maanantai 30. tammikuuta 2012

Presidenttitentti

Jos minä saisin päättää, toisella kierroksella mukana oleville presidenttiehdokkaille järjestettäisiin perinteisistä paneelikeskusteluista poikkeava presidenttitentti. Ehdokkaat istutettaisiin studioon mukaviin nojatuoleihin tai mikä ettei ikäville puupenkeillekin, sitten mikrofonit takkien rintapieliin - ja ei kun keskustelemaan tunnin tai parin ajaksi. Ihan kahdestaan. Ohjelmassa ei siis olisi toimittajaa lainkaan esittämässä kysymyksiä tai jakamassa puheenvuoroja, vaan ehdokkaat saisivat itse kantaa koko vastuun keskustelun kulusta. Viimeiseksi viideksi tai kymmeneksi minuutiksi mukaan voisivat tulla myös puolisot, jotta tulisi sekin nähtyä millaisia presidenttipareja Suomelle on tarjolla. Lisäksi ehdokkailla voisi olla tentin ajan käytössään esimerkiksi kannettava tietokone, josta he saisivat nähdä kansalaisten lähettämiä Twitter- tai muita kysymyksiä ja kommentteja. Näihin he voisivat vastailla niin halutessaan.


Toimittajan puuttumista ei saisi kertoa ehdokkaille etukäteen, etteivät he pääsisi valmistelemaan pitkiä linjapuheita tai itsekehumonologeja tai edes miettimään sitä, kuinka moinen tilanne hoituisi mahdollisimman edustavasti. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisia ovat ehdokkaiden spontaanit reaktiot tällaisessa yllättävässä ja eittämättä aika stressaavassakin tilanteessa, millaisia teemoja keskustelussa nousisi esiin, miten puheenvuorot jaettaisiin, kumpi ehkä johtaisi keskustelua ja miten mahdolliset valtasuhteet ilmenisivät, ottaisiko jompi kumpi ikään kuin haastattelijan roolin ja ryhtyisi tenttaamaan toista, millaista asiaosaamista ehdokkailla on aiheista, joihin he eivät ole osanneet varautua etukäteen ja tulisiko jostakin aiheesta kiivaampaa tai syvällisempää keskustelua kuin perinteisissä toimittajavetoisissa tenteissä on nähty. 

Pysyisivätköhän ehdokkaat koko keskustelun ajan tiukasti poliittisissa ja arvoihin liittyvissä aiheissa vai alkaisiko joukahainen laulaa väinämöistä suohon huumorin keinoilla? Sitä en sentään usko, että ehdokkaat eivät keksisi puhuttavaa ilman kysymyksiä.

Veikkaan, että tällainen BB-talon pikademonstraatio toisi ehdokkaista uusia ulottuvuuksia esiin. Keskustelu- ja esiintymistaidot ainakin tulisivat koeteltua toden teolla. Nythän ehdokkailta kysytään ilta ja tentti toisensa jälkeen suhteellisen samoista teemoista. Joskus tuntuu, että jopa kysymysten sanamuodot ovat samoja. Niihin on helppo oppia vastaamaan oikein ja varmasti. Yllättävä tilanne sekoittaa kokeneenkin esiintyjän pasmat - kyse onkin siitä, kuinka nopeasti pääsee takaisin raiteilleen ja miten tilanteen sen jälkeen hallitsee.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - käykäähän äänestämässä!

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Karjamarkkinoilla

Tänään valitaan uusi valtakunnan kaunein, Miss Suomi 2012. Finaalikymmenikköä on testattu monipuolisesti tehtäväänsä varten kuvaamalla tai kävelyttämällä heitä vähissä ja vielä vähemmissä vaatteissa milloin missäkin kauppakeskuksessa tai ravintolassa. Mallia tulevaan tehtävään on antanut hallitseva Miss Suomi Sara Sieppi, joka poseerasi viikonlopun Iltalehdessä yläosattomissa. 

Missi-instituution alkuperäinen oli kai valita nuori, kaunis ja viaton nainen eräänlaiseksi mallikansalaiseksi. Missin tehtäviin kuului hyväntekeväisyystyö; hän muun muassa keräsi varoja sotaveteraanien auttamiseksi. Missit olivat ihailtuja ikoneita, jotka kuitenkin olivat aivan tavallisia tyttöjä. Misseys saattoi avata tien tähtiin, jos edustustehtävät tuli hoidetuksi kunnolla. Vaikka ajat olivat ankeat, misseydessä oli hohtoa, glamouria.

Nykyajan  niin sanottu glamour kiteytynee oivallisesti glamour-tanssijaksi itseään tituleeraavaan Johanna Tukiaiseen. Hohdokkuus on kaukana siitä, kun nainen myy itsensä julkisuudelle. Missikiertueen glamourkin näyttää lehtitietojen mukaan kiteytyvän lyhyisiin hameisiin, korkeisiin korkoihin, suttuiseen meikkiin ja anteliaaseen kaula-aukkoon. Vaikka useimmiten missit keikistelevät lehdissä pelkissä alus- tai uima-asuissa.

On surullista nähdä, että hinku julkisuuteen on niin kova, että moni tekee sen eteen mitä tahansa. Missikisat eivät feministisestä näkökulmasta ole nykyisin muuta kuin naisen esineellistämistä. Tai oikeastaan ihmisen esineellistämistä. Pelkkää viihdettä. Missillä ei ole enää mitään funktiota. Jos vuosi sitten valittua ja kruunusta luopunutta valtakunnan kauneinta Pia Pakarista on uskominen, missiorganisaatio käärii rahat ja missi saa työllistää itse itsensä miten parhaiten taitaa. Usein se tarkoittaa kissanristiäisten juontamista, tuote-esittelyjä - tai vain "vetonaulana" pasteeraamista.

