torstai 31. tammikuuta 2013

Tammikuussa tuhlasin...

On aika panna tammikuun vaateostokset pakettiin ja katsoa, paljonko tuli törsättyä. Lupasin siis pitää koko tämän vuoden ajan ostospäiväkirjaa. Elän siinä luulossa, että kulutan varsin maltillisesti etenkin vaatteisiin, mutta koska luulo ei ole tiedon väärti, on aika näpyttää mustaa valkoiselle ja katsoa, mikä on totuus.

Kirjaan siis muistiin kaikki ostamani vaatteet, kengät, korut ja asusteet. Tässä tammikuun vaate- ja kenkäostokseni:

Tuubihuivi (ruskea-keltaraidallinen), Jim&Jill, 6,90 €
3 x alushousut, KappAhl, 9,00 €
Musta trikoopaita, GinaTricot, 14,90 €
Kukallinen tuubihuivi, Sokos, 6,60 €
Maihinnousukengät, Mekka, 35,00 €
Vihreä tunika, Zizzi, 39,95 €
Musta-valkoraidallinen trikoopaita, Zizzi, 24,95 €
Harmaakuvioinen biletunika, Seppälä, 5,00 €

yht. 142,30 €
 
Ostoksistani lisää myöhemmin Muotitiedottoman puolella, kunhan saan aikaiseksi aktivoitua itseni sen suhteen.

Saapi kommentoida!

Sana ei ole vapaa

Kävin tänään rikospaikalla. Siis Jyväskylän kaupunginkirjastossa, jossa eilen illalla järjestetyssä Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa puukotettiin yhtä henkilöä. 

Välikohtauksessa, jota mediassa joukkotappeluksikin on kutsuttu, äärioikeisto toimi juuri niin kuin kirjassa varoitetaan: suvaitsemattomasti ja väkivaltaisesti. 

Ei liene sattumaa, että tilaisuus oli järjestetty Adolf Hitlerin valtaannousun 80-vuotispäivänä. Luulisi, että natsi-Saksan tapahtumista olisi otettu opiksi, eikä äärioikeistolainen liikehdintä saisi enää jalansijaa etenkään Euroopassa. Vaan ei. Uusnatsiliike on voimissaan kaikkialla Euroopassa Venäjää myöten ja oikeistopopulistinen aatemaailma suorastaan kukoistaa.  Ihmiset ovat suvaitsemattomampia kuin koskaan.

On järkyttävää, kuinka laimeasti Suomen poliittinen johto on asiaan ottanut kantaa. Sisäministeri Päivi Räsänen kyllä tuomitsi teon, mutta samaan hengenvetoon hän varoitti tekemästä välikohtauksesta laajempia johtopäätöksiä. Lisäksi esimerkiksi poliisiylijohtaja Mikko Paatero kommentoi tapahtunutta tyyliin "näitä sattuu". 

Sattuuahan näitä, jos annetaan sattua! Ja sellaisen johtopäätöksen tapauksesta kyllä voi tehdä, että Suomessa sana ei ole vapaa. On aateryhmiä, joiden toimintaa (Juho Eerolalle muuten tiedoksi, että kyse ei ole ihmisten arvostelemisesta vaan toiminnan kritisoimisesta - niissä tosiaan on eroa) ei saa kritisoida ilman pelkoa väkivallasta. 

Jotenkin tekisi mieleni päästää epätoivoinen parkaisu tässä kohtaa. Mikä tätä maata ja maailmaa vaivaa, etteivät ihmiset osaa elää sovussa keskenään? Luulisi, että nyt, kun maailma on pienempi kuin koskaan aiemmin, vieras ja erilainen ei enää niin pelottaisi. Presidentti Niinistö julisti jo kuuden vuoden takaisessa vaalikampanjassaan vastakkainasettelun ajan olevan ohi. Kyllä ei - Mielensäpahoittajaa mukaillakseni - siltä vaikuta. Jotakin tarttis teherä.

Sinä


Tässä minä, poikani kuvaamana viime syksynä, eräänä pääkipuisena päivänä.


Mutta tänään ei pitänyt puhua minusta, vaan sinusta.

Joitakin blogini lukijoista tunnenkin, mutta suurin osa on minulle niin sanotussa oikeassa elämässä tuntemattomia. Ilahtuisin kovin, jos viitsisit jättää kommenttilaatikkoon jokusen sanan siitä, kuka oikein olet - ja ehkä myös siitä, kuinka olet blogini löytänyt. Mikäli sinulla on oma blogi, mainosta toki myös sitä :)!

Olisi niin kovin mukavaa tietää, minkälaiset tyypit Sivusilmäilyä oikein lukevat!
Kiitos kaunis jo etukäteen!

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Alas

Alas(talon salissa)
Alas(ti)
Alas(ton)
Alas(ajo)
Alas!
Alas (pukea).


Joskus ei vaan säteile.

 

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kasvaa

Valon tarve kasvaa päivä päivältä. Aurinkoa on niin ikävä, että melkein sattuu jäseniin. Tulisivatpa pian kevättalven lempeät paisteet. Sitä odotellessa.




