Kirjan kutsu

Ihminen ei lue kirjaa, kirja lukee ihmistä. 

Jotenkin näin ajattelin eilen illalla ennen nukahtamista. Ryhdyin nimittäin iltapuhteikseni lukemaan uudelleen erästä kirjaa, joka muutama vuosi sitten jäi minulta kesken. Ei maistunut. Nyt en voinut käsittää, mikä kirjassa oli sellaista, etten halunnut sitä aiemmin lukea. Ilmiselvästi kyseinen teos ei sopinut minulle silloin. Tai ei, minä en sopinut teokselle. En ollut vastaanottavainen aiheelle, henkilöille, kielelle, tapahtumille, ympäristölle, rytmille, vivahteille. Nyt olen paremmin taajuudella.

Kirjaa lukiessa sitä ei niinkään lue tekstiä, vaan itseään ja suhdettaan ympäröivään maailmaan ja ihmisiin. Oma kokemus teoksesta on se, mikä merkitsee sitten, kun kauniit virkkeet unohtuvat. Jokainen luettu tarina tai runo herättää ajatuksia ja tunteita, kiellettyjä, peitettyjä, kadonneita, unohtuneita. Niiden käsitteleminen, oman minän ja maailman ymmärtäminen on se, mikä koskettaa. Oivaltamisen hetki on liki parasta, mitä tiedän. 

Se, mitä annettavaa kullakin tarinalla on lukijalleen riippuu siitä, mitä lukija kaipaa ja tietämättään etsii. Toki esteettinen elämys lukemisen aikana palkitsee sekin, mutta en muista lukeneeni loppuun saakka yhtään sellaista kirjaa, joka ei pane minkäänlaista ajatusprosessia käyntiin.


Aistien tietoinen avaaminen ja etsimällä etsiminen harvoin auttaa löytämään juuri hetkeen sopivaa teosta. Tietysti sitä joskus muistaa aiemmin luettujen kirjojen virrasta jonkun, joka on pakko saada kokea uudelleen, koska tietää sen vahvistavan olemassaolevaa tunnetta entisestään. Tuntemattomien teosten kohdalla harvoin käy näin. Vaikka kuinka yrittäisi ennakoida ja valita tietyn tekijän tai tyylilajin teoksen, saattaa löytää itsensä aivan toisenlaisista tunnelmista kuin mitä oli kuvitellut. Koskaan ei voi olla varma. Kirjan valinnassa pitää luottaa intuitioon ja uskoa ensivaikutelmaan, joka tulee, kun teosta katsoo, koskee, haistaa.


Minä kyräilin tätä nyt aloittamaani romaania pitkään. Silmäilin sitä kai viikkoja kirjahyllyssä, muistin sen jääneen kesken. En muistanut enää, miksi niin kävi. Viimein tartuin teokseen ja nostin sen pois hyllystä. Silmäilin takakansitekstin, mutten ryhtynyt lukemaan. Halusin tutustua siihen hitaasti. Se lojui päiviä olohuoneen pöydällä. Minuun teki vaikutuksen sen itsepäisyys ja itseluottamus. Se ei yrittänytkään piiloutua lehti- ja piirustuskasan alle, vaan ylpeänä ja avoimena loisti kutsua tarttua tarinaan. Tai oikeastaan kutsu on turhan vaatimaton sana, kyllä kyseessä oli selkeä vaatimus. Siihen minun on vastattava nyt heti.