Toivoa sopisi, ettei missillä olisi enää edes mallikansalaisen arvoa, sillä useimmat missit saavat niskaansa kohu-tittelin. Jos ei aiheuta kohua, ei jää mieleen. Keltainen lehdistö ei kirjoita. Minusta siinä ei ole mitään tavoiteltavaa, itsensä nolaamisessa.

Eräs nuorten toiveammateista on nykyään julkkis. Tapa, jolla julkisuuteen pääsee, on yhdentekevä. Missikisat, Idols, BB, mikä tahansa käy. Nuorelle, kauniille naiselle missikisat ovat kätevä tapa koettaa onneaan. Kuinkahan moni tämänkin vuoden missitittelin tavoittelijoista on oikeasti miettinyt, mikä funktio on sillä, että kandidaatit esiintyvät alusasuissa tai muuten niukoissa vaatteissa yökerhossa humalaisen yleisön edessä?

Itse olen nähnyt missikisat jo vuosia pelkästään vastenmielisinä karjamarkkinoina, joissa naiset seisovat rivissä arvosteltavina. Välillä nauretaan sille, kuinka tyhmiä nämä parikymppiset ihmiset ovatkaan. Vielä 80-luvulla minä ihailin missejä. Anna-Liisa Tilus oli kuin Lumikki. Toinen suosikkini oli Nina Rekola, jolla oli ihanat pisamat. Tuohon aikaan missi oli vielä ikoni eikä media odottanut kieli vyön alla, mitä ikävää missistä voisikaan kirjoittaa. Toisin on nykyajan karjamarkkinoilla, jossa glamour on vain kaukainen muisto.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Pahvi-Sauli ja muovi-Jenni

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros saatiin käytyä. Odotettu ykkönen oli gallupkuningas Niinistö, hyväksi kakkoseksi kiilasi Pekka Haavisto ennen Paavo Väyrystä. Päivi Lipposta lainatakseni, sunnuntaina nähtiin, miten ihmeellinen tapahtuu - sen verran suuri ihme Haaviston selviytyminen toiselle kierrokselle on. Onneksi ihmeitä tapahtuu!

Haaviston joukoissa Tavastialla menestystä juhlittiin riehakkaissa tunnelmissa. Juhlintaan osallistui myös - toki itselleen tyypilliseen tapaan hillitysti - presidenttiehdokas Haavisto puolisonsa kanssa. "Vuosisadan päätösbileistä" tulikin välijuhla, sillä työ jatkuu. Tunnelma vaikutti väsynyt, onnellinen, helpottunut, ymmyrkäinen. Miten tässä näin kävi, että unelmasta tuli totta? Ilmassa oli ilon lisäksi monta kysymysmerkkiä. Millä eväin tästä eteenpäin? Mistä rahaa kampanjaan, joka oli mitoitettu vain ensimmäiseen kierrokseen saakka.

Niinistön leirissä tunnelma oli huomattavasti hillitympi. Menestyminen oli odotettua ja kampanjan jatkoa suunniteltu jo pitkään. Voittoa ei juurikaan juhlittu. Illalla piti päästä ajoissa nukkumaan, jotta jaksettiin olla heti maanantaina kampanjoimassa. Juna kulkee. 


Juhlien erilaiset luonteet kertovat jotakin siitä, miten erilaiset tunnelmat ehdokkaiden kampanjoissa vallitsee.

Niinistö ei ole pitkään aikaan uskaltanut sanoa mihinkään juuta eikä jaata, etteivät kannatusluvut laske. Kaikissa mahdollisissa asioissa pelataan varman päälle. Niin kuin esimerkiksi puolison stailauksessa. En tiedä, jäljittelikö Jenni Haukion tyyli vaali-iltana tietoisesti jackie Kennedyä klassisine pikkumustineen, helminauhoineen ja kiharakampauksineen vai oliko tyyli tehty muuten vain mahdollisimman tätimäiseksi. Jenni voisi niin halutessaan olla raikas tuulahdus jokseenkin pökkelön miehensä rinnalla, mutta valitettavasti hän on valinnut toisin. Viestintäpäällikkö osaa myös valita sanansa oikein. Mutta missä on tunteen palo, missä innostus? Sekä ehdokas että hänen puolisonsa ovat liian hillittyjä ja hallittuja ollakseen uskottavia. Ihmisessä pitää olla jotakin inhimillistä, jotta häneen voi samastua. Pahvi-Saulissa ja muovi-Jennissä ei sellaista kohtaa oikein ole. Lennu-koirakaan ei jaksa kiinnostaa.

Haaviston kampanjassa ja kannattajissa sen sijaan on tunnetta ja elämää, paloa. On innostunutta kommentointia, uudelleenvirinnyttä tulevaisuudenuskoa. Haaviston tapa esiintyä on miellyttävä - ja puheenvuorot täynnä asiaa. Lisäksi Pekassa ja puolisossaan Antoniossa on sellaista inhimillisyyttä, iloa ja lämpöä, mikä kokoomusedustajalta puuttuu. Puolison latinotemperamentti täydentää pekan hillittyä charmia, tuo ehdokkaasta esiin uuden puolen. Pariskunnalla tuntuu olevan yhdessä aidosti hauskaa - Sauli ja Jenni sen sijaan tuntuvat olevan yhdessä pelkästään vaivautuneita. 


