viehättynyt. Paitsi että kun ajattelen tarkemmin, useimmat komeina pitämäni miehet eivät ole alkuunkaan tummia vaan pikemminkin suomalaisen vaaleita - siis ristiverisiä. 

Minun mielestäni komea mies ei ole mikään siloteltu ja liian laittautunut metroseksuaali kiiltokuvapoika (täydellisyys on tylsää) tai yli-ikäiseltä pikkupojalta näyttävä lököpöksyräppääjä. Miehessä täytyy olla karismaa, särmää, persoonallisuutta, älyä, huumoria ja lämpöä, jotta hän voi olla komea. Jos näitä - pituuden, ja nauravien silmien lisäksi - löytyy, ei ole väliä, onko mies urheilija, poliitikko taiteilija vai rokkari - vai täysin tavis. Hiusten ja parran pituudella tai niiden puutteella, painolla, pukeutumistyylillä (tosin aikuisfarkut ja pilottitakki ovat kyllä turhan turn-off) tai silmien värillä ei ole väliä. Väitän, ettei ole mitään tiettyä kaavaa, jolla minun mielestäni komean miehen voisi tunnistaa. Ystäväni voivat olla tästä eri mieltä.

 Olen joskus uskaltautunut sanomaan miesten kuullen ääneen, keitä suomalaisia miehiä pidän komeina. Kyllä ei pitäisi naisen sanoa ääneen tuollaisia asioita. Joku mies voi ymmärtää väärin ja saada traumoja, jos kalikka kolahtaakin omaan kompleksiin. Voi mies parkaa! 

Iät kaiket miehet ovat katsoneet oikeudekseen kuolata täysin estoitta julkkis- ja muiden kaunotarten perään. Milloin on ihailtu Marilynin muotoja, milloin Angelinan huulia, milloin jotakuta muuta. Jos nainen on tästä huomauttanut tai pahoittanut mielensä, hän on auttamatta ollut puolison mielestä pikkumainen tylsimys. Kysehän on vain viattomasta ihailusta, joskus pikku-pikkuriikkisen myös fantasioinnista. Oikeastihan mies kyllä tietää, että täydellistä naista ei olekaan (Wisteria Lanellakin asuu lähinnä epätoivoisia kotirouvia), oma puoliso on makkaroineen ja muumipyjamineen paras. Silti autotallin seinällä tyttökalenterissa keikistelevät ihannenaisen karikatyyrit: villit ja halukkaat kissat, joiden täydellistä vartaloa eivät tunikat ja leggingsit peitä ja joilla on paljon annettavaa muttei minkäänlaisia vaatimuksia miehelle. 

Jos näin kerran on, miksi keskivertohemmo vetää herneen nenään siitä, jos vaimo sanoo katselevansa George Clooneyta tai David Beckhamia sillä silmällä? Tuskin kukaan nainen kuvittelee, että komea ulkomuoto tekisi miehestä ihanne-elämänkumppanin. Tai edes siedettävän. Miksi siis naisella ei saisi olla samanlaista stereotyyppistä miesihannetta kuin useimmilla miehellä on? Ei tarvinne vastata. Toki maskuliininen hegemonia on valloillaan edelleen ja nainen vaietkoon seurakunnassa. Naisten seksuaalinen vapautuminen ja tasa-arvo ovat evolutiivisesti niin lapsenkengissä, että naisen ihailuun ei vielä osata suhtautua - paitsi jos se sattuu kohdistumaan itseen. 
 

Onneksi makuja on monia. Se, josta minä en innostu, saa tarvitsemansa ihailuannoksen muualta. Varmasti jostakin löytyy nainen (tai useampia), jonka mielestä hän on komea. En minäkään jaksa kadehtia marilynejä ja angelinoja, sillä ei heidänkään elämästään kauneus ole tehnyt täydellistä. Ihan turhaa siis kenenkään on menettää yöuniaan sen takia, että olen tullut maininneeksi Tommi Liimataisen, Paavo Lipposen, Simo Rallin, Tommi Korpelan, Jone Nikulan ja Samuli Edelmannin olevan mainittunjen amerikkalaisheppujen lisäksi erinomaisia esimerkkejä komeista suomalaismiehistä.


P.S. Tämä teksti ei perustu kaikilta osin tosielämän tapahtumiin ;).

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Hyvää mieltä

Sain haasteen Sanoissa -blogin Minervalta. Kiitos <3! Haaste kuuluu näin:

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Tällä hetkellä, juuri tänään, minun listani on tällainen:

1. Keltainen
Olen mitä ilmeisimmin auringonpaisteen tarpeessa, sillä himoitsen ympärilleni kaikkea keltaista. Käytän keltaisia vaatteita, ostan keltaisia kukkia ja sisustusjuttuja, kaupassa juutun ihailemaan sitruunoita... keltaisesta tulee toiveikas ja lämmin olo. Ei uskoisi, että vielä muutama vuosi sitten inhosin keltaista.

2. Tarinat
On ihanaa lukea tai kuulla hyviä tarinoita. Säännöllisen epäsäännöllisesti minulle tulee pakottava tarve sukeltaa uusiin maailmoihin ja ihmiskohtaloihin. Kaikkein parasta on kirjoittaa tarinoita itse. Kunpa olisi aikaa... Tällä hetkellä odotan Jyväskylän kaupunginteatterin Veljeni Leijonamielen näkemistä. Tarina kosketti lapsena, miksei siis nytkin.

3. Otso
Poikani on jo 6-vuotias, oppi juuri lukemaan. Touhukas ja luova jälkikasvu tuottaa laiskalle äidille jatkuvasti iloa. On mahtavaa seurata, kuinka taidot karttuvat ja lapsen maailma avautuu koko ajan enemmän. Tänään koin taas parhaita hetkiä ikinä -tunteen, kun kävelimme hiljaksiin käsi kädessä kauppaan. Lapsen käden puristuksen voimasta voi mitata luottamuksen. Vielä sitä on.

