Kuvia katossa

Loikoilin tänään sohvalla, kuuntelin sateen ropinaa. Ajatusvirta ajoi minut pohtimaan, mitä piirtäisin kattoon, jos minulla olisi niin pitkä kynä, että ylettäisin. Tai oikeastaan ajatus alkoi siitä, millaisilla välineillä maalaisin. Vesi- ja akvarellivärejä en hallitse, joten ne olisivat poissuljettuja. Hiilellä saisin aikaan vain sotkua. Vahaliitujen haju on kammottava. Tussit vaativat liian vakaata kättä. Ottaisin siis puuvärit. Ne ovat minusta kynistä kauneimpia.


Sitten piti miettiä aihe.

Piirtäisinkö Pohjanmaan lakeuden peltoineen ja latoineen? En, koska tuo maisema on vangittu kankaalle kauniimmin kuin ikinä itse osaisin. Piirtäisinkö poikani? En, koska kuvaan on mahdotonta vangita sitä silmien pilkettä ja naurun hykerrystä, joka lapselleni on ominaista. Tai psykedeelistä laatikkokuviota, jolla olen täyttänyt varmaan sadat luentomuistiinpanot? En sitäkään. Niiden aika meni jo. Entä jos piirtäisin suuren sydämen, johon voisin kirjoittaa kaikkien rakkaideni nimet? Ei, muistan heidät muutenkin. Haltiatar, tai vaikka enkeli, tuomaan hyviä asioita perheellemme? Ei, en usko satuolentoihin...

Kuvia vilisi mielessäni, mutta mikään ei tuntunut oikealta. 

Sitten nousin sohvalta, katsoin ikkunasta naapuritalomme pihaan. Siinä se oli! Ilman muuta piirtäisin kattoomme pellollisen auringonkukkia. Silmänkantamattomiin iloisia, energisiä, vahvoja, luonnollisia auringonkukkia. Lempikukkiani. Niitä katsellessa unohtaisin melankolian, joka niin usein hiipii mieleeni.