Mediassa on uumoiltu, että toisen kierroksen vaalitaistosta tulee kuolettavan tylsä, sillä vastakkain on kaksi herrasmiestä. Epäilen. Ensinnäkin Haavisto on siinä määrin älykäs ja pätevä, että hänen kanssaan Niinistö ei pääse helpolla. Kiertelyn ja pyörittelyn on pakko loppua. Niinistönkin pitää olla jotakin mieltä. Toisekseen - Haavistolla ei ole tässä taistossa kuin voitettavaa, Niinistöllä taas on koko gallup-suosionsa hävittävänään. Haastaja voi siis hyökätä, eikä ennakkosuosikki voi pelkästään puolustaa. 

On mielenkiintoista nähdä, miten ilmiöt kasvavat ja muuttuvat viikkojen aikana ja millaisen roolin puolisot saavat kampanjan aikana. Valloittaako Antonio loppujenkin suomalaisten sydämet? Sulaako Jennin muovinen korrektius? Löytyykö inhimillisyyttä, säröjä? Niitä minä ainakin kaipaan. Edes tulevan presidentin on turhaa teeskennellä olevansa täydellinen.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Muista äänestää!

Huomenna on tärkeä päivä, presidentinvaalien ensimmäinen kierros. On ollut mielenkiintoista seurata kuluneiden viikkojen aikana ehdokkaiden kampanjoita, television predidenttitenttejä ja median edesottamuksia aiheen tiimoilta. Jyvät ovat selkeästi erottuneet akanoista. Jotkut ehdokkaista ovat selvästi jo luovuttaneet, toiset eivät koskaan tosissaan mukana olleetkaan. Osa taas on kiristänyt tahtiaan loppua kohden. Kannatuksen kasvu on tietysti paras kirittäjä, ja ilmassa on sellaista kutinaa, että ihmeiden aika ei ehkä kuitenkaan ole ohi. 


On hienoa asua maassa, jossa on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Harvoin asiaa tulee ajatelleeksi, mutta kyllä demokraattisessa valtiossa asuminen on etuoikeus. Ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että naisena saan äänestää ja ääneni on yhtä arvokas kuin miehen. Tai että vaalit ylipäätään on järjestetty niin, että tuloksia ei vääristellä vallanpitäjien taholta, vaan aidosti paras saa voittaa.


Ensi viikolla kuusi vuotta täyttävä poikanikin on hurahtanut politiikantekoon. Hän on erittäin kiinnostunut ehdokkaiden ajattelusta ja seurannut tiiviisti kaikkia vaalikeskusteluja, jotka ovat tulleet lapsille sopivaan aikaan. Äsken nukkumaan mennessään hän sanoi odottavansa huomista kovasti, koska silloin pääsee äänestämään. Oman äänioikeutensa hän tosin on jo käyttänyt päiväkodin varjovaaleissa, mutta aina on mukava päästä vanhempien mukana käymään virallisessa vaalihuoneistossa. Ja illalla pidetään valvojaisia television ääressä. 


Laskin tuossa, että 12 vuoden päästä, kun poikani täyttää 18 vuotta, käydään myös presidentinvaalit. Mikäli vaaliajankohta on edelleen sama, on aivan päivistä kiinni, pääseekö poika äänestämään heti äänioikeuden saatuaan. Toivon, että nämä lapsuusajan vaalit ja niiden kirvoittamat keskustelut ovat sellainen siemen, joka itää ja kasvattaa yhteiskunnallisesti aktiivisen ja ajattelevan nuorenmiehen. Sellaisen, joka käyttää äänioikeuttaan älyllä ja sydämellä.


Minun poliittisen kiinnostukseni merkittäviä herättäjiä ovat olleet nimenomaan presidentinvaalit, vaikka ne ovatkin henkilövaalit, joissa puoluepolitiikalla ei ole järin suurta merkitystä. Istuvan presidentin valinta oli suomalaisille - ja eittämättä muunmaalaisillekin - naisille suuri asia. Lasikaton sirpaleiden kilinän saattoi melkein kuulla. 


Toivon huomiselta samanlaista h(monien mielestä ensimmäinen hyi) julkisesti homoseksuaali (toinen hyi, oikeastaan HYIHYI) ehdokas pääsisi toiselle kierrokselle - tai miksei jopa presidentiksi asti. Mutta aloitetaan nyt siitä kakkospaikan saavuttamisesta. 

Tässä mahdollisuudessa on sitä samaa hytinää, mitä oli 12 vuotta sitten, kun Halonen valittiin ensimmäiselle kaudelle. Mahdottomasta tuli mahdollista. Suomesta tuli asteen verran tasa-arvoisempi ja suvaitsevampi maa. Toivottavasti huomenna jatkamme samalla tiellä ja äänestämme humaanien arvojen puolesta.




 

torstai 19. tammikuuta 2012

Nälkä

Olen ollut tammikuun alusta alkaen herkkulakossa kuusi päivää viikossa. Yhtenä päivänä, lauantaina, olen sallinut itselleni hiukan hemmottelua. Halusin taltuttaa makeanhimon ja panna pisteen ylettömälle syömiselle. Kuvittelin edessä olevan tuskien taipaleen, jonka aikana kiskotaan hiuksia päästä, kiukutellaan läheisille ja sorrutaan tuon tuosta. Onnekseni herkuttomuus on ollut paljon helpompaa kuin kuvittelin. Eilen jopa leivoin pullaa, enkä syönyt yhtään. Olen todella ylpeä itsestäni.

Vain kerran koko aikana olen ollut todella lähellä sortumista. Viime perjantaina ostin itselleni suklaapatukan, mutta en sitten syönyt sitä. Ajattelin, että sortumalla pilaan koko viikon pinnistelyt. Koska olen herkuttomuuden lisäksi liikkunut enemmän kuin syksyllä, vaatteisiin on tullut jo tässä ajassa väljyyttä. Kannustimeksi itselleni ostin alennusmyynneistä liian pienen paidan. Siihen mahtuminen on ensimmäinen välitavoitteeni.  


Herkuttomuuden myötä olen taas löytänyt ihanan näläntunteen. Kun välillä päästää itsensä oikeasti nälkäiseksi, ruoka maistuu huomattavasti paremmalta. Jos jatkuvasti mättää sisuksiinsa kaiken, mitä eteen osuu, mikään ei kohta maistu miltään. Sävyt katoavat. Useimmille näläntunne on ihan normaali asia eikä mikään ihmeellinen löytö, mutta minussa on sen verran syömishäiriöisen vikaa, että tarvitsen siitä muistutuksen aina ajoittain. 


Olen pohtinut viime päivinä nälkää globaalina ilmiönä. Tekee pahaa ajatella slummien lapsia tonkimassa ruokaansa roskiksista ja kaatopaikoilta samalla, kun minä - ja miljoonat muut länsimaiden kasvatit - opettelemme syömään kohtuudella (joka sekin olisi kehitysmaiden ihmisille ennenkuulumatonta yltäkylläisyyttä). Ehkä vielä minunkaltaisianikin enemmän pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy niitä, jotka eivät edes yritä tavoitella kohtuutta, vaan syövät kuin viimeistä päivää. Ja joka päivä onkin aina jonkun viimeinen päivä. Epäterveellisestä ruokavaliosta on väistämättä seurauksena sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta sekä tuki- ja liikuntaelinten sairauksia.


Länsimaissa useimmilla ei ole koskaan todellista nälkää. Ruokaa on tarjolla enemmän kuin sitä kykenemme syömään, ja merkittävä osa ajastamme kuluu sen miettimiseen, mitä kulloinkin kaikesta yltäkylläisyydestä valikoisi syötäväkseen. Nälkä on meillä opittua ja sosiaalista: kellosta katsomalla todetaan käsillä olevan lounas-, päivällis- tai iltapala-ajan.

On nurinkurista, että siellä, missä ruokaa on ylenpalttisesti, ihaillaan laihaakin laihempaa naisvartaloa ja erilaiset syömishäiriöt ovat melkein kansantaudiksi luokiteltavissa. Sitten taas siellä, missä ruoka on oikeasti arvokasta (eikä arvokas tarkoita nyt pelkästään rahallista arvoa), ihanteena on pyöreä, rehevä, muodokas, naisellinen nainen. Sellainen luokitellaan hedelmälliseksi, jumalattareksi. Ei ihme, että länsimaissa syntyvyys laskee, kun entistä laihemmat ja entistä vanhemmat naiset yrittävät raskautua.

Ihanteelliseen miesvartaloon ruokasuhdanteet eivät varmaankaan vaikuta samalla tavalla kuin naisiin. Stereotyyppinen ihannemies lienee suhteellisen samankaltainen kaikkialla: pitkä, raamikas, jäntevä ja ketterä lienee ikiaikainen tyyppiesimerkki alfaurosten ruumiinrakenteesta. Sellainen, joka kykenee suojelemaan ja ruokkimaan laumaansa. 


Tietysti olen kiitollinen, että synnyin vauraaseen Pohjolaan eikä minun tarvitse kärsiä nälästä. Tietysti myös poden huonoa omaatuntoa siitä, että elän sellaisessa ympäristössä, jossa ruoan liiallinen määrä aiheuttaa ongelmia. On noloa myöntää, että sairastan tietynlaista elintasosairautta, tunnesyömistä, kun samalla niin moni kanssaeläjä kärsii todellisesta nälästä. 

Miten ruokaa voitaisiin jakaa tasaisemmin, niin että sitä riittäisi kaikille kohtuullisesti? Ei ole oikein, että toisella puolella maapalloa tehdään hampaat irvessä töitä sen eteen, että opittaisiin kohtuutta samalla, kun toisella puolella rukoillaan ihmettä - ateriaa, josta vatsa täyttyisi kerrankin kunnolla.


Ideariihi pystyyn! Kommentoikaahan, mitä konkreettisia tekoja yksittäinen suomalainen voisi tehdä ravintopoliittisen oikeudenmukaisuuden eteen. Keskustelemisiin :).

maanantai 16. tammikuuta 2012

Vaalisalaisuus

MTV3 uutisoi vaalisalaisuuden höllentymisestä. Aiemmin kansalaiset salasivat sen, kenelle vaaleissa äänensä antoivat. Nyt meininki on toinen. Etenkin sosiaalisessa mediassa yhä useampi kampanjoi oman ehdokkaansa puolesta tai ainakin tunnustaa hiljaisesti väriä. 

Myönnän kuuluvani Facebook-aktiivien joukkoon. Kynnys puhua oman ehdokkaansa puolesta on madaltunut. Tukeakseen ehdokasta ei tarvitse tehdä taloudellisia uhrauksia eikä lähteä toreille ja turuille palelmaan, vaan ilosanoman levittäminen onnistuu muutamalla klikkauksella.