4. Taikinaterapia
Rakastan leipomista. Tuoksuja, makuja, sitä, onnistumista. En ole kovin tarkka ihminen, joten on ihme, että saan kelvollisia leivonnaisia aikaan. Siitä ihmeestä jaksan iloita joka kerta. Taikina on myös terapeuttinen tapahtuma. Kun upottaa kätensä taikinaan, on pakko keskittyä olennaiseen, hetkeen. Unohtaa nurheet. 

5. Lakeus
Joskus iskee mieletön Pohjanmaan ikävä. Silloin on pakko katsella lakeusmaisemien kuvia, matkustaa mielessä sinne, missä taivas on korkealla ja tilaa hengittää. Siellä on vapaus. Kun joskus kuolen, toivon, että tuhkani sirotellaan lakeuden tuuliin.

6. Ilo joka elättelöö
Musiikki tuottaa selittämätöntä iloa. Se tulee jostakin syvältä, rytmistä, sanoista, soittimista, tanssista. Parhaimmillaan musiikki on hikisellä keikalla, kolmosrivissä, silloin, kun kämmeniin jo sattuu ja kurkku on käheänä mukanalaulamisesta. Sitä muistellessa ja sitä odotellessa.

7. Kirpparit
Minulla on erikoinen suhtautuminen kirpputoreihin. En ole mikään ultimaattisen innokas kirppistelijä, mutta silloin, kun saan aikaiseksi lähteä kirpparille ja teen jonkun hyvän löydön, tulen suunnatoman iloiseksi. Paras kirpparihetki on ollut viime syksynä, kun löysin samalla reissulla kirjapainokastin, helmitaulun, alumiinisen piirakkavuoan ja keltaisen (!) peltipurkin. Ylipäätään hyvää mieltä tuottaa se, kun keksii jonkun edullisen (mielellään ilmaisen) sisustusjutun, joka sopii omaan kotiin - olipa sitten kyse kirpparilöydöstä tai jostakin muusta. Edelleen hyvää mieltä päivittäin minulle tuottaa esimerkiksi keittiön välitilan kaakeleiden tuunaus dc-fix -muovilla. 

8. Koti
Koti on minulle tärkeä paikka. Olen ehdottomasti koti-ihminen, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että haluaisin olla vain kotona omissa oloissani. Minusta on ihanaa, kun meillä käy vieraita (vinkki, ihmset, tulkaa käymään!). Kotona parasta on se, kun voi puuhastella kotona kaikenlaista omassa rauhassa, omaan tahtiin. Muutimme uuteen kotiimme vajaa vuosi sitten. Olen kotiutunut naapurustoon ja asuntoomme hyvin. Eikä vielä ole alkanut kyllästyttää yhtään! 

9. Kotimaa
Minusta on huippua olla suomalainen ja asua Suomessa. Meillä on kaunis maa, kaunis kieli - ja omanlaisemme kansa. En voisi kuvitella asunavni oikein missään muualla kuin Suomessa.

10. Puhdas pyykki
Tänään tuli ensimmäisen kerran mieleen, että jokohan sitä kohta taas pääsisi kuivaamaan pyykkiä ulkona. Tuulessa kuivuneiden, puhtaiden lakanoiden tuoksua ei voita mikään. Sellaisten väliin kun pääsee kömpimään siivouspäivän päätteeksi, saunan rentouttamana, ei voi kuin nukkua hyvin. Hyvän mielen kierre on valmis.

11. Keskustelut
Rakastan keskustelemista. On aina suuri onni, jos sattuu pääsemään osalliseksi hyvästä keskustelusta. Inspiroidun uusista ajatuksista, uusista näkökulmista, uudesta tiedosta. Sanoista ja argumenteista. Ajatuksista.

12. Ystävät.
<3

Oho, nyt meni jo yli kymmenen, mutta minkäs teet, kun hyvää mieltä tuovia asioita on niin paljon.

Lähetän Hyvän mielen haasteen eteenpäin 

- piipadoon Paulalle
- Mustikkametsän asukille
- 328 dB:n M:lle
- Jopas Jotakin -blogin Niinille
- VillaNannan Nelli L:lle

Hyvää mieltä kaikille!

 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Tunnustan, koska sain tunnustuksen




Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt: 

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikki blogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Joten...
 
Lämmin kiitos tunnustuksesta *J*:lle Variksen Vuosi -blogiin! Olipa iloinen yllätys tällainen tunnustus. Oman tunnustukseni haluan antaa 

Minervalle Sanoissa-blogiin, Suurella syrämmellä bloggaavalle Elisabethille, Kaikki elämästä -blogin Topiakselle, Iidalle Sitruunaa ja suklaata blogiin sekä Hannan huone -blogin HannaKonnalle.

Mainioita blogeja ja ensiluokkaisia bloggaajia kaikki viisi! Käykäähän tutustumassa.

Näin tällä kertaa. Kuulumisiin taas!

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Suurnaisia

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Canth on ainoa suomalaisnainen, jolla on oma liputuspäivä. Siksi mieleen tulee aina näin maaliskuun yhdeksäntenätoista liputtaa kaikille muillekin ansioituneille siskoille.

Vaikka tasa-arvoa ajaneita suomalaisnaisia on useita, Canthin saavutukset ovat omaa luokkaansa. Toki Canhtin eduksi on laskettava otollinen aika: 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet olivat nuorsuomalaiselle sosialistille ja naisasianaiselle, eikä jälikäteen arvioitaessa siitäkään ole haittaa, että Canth oli lajinsa ensimmäinen Suomessa. Oikeastaan Canthin ajama tasa-arvo oli enemmänkin ihmisten kuin vain sukupuolten välistä, mikä tekee erityisen hienoa ja kaukonäköistä. Canthilaista mentaliteettia tarvittaisiin vielä 2010-luvullakin.

