Näytetään tekstit, joissa on tunniste tajunnanvirta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tajunnanvirta. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. toukokuuta 2013

Välitilinpäätös



Näin tässä eräänä yönä unta, jossa pakkasin kiireellä matkaa varten. Oli tavaroita hukassa, löytyivät, eivät meinanneet mahtua laukkuun mutta lopulta keksin keinon saada kaikki tarpeellinen mukaan. Sitten olikin vimmattu kiire! Juoksin ja huusin ja heilutin, ja sain kuin sainkin linja-auton kuljettajan huomion ja ehdin kyytiin. Löysin itselleni paikan, ja rauhallinen olo valtasi mieleni. Sitten heräsin.

Kerron unesta siksi, että se on seurannut mukanani jo vuosia. En muista, koska unet alkoivat enkä osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen sen nähnyt, mutta joka tapauksessa uni on toistunut sen verran usein, että se on jäänyt mieleeni. Koskaan aiemmin en ole ehtinyt ajoissa enkä ole päässyt matkalle. Uni on ollut ahdistava.

En varsinaisesti usko ainakaan kovin pikkutarkkaan unien tulkintaan, mutta siihen kyllä uskon, että alitajunta tuottaa uniin teemoja, joita mieli käsittelee. Siksi pieni muutos tuossa usein toistuneessa unessa tuntuu merkitykselliselle.

Moni asia on tänä keväänä muutenkin toisin. Kun katson elämääni taaksepäin, olen aina ollut keväisin puhkipoikkistressattu ja väsynyt. Lisäksi olen kärsinyt pahasta allergiasta. Olen joutunut keskittymään hengissä selviämiseen niin fyysisesti kuin henkisesikin. Kevään tulo on ollut painajainen, josta olen jossakin vaiheessa kesää herännyt.

Tänä keväänä allergia on loistanut poissaolollaan ja aurinko on paistanut. En muista, koska olisin viimeksi nauttinut keväästä ja kesän tulosta näin paljon. Tämä valo ja vihreys, ne ovat ihmeellisiä. 

On tapahtunut hyviä asioita. Suuri kiitos tästä kuuluu minulle itselleni. Ellen olisi viime syksynä uskaltanut tarttua puhelimeen, varata aikaa lääkärille ja pyytää lähetettä terapiaan, en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mutta onneksi uskalsin. Olen syksyn, talven ja kevään aikana puhunut ja puinut, oivaltanut ja ymmärtänyt monta tärkeää asiaa. Olen oppinut tuntemaan itseäni, syitä ja seurauksia. 

On kesäloman ja siksi välitilinpäätöksen aika. Terapia on tehnyt minulle hyvää - unohtamatta muita elämässäni tapahtuneita suunnanmuutoksia. Odotan jatkoa innolla. 

Uskon, että näkemäni symboloi sitä, miten tämänhetkisen elämäntilanteeni koen. En aivan tarkalleen tiedä, mihin olen menossa ja mikä minua määränpäässä odottaa, mutta minulla on levollinen olo. Suunta on oikea ja matkustaminen on mukavaa.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Liikuttaa

Tapasin tässä jokin aika sitten ihmisen. Nimenomaan ihmisen, ei ammattinsa edustajaa. Siinä roolissa olemme tavanneet aiemminkin. Nyt rooli oli poissa, molemmin puolin. Olimme ihmisiä. Meillä oli tilaisuus jutella niitä näitä. Ei ollut kiirettä, vaikka aika kesken loppuikin. Puhuttavaa riitti. 

Jäi tunne, että tapaamisesta muodostui kohtaaminen aivan itsestään. Ajatus liikuttaa minua vielä näin jälkikäteenkin. Kohtaamiset eivät toden totta ole itsestäänselvyyksiä. 

Moni ei anna itsestään muuta kuin liukkaan, muka-hauskan teflonpinnan. Vaatii rohkeutta luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että avaa itseään. Kyse on intuitiosta, samalla aaltopituudella olemisesta, kemiasta. Siitä, kun katsoo toista silmiin ja tuntee olonsa turvalliseksi. 

Sellainen liikuttaa. 

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Minun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat 
sinun luonasi
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi
heidän ruumiinsa
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan 
heidän kaltaisensa
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaisia
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen 
käden voimasta,
taivu riemulla.

Khalil Gibran

Kun ajattelen sitä, mikä on minun, ensimmäisenä nousee mieleen lapseni. Elämäni valo, voima ja viisaus, joka on opettanut minulle paljon elämästä ja itsestäni, jota minä rakastan, suojelen ja puolustan vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka.