Jäin pohtimaan, onko tällaisesta avoimesta kannattamisesta ja vaalisalaisuuden "rikkomisesta" jotakin haittaa. Jos ajattelutavan vie äärimmilleen, vaalisalaisuus estää kaikenlaisen vaalityön tekemisen muilta kuin ehdokkailta ja heidän palkkaamiltaan henkilöiltä, jotka eivät siis esiinny siviilihenkilöinä vaan työntekijänä, "firman" edustajana. Hullu ajatuskin, joka sotii pahasti demokratiaa vastaan.

Ymmärrän toki vaalisalaisuuden merkityksen. Jokaisella on oikeus äänestää sitä, jonka kokee sopivimmaksi. Kenelläkään toisella ei pidä olla sananvaltaa tuohon päätkseen.  Äänioikeutettua ei saa painostaa tai manipuloida äänestämään jollakin tietyllä tavalla. Ketään ei myöskään pidä pakottaa kertomaan, ketä äänesti. Siksi suljettu lippuäänestys on hyvä käytäntö.

Luulen, että menneinä vuosikymmeninä vaalisalaisuus oli suomalaisen yhteiskunnan muuttumisen ja rakentumisen kannalta eräs merkittävimmistä tekijöistä. Jako punaisiin ja valkoisiin, sosialisteihin ja porvareihin oli niin vahva, että harva uskalsi julkisesti poiketa suvun tai muun lähipiirin perinteistä. Salassa se onnistui. Itse ymmärsin vasta muutettuani opiskelemaan, että ihmisellä tosiaan on vapaus äänestää sitä, joka oikeimmalta tuntuu. Siihen saakka olin kuvitellut ainoan oikean vastauksen olevan Keskusta. Kaikki muu oli kiroilua.

Nyt käytävät presidentinvaalit ovat ensimmäiset lajissaan, joissa valintaa ei tehdä pelkästään sosialisti - porvari -vastakkainasettelun kautta, vaan arvopohja on laajentunut käsittämään muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä. Keskustelun rikastuminen on tervetullutta, mutta tekee valinnan entistä vaikeammaksi, kun vasen - oikea -dikotomian lisäksi pitää ratkaista myös pysähtyneisyyden ja edistyksen, eristäytymisen ja yhteistyön, tasa-arvon ja luokittelun välillä. Ehdokkaiden näkemyksetkään eivät ole aina järin selkeitä saati loogisia. Joku tuntuu vastustavan kaikkea mikä liikkuu, toiselle taas tuntuu sopivan kaikki, mitä äänestäjät keksivät ehdottaa. Liikkuvien ja kannastaan epävarmojen sekä nukkuvien äänestäjien osuus onkin merkittävä. Kahtia - tai kolmiajakautuneessa yhteiskunnassa valinta oli helpompi.

Koska kunnioitan vaalisalaisuutta, en tässä tekstissä mainosta omaa ehdokastani. Kyllä te sen tiedätte muutenkin.


Uurnilla tavataan!

P.S. Tänään on viimeinen ennakkoäänestyspäivä.

torstai 12. tammikuuta 2012

Soinin seksileikit ja Pekan petipuuhat

Eilen uutisoitiin, kuinka presidenttipeli kovenee. Timo Soini oli jossakin radiohaastattelussa avautunt seksielämästään. Joku voi nähdä tämän(kin) ääntenkalasteluksi, mutta itse ajattelen asiasta toisin. Soinin on pakko tehdä tällaisia tyylittömiä mediatemppuja, etteivät ainakaan kannastaan epävarmat äänestäisi häntä. Olisi perussuomalainen antijytky ja puolueen hajaannuksen hetki, jos Soini joutuisi irtautumaan päivänpolitiikasta. Sen ovat tainneet puolueen kannattajatkin ymmärtää, sillä hehkutus Soinin ympärillä on huomattavasti eduskuntavaaleja laimeampaa.Tosin syystäkin. Presidentinvaalikampanjaa on tehnyt äreä ja herkkähipiäinen Soini lupsakan supliikin sijaan.

Muut ehdokkaat ovat onneksi ymmärtäneet pitää noinkin yksityiset asiat ominaan, vaikka sama kysymys on käsittääkseni kysytty kaikilta. Tämä on onni siksi, ettei seksissä kyse ei ole koskaan vain ehdokkaasta itsestään vaan aina myös kumppanista.Tiina Soinina en olisi ilahtunut siitä, jos työtoverini voisivat lukea iltapäivälehdistä, koska harrastin viimeksi seksiä - hyvä, että tapahtuman tarkempi kuvaus sentään oli jätetty tekemättä.

Yhden ehdokkaan seksielämä tuntuu silti kiinnostavan ihmisiä, sen verran paljon on puhetta riittänyt Pekka Haaviston homoseksuaalisuudesta. 

On kummallista, että presidentin viranhoidon kannalta harvinaisen yhdentekevä asia saa näin paljon huomiota, varsinkin, kun ehdokas ei itse tuo asiaa esiin millään tavalla. Vai kuinka moni käyttää aikaansa sen miettimiseen, mitä nykyinen presidentti puolisonsa kanssa puuhaa makuuhuoneessa? Tai Halosta edeltäneet presidentit Mannerheimia lukuunottamatta, hänen sukupuolielämänsähän on myös herättänyt keskustelua. Jos asiaa ei ajattele nyt, miksi sitä ajattelisi jatkossakaan?