Lisäksi Canth eli niin kuin uskoi ja taitavana sanankäyttäjänä sai äänensä kuuluviin laajalti. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka hän ehti kaiken: ison perheen yksinhuoltajuudesta ja kaupanhoidosta huolimatta hänellä liikeni aikaa ja paloa monenlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Canthin jättämä jälki suomalaiseen kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan oli merkittävämpi kuin aluksi osattiin ajatellakaan. 

Vieläkään Canth ei mielestäni nauti sellaista arvostusta, jonka hän ansaitsisi. Verrataanpa. Mitenkään vähättelemättä Sibeliuksen musiikin neroutta voi sanoa, että helppoa lieni säveltäjällä, kun vaimo hoiti kotiasiat. Taiteilija sai vapaasti keskittyä parantamaan maailmaa (Suomea) ja säveltämään musiikkia. Toista oli Canthilla. Ensin työ, sitten lapset - ja vasta sitten kirjoittaminen. Ja kaiken tämän hän hoiti mallikkaasti. Kuka mies pystyisi samaan? (Varmasti monikin, jos pakon eteen joutuisi. Toisaalta, ei kaikista naisista olisi hyppäämään Minnan saappaisiin.)

Pohdin päivällä, ketkä muut suomalaiset vaikuttajanaiset ansaitsisivat oman liputuspäivänsä. Mieleen nousi neljä naista.

Ensimmäinen liputettavani on YK:n apulaispääsihteerinäkin toiminut Helvi Sipilä, joka kuuluu ehdottomasti tasa-arvon uranuurtajiin. Sipilän professionaalinen ja poliittinen ura oli merkittävä, mutta tärkein saavutus lienee YK:n Naisten kehitysapurahaston alullepaneminen. Olen vakaasti sitä mieltä, että Sipilää ei arvosteta Suomessa tarpeeksi.

Toinen liputuspäivän ansaitseva nainen olisi mielestäni kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson. Hänen taiteensa on varmasti yhtä merkittävä osa suomalaista identiteettiä kuin Sibeliuksen musiikki tai Seitsemän veljestä. Janssonin taide kaikkineen kantoi suvaitsevaisuuden sanomaa. Kolmas liputettavani on Janssonin lailla taiteilija ja avoimesti homoseksuaali nainen, kirjailija, näytelmäkirjailija ja näyttelijä Pirkko Saisio. Finlandia-palkinnolla palkittu Saisio on paitsi tyyliltään tunnistettava ja suomalaista kirjallisuutta uudistava hahmo, myös taiteensa kautta merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Vaikka aika ja tyyli ovat toisia, näen Saisiossa paljon canthilaista.

Neljäs liputettava nainen minun listassani olisi ensimmäinen naispresidenttimme Tarja Halonen (niin paljon kuin näitä nais-etuliitteitä inhoankin), joka on paitsi murtanut urallaan useita lasikattoja meidän nuorempien naisten tieltä, on muutenkin tehnyt pyyteetöntä työtä sekä kansakuntamme että suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon teemojen eteen. Eikä työ varmastikaan ole vielä lopussa, vaikka presidenttikaudet ohitse ovatkin. 

Presidenttiys on ollut niin miehinen vallan instituutio, ettei Helvi Sipilän aikaan 1980-luvulla voitu vielä oikeasti uskoa naisen yltävän moiseen virkaan koskaan. Onneksi meillä on ollut Elisabeth Rehnin ja Tarja Halosen kaltaisia rohkeita naisia seuraamassa Minna Canthin ja Helvi Sipilän viitoittamaa tietä. On mielenkiintoista nähdä, kuka tai ketkä seuraavista naissukupolvista nousevat samanlaiseen asemaan.

Vaikka valitsin liputettaviksi naisiksi nämä kolme, mieleen nousi muitakin omalla tavallaan ansioituneita naisia: Armi Ratia, Paola Suhonen, Leena Palotie, Outi Hovatta, Sirkka Hämäläinen, Sinikka Salo, Satu Hassi, Helena Ranta, Paula Vesala... listaa voisi jatkaa pitkään.

Jokaisella naisella on kerrottavanaan omanlaisensa tarina. Jokaisella on omat vahvuutensa, joilla edistää ihmisten välistä tasa-arvoa. Uskonpa, että jos Minna Canth eläisi nyt, hän saattaisi hävetä sitä, kuinka laiskoja me nykynaiset olemme ajamaan yhteistä hyvää. Meistä on tullut mukavuudenhaluisia, nautimme saavutetuista eduista. 

Helvi Sipilän työ jatkuu: Suomen UN Womenin kautta voit auttaa niitä naisia, joille tasa-arvo on vielä kaukainen unelma.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Ruudun takaa

Viikonlopun Iltalehti julistaa tv-sivuillaan alkavan viikon telkkarin superviikoksi, sillä televisiosta alkaa joka päivä uusi sarja. Uteliaisuus tietenkin heräsi ja päädyin lukemaan alkavista ohjelmista tarkemmin.

Maanantaina TV5:llä alkaa Tuomas Enbusken arki-iltaisin esitettävä talkshow. Luvassa on kuulemma kiinnostavia vieraita ja kannanottoja ajankohtaisiin aiheisiin. Uskon. Enbuske on onnistunut yllättämään minut terävänä kolumnistina, jolla on sana hallussa ja sydän paikallaan. Silti herää epäilys, voiko kenelläkään riittää oikeasti painavaa sanottavaa viitenä päivänä viikossa. En yhtään kaipaisi maahan taas yhtä hyvää-päivää-kirvesvartta -keskusteluohjelmaa. Enbuskesta olisi niin paljon enempäänkin.

