lauantai 31. elokuuta 2013

Halusin vain kiit(t)ää

Tänä kesänä eivät ole siivet juuri maata ehtineet viistää, sen verran kovaa ja korkealla on liidetty Elonkerjuu Airlinesin kyydissä pitkin Suomenmaata. 

Kuopio, Himos, Seinäjoki, Tampere, Jyväskylä, Teuva, Hämeenkyrö ja vielä kerran Tampere... upeita keikkoja, arjen yläpuolelle kohottavia elämyksiä kaikki kahdeksan kohtaamista. On myös ollut ilo tutustua uusiin ihmisiin ja saada foorumeilta tutuille nimille ja kasvoille äänet ja olemukset. 

Kulunut vuosi on ollut ihmeellinen, monessa suhteessa. Elonkerjuu on ollut vahvasti mukana jokaisessa tunnelmassa. Vuosi sitten olin almaissa, enemmän kuin itselleni uskalsin edes myöntää. Niihin tunnelmiin Elonkerjuun musiikki, keikkailo ja energia toivat valoa ja uskoa. Sopivan napakoita potkuja persauksille, itsenäistymistä ja rohkeutta olla minä. 

Sitten kun asiat alkoivat valjeta, musiikki toi mukanaan kuplivaa iloa ja ultimaattista rentoutumista. Otetaan soittolapiosta kiinni ja annetaan mennä! Opin heittäytymistä ja hyväksyntää. Sain itseni takaisin.

Nyt, kun Kesä siivillä 2013 on taputeltu valmiiksi ja Elonkerjuu viettää ansaittua lomaa (vaikka eivät nuo taida lomailla sanan varsinaisessa merkityksessä kukaan...) ennen uuden levyn tekoa ja syksyn keikkoja, tunnelmat ovat haikeat mutta kiitollisen onnelliset. Takataskussa on niin paljon hymyä, huumoria, hulluutta ja hellyyttä, että kyllä näillä jaksaa tormata kohti pimeneviä iltoja ja sateesta harmaita aamuja. Ja jos joskus tuntuu vaikealta, ei tarvitse kuin kuunnella Sä tarttet - ja jo on suupielet taas korvissa.

Kiitos Elonkerjuu, kiitos Syntymähäjyt, kiitos keikkakaverit! Puss och kram kaikille!

Muutama (uusinta)otos kesän keikoilta
















torstai 29. elokuuta 2013

Makeasti oravainen




Hyvä pojaksi

 Olen lyhyen ajan sisään törmännyt useamman kerran perin kummalliseen ilmiöön. Nimittäin ihmiset ovat sanoneet, että lapseni on pojaksi todella hyvä piirtämään. Suivaannuttaa. 

Totta kai olen ylpeä äiti ja sinänsä otettu kehuista, aivan erityisesti niistä, jotka tulevat ammattilaisilta, sillä itse olen autuaan tietämätön siitä, mitä 7-vuotiaalta voi niin sanotusti odottaa ja mikä on keskimääräinen taitotaso tuon ikäisten keskuudessa. Toki olen nähnyt, että lasten välillä on huimia taitoeroja - ja muussakin kuin kuvataiteen tekemisessä.

Mutta mikä ihmeen pojaksi hyvä? Eikö valtaosa maalaustaiteen historian suurnimistä ole kuitenkin miehiä? (Vaikka tietenkään miesten valta-asema tässäkään suhteessa ei liity sukupuolen ylivertaisuuteen. Tulevaisuudessa mestaritaitelijoiden sukupuolijakauma vatmasti tasoittuu.) Ei pitäisi olla yllätys kenellekään, että ihminen, jonka jalkovälissä killuu pippeli, voi olla hyvä piirtämään.

Silti stereotyyppinen poika ei piirrä, koska se on tyttömäistä nyhertämistä. Tosipoika pelaa jalkapalloa, ajaa crossipyörällä, leikkii autoilla ja rakentelee Legoilla. Tosipoika on rasavilli, kilpailuhenkinen ja ainakin hiukan keskittymiskyvytön. Tosipoika inhoaa museoita eikä hänen suustaan kuule sanaa "kaunis" ainakaan ennen kuin on todellinen tarve tehdä tyttöön vaikutus.

On hämmästyttävää, miten sitkeässä stereotypiat elävät. Miten ihmeessä ihmisten päähän saisi taottua, etteivät kiinnostuksenkohteet ja taidot riipu sukupuolesta?