Presidentti ei ole mikään mediapelle, vaan oikeasti korkea-arvoisessa asemassa toimiva henkilö. Presidentillä on oikeus yksityiselämään, vaikka virka on mitä julkisin. Peresidentti ei voi poistua kotoaan tiedostamatta asemaansa. Presidentti ei voi sanoa, että sori, en kommentoi, mul on tänään vapaapäivä - ja lähteä vetämään lärvit lähipubiin. Presidentin arvovallalle ei myöskään ole sopivaa avata yksityiselämäänsä liikaa. Perhettään yksikään presidenttiehdokas ei voi eikä pidä häivyttää taustalta kokonaan, sillä kotijoukot ovat varmasti tuonkaltaisessa virassa aivan oleellinen voimavara. Johonkin on vedettävä raja siihen, mitä kertoo. Ja minun näkemykseni mukaan tuo raja menee seksielämässä.


On harmi, että yksi ehdokas vapaaehtoisesti vie keskustelua pois presidentin toimivaltaan kuuluvista teemoista epäoleellisiin asioihin. Media kyllä keksii tehdä tikusta asiaa ja kärpäsestä härkäsen, siihen ei tarvita ehdokkaiden apua. Toivottavasti keskustelu jatkuu asiallisena; lillukanvarsiin takertuminen on aina suru ja sääli. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Kolme kaverusta

Vein tänään Rytmiryhmän, poikani ja hänen kaksi kaveriaan, jumppaan. Hihittelin ja hykertelin itsekseni koko menomatkan, niin näkyviksi tuli kolmen kaveruksen luonne-erot kymmenen minuutin kävelymatkalla. Yksi otti heti alkuunsa etäisyyttä muihin, kulki varmaan kolminkertaisen matkan muihin verrattuna, sillä suorinta reittiä kulkeminen ei kuulu tämän nuorenmiehen tapoihin. Polku oli mutkikas mutta vauhdikas! Yksi kaveruksista taas jättäytyi "pääjoukkomme" jälkeen, tarkkaili ympäristöä ja meitä muita kaikessa rauhassa, lauleskeli itsekseen. Yksi taas kulki uskollisesti rinnallani puhuen koko ajan. Kun yritin pitää edellä ja jäljessä kulkevia ruodussa, oli tämä pikkuherra menettää malttinsa: kun et kuuntele minua! Nyt! Minulla on asiaa.

Perille päästyämme totesimme kevätlukukauden muuttaneen jumpparyhmän kokoonpanoa hiukan. Yksi kolmesta ryhtyi heti tekemään tuttavuutta uusien tulokkaiden kanssa, yksi unohtui katselemaan ja kuuntelemaan mitä ympärillä tapahtuu ja yksi teki sitä mitä piti: vaihtamaan jumppavaatteita, tosin melkoisen show'n saattelemana. Hiukan tarvittiin patistelua, että kaikki saatiin ajoissa pukeisiin ja odottamaan saliinpääsyä. Vain hän, joka tuli pukuhuoneesta viimeisenä, tuntui muistavan, mikä on jono ja miten siinä ollaan. 

Myös poikakolmikon juttujen kuunteleminen sai minut hykerryttämään. Heillä tuntuu olevan aivan oma huumorinsa, joka ei noin 30 vuotta vanhemmalle naisihmiselle oikein aukea. Jokaisella on myös keskustelussa oma roolinsa. Yksi tekee avauksia, toinen komppaa ja lyö lisää löylyä kiukaalle ja kolmas vahvistaa sanotun huutamalla OU MAI GAAD! Ja sitten nauraa rätkätetään. Keskustelun logiikka, ajatusten polut, ovat välillä myös aikuisen näkökulmasta kummallisia, mutta kolmikko tuntuu ymmärtävän toisiaan puolesta sanasta.

Kolme kaverusta, ikätovereita, on huikean hieno pääoma tulevaisuutta ajatellen. Jaettuja asioita ja yhteisiä ajatuksia kertyy vuosien varrella kokemusten pankkiin toivottavasti paljon. Odotamme mielenkiinnolla kouluunmenoa, ensikänniä, ihastumisia ja ammattiinvalmistumisia. 

Kolme kaverusta, kolme ihanaa poikaa. Niin samanlaisia, vaikka kaikki aivan erilaisia. 

Kaikkea hyvää matkallenne ja ystävyyteenne!

maanantai 9. tammikuuta 2012

Askel oikeaan suuntaan

Ajatuksen voima

Ajatuksen voimalla voi siirtää vuoria
tai tehdä kynnyksistä esteitä ja pysyy jumissa
ja kun painat pitkin valtateitä mielessäsi väikkyy
ajatus.
Ajatuksen voimalla sä päädyt palatsiin
tai alas katuojaan jos päässäs päätät niin
ja kun painat kaiken villaisella mielessäsi ohjaa
ajatus.
Jos kaunis mielesi on, niin kauniimaksi tuut.
Millainen mielesi on, niin sellaiseksi muutut
eikä yksikään mutteri, kivikirkko tai linkkari 
ole syntynyt itsestään vaan ensin sisällä jonkun pään.
Jos kaunis mielesi on, niin sellaiseksi muutut.
Se on ajatuksen voimaa.
Ajatuksen voimalla vanhenet vuosia
tai pysyt mieleltäsi leikkivänä lapsena
ja kun painat hissin nappulaa niin mielessäsi on ensin
ajatus.
Ajatuksen voimalla voi jakaa rakkautta
tai pitää yllä vihaa, hautoa kostoa
ja kun painat liipasinta, niin mielessäsi on ensin 
ajatus.
Jos kaunis mielesi on, niin kauniimmaksi tuut.
Millainen mielesi on, niin sellaiseksi muutut
eikä yksikään tikari, autopommi tai kivääri 
ole syntynyt itsestään vaan ensin sisällä jonkun pään.
Jos kaunis mielesi on, nin sellaiseksi muutut.
Se on ajatuksen voimaa.
Ajatuksen voimaa.