Tiistaina puolestaan alkaa Liv-kanavan reality-sarja Häät sulhasen tapaan. Tosiaan, onhan se poikkeuksellista, että sulhalsella on edes jonkinlainen sananvalta hääjärjestelyihin. Aika moni morsio tuntuu muuttuvan hulluksi tyranniksi häiden kynnyksellä, ainakin mikäli television hääohjelmia on uskominen. Olen monasti sellaisia katsoessani ajatellut, että jos olisin sulhanen, juoksisin lujaa pakoon. Voi nimittäin olettaa, että mies on arkielämässäkin pelkässä statistin ja maksajan roolissa, jos niin käy hääjärjestelyissäkin.

Nyt alkavassa hääohjelmassa ideana on, että parit erotetaan toisistaan kolmeksi viikoksi ennen häitä, ja vastuu järjestelyistä jää sulhaselle. Kuinkahan monta sekoamista ohjelmassa nähdään, kun morsiamet eivät pääse pomottamaan ja viilaamaan pilkkua? Häistä tulee varmasti erinäköiset sulhasten järjestäminä kuin jos morsian pääsisi osallistumaan valmisteluihin. Mutta en usko, että mitään oleellista jää kuitenkaan uupumaan. Ehkä ohjelman myötä tulevat rouvat oppivat luottamaan puolisoidensa kykyihin - ja miehet huomaavat, että naisten kyky pitää monia lankoja käsissä yhtä aikaa ei olekaan aivan tuulesta temmattu ja hyödytön taito. Mene ja tiedä.

Keskiviikkona alkaa niin ikään Livillä Supermarjo ja tytöt -sarja, josta kirjoitinkin jo edellisessä postauksessani. Ei siis siitä sen enempää tällä kertaa. Tai no, se on pakko sanoa, etten ole vielä ollenkaan varma, pystynkö ohjelmaa katsomaan. Uteluttaa kyllä hirveästi, mutta toisaalta ajatuskin ahdistaa.

Torstaina tutustutaan Subilla Viidakon tähtösiin. Kyseessä on Selviytyjät-tyyppinen selviytymiskisa, jonka osanottajat ovat suomalaisia julkkiskaunottaria. Sinänsä mielenkiintoista nähdä, kuinka tyhjäpäiltä (anteeksi vain) vaikuttavat Martina Aitolehti ja Henna Kalinainen selviävät eräolosuhteissa hetkeäkään, mutta muuten ohjelman vetovoima on kyseenalainen. Suuri osa "julkkiskaunottarista" kun on sellaisia, joista en ole koskaan aiemmin kuullut. Varsinaisia tähtösiä siis.

Perjantaina alkaa Subilta Aku Hirviniemen ja Jaakko Saariluoman tähdittämä komediasarja Paparazzit, jonka pääteemoja ovat kuuleman mukaan raha, valta, päihteet ja seksi. Tarkoituksena on "repiä huumoria lööppijulkkiksista". Sarjassa tulee vierailemaan lööpeistä tuttuja julkkiksia. Hm. Mielenkiintoista. Tämä ehkä pitää katsastaa. Vaikka hiukan kyllä olen skeptinen. Kuka tässä nauraa ja kenelle? 

Lööppijulkkiksista puheenollen, lauantaina TV5:ltä alkaa sarja, jonka tekemisen motiiveja en kerta kaikkiaan ymmärrä. Kyse on nimittäin Johanna Tukiainen: Vuosi elämästäni -sarjasta. Mainoksen mukaan sarjassa seurataan Tuksun elämän vauhdikkaita käänteitä häistä tähän päivään. Johanna kuulemma myös paljastaa, onko hänen avioliitollaan enää tulevaisuutta. Mitä uutta Johannalla voi olla enää kerrottavanaan? Eikö kaikki ole jo tullut moneen kertaan käsiteltyä Seiskassa ja iltapäivälehdissä? Tai uskon kyllä, että Johannalla on kerrottavaa - mutta kuka tuollaista katsoo? Oikeasti?

Sunnuntain uutuus tuntuu edellisten huttujen jälkeen lähes tylsältä: kyseessä on ulkomainen draamasarja, jossa joku menee jonnekin kostaakseen jonkun kuoleman jollekin. Nimikin on niinkin kiinnostava kuin Kosto.

Että tällaista tarjontaa superviikolla. En tiedä, olenko keski-ikäistynyt vai muuten vain äärimmäisen tylsä, mutta en todellakaan kaipaa televisiooni sen enempää superäitejä kuin viidakossa seikkailevia tähtösiä. Hääohjelmienkin dramaturgia on jo niin nähty, Tuksusta nyt puhumattakaan. 

Ainoa oikeasti kiinnostava uutuus joukossa on Enbusken keskusteluohjelma. Olen viime aikoina avoimesti hehkuttanut Hjalliksen kanssa -talkshow'ta. Minusta on kiinnostavaa nähdä, että televisiossa on edes yksi haastattelija, joka uskaltaa olla asioista jotakin mieltä - ja joka uskaltaa mennä kysymyksissä mukavuusalueen ulkopuolellekin. Vaikka olen Hjalliksen kanssa suunnilleen kaikesta eri mieltä, hän laittaa itsensä aivan eri tavalla ohjelmassaan likoon kuin vaikkapa saman kanavan Vappu Pimiä ja Jenni Pääskysaari Korkojen kera -ohjelmassa. 

En ymmärrä, miksi televisio-ohjelmien ainoaksi funktioksi nähdään nykyisin ihmisten viihdyttäminen. Toki viihteellekin on paikkansa - mielellänihän minäkin katson vaikkapa Voice of Finlandia - mutta jotenkin tätä ällömakeaa tai muka-hauskaa huttua tulee ihan liikaa joka tuutista - moni tosi-tv-formaattikin on jo niin nähty. Miksei kukaan ärsytä ja kyseenalaista mitään, haasta ihmisiä älyllisesti? Missä ovat kaikki hyvät draamasarjat? (Klikkaa mua kaipaa jatkoa ja äkkiä sittenkin!)