 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Läpi




Ripustin nämä riisipaperipallovalot puolihuolimattomasti seinällä olevan ikkunan karmiin jo syksyllä, hyvissä ajoin ennen joulua. Perheen miesväki on nyt alkanut ehdotella, että olisi jo aika luopua talvipalloista, panna ne laatikkoonsa odottamaan ensi syksyä. En malta, ei vielä. Haluan pitää ne paikoillaan läpi talven pimeyden. Palataan asiaan vaikka maaliskuussa.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Yhdessä


Pojan syntymäpäiväkakku syntyi yhteistyössä. Minä tein täytteen (limecurdia, valkosuklaamoussea ja Daim-rouhetta), puolisoni taiteili kuorrutuksen marsipaanista.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Kiertoilmaus pervolle

Katselin tuossa Voice of Finlandia. Mainio ohjelma, kerta kaikkiaan! Tänä iltana minua liikutti jotenkin aivan erityisesti se valokuvaajapoikamies, jolla oli kolmoisveljet mukana tsemppaamassa. Tyyppi lauloi ensimmäistä kertaa elämässään bändin säestyksellä ja yksin! Huimaa! On hauskaa nähdä, mitä hänestä vielä kehkeytyy valmennuksen myötä. Voisi ainakin veikata, että kehitys on huimaa. Se on sitten eri asia, riittääkö aika (puoli)ammattilaisten joukossa.

Mutta tämä ei ollut se, mistä minun piti kirjoittaa.

Minun piti kirjoittaa puuma-Paulasta. 

Tänään nimittäin alkoi ärsyttää Paula Koivuniemen tapa kommentoida mieslaulajien ulkonäköä. Kyllä kyllä, miesvalmentajatkin ovat kehuneet naiskilpailijoita kauniiksi sun muuta, mutta minusta Paulan vihjailut ovat ainakin toisinaan yksinkertaisesti seksistisiä. Jos Lauri Tähkä kysyisi suorassa lähetyksessä nuorelta naiselta puhelinnumeroa tai muuten vihjailisi mitä kaikkea ulkomusiikillista hän voisi kilpailijan kanssa puuhata, otsikot huutaisivat punaisena. Miehen on oltava kieli keskellä suuta, vaikka edessä seisoisi miten tyrmäävän kaunis nainen tahansa. IMutta kun vihjailija on nainen, kaikki onkin vain huumoria.

Minusta se ei mene niin. 

Tiedän, että joku kysyy kohta, ettenkö ollutkin tasa-arvon asialla. Että eikö minun pitäisi olla nyt tyytyväinen, kun nainen voi rauhassa esineellistää miestä. Juu ei.

Myös (nuorella) miehellä on oikeus henkiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen siinä missä naisellakin. Tasokkaaseen tv-viihteeseen ei muutenkaan seksismi kuulu. Vaikka uskonkin, ettei Paula oikeasti tarkoita paikoin limaisilla jutuillaan mitään, silti minua hämmästyttää, että hän sellaisia viljelee - ja vielä taajaan. Puuma-Paula kun tuntuu olevan vauhdissa joka jaksossa, oli jo viime kaudellakin. Eikö hänellä tosiaankaan ole muuta sanottavaa?

En missään nimessä väitä, että ulkonäkö olisi musiikkibisneksessä(kään) yhdentekevä asia. Mutta eikös sen pitäyt olla ääni, joka ratkaisee tässä kisassa?

Luuri

Syntymäpäivälahjaksi seitsemänvuotias sai hartaasti toivomansa puhelimen. Ilme oli aamulla näkemisen arvoinen, kun poika tajusi mitä paketista paljastuukaan. Olimme nimittäin sopineet, että luuri tulee kesällä, että sen käyttö tulee tutuksi ennen koulun alkua. Kyllä, saat käyttää puhelinta heti. Ei, vielä ei ole kesä. Päivä on mennyt luurilla leikkiessä.

Itselleni olen perustellut puhelimen hankkimista reviirin laajentumisella. Minulle äitinä on tärkeää, että lapsi saa minuun yhteyden kodin ulkopuolella liikkuessaan, kun tarve vaatii. Se luo molemminpuolista turvallisuutta. Koskaan ei tiedä, jos sitä vaikka kaatuu pyörällä tai laskee pulkalla päin puuta niin ettei pääse kävelemään, silloin on hyvä voida soittaa äidille. Ja eihän noista sieppaajistakaan tiedä... no, todennäköisintä tietenkin on, että se olen minä, joka luurilla huhuilen lasta syömään tai iltapuuhiin. 

Maailma on toki muuttunut sitten 1980- ja 1990-lukujen. Silti mietin, onko turvallisuushakuisuus mennyt liiankin pitkälle. Jos puhelimesta tulee ruumiinosa alle kouluikäisenä, osaako lapsi enää toimia ilman sitä ollenkaan? Miten muuten pyörällä kaatunut voisi hoitaa itsensä kotiin (tai sairaalaan) paikattavaksi kuin soittamalla äidille? Tiedänkö edes itse vastausta tähän kysymykseen?

Sitä huomaa itsekin kantavansa melkoista tavarakasaa mukanaan lähes kaikkialle. Lapsena riitti, kun oli korkeintaan avain kaulassa. Sittemmin tarvittiin kukkaro ja avaimet, ja sitten kännykkä myös. Nyt mukana on noiden lisäksi myös kalenteri, muistikirja, kyniä,  vesipullo, huulirasva, nenäliinoja, terveyssiteitä, varasukkahousut, bussikortti, purkkaa ja ties mitä muuta vielä. En voi väittää tarvitsevani niitä kaikkia edes joka toinen kerta, kun laukun olalleni heilautan.