-Tuure Kilpeläinen-


Minun mieleni ei menneen syksyn aikana ole ollut kovinkaan kaunis. Päinvastoin, se on ollut täynnä ikäviä ajatuksia, epätoivoa, yksinäisyyttä, ikävää, epävarmuutta, kaipausta, pelkoa. Ennen kaikkea turhautumista. Ne ovat tehneet minusta ruman.

Olen tunnesyöppö pahinta lajia. Syön etenkin makeaa niin iloon kuin suruunkin. Vain liikunta pitää minut edes jossakin kuosissa. Kun liikuntakykyä rajoitettiin, söin, söin ja söin. Useimpien suupalojen jälkeen inhosin itseäni. Että pitikin taas mättää sitä ja tätä! Pitäisi hillitä itsensä. 

Normaalissa elämässä minä laitan pahimman makeannälän iskiessä lenkkitossut jalkaan ja reippailen pahan olon pois. Viime syksynä en reippaillut kotipihaa pidemmälle. Otti koville olla paikoillaan, touhuamaan tottunut kun olen. Ajatukseni kiersivät synkkiä latuja. Vielä pahemmalle tuntui, kun en päässyt makeanhinoa karkuun. Enkä suolaisen. Enkä makean. Enkä.


Nyt uuden vuoden alussa elämä näyttää paremmalta kuin vielä hetki sitten uskoinkaan. Uudet tuulet puhaltavat ammatillisesti, jalkakin alkaa olla parantunut (kuntoutus toki vielä kesken). Pääsen taas liikkumaan. Toinen uudenvuoden lupauksistani koski kunnon kohentamista. Haluan karistaa kertyneet kilot kupeiltani, haluan paremman olon. Haluan liikkua. Vielä lenkkivauhtini ei päätä huimaa - tuskin se sitä tekee milloinkaan -, mutta päivittäiset kävelylenkit tekevät joka tapauksessa hyvää paitsi ruumiille, ennen muuta sielulle. Taistelu makeanhimoa ja turhanpäiväistä syömistä vastaan on alkanut. En aseta itselleni kilo- tai kokotavoitteita, vaan hyvän olon tavoitteen. Kaikki mitä teen, teen sitä silmällä pitäen, että voisin hyvin. Paremmin.


Vaikka olen vasta aivan alussa, niin kuin alkanut vuosikin, olen iloinen siitä, että olen ottanut ensimmäisen askeleen oikeaan suuntaan. Ajatuksistani on tullut valoisampia, enkä rakenna niistä muuria ympärilleni.

torstai 5. tammikuuta 2012

Pitäisi muuttaa maalle

Vierailin tänään lapsuusmaisemissani. Asioilla käydessäni totesin kaupunkilaistuneeni liikaa. Kiire on tarttunut luihin ja ytimiin. Kaupungissa mennään vauhdilla ja sivuille vilkuilematta paikasta toiseen, palvelu on sujuvaa eikä kassalla ruveta arpomaan, kenen vuoro olikaan seuraavaksi. Jos jossakin jumittaa, äreät tuhahdukset ja kärsimättömän kielen naksautukset eivät jää keneltäkään kuulematta. Tuohon joukkoon olen samastunut, oppinut oman osani heti-mulle-tänne-kaikki-nyt -asenteesta.

Pienen kunnan asukkaita palvelun hitaus kaupassa, autoilijoiden tuumailu risteyksessä tai huonostiauratut tiet eivät tunnu haittaavan. Apteekin jonossa odotetaan nöyränä eikä sekään ole niin justiinsa, parkkeeraako sitä autonsa mihin. Pääasia, että asiat hoituvat. Pitäisi varmaankin ottaa oppia. Muuttaa maalle.

Perinteisesti kaupunkilaiset ovat kokeneet syystä jos toisesta ja useimmiten täysin syyttä ylemmyydentunnetta maalaisserkkujaan kohtaan. Ollaan olevinaan hienompia, kun tilaisuuksia kuluttaa ja kouluttautua, harrastaa ja hamstrata on enemmän kuin pienemmillä paikkakunnilla. Kaupungeissa eletään info- ja ärsykeähkyssä, jossa levolle ja joutilaisuudelle ei tahdo olla mahdollisuuksia. Yhä useampi kyllästyy joko todelliseen tai keksittyyn kiireeseen ja ryhtyy downshiftaamaan. Kaupunkilainen tekee näyttävän projektin siitä, mikä on maaseudulla on osattu aina luonnostaan, rennosti ottamisen.


Kaupungissa elämä on naurettavan helppoa. Maitoa saa melkein ympäri vuorokauden kulman takaa lähikaupasta ja lumityöt tehdään valmiiksi. Lähimpään lääkäriin ei ole montaa kilometriä ja hoitoon pääsee helposti ympäri vuorokauden. Palokunnan tulokaan  ei kestä montaa minuuttia. Maaseudulla pitää ensin tehdä tunti lumitöitä että pääsee pihasta tielle, jota pitkin saakin körötellä aimo tovin saadakseen maitoa. Naapurin Mansikiltakaan kun ei voi hätäapua hakea, joku laki tai säädös sen varmasti kieltää. Avun saaminen hätätilanteissa ei sekään ole läheskään niin vaivatonta ja itsestäänselvää kuin tiheäänasutuilla alueilla. 