Olen kiltisti maksanut tv-maksuja - tai mikälie mediamaksu se nykyisin on nimeltään - koska mielestäni yleisradion idea on kannatettava. Mutta jos taso laskee tätä menoa, niin enpä taida jaksaa olla enää kiltti. Rupean rettelöimään. Alan mielensäpahoittajaksi. Kyllä ei tule mitään, kun ei Lindin Arviakaan ole enää uutisissa. 

torstai 15. maaliskuuta 2012

Jätä lapsi rauhaan! Ja aikuinen.

Liv-kanavalla alkaa ensi viikon keskiviikkona uusi reality-sarja Supermarjo ja tytöt. Sarjassa seurataan hollolalaistayrittäjää ja perheenäitiä, jolle ei riitä sata rautaa tulessa samaan aikaan. Pitää olla tuhat. Myös lapsilla. Liv-kanavan esittelytekstin mukaan Marjon suurin haave on, että hänen lapsensa menestyvät elämässään mahdollisimman hyvin. Sitä, mitä menestyminen Supermarjolle merkitsee, ei sanota - mutta se asia tulee kyllä nopeasti hyvin selväksi, kun lukee tuoretta Meidän perhe -lehteä, jossa Niittyviidan perhe niin ikään esiintyy.

Juttu on ahdistavaa ja hengästyttävää luettavaa. Perheeseen kuuluvat yrittäjävanhemmat ja kolme lasta: kaksi kouluikäistä tytärtä ja poikavauva. Molemmilla tytöillä on seitsemän harrastusta: he harrastavat mm. yleisurheilua ja hiihtoa ja soittavat useaa eri instrumenttia sekä mm. musiikin teoriatunteja. Harrastuksiin Niittyviidoilla kuluukin kolmisenkymmentä tuntia viikossa. Plus kisat ja keikat ja niihin liittyvät matkat. Lisäksi perheessä puhutaan päivittäin englantia, jotta kielitaito karttuisi. Tämä kaikki siis normaalin koulunkäynnin lisäksi. Televisiota sen sijaan ei juurikaan katsota eikä sohvalla löhötä. 

Totta kai ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat luonnostaan aktiivisempia kuin toiset ja ihmiset tulevat onnelliseksi erilaisista asioista. Toisen on pakko päästä liikkumaan, toinen ei selviäisi ilman lukemista. Silti ihmettelen tätä "superäitiä". Missä välissä lapset lepäävät? Ehtivätkö vanhemmat huomata ja kuunnella, jos lapsen mieltä painaa jokin? Onko elämä pelkkää suorittamista? Onko arjessa lainkaan aikaa luovuudelle, ihmettelylle, ajatuksille? Pitääkö ollakaan?


Harrastusten määrä ei ole se, mikä minua Supermarjossa eniten ihmetyttää.Tänään ilmestyneessä Me Naisissa Marjo Niittyviita perustelee lastensa huikeaa harrastusmäärää ja omaa panostaan heidän menestyksensä eteen sillä, että elämä on kovaa kilpailua - ja siinä kilpailussa menestymiseen hän haluaa lapsiaan valmentaa. Oikeastaan jaan hänen näkemyksensä siitä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Juuri siksi yritän varjella lastani suorittamisen oravanpyörältä. Haluan, että hän tietää olevansa arvokas omana itsenään, suoritukset tai ulkoinen menestyminen eivät minun maailmassani mittaa ihmisen arvoa.

Minä puhun sopivan joutilaisuuden puolesta. Lapsi on tärkeää jättää rauhaan, antaa aikaa luovalle laiskuudelle. En tarkoita sitä, että pitäisi maata sohvalla televisiota tuijottamassa - tärkeintä on olla irti aikatauluista, ohjelmoinnista, pakosta. 

Taannoin luin helsinkiläisen psykologin kirjoittaman kolumnin, joka vahvisti näkemystäni: luovuus tarvitsee parikseen joutilaisuutta ja pakottomuutta. Ja luovuus on hänen mukaansa tärkeämpää esimerkiksi koulumenestyksen kannalta kuin varsinaiset akateemiset taidot. Luova ihminen osaa soveltaa, katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Sitä jos mitä minä haluan lapselleni antaa, luovuutta. Ja uskoa itseensä.

Toisinaan mietin, ovatko suunnittelemamme kaksi harrastusta - jumppa ja kuvataidekoulu tai -kerho - viikossa ensi vuoden eskarilaiselle liikaa. Supermarjon kaltaisista äideistä lukiessani tai kuullessani toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi pohdintoineni - toisaalta taas tiedän, että olen ainakin oman lapseni kohdalla oikeassa. Poikani kun tuli jo vauvana ärtyisäksi, jos liian monena perättäisenä päivänä olimme jossakin menossa. Hän siis ainakin tarvitsee rauhaa, tilaa leikille ja piirtelylle, tarinoille ja ulkona puuhaamiselle.  

Toki Supermarjo sanoo, että harrastuksissa edetään lasten ehdoilla ja hän joutuu patistamisen sijaan toppuuttelemaan tyttäriään. Silti herää kysymys, onko harrastusmaniassa kyse aidosta halusta aktiiviseen elämään vai opitusta oravanpyörästä. Lapsi haluaa harrastaa, koska ei osaa olla jouten. Hän ei ole saanut mallia pysähtymiseen ja itsensä kuuntelemiseen.

Toinen Supermarjon kummallisista teeseistä on, että onnellinen lapsi ei kiukuttele tai uhmaa. Tekisi mieleni ajatella, että hänen lapsillaan ei ole aikaa kiukutella, sen verran tiukkoja täytyy perheen aikataulujen olla. Eittämättä Niittyviidan lapset ovat luonteeltaan aktiivisia ja harrastaminen on heille mieluista, mutta Marjolta lienee jäänyt kuulematta muutama kehityspsykologinen fakta esimerkiksi erilaisista temperamenteista. Jotkut lapset vain ovat perusolemukseltaan haastavampia kuin toiset: he saattavat valvottaa vauvana, olla ujoja sosiaalisissa tilanteissa - tai ilmaista tunteitaan voimakkaasti. 