Vaikka kulutan itsekin luvattoman paljon aikaa sosiaalisessa mediassa ja netissä ylipäätään, toivon silti olevani ja osaavani kasvattaa lapsenikin neuvokkaaksi ja aloitekykyiseksi, pärjääväksi ihmiseksi myös live-elämän erilaisissa tilanteissa. En osaa pitää uusmedia ja -teknologian vempaimia pelkästään huonona asiana, kunhan ne ovatvain vaihtoehtoisia kommunikaatiomuotoja, eivät korvaavia.

Poikani kummitäti soitti tässä illalla. Uusi puhelin oli saanut hänet hämmennyksen raivon valtaan, puhelimesta kun löytyi kaikenlaisia hilavitkuttimia, mutta soittaminen oli yllättävän haastavaa. Täsmälleen samoin minulle kävi, kun ostin nykyisen puhelimeni. Osasin sillä Facebookiin, mutta kavereiden puhelinnumeroita en meinannut löytää mistään. Toki seitsemänvuotiaan ensimmäinen luuri on mahdollisimman yksinkertainen karvalakkimalli, ei mikään kosketusnäytöllinen älypuhelin, mutta silti huomaan hänessä diginatiivin elkeitä. Uuteen luuriin ei tutustuta niska jäykkänä ohjekirjaa pläräten vaan rohkeasti kokeillen. 

2000-luvun lapsi tietää kyllä, ettei puhelin räjähdä, vaikka valikoissa eksyisikin. Aina voi painaa punaista luuria.

Maisema









No jaa, maisema ja maisema, mutta muutama talvinen kuva nyt kuitenkin. 
Hyvää viikonloppua kaikille!

Seitsemän

Poikani täyttää tänään seitsemän vuotta.

Seitsemän on ihmisen elämässä hieno ja tärkeä ikä. Moni asia arjessa muuttuu koulun alkamisen myötä, (henkisen) napanuoran on venyttävä taas hiukan lisää. Onnellista on, jos (ja kun) lapsi on valmis itsenäistymään. (Ja vanhempi myös.) 

Pikkulapsiaika alkaa auttamatta olla takana, vaikka vielä leikitään ja sylitellään, luetaan satuja, puhalletaan pipiin ja nukutaan joskus ihan kainalokkain. Toivottavasti näin jatkuu vielä pitkään. (Tiedän kyllä, ettei näin jatku loputtomiin.) Toisinaan taas voi vain hämmästellä, kuinka itsenäinen ja omatoiminen lapsi jo on. Niin moni asia sujuu jo ilman aikuisen apua. 

Joskus minulle tulee ikävä sitä aikaa, kun elämä oli yhtä käsityötä: pukemista, pesemistä, syöttämistä, vaipanvaihtoa... Mihin vuodet oikein menivät? Enää ei ole taapero roikkumassa lahkeessa kiinni, vaan yhä useammin kuuluu "Joo joo, mä tiedän kyllä" -vastaus, kun yritän neuvoa ja opastaa. Ja vaikka äitiä kuinka hirvittää, fyysisenkin välimatkan on hiljalleen annettava kasvaa. Reviirin on laajennuttava. Tulee puistoreissuja kaverin kanssa, kaupassa käyntiä, koulumatkoja... joka mutkassa ja matkassa ei voi aina olla mukana. On luotettava. Onneksi poikani on sitä sorttia, että häneen voin luottaa niin paljon kuin lapseen ylipäätään voi luottaa.

Muistan aina ensi hetket kotona vastasyntyneen kanssa. Kuinka täynnä onnea ja ihmetystä olinkaan! Ja kauhua. Minunko pitäisi (yhdessä lapsen isän kanssa) osata pitää tuo lapsi hengissä, kasvattaa kunnon kansalaiseksi? Miten ikinä selviän? Siinä se on mennyt, omalla painollaan. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Tuolloin kouluunmenovuosi 2013 tuntui utopistisen kaukaiselta ajatukselta. Nyt se on tässä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta ovat menneet hurjaa vauhtia. Eittämättä nopeasti kuluvat myös seuraavat seitsemän. Mitähän mahdan ajatella sitten? Jotenkin hassua, mutta seitsemänvuotiasta katsellessa ajatus 14-vuotiaasta teinimonsterista ei tunnu niin kaukaiselta kuin seitsemänvuotiaan ajatteleminen tuntui vastasyntynyttä katsellessa. Ehkä se johtuu siitä, että tunnen jo tyypin. Hän ei ole enää se tyhjä taulu, joka syntyessään oli.

torstai 24. tammikuuta 2013

R niin kuin Raidat ja Rocky Road



Ensin muutama raita Tarinatammikuun päivän teeman mukaisesti keittiömme matosta ja sitten mooooonta kuvaa Rocky Roadin teosta. Herkkulakkolaisen painajainen, etten sanoisin, mutta selvisinpäs siitäkin koettelemuksesta. Viikonloppuna saa maistaa!

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Herkkupaloja

Osasin toki odottaa, että mielipidekirjoitukseni herättää keskustelua. Ihan tällaisia kommentteja en kuitenkaan odottanut. Ei sillä, että nämä minua henkilökohtaisesti loukkaisivat, enemmänkin huvittavat ja säälittävät. Tietysti minua suututtaakin, mutta lähinnä niiden puolesta, jotka ovat rasismin uhreiksi joutuneet.

Tässä muutama "herkkupala" Keskisuomalaisen sivuilta poimittuna:


"Kirjoittaja sortui oikein yleistämisen riemuvoittoon. Yksi rouva hänen tajunnassaan leimasi, syyllisti, ja määritteli kokonaisen kansan."