Kaupunkilaisen on turhankin helppoa romantisoida maalaiselämää. Kun käy vain kääntymässä, voi elämän hitauden nähdä viehättävänä asiana. On eri asia asua siellä, mistä jatkuvasti karsitaan palveluja, nuoriso katoaa, työttömyysprosentti kasvaa ja valot taloista sammuvat. Jos viettäisi vaikka vuoden maaseudulla, saisi taatusti lisää kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, tylsyydensietokykyä - ja tietoa siitä, miksi koko Suomi kannattaisi säilyttää asuttuna. Kaikki voittaisivat, jos ihmisillä olisi tilaa hengittää ja toisaalta kaikilla olisi lähellä joku, joka huolehtii ja välittää. Enkä tarkoita nyt lähellä olemisella pelkästään fyysistä läheisyyttä. 


Uhkakuvissa elämä maaseudulla hidastuukin entisestään, kunnes se lopulta pysähtyy kokonaan. Toisaalla kaupungeissa tahti kiihtyy kiihtymistään ja ihmiset uuvutetaan arjen oravanpyärässä täysin. Pahimmassa tapauksessa onnellisia ihmisiä ei asu enää missään.


tiistai 3. tammikuuta 2012

Otsaheitto ja vyölaukku - muistoja 1990-luvulta

Tulevana viikonloppuna juhlistamme ystäväni syntymäpäivää ysäri-teeman siivittämänä. Edessä on siis paluu nuoruuteen. Pelottavaa. 

90-luvun muoti saa hengen salpautumaan, myötähäpeästä. Kuinka ihmeessä pukeuduimme niin kamaliin vaatteisiin, meikkasimme itsemme vanhemman näköisiksi ja pahoinpitelimme hiuksiamme nostamalla ne fysiikan lakeja uhmaaviin korkeuksiin. 90-luvun ehdottomiin hitteihin kuuluivat Leviksen 501-farkut, purjehduskengät, maihinnousukengät, pilotti- ja baseball-takit, farkkuhaalarit, kukkalevennyksillä koristellut farkut, liivit hapsuilla ja ilman, kukkakuosiset paitapuserot, jakut, housuhameet, neuleet, napapaidat, merkkiä julistavat college-paidat, salihousut, Kalevala Korun isot pronssikorut, vyölaukut, pikkureput ja hiusdonitsit, huivit ja topatut hiuspannat. 

Siitäpä sitä sopii valita bilevaatetta! Varsinkin, kun 90-luku on hiipimässä jonkinlaisena trendinä nykymuotiinkin. Kaupoissa on jo nähty englantilaista kukkatapettia muistuttavia kuoseja, porkkanamallisia chinos-housuja - ja jopa aikuisten bodeja.

Verestin ysärimuistoja katselemalla vanhoja valokuvia. Nauroin kippurassa, vaikka mieli olisi tehnyt mieluummin itkeä. Kuinka kuunaan olen pukenut sinapinkeltaista kauluspaitaa päälleni! Ja varsinkaan viidakkokuosista liiviä sen kanssa. Mutta niinpä vain tein ja olin vielä mielestäni tyylikäskin: 



(Skannerin puuttuessa valokuvasin 8. luokan luokkakuvani vuodelta 1993, mittasuhteet ovat siksi vääristyneet.)


Ihmisten puheita kuunnellessa olen tullut siihen tulokseen, että useimmat meistä inhoavat nimenomaan nuoruutensa muotia, olipa se millaista hyvänsä.  Sen täytyy johtua siitä, että nuorena ihminen on epävarmimmillaan. Nuoruuteen kuuluu paljon negatiivisia ajatuksia omasta itsestä, jotka sitten projisoituvat jälkeenpäin ajan vaate-, hius- ja meikkimuotiin. En se ruma ollutkaan minä vaan ne vaatteet. 


Vaikka ysärimuoti aiheuttaa vielä parinkymmenen vuodenkin kuluttua vatsanväänteitä, olen sitä mieltä, että minun nuoruuteni muoti löysine paitoineen ja kerrospukeutumisineen oli nuorelle naiselle armeliasta aikaa. Kerrosten alla sai rauhassa kasvattaa itselleen muodot. Toisin on nyt. Olen sattuneesta syystä seurannut tämän vuosituhannen nuorisomuotia suhteellisen läheltä ja välillä surrut sen paljastavuutta. Rinnat ja takamus ovat auttamatta esillä, kaikkien arvosteltavana. 

Ilmapiiri on muutenkin paljon seksistisempi nyt kuin kultaisella 90-luvulla, eikä sosiaalisen median tai Internetin myötä ylipäätään esilläolemisen paine ole ainakaan vähentynyt. Joskus mietin, voiko tämä aika kasvattaa samalla tavalla tasa-arvoa ajavia naisasianaisia kuin menneet vuosikymmenet. Väitän, että nykynuoriso hakee toisiltaan - ja aikuisiltakin - hyväksyntää paljon hanakammin kuin aiemmat sukupolvet. Varsinkin nuorisoliikkeiden ensimmäisinä vuosikymmeninä haistatettiin oikeasti aikuisille pitkät, haluttiin vapaus olla nuoria pikkuaikuisuuden sijaan. Nyt kapinointi on usein silkkaa huomion ja hyväksynnän hakua. Kuin kysyttäisiin, kelpaanko minä oikeasti itsenäni, olenko hyvä sellaisena kuin olen.

 Lauantaina teen hiuksiini kunnon otsaheiton, kaivan ruskean huulipunan naftaliinista, vedän maiharit jalkaan ja puen ylleni ehkä jonkun sievän kukkapaidan. Pitäisiköhän sitä juoda pullo lämmintä Omppuviiniä juhlan kunniaksi? (Oikeasti, ei enää ikinä sitä litkua.) Oksentaa en ainakaan aio niin kuin teininä.