Myös uhman sanotaan olevan välttämätön osa lapsen erillistymis - yksilöitymiskehitystä. Kiukun, vihan, pettymyksen ja turhautumisen ilmaukset lapsen omalle luonteelle ja temperamentille tyypillisellä tavalla ja voimakkuudella puolestaan ovat merkki siitä, että lapsen perusluottamus on kunnossa. Onnellinen lapsi siis nimenomaan kiukuttelee. Sen sijaan lapsi, joka on epävarma suhteestaan aikuiseen, ei uskalla tätä uhmata tai näyttää tälle negatiivisia tunteitaan. Tällöin hän pyrkii kaikin tavoin miellyttämään aikuista aidon tunteenilmaisun sijaan. Jos lapsi ei koskaan kiukkua, on aikuisen mielestäni syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä kasvatuksessa on mennyt vikaan.


Kolmas kummastuttanut näkemys on Supermarjon ajatus siitä, että hän haluaa olla lastensa paras ystävä. Haloo! Äiti on äiti. Ei ole tervettä, jos lapsi jakaa kaikki asiansa vanhemman kanssa. Tietysti on onnellista, jos lapsella on ikään katsomatta luottamukselliset suhteet vanhempiinsa ja hän voi kokea esimerkiksi olevansa tilanteessa kuin tilanteessa tervetullut kotiin, mutta silti huolestuisin, jos poikani nimeäisi parhaaksi ystäväkseen minut tai isänsä. 

Jos näin kävisi, pohtisin vakavasti, mistä lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymättömyys ja sen myötä ystävien puute johtuu. Miettisin, rajoitanko lapseni elämää liikaa tai sitä, olenko liian hallitseva tai riippuvainen suhteessani lapseen. Niin tärkeä kuin äidin ja lapsen suhde on molemmille osapuolille, on asioita, joita ei vanhemman tai lapsen kanssa kuulu jakaa. On välttämätöntä päästää irti. 


Supermarjon perheen tapauksessa veikkaisin, että hänen lapsillaan ei yksinkertaisesti ole aikaa ja tilaisuuksia hoitaa ystävyyssuhteitaan. Äidin kilpailuhenkisyys voi näkyä myös lasten ihmissuhteissa: tekemisissä voi olla vain toisten tehokkaiden kanssa ja silloinkin hyvin ohjelmoidusti. Voi käydä myös niin, että ystävystyä voi vain sellaisten kanssa, joista on jotakin hyötyä uralla tai harrastuksessa etenemisessä. 

Miksi sitten hyperaktiivinen perhe ärsyttää, pohdituttaa? Olenko kateellinen? Tunnenko itseni kelvottomaksi, kun en itse kykene moiseen?

Ehkä sitäkin. 

Mutta ennen muuta Supermarjo saa niskavillani pystyyn siksi, että tämä maailma ei kaipaa enää yhtään superihmistä. Suorittamisen ja kiireen oravanpyörässä rimpuilevat ihmiset kaipaavat enemmänkin roolimallikseen taviksia, jotka uskaltavat myöntää, että välillä väsyttä. Että on täysin ookoo tehdä joskus ruoaksi pussimuusia ja kalapuikkoja, viettää pyjamapäiviä ja olla tekemättä yhtään mitään. Mutta ei heistä tehdä televisiosarjoaja, koska he eivät ärsytä. Tavisäiti antaisi katsojalle armahduksen jo ensimmäisessä jaksossa, eikä sarjaa enää tarvitsisi katsoa. Supermarjon kaltaisia uskomattomia hahmoja on paljon hauskempaa katsoa ja kauhistella.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kevättä rinnassa

Vähitellen alkaa tuntua siltä, että kevät tulee, pidinpä minä siitä tai en. Räystäät tippuvat, lumi muuttuu hiljalleen vedeksi, tulppaaneja ilmestyy maljakoihin ja vaatteet tekee mieli vaihtaa keväisempiin, vaikka se vielä liian aikaista onkin.

Poikaani alkoi tänään kevättää. "Äiti, tehdään keittiön pikkuikkunoihin pääsiäiskoriste", hän ehdotti. Tuumasta toimeen siis! Tässä lopputulos:










Keväisestä "ruohosta" mieleeni muistuivat viherkasvini, jotka suorastaan huutavat mullanvaihtoa. Pitänee yrittää ensi viikonloppuna ryhdistäytyä sillä saralla. Projekti vain saattaa olla hieman haasteellinen, sillä viime perjantaina revähti vasemman polveni eturistiside matkalla työharjoittelupaikalta kotiin. "Mukavasti" rajoittaa taas kaikenlaista liikkumista! Pöh. Mutta kekseliäisyyttä ja apuvoimia kehiin, niin kasvit saadaan varmaan taas kukoistamaan!

Myös sisustushinku olisi kova, niin kuin aina kevään korvalla. Olin jo valinnut uuden verhon olohuoneeseemme, mutta sitten ilmeni, että kangas on liian paksua verhoksi. Nyt en sitten tiedäkään enää mitä haluta. 

Kevätkihelmöinti sai minut pohtimaan vuodenkiertoa. On ihanaa asua maassa, jossa on neljä selkeää vuodenaikaa. 

Syksyllä, iltojen pimetessä sitä vetäytyy kotiin. Sytyttää kynttilät ja vetää viltin niskaan. Välillä leipoo ja laittaa joulua, pitäähän ihmisen karhun lailla kerätä vararavintoa talviunta varten. Sitten tulee kevätaurinko, herättää. Värit hiipivät mieleen ja kotiin, ovet avataan ja kuoriudutaan talvitamineista itsekin. Ollaan ulkona, laitetaan pihaa. Tulee kesä, joka eletään ulkona. Lomaillaan. Ladataan akut ja D-vitamiinivarastot. Kun hiuksissa on tuulen tuoksu ja iho hehkuu päivetystä, on aika kerätä sienet ja marjat - alkaa valmistautua tulevaan talveen.  