Ja sitten kuitenkin. Minun lapseni ei tosiaan ole minun, ei minua varten. Hän on itseään ja elämää varten. Niin kuin Satu Silvo osuvasti sanoi Helsingin Sanomissa: "Olen ymmärtänyt, etteivät lapseni voi eikä heidän kuulukaan rakastaa minua yhtä paljon kuin minä heitä. Heidän tehtävänään on rakastaa sitten joskus omia lapsiaan." 

Ihmisen tehtävä on elää oma elämänsä, omilla ehdoillaan, ei vanhempiaan varten. 

Minä en voi lastani kaikelta suojella, en tehdä valintoja hänen puolestaan. Kaiken minkä äitinä teen, teen siksi, että joskus olisimme molemmat valmiita katkaisemaan näkymättömän napanuoran. Vanhemmuus on luopumista, jos kohta saamista myös.


 Minulle elämä antoi hänet, lainaksi. Yritän olla luottamuksen arvoinen.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Liike

"Elämä liikkuu ei se voi seisahtua
Kaikki muuttuu mutta antaa sen muuttua"
(Jani Wickholm)

Viime päivinä mieleen on hiipinyt toistuvasti ajan liike.  

Uuden vuoden alku sai muistamaan hetkiä noin seitsemän vuoden takaa, kun kannoin poikani synnytyssairaalasta kotiin. Silloin vuosi 2013 tuntui absurdin kaukaiselta, elämä oli käpertynyt kotiin, pienen pienen ihmisen ympärille. Minuutti, tunti, päivä ja viikko kerrallaan elin ihmettä. Ja pelkäsin kuollakseni, etten osaa hoitaa häntä, etten saa pidettyä hengissä. 

Nyt ihmettelen, mihin nämä seitsemän vuotta menivät. Vilahtivat ohi. Aika liikkuu huimaa vauhtia.

Tänään ystäväporukalla muistelimme Irtiottoja-sarjaa. Vastahan se tuli televisiosta, ihan äsken. Kymmenen vuotta sitten. Kyllä. Aika menee ihmismieltä nopeammin.

Tulin ajatelleeksi, että rypyt, harmaat hiukset ja muut ikääntymisen merkit ovat ajan liikettä ihmisessä. Niin kuin vesi hioo kivet sileäksi, niin aika uurtaa jälkensä meihin. Jos emme vanhenisi, emme ymmärtäisi ajan liikkestä senkään vertaa kuin nyt. Mutta vain ruumis vanhenee, mutta mieleen ajan liike ei pysty. 


P.S.Teitä lukijoita on jo 50! Kiitos, että olette! Uusille tulokkaille lämpimästi tervetuloa! 

torstai 3. tammikuuta 2013

Jotain uutta

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä. Se hetki, kun päivä kääntyy illaksi, hämärä halaa.

Se hetki, kun sännätään kotiin syömään, avataan housunnappi, huokaistaan.

Avataan televisio, katsotaan Pikku Kakkonen niin kuin katsottiin myös kolmekymmentä vuotta sitten; se hetki, kun aikuisilla tilaisuus ottaa nokkaunet ennen illan viimeisiä ponnistuksia. 


Se hetki, kun ei tarvitse suorittaa.

Sininen hetki, armahdus.

   Kuva lainattu täältä.


 

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Tänään

Tänään tekee mieleni kutittaa lasta varpaasta, maalata aurinko ja kuvitella leppeä kesätuuli pyyhkimään kasvoja. 

Tänään haluan halata, juoda kupposen kuumaa, manata liukkaan maan ja tammikuisen vesisateen alimpaan, kuunnella - tai laulaa - muutama iloinen laulu. 

Tänään aion kaivautua peiton alle, katsella vanhoja valokuvia, kertoa tarinan lapsuudesta tai lukea kirjan. Tai sitten matkustan Mielikuvitusmaailmaan, siihen, jonka vain minä tunnen.

Tänään on sellainen päivä, jota varten äidit kutovat lapsilleen punaisia villasukkia.


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pyhä hetki

Koin eilen pyhän hetken. Olin käymässä pääkaupungissamme ja päätin käyttää ylimääräisen parituntisen tällä kertaa kaupoissa ravaamisen sijaan käymällä Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Ateneum on jo rakennuksena sellainen, että se saa olon hartaaksi. Joka kerta, kun kiipeää rappusia ylös näyttelysaleihin, vatsaa kutittaa jännitys. Elämys odottaa! 