"Täysin epäuskottava juttu. Säälittävä provokaatioyritys. Lapsellinen juttu."
"Ihan oikeasti: eikö kirjoittajaa tosiaankaan hävetä moinen potaskan kirjoittaminen." 


"Minusta se kuullostaa täydeltä soopalta, alkaen tavaratalon vessajonosta. Siis vessajono, jossa on näemmä ollut liki puolenkymmentä ihmistä jonottamassa kirjoituksen perusteella. Onko joku edes sellaista havainnut ja missä tavaratalossda? Jos on jonoa, niin eikö asiakas mene toiseen vessan ko tavaratalossa, niitä näemmä löytyy useampi per tavaratalo. Muka siinä olis ollut usieta jonossa, tyuntuu jo lähtökohtaisesti ihan keksityltä teini jutulta. Jossain kirjoittajan maailmaan paremmin sopivissa teinibaareissa on vessoissa jonoa. Aivan nolo mielikuvistukirjoitus. Aivan selvä trolli."

"Ihan skeidaa koko juttu."

"Kirjoittajan pettämättömällä logiikalla Suomi on myös islamilainen maa, koska täällä elää islamilaisia."

 "Luepa se alkuperäinen mielikuvitus-mielipidejuttu uudestaan huolellisesti, ja mieti mitä siinä oli muka kirjoittajan mukana tapahtunut: esim. pitkä jono tavaratalon vessassa? Siis onko kukana nähnyt edes moista tavarataloissa, joissa on useita vessoja eri kerroksissa, jos jokin on varattu."
"Se juttu oli puhtaasti ja ainoastaan provokaatio yritystä ko trollilta."

"Onko kukaan lukenut juttua mielipiteet palstalta? Kirjoituksen oli allekirjoittanut Hanna Nelimarkka Jyväskylä. Kirjoittaja on ilmeisesti toimitusalan ihmisiä. No voihan sitä trollata omalla nimelläkin tai muuten kirjoittaa muunnettua totuutta. Tai sitten anastaa olemassa olevan henkilöllisyyden omiin tarkoituksiin."

"Hoh hoijaa. Aikuisten satuja, uskokoon ken tahtoo! Kertauksena voi lukea Heikki Porkan kannanoton aiheeseen. Mitä korkeammalle erään tietyn oppositiopuolueen kannatus kasvaa, sitä enemmän tulemme näkemään näitä sitä vastaan suunnattuja, huonosti verhoiltuja hyökkäyksiä. Jos ei muuta voida, niin haukutaan niitä nyt edes rasisteiksi."


"Tuollaisia Hanna Nelimarkkoja on aina ollut ja ilmeisesti tulee aina olemaan. Näkevät yhden typerän tapauksen, siitä innostuen huomaa kuinka erinomainen hän itse onkaan. Mutta hänelle ei suinkaa riitä, että hän tuomitsisi tuon yhden nirppanokan, vaan koko Suomen kansa on paljon huonompi, tässä tapauksessa rasistinen. Vain siten hän saa täyden tyydytyksen erinomaisuudestaan."

"Näillä jutuilla porvarit kalastelee lisää rahaa välimerelle"

"Jotenkin tulee mieleen, että Hanna on nuorehkon sukupolven edustaja. Ja siitä sitten johtuukin mieleen, että emme me koskaan pääse näköjään tästä alemmuuskompleksista eroon. Me olemme aina vaan huonompia kuin muut ja mitähän ne meistä ajattelevat."

"Ei olisi ensimmäinen kerta kun on sepustettu tarina edistettääkseen tiettyä agendaa. Muistakaa esim Espoon junakohtaus, jossa pikkutyttö rasistien solvausten säestäminä työnnettiin ulos junasta keskellä päivää. Tosin, tapaukselle ei löytynyt yhtäkään todistajaa eivätkä junan valvontakameratkaan moista havainneet."


Mitä mieltä olette tällaisesta kommentoinnista? Mistä tämä oikein kertoo?


Sähköinen

Tänään Keskisuomalainen julkaisi mielipidekirjoitukseni tannoiseen rasismitapaukseen liittyen. Jännää nähdä, syntyykö kirjoituksen pohjalta sähköinen keskustelu vai ohitetaanko teksti tyystin ilman kommentointia.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Vampyyrimeiningillä?

Vuoden toinen Nollapiste on julkaistu! 

Käy lukemassa kolumnini sekä kirjoittamani artikkeli. Otan kernaasti vastaan palautetta näistä ja muista teksteistäni!

 

Kulma



Kotimme eräs kulma. Tai no, nurkka, mutta puhutaan nyt Tarinatammikuun teeman mukaisesti kulmasta. Löytyy keittiöstä, sai eilen uutta ilmettä verhoista. 

En millään haluaisi peittää kauniita ikkunoita, mutta on ajan mittaan alkanut häiritä se, miten hyvin niiden kautta näkee meille sisälle. Haluan, että on ainakin teoriassa mahdollisuus peittää ikkunat niin halutessaan, vaikka tuskin tuota mahdollisuutta tullaan kovinkaan taajaan käyttämään.

Tänään keittiössä alkoivat ensi viikonlopun syntymäpäiväjuhlien valmistelut. Leivoin pullaa.



Terveisiä poterosta!

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Like 2012

"Sotaa käydään sitä varten, että se voitetaan", ylilääkäri sanoo vielä ovella.


Sota on kylmää, likaista, turhauttavaa, pelottavaa. Se lamaannuttaa, kauhistuttaa, pakottaa taistelemaan. Kun lapsi sairastuu, äiti ei voi romahtaa. On jaksettava.

Nelikymppisen ranskalaisen sotahistorioitsija-Julien kimppuun hyökätään eräänä keväänä kahdelta rintamalta yhtä aikaa. Ensin hajoaa avioliitto, sitten 8-vuotias tytär sairastuu leukemiaan. Julie kaivautuu poteroonsa ja ryhtyy käymään henkilökohtaista sotaansa. Tavallisen onnellinen arki muuttuu hetkessä ahdistavaksi eloonjäämistaisteluksi. Riikka Ala-Harjan kuudes romaani Maihinnousu on tarina naisesta, joka on vähällä menettää kaiken.

Ylilääkäri katsoo meihin. Leukemia, hän sanoo rauhallisesti. Katson yliläääriä, se puhuu minulle, se sanoo leukemia. Emmalla on akuutti leukemia, ylilääkäri sanoo. Verisyöpä. Emmalla on syöpä, Emma on kahdeksan, Emmalla on verisyöpä. Tämä muuttaa kaiken, Tämä muuttaa aivan kaiken. Tässä me olemme. Kuuntelen ylilääkäriä, en katso Henriä. Olen hiljaa, vain kuuntelen.

Teoksen alku tyrmää ja järkyttää. Se imaisee mukaansa, pakottaa lukemaan. Myös omaa perhettään alkaa katsoa uusin silmin: mitä, jos itse menettäisin tämän kaiken? Kuinka itse kestäisin lapsen vakavan sairauden, kuinka hylätyksi tulemisen? Toimisinko samoin kuin romaanin Julie?

Maihinnousun tarina kerrotaan pelkästään Julien näkökulmasta. Sen enempää petollinen puoliso kuin sairas lapsikaan eivät saa omaa ääntä. On luotettava minäkertojaan, vaikka tietää varmasti, ettei Julien näkökulma asioihin ole objektiivinen. Julien mielenmaisema koostuukin pinnistetystä rationalismista ja epäolennaisuuksissa vellomisesta. Yhtäällä hän on - tai ainakin yrittää olla - lapsensa tuki ja turva sairaalassa; toisaalla hän kuvittelee, että syöpä johtuu vanhempien tulehtuneista väleistä. Teoksen kieli tukee tätä tematiikkaa: välillä teksti on lyhyttä, selkeää ja tietynlaisessa kirkkaudessaan lähes tunteetonta, välillä taas loputtoman pitkiltä tuntuvat luettelot imaisevat lukijankin turhautumisen syövereihin.

Julien hahmosta tekee ankaran, lähes traagisen se, ettei hän päästä ketään lähelleen. Niin oma äiti kuin ystävä, Alicekin, tarjoavat hänelle tukeaan, mutta Julie ei halua näyttää heikkouttaan ja siksi torjuu avuntarjoukset. Lukijan on helppo ymmärtää kyseessä olevan puolustusmekanismin: tuskan koteloiminen sisälle autaa Julieta pysymään järjissään sietämättömässä tilanteessa - toisaalta taas avun torjuminen tekee hänestä jollakin tavalla epäinhimillisen. Julie jumittuu poteroonsa armottomaan asemasotaan.Vaikka tunteet ovat syviä, lukijan on paikoitellen vaikea samaistua niihin.

Julien henkilökohtaista sotaa peilataan teoksessa toisen maailmansodan aikaiseen Normandian maihinnousuun. Maihinnousun historia on keskeinen osa perheen kotimaisemaa, se on Julien työ - ja sen tapahtumat rinnastuvat kirjan tapahtumiin. Myös sairaalassa lääkäri vertaa leukemiaa sotaan. Vaikka rinnastus on motivoitu, sen symboliikkaa alleviivataan liikaakin. Kun asioiden yhteydet ovat liian ilmeiset tai ne kirjoitetaan liian auki, lukijalta katoaa oivaltamisen ilo.

Maihinnousun tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Tapahtumapaikkana toimivat Ala-Harjan kotimaisemat Ranskan-vuosilta, Julien ja Henrin avioero muistuttaa mediassa kerrotun perusteella kirjailijan omaa eroa ja lapsen vakava sairauskin on tullut Ala-Harjalle tutuksi sisaren lapsen sairauden myötä.

Linkit reaalimaailmaan tekevät tarinasta rohkean ja uskottavan. Tunteet ovat tosia ja prosessin kuvaus uskottavaa. Tosielämän tapahtumien sulauttaminen osaksi fiktiivistä tarinaa ei ole kirjallisuudessa uutta. Silti Ala-Harjan teoksesta nousi kohu, kun sisar syytti kirjailijaa perheensä tarinan varastamisesta. Lapsen sairaus jättää varmasti pysyvät arvet, mikä uskoakseni tekee Maihinnousun lukemisesta sisarelle tuskallisen prosessin. Silti teoksessa on vaikeaa nähdä hyväksikäyttöä. Pikemminkin mieleen nousee ajatus, että näinkö hyvin Ala-Harja on pystynyt sisarensa tunnelmia aistimaan ja ymmärtämään.

****************************

Kirjoitin yllä olevan arvostelun MTV3 Ava-kanavan Kirjapiirille lokakuussa 2012. Toistaiseksi arvostelua ei ole julkaistu vaikka sopimuksen mukaan kaikki tilatut arvostelut julkaistaan. Nähtäväksi jää, miten asian käy.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mitä teet?

Tänään minä...