Vuodenaikojen vaihtelu tuo elämään rytmiä ja selkeyttä ja on ihanaa innostua aina uusista - vaikka samoista - asioista. Nyt sormia syyhyttää multaanuppoamisen kaipuu, reilun puolen vuoden kuluttua alan taas iltojen hämärtyessä sytytellä kynttilöitä... ja joka vuosi nuo molemmat hetket tuntuvat yhtä ihmeellisiltä ja tärkeiltä, täydeltä elämältä.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Kaunis mieli

Eilen illalla juhlistimme ystäväporukalla ihania naisia, ikuisia kaksvitosia. Kilistimme kuohuvalla, söimme hyvin, saunoimme ja hemmottelimme itseämme erilaisilla kauneushoidoilla. Oli jalkakylpylä, vartalonkuorintaa, kasvojenkuorintaa, savinaamiota, hiusmaamiota, jalkavoidetta, käsivoidetta, vartalomaitoa, silmänympärysvoidetta, yövoidetta, hoitosuihketta, päänahkanhierontaa, kynsienhoitoa...

Ja toden totta, iho tuntuu sileämmältä ja kantapäät ovat pehmeämmät. Pitkien yöunien jälkeen olo on rentoutunut. Tietenkään en kuvittele, että oikeasti näyttäisin yhtään sen kauniimmalta kuin ennen eilistä hemmottelupläjäystä, vaikka rauhallinen illanvietto ystävien ympäröimänä aivan varmasti teki tehtävänsä. Ainakin muistin taas, kuinka onnekas onkaan, kun ympärilläni on ihmisiä, joille vatsamakkaroillani ja perunanenälläni ei ole merkitystä. 

Uskon siihen, että kauneus on mielentila. Jos tuntee olonsa hyväksi, sitä myös näyttää hyvältä. Jo siksikin kannattaa toisinaan puleerata itseään oikein huolella.

Olisi metkaa nähdä joskus rehellinen kosmetiikkamainos: tuotteemme ei kaunista sinua, vaan se olo, jonka tuotettamme käyttämällä saat. Sillä siitähän kauneudenhoidossa on kyse: itsevarmuudesta. On tutkittu tosiasia, että apteekin perusvoiteet vaikuttavat samalla tavalla ihoon kuin kalliit merkkivoiteet, jotka lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Jostakin syystä ihmiset on saatu uskomaan, että lisäämällä hajusteita ja kaunis pakkaus, tuotteeseen tulee lisää tehoa.  


Ulkona aurinko paistaa ja räystäät tippuvat. On kevät! Myös luontoäidillä tuntuu olevan kaunis mieli tänään. Toivottavasti sinullakin on!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Onnea

Minulla on huomenna syntymäpäivä. Täytän 34 vuotta. Se on paljon se, vaikka vuosiin omalla iällä ei ole enää merkitystä ollutkaan. Vuosi sitten syntymäpäiväni alla poikani kysyi, paljonko täytän. En muistanut. Piti laskea. Merkittävää oli se, että kun sain laskutoimitukseni valmiiksi, poikani oli jo unohtanut koko aiheen. Enemmän sitä nykyisellään mittaakin ajan kulumista lapsensa kasvulla kuin omalla iällään.


Viime viikolla olimme ystäväporukalla syömässä. Yksi meistä teki huomion siitä, kuinka aikuisiksi olemmekaan tulleet. Osalla meistä on jälkikasvua, osalla asuntolainaa. Kaikkien elämä on omalla tavallaan vakiintunut. Muutosta haetaan vaihtamalla ammattia tai täydentämällä opintoja. Vaikka elämäntilanteet vaihtelevat, parikymppisen huolettomuus on meistä varhaiskeski-ikää lähentelevistä kaukana. Silloin uskottiin todella siihen, mitä sanottiin, kun sanottiin, että tänään ei huomista murehdita. (Paitsi että silloin ei vielä sanottu niin.) Oli pysäyttävää huomata, että olen tyytyväinen asiantilaan. Tämä ikä ja tämä hetki on se, jota haluan elää. Olen utelias kokemaan tulevam, mutta menneeseen minulla ei ole tarvetta palata. 

On ihanaa olla kevään korvalla syntynyt. Maaliskuu on kuin minä, minä olen kuin maaliskuu. Välillä täynnä aurinkoa ja energiaa, lempeitä tuulia ja kantohankia. Tai sitten myrskyä ja sadetta, pimeitä öitä. Kaikkea. Vaikka lähtökohtaisesti rakastan syksyä enemmän kuin kevättä, maaliskuussa on taikaa. Talvi pitää vielä viimeisillä voimillaan kiinni Pohjolasta, kohta sen on pakko antaa vuoro kesälle. Mutta ihan vielä ei ole rospuuton aika. Voi nauttia.

Onnea siis minulle, onnea kaikille naisille huomenna vietettävänä Kansainvälisenä naistenpäivänä! Vaikka päivän kommunistinen tausta ei minua erityisesti sykähdytä, YK:n antamat uudet merkitykset päivälle tuntuvat tärkeiltä. Naisten asemasta, ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta ei voi puhua koskaan liikaa. Niin monessa maassa naisten oikeudet ovat vielä aivan liikaa poljetut. Sellaista ei voi hyväksyä. Olen vakuuttunut siitä, että jos maailman kaikille naisille taattaisiin peruskoulutus, tämä maailma olisi paljon parempi paikka elää: väestönkasvua saataisiin hillittyä, nälänhätää ja sairauksia torjuttua, luultavasti sotiakaan ei olisi nykyisessä määrin. Jos olisin maailmanvaltias ja saisin määrätä asioista omavaltaisesti tai jos saisin esittää toivomuksia hyvälle haltialle, tämä asia olisi varmasti asialistalla, kärkipäässä. 

Jokainen nainen - ja mies - ansaitsee onnellisen elämän.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Ero

Päästän sinut irti
Päästän sinut kokonaan
Annan sinun mennä
Me tahdoimme hellittää.

Luovuin sovinnolla
Töstäkin me selvittiin
Nostettiin jo maljaa
Loppulaulut laulettiin.

Vaikken tiedä minne meen, mä meen.
Vielä meille päivä valkenee.

Onnellinen sinä onnellinen minä
Muuta ei me tarvita, ei haluta
Onnellinen sinä onnellinen minä
muuta ei me tarvita, ei haluta.

Säästän nämä kirjeet
joissa niin mua rakastit
Ei lakkaa olemasta
Nuo lauseet jotka kirjoitit.

Liikuttaa mua vielä
Mä kuinka niihin vastasin
Jos ei hyvästi voi jättää
Nyt sanotaanko näkemiin.

Vaikket tiedä minne meet, sä meet
Vielä meille päivä valkenee.

Onnellinen sinä onnellinen minä
Muuta ei me tarvita, ei haluta
Onnellinen sinä onnellinen minä
muuta ei me tarvita, ei haluta.

(Päästän sinut irti, san. Lauri Tähkä)


Voi Lauri. Minä niin kovasti yritin pitää sinusta, mutta jos tunne on kuollut eikä mikään tunnu miltään, on parasta päästää irti.Yritän selittää.

Polte-levysi ilmestyi syksyllä. Kirjoitin järkytyksestäni. Levyllä on hyviäkin kappaleita, sitä en kiistä. Mutta - ironista sinäsnsä - vanha polte on poissa. Minusta vai sinusta, en tiedä. Sinä puristat ja pullistelet liikaa. Poikamainen kurittomuutesi on vaihtunut tarkoituksellisiin temppuihin. Päätin silti antaa sinulle mahdollisuuden, käydä keikalla.

Kyllä ei toiminut, niin kuin Mielensäpahoittaja sanoisi. Vanhat, Elonkerjuun kanssa luodut kappaleet kuulostivat ja tuntuivat väärältä, vaikka juuri niistä me molemmat sytyimme, jos jostain. Uusissa on liikaa humpanpumppaa, väitän, että meille molemmille. Juttukaan ei irronnut. Koko illan kuva oli se, että ikävöin Simoa, Johannaa, Lenniä ja Anteroa. Iloa.

Voi olla, että teet uusia levyjä ja kappaleita ja palaamme niiden myötä yhteen. 

Kiitos, Lauri, että olit. Hymyillään kun tavataan.

P.S. Ei kannata ottaa tätä kirjoitusta kovin vakavasti ;).


torstai 1. maaliskuuta 2012

Uusi aika

Suomi on saanut tänään uuden presidentin, kun Sauli Niinistö astui virkaan. Samalla päättyi ensimmäisen naispresidenttimme Tarja Halosen kaksitoistavuotinen aikakausi. Jollakin tapaa olo on haikea. Halosen nousu presidentiksi oli voitto ennen muuta tasa-arvolle, humaaniudelle ja hyvinvointivaltiolle. Muistan, kuinka syvästi vuoden 2000 presidentin virkaanastujaiset minua koskettivat. Tuntui, että minulle nuorena naisena - ja kaikille kaltaisilleni - oli kertaheitolla avattu lukemattomia uusia mahdollisuuksia. Se tuntui yksinkertaisesti hienolle.


Nyt olo on pikemminkin nihkeän tympeä. Niinistön valinnan kanssa voi elää, mutta ei varauksetta. Askarruttaa, kovenevatko arvot kokoomustaustaisen presidentin myötä entisestään, vai onko Niinistö lupaustensa mukaisesti myös pienen ihmisen asialla. Sukupuolten välistä tasa-arvoa uusi presidenttimme ainakaan ei aja kuin korkeintaan kosmeettisesti. Ihmisten tai kansojen välisestä tasa-arvostakaan en ole aivan vakuuttunut. Mietinkin, onko varsin takakireän oloisesta ikämiehestä rakentamaan siltoja ja avaamaan keskusteluja, vai jumittuuko NIinistö norsunluutorniinsa tärkeilemään. 

Toivon kovasti, että Niinistöstä on koko kansan presidentiksi. Itse asiassa kaikista kokoomuslaisista juuri hän on se, jonka inhimillisyyteen jaksan uskoa edes hiukan.


Virkaanastujaispuheessaan Niinistö jatkoi samaa teemaa, josta puhui jo vaalikampanjansa aikana. Hänen ensimmäinen julkinen missionsa on nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen. Meitä suomalaisia on niin vähän, ettei kansallamme ole varaa menettää nykyistä määrää nuoria työelämän ja muutenkin yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle. Ennen kaikkeahan syrjäytyminen on henkilökohtainen tragedia. Syrjäytynyt ei ole onnellinen, ei elä täyttä elämää. Syrjäytyminen ei ole valittu elämäntapa, vaikka siltojen alla asuvat joskus niin väittävätkin. Defenssimekanismi, sanon minä.


Niinistö on siis oikealla asialla, vaikka motiivit asiaan puuttumiseen vaikuttavat olevan enemmänkin kansantaloudelliset kuin humaanit. Tosin tässä asiassa taidetaan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Oli niin tai näin, olemme uuden ajan alussa. Niinistön ajan. Toivottavasti tämäkin aika koituu kansallemme askeleeksi eteenpäin. Sivu- ja taka-askeleiden ottajia yhteiskuntamme vaikuttajissa on jo aivan riittämiin.

Onnea ja menestystä Sauli Niinistölle tasavallan presidentin vaativaan tehtävään!