Schjerfbeckin taide teki lähtemättömän vaikutuksen. Taiteen kehityskaari yhdistyy poikkeuksellisella tavalla taiteilijan henkilökohtaiseen elämäntarinaan. Kirjallisuuden opintojen myötä suhtaudun kriittisesti taiteen tulkitsemiseen tekijän henkilöhistorian kautta, mutta Schjerfbeckin tapauksessa tarinat täydentävät toisiaan niin koskettavasti, että useamman kerran näyttelyä katsoessani kyyneleet kihosivat silmiini. Toisinaan taas itkin silkasta ihastuksesta: Shjerfbeck oli aivan omaa luokkaansa muotokuvamaalarina, etenkin lasten kuvaajana. 

Olisin voinut viettää Ateneumissa vaikka koko päivän, mutta valitettavasti juna ei odota. Oli siis kiiruhdettava. Sen verran ehdin oivaltaa tunnelmistani tuoreeltaan, että tiesin kokeneeni pyhän hetken. Vaikka rakastan ystävien seuraa, välillä on tarpeellista olla omien ajatustensa kanssa. Taidenäyttely on sellainen paikka, jossa keskityn parhaiten yksinäni. Olen avoimempi, en anlysoi liikaa, heittäydyn kokemaan. Vaikka en todellakaan ole mikään kuvataiteen asiantuntija, olen oppinut nauttimaan siitä, minkä ymmärrän. Ei sen väliä, olenko oikeassa, osaanko katsoa oikeita asioita. Taide on subjektiivinen kokemus, ja se riittää minulle.

Toinen pyhä paikka minulle on sauna. Kaikkein paras paikka pyhälle hetkelle on mökkisauna, mutta asukasyhteisömme pihasaunakin toimittaa pyhätön virkaa mainiosti. Toiset hiljentyvät kirkossa, moskeijassa, synagogassa, metsässä, merellä - minä saunassa. Ja lakeusmaisemassa, mieluiten juuri tällaisena syyspäivänä kuin tänään on ollut. Lämpöä, aurinkoa, tuulta. Kuulasta eloa ja oloa. En tarvitse jumalaa, vaan aikaa omille ajatuksilleni. Aikaa kuunnella itseäni ja tuntea yhteys maailmaan. Niin monta kertaa myttyinen mieli on oiennut saunan lämmössä tai viljapeltojen keskellä kävellessä. Lakeudelle en ole vuosiin päässyt lenkkeilemään, mutta saunassa olen alkanut viihtyä yhä useammin.

Omanlaisensa pyhä hetki on myös kunnon keikkarevittely lempibändin tahdissa. Siinä mieli yhtä aikaa tyhjenee ja täyttyy. Murheet unohtuvat, mieli täyttyy ilolla. Sitä minä olen kaivannut. Onneksi viiltävään ikävään vastaus on aivan nurkan takana. Siitä lisää tuonnempana.


torstai 18. elokuuta 2011

Kuvia katossa

Loikoilin tänään sohvalla, kuuntelin sateen ropinaa. Ajatusvirta ajoi minut pohtimaan, mitä piirtäisin kattoon, jos minulla olisi niin pitkä kynä, että ylettäisin. Tai oikeastaan ajatus alkoi siitä, millaisilla välineillä maalaisin. Vesi- ja akvarellivärejä en hallitse, joten ne olisivat poissuljettuja. Hiilellä saisin aikaan vain sotkua. Vahaliitujen haju on kammottava. Tussit vaativat liian vakaata kättä. Ottaisin siis puuvärit. Ne ovat minusta kynistä kauneimpia.


Sitten piti miettiä aihe.

Piirtäisinkö Pohjanmaan lakeuden peltoineen ja latoineen? En, koska tuo maisema on vangittu kankaalle kauniimmin kuin ikinä itse osaisin. Piirtäisinkö poikani? En, koska kuvaan on mahdotonta vangita sitä silmien pilkettä ja naurun hykerrystä, joka lapselleni on ominaista. Tai psykedeelistä laatikkokuviota, jolla olen täyttänyt varmaan sadat luentomuistiinpanot? En sitäkään. Niiden aika meni jo. Entä jos piirtäisin suuren sydämen, johon voisin kirjoittaa kaikkien rakkaideni nimet? Ei, muistan heidät muutenkin. Haltiatar, tai vaikka enkeli, tuomaan hyviä asioita perheellemme? Ei, en usko satuolentoihin...

Kuvia vilisi mielessäni, mutta mikään ei tuntunut oikealta. 

Sitten nousin sohvalta, katsoin ikkunasta naapuritalomme pihaan. Siinä se oli! Ilman muuta piirtäisin kattoomme pellollisen auringonkukkia. Silmänkantamattomiin iloisia, energisiä, vahvoja, luonnollisia auringonkukkia. Lempikukkiani. Niitä katsellessa unohtaisin melankolian, joka niin usein hiipii mieleeni.