...olin tapaamisessa, joka saattaa olla hyvinkin tärkeä tulevaisuuteni kannalta.
...revin mekkoni. En tosin tahallani.
...tajusin seonneeni päivissä ja naputin melkein sormet verillä artikkelin loppuun. Harmittaa, kun en ehtinyt hioa tekstiä tarpeeksi.
...söin neljä mandariinia välipalaksi.
...puhuin puhelimessa ensin siskoni ja sitten Keskisuomalaisen toimittajan kanssa.
...valokuvasin talven valoa.









...teen lähtöä tulevien ekaluokkalaisten vanhempainiltaan. 
...ihastelen keittiön uusia verhoja. (Kuvia varmaankin huomenna.) 

No okei, tässä yksi. Huomenissa lisempää.

 
...yritän vielä illalla pusertaa pikaisen kolumnin.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Kuva: Google ja muita tekijänoikeusasioita

Blogeja ja bloginpitäjiä on moneen junaan. Toisissa on kuvia enemmän ja toisissa vähemmän; jossakin blogissa kaikki kuvat ovat kirjoittajan ottamia, toisissa taas - no, kuvat on lainattu jostakin. 

Mitä enemmän luen erilaisia sisustusblogeja - muotiblogeja en juuri jaksa seurata - sitä enemmän minua mietityttää kuvien tekijänoikeudet. Monet blogit ovat täynnä inspiraatiokuvia; Alvhemista ja muista vastaavista palveluista napatut kuvat kattavat ison osan blogin sisällöstä. Aina kuvien lähdettä ei tosin mainita ollenkaan, ja joskus - niin uskomattomalle kuin se kuulostaakin - tekstissä mainitaan, että kuva on otettu Googlesta. Apua!

Kaikk bloggaajat eivät tunnu ajattelevan, että valokuviinkin jollakin on tekijänoikeus, eikä niitä saa niin vain lainailla omaan käyttöön, vaikka ne internetissä vapaasti kopioitavissa ovatkin. Erityisen epäeettiselle lainaaminen - etenkin sellainen, jossa lähdettä ei mainita selvästi - on sellaisissa blogeissa, joiden ylläpitäjä hyötyy bloggaamisesta taloudellisesti. Satunnainen lainaaminen on niin ikään eri asia kuin säännöllinen useiden kuvien mittaisten postausten koostaminen pelkistä lainakuvista. 

En tiedä, onko joillakin bloggaajilla kuvien julkaisemisesta jonkinlaisia sopimuksia esimerkiksi Alvhemin tai vaikkapa Ferm Livingin kanssa. Jos näin on, silloin heillä varmaankin on myös lupa kuvien ahkeraan lainaamiseen. Ja edelleen: jos näin on, silloin asiasta - taloudellisesta hyödystä - olisi korrektia kertoa blogin lukijoille. 

Aivan varmasti joku kommentoi kohta minun olevan vain katkera ja kateellinen, kun oma blogini on niin pieni ja huono, etten ole saanut itse yhteistyökumppaneita surkeille viritelmilleni. Niin saa ihan vapaasti ajatella. Voin vakuuttaa, ettei se ole totta. Minut on opintojeni puitteissa opetettu olemaan tarkka tekijänoikeuksista ja tätä perinnettä haluan vaalia kaikissa omissa toimissani. 
 hde.
Täytyy tunnustaa, etten jaksanut lukea tekijänoikeuslakia aivan sanasta sanaan, joten aivan pilkuntarkkaa viimeisintä tietoa kuvien lainaamisoikeudesta minulla ei ole. Sen sijaan jo maalaisjärki sanoo, että kaikissa tapauksissa lähde on mainittava. Ja jo yläkoululainenkin tietää, ettei Google ole mikään lähde vaan hakukone.

Jotain mitä näit

Kävin tänään katselemassa, kun kaveri suitsait sukkelaan ompeli meille verhot keittiön pikkuikkunoihin. On se helppoa kun sen osaa! 

Kangas on Marimekon Puutarhurin parhaat. Ei mikään neutraali veto, niin kuin alunperin aikeena oli. En tiedä, mikä tuossa keltaisessa nyt viehättää, mutta sitä nyt pukkaa vähän joka kohtaan. Kuvia lopputuloksesta ehkä jo lähipäivinä - ensi viikonlopun juhlat ovat hyvä kirittäjä!

Kuva lainattu täältä

lauantai 19. tammikuuta 2013

Lapsilta kielletty

Maikkarin netissä silmiini osui tänään juttu suomalaisen yhteiskunnan lapsikielteisyydestä. Suomessa kun on tapa evätä lapsilta tilaisuuksia osallistua perhejuhliin, ravintoloissa ja lomakohteissa lapsiperheitä ei katsota hyvällä - ja nyt uusimpana ilmiönä on lasten poistaminen urheilupaikoilta. Niin että ensin ihmetellään, kun lapset lihovat ja perään todetaan, että täällä ja täällä muuten et saa liikkua. Näinpä.

Ymmärrän kyllä aikuisten tarpeen irrottautua lapsiperhe-elämästä välillä totaalisesti. Jos lähtee "pakoon" omia kitiseviä räkänokkia, ei varmastikaan ole vastaanottavainen vieraiden räkänokkien kitinälle. Silti minusta on erikoista, että lapset eristetään elämästä ja yhteiskunnasta omiin hoploppeihinsa. Vaikka logiikkahan on tuttu. Ensin eristettiin vammaiset, sairaat ja vanhukset laitoksiin, jotta ei tarvitsisi kohdata epätäydellisyyttä tai kuolemaa; nyt eroon halutaan päästä lapsista, koska aikuiset tarvitsevat omaa aikaa ja tilaa omille jutuilleen.

Missään nimessä en ole sitä mieltä, että lapsilla kuuluu olla pääsy kaikkiin aikuisten asioihin. On asioita, joilta lasta pitää suojella. Mutta sitä en ymmärrä, että lapset eivät saisi käydä ruokaravintoloissa tai vaikka hääjuhlissa.

Lapsivapaita alueita ja tilaisuuksia perustellaan sillä, etteivät lapset osaa käyttäytyä ja riehunnallaan häiritsevät aikuisia. Sitä ei niinkään tulla huomanneeksi, että lapsivapaat alueet ja tilaisuudet ovat varmin keino estää lapsia oppimasta, miten erilaisissa paikoissa ja tilaisuuksissa käyttäydytään.

Sitä paitsi lapsen itku-potkuraivarikiljunta tai päätön säntäily ravintolassa pahki tarjoilijoita ja muita asiakkaita ei ole lapsen vika, vaan aikuisen. Vanhempi on vastuussa siitä, että lapsi käyttäytyy kunnolla niin kotona kuin ihmisten ilmoillakin. Vaikka lapsi on lapsi eikä häneltä voi odottaa aikuismaista käytöstä, hänellä ei myöskään ole oikeutta sabotoida muiden juhlamieltä. Mutta ongelma ei tule koskaan ratkeamaan sillä, että kielletään lapsilta kaikki yhteiset tilaisuudet vaan sillä, että lapset saavat tilaisuuksia oppia.

Maikkarin jutussa lapsiasiavaltuutettu Maria-Kaisa Aula totesi, että Suomi ei ehkä koskaan ole ollut kovin lapsiystävällinen yhteiskunta. Meillä lapsuus tuntuu olevan sairaudenkaltainen elämänvaihe, jonka ohi menemistä, odotetaan kiivaasti.

Lapsia pitäisi ottaa enemmän mukaan (aikuisten) elämään eikä eristää siitä. Lapsia pitäisi myös kohdella täyspäisinä ihmisinä, ei pelkkinä häiriötekijöinä. Maailma ei ole pelkästään 30 - 60 -vuotiaiden valkoihoisten heteroseksuaalien yksinoikeus.

Herkullinen

Jäi Tarinatammikuun eilinen Varjo-teema väliin tuon rasismi-hässäkän takia, mutta tässä teille jotain Herkullista:



Lauantain päivälliseksi söimme texmex-maustettua broiler-mozzarellapizzaa sekä creme brulee -jäätelöä.

Herkullista oli!

Mukavaa viikonloppua <3.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Neekerin kanssa vessassa

Tämä tarina on tosi. Valitettavasti.

Tai no, en tiedä onko tämä edes tarina. Ohikiitävä hetki, pari sanaa. Ei sen kummempaa. Ja kuitenkin käsittämättömän pahaa. Ällöttävää. Uskomatonta. Poikkeuksellista - ja tavallaan kaikkein kauheinta - tapauksessa oli se, että minä menin täysin sanattomaksi. Sanoilla olisi ollut käyttöä.


Paikallisen Sokoksen naistenvessa tuntuu olevan pöyristyttävien tapahtumien vakiotapahtumapaikka. Siellä jos missä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Niin tänäänkin.

Henkilöt: Nainen, noin kuusissakymmenissä. Ulkoinen olemus huoliteltu. Voisi luonnehtia sanoilla hieno rouva, jonossa ensimmäisenä
Minä, jonossa toisena
Nainen, noin parikymppinen. Mustaihoinen. Tulossa vessasta pois.

Juoni: Avaan wc:n oven S-etukortillani. Huomaan, että kaikki vessat ovat varattuja, yksi nainen on odottamassa vuoroaan. Jään tämän hienon rouvan taakse seisomaan. Vaihdamme muutaman sanasen pakkasesta. Yhden vessan ovi aukeaa. Vessasta tulee mustaihoinen nuori nainen. Edessäni seisova rouva ei tee elettäkään mennäkseen vapaaseen koppiin. Liikahdan osoittaakseni, että nyt olisi vapaata, sopisi mennä, mihin nainen hyvin, hyvin äänekkäästi: "Minähän en neekerien kanssa samassa vessassa asioi. Että mene vaan, jos uskallat." 

Tässä kohtaa olisi ollut paikka sanoa rouvalle pari valittua sanaa. Mitä tein? Tyrmistyin naisen sanoista niin täysin, että kiltisti tottelin ja menin asialleni. Oven läpi kuulin, kun nainen jatkoi tylytystään: "Menisit saatana sinne mistä olet tullut. Minä en voi sietää sitä, että minun verorahoillani loisitaan täällä ja eletään kuin mitkäkin elukat."

Sitten ovi kävi - ja vessaan laskeutui hiljaisuus. Muista kopeista väki luimuili ulos. Voin hyvin kuvitella, mitä he ajattelivat.

Myöhemmin näin saman nuoren naisen istumassa tavaratalon kahvilassa. Olisi tehnyt mieli mennä halaamaan. Hävettää niin, etten tehnyt mitään. Ei yhtään auta, että hienoa rouvaa olisin halunnut vetää ympäri korvia. Vaikka tuskin se olisi mitään auttanut.

Jotakin - mutta mitä? - tuolle rouvalle on täytynyt tapahtua. Vai voiko joku oikeasti olla noin barbaarisen julma toiselle, tuntemattomalle ihmiselle? Ihan ilman mitään syytä.

On vaikeaa uskoa, että tällaista tapahtuu vuonna 2013 Suomessa. Tai missään. Oksettaa.

torstai 17. tammikuuta 2013

Valmis (not)


Tarinatammikuun päivän aiheena on  tänään Valmis. No, eipä tullut valmista. Hartiat jumissa ja sormet kipeinä olen tikunnut ja tikunnut, mutta pirulainen, kun lanka loppuu kesken! Esittelen sitten tekeleeni joku toinen päivä. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa.

Arvaako joku, mitä tästä on tulossa?

Ärsyttävä sana

Hesari uutisoi tänään, että suomen kielen ärsyttävin sana on jaxuhali. Toden totta. Sana saa aikaan inhon väristyksiä meikämartassakin, etenkin x:llä kirjoitettuna, sillä sen äänneasu on lässyttävä. Ja lässyttämistä minä inhoan.

En kuitenkaan valitsisi jaxuhalia ärsyttävimmäksi sanaksi, sillä sen merkitys on kuitenkin kaunis. Lähettämällä jaxuhalin ihminen osoittaa empatiaa ja välittämistä toiselle, olkoonkin, että muovisessa paketissa. Sanotaanko vaikka, että ajatus on tärkein.

 Hesarin listalla jaxuhaliakin enemmän minua ärsyttivät mm. broisku ja kenkuli. Pidän broilerinlihasta, mutta broiskusta mieleen lähinnä ruiskurusketus, ja se ei kyllä maistu hyvälle. Ja kuka itseään kunnioittava aikuinen laittaa jalkaansa kenkulit? Ei hyvää päivää! (On muuten eräs inhokki-ilmauksistani.)

Mutta kengistä puheenollen: saanen esitellä uudet maiharini


 Nämä eivät toden totta ole mitkään kenkulit.
 

 

Tappajan kasvot

Maikkari mainostaa Facebookissa Hyvinkään ampumistapauksen oikeudenkäynnin liveseurantaa. Jo yli viikon kestäneessä oikeudenkäynnissä on vihdoin tänään se päivä, jolloin ampumisista syytetty Eero Hiltunen on ensimmäistä kertaa äänessä. Jännää.

Oikeudenkäyntiä ei saa kuvata, mutta Maikkarin rikostoimittajat raportoivat tapahtumista reaaliajassa kirjallisesti Maikkarin nettisivuilla. Jotenkin näin tarkka oikeudenkäynnin seuraaminen vaikuttaa lähinnä vastenmieliseltä sosiaalipornolta. Varmasti kanava perustelee toimintaa tiedonvälityksellä. Sen mukaan kaikilla on oikeus tietää mitä oikeudessa puhutaan.

Mutta mitä kukaan tekee uhrien kärsimysten yksityiskohtaisilla kuvauksilla? Muuta kuin mässäilee kauheuksilla. On selvää, että tämäkin tapaus on aiheuttanut käsittämätöntä inhimillistä kärsimystä. Auttaako yksityiskohtien levittämien ympäriinsä uhreja jotenkin? Mihin tällaista kohuilla ja kauheuksilla mässäilevää journalismia tarvitaan? Onko sillä lopulta mitään tekemistä journalismin kanssa? Eikö kyse ole puhtaasta rahanteosta?

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on se, että Facebookissa kommentoineita kansalaisia tuntuu suututtavan se, että Hiltunen peittää oikeudessa kasvonsa. Tappaja pitäisi kuulemma viedä Senaatintorille kaikkien nähtäväksi. Muu ontappajan hyysäämistä ja väärin.

Mutta miksi kukaan haluaisi nähdä tappajan? Vähentääkö se pahuutta jotenkin? Vähentääkö uhrien kärsimystä? Tekeekö tehdyn tekemättömäksi? Auttaa tappajaa? En käsitä.

Ymmärrän toki näkemyksen siitä, että on suoraselkäistä kantaa vastuu teoistaan. Vastuunkantoa on se, että ottaa tuomion vastaan omana itsenään, omilla kasvoillaan. 

Toisaalta kasvojen paljastaminen leimaa tekijän loppuiäkseen. Puhun nyt asiasta yleisellä tasolla. On mahdollista, että ihminen parantuu ja voi elää tuomion suoritettuaan normaalia elämää. Tämä ei onnistu, mikäli tappajan leima on tatuoitu otsaan. Yksityisyyden säilyttämiselle on siis argumenttinsa. Sen nimi on inhimillisyys.

Kasvojen peittäminen ei ole yksiselitteisesti pelkuruutta. Kyse voi olla myös kestämättömästä häpeästä, joka eittämättä on terve merkki. Verrataanpa vaikka norjalaiseen joukkosurmaaja Anders Behring Breivikiin. Tämä harhaisessa maailmassa elävä psykopaatti suorastaan paistatteli julkisuudessa, ja kaikki median huomio oli ja on hänen mielestään enemmän kuin toivottavaa. Tällaisiako me Suomeenkin kaipaamme?

Yleisen turvallisuudentunteen ja oikeusvaltion toimivuuden kannalta on tietenkin tärkeää, että kansa saa tietää, millaisen rangaistuksen syytetty saa ja minkälaisin perusteilla oikeus päätöksensä teki. Siihen ei käsittääkseni tarvita sen enempää minuutti minuutilta -selostuksia eikä tappajan kasvojen näkemistä.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kaksi asiaa

Kaksi asiaa: lumi ja vesivärit. Niistä syntyi tänään taidetta!







Kevään ensimmäiset kukat. Itselleni ei kyllä olisi tullut mieleen!