P.S. Sivusilmäilyä suosittelee lämpimästi  äänestämään tänäkin vuonna järjestettävässä Gloria Blog Awards -äänestyksessä sisustusblogien ykköstä, nimittäin Diagnoosi: sisustusmaniaa. Suosikkiruokablogini Campasimpukka ei valitettavasti ole ehdolla, mutta kannatan sitä silti :).
P.P.S. Nythän mää vasta hokasin, että äänestää vissiinkin voi ihan ketä haluaa, myös ohi ehdokasasettelun. Jee!

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Vihreämpää ruohoa

Katselin eilen illalla Wille Hyvösen Kummisetäni thaimorsian -dokumenttia, jonka YLE esitti kanavallaan maanantaina. Dokumentissa seurataan keski-ikäisen savolaismies Sepon ja thaimaalaisen Pinin rakkaustarinaa. Lähtökohtaisesti Sepon kummipoika Wille epäilee parin rakkauden laatua, sillä Sepon edellinenkin naisystävä -Thaimaasta hänkin - oli käyttänyt Seppoa hyväkseen. Lehtitietojen mukaan Seppo ja Pin voittavat Willen luottamuksen, ja parin häihin kummipoika saapuukin ilomielin.

Ei ole kauaakaan siitä, kun jossakin silmiini osui tilastotietoa suomalaisten ja ulkomaalaisten avioliitoista. Ensinnäkin monikansallisten avioliittojen määrä on kasvanut, mikä on kaikenkarvaisen globalisaatiokehityksen näkökulmasta täysin luonnollista. Ihmiset matkustavat ja työskentelevät ulkomailla aiempaa enemmän - ja tietenkin myös rakastuvat siinä missä koti-Suomessakin. 

On myös hyvä asia, ettemme me suomalaiset eristäydy geeneinemme tähän pohjoiseen maailmankolkkaan ja lisäänny vain keskenämme. Itse asiassa - jos asiaa ajattelee vaikkapa ilmastonmuutoksen kannalta, lienee välttämätöntä että pohjoinen lähes-albiinorotu risteytyy paremmin aurinkoa sietävien ihmisten kanssa.

No mutta. Se, mikä tilastoissa on merkillepantavaa, suomalaiset miehet avioituvat kaikkein useimmin thaimaalaisten naisten kanssa. Edes naapurimaastamme Venäjältä ei tule vaimoja suomeen yhtä paljon, vaikka venäläiset toki tilastossa hyvänä kakkosena tulevatkin. Naiset puolestaan avioituvat useimmiten turkkilaisten kanssa. En muista tarkemmin, mitkä kansallisuudet tilastossa olivat seuraavana, mutta sen muistan, että Afrikan mantereen kansallisuudet olivat siinä hyvin edustettuina. Myös se oli tilastossa silmiinpistävää, että ulkomaalaisten naisten kanssa avioituvat miehet ovat keskimäärin melko paljon vanhempia kuin suomalaisten kanssa avioituvat; naisten avioitumisiässä ei ollut muistaakseni merkittäviä eroja, olipa sulhanen mitä kansallisuutta tahansa.

Tilastoa on helppo tulkita, myös väärin. Otan riskin.

Keski-ikäiset peräkammarinpojat mökkiperältä lähtevät viidenkympin villityksessään niin sanotulle seksimatkalle joko Thaimaahan tai Venäjälle ja rakastuvat siellä naisiin, joilta saavat huomiota - rahalla (enkä puhu nyt ainakaan pelkästään prostituutiosta sanan varsinaisessa merkityksessä). Paremman elämän puolesta moni on valmis tekemään isojakin uhrauksia. Molemmissa maissa kulttuuri ja yhteiskuntarakenne ovat erilaisia kuin meillä Suomessa: mies on suhteessa pomo ja naisen tehtävä on miellyttää miestään. Epätasa-arvoista kuin mikä. Ei kävisi laatuun meillä. Molemmat kuitenkin voittavat: suomalainen nahjus saa kaipaamaansa huomiota ja nainen paremman elintason ja ehkä helpomman elämän kuin kotimaassaan. Mikäs siinä.

Naisten turkkilaiset tai afrikkalaiset puolisot sen sijaan ovat yleensä maahanmuuttajia, jotka oleskeluluvan tai kansallisuuden tai whatever saadakseen pariutuvat sinisilmäisten suomalaisnaisten kanssa. Suomalaisilla miehillä ei ole samanlaista liehittelygeeniä kuin perinteisissä macho-kulttuureissa kasvaneilla veljillään. Voin hyvin kuvitella, että tiettyyn naistyyppiin liehittely, ylenpalttinen imartelu ja lahjominen tehoaa. Rakkauden nälkä ja hyväksynnän kaipuu ovat valtavia. Muutaman kuukauden seurustelu, lapsi alulle ja kenties jopa maailmaan asti. Ja sitten - kuinka ollakaan, mies painuu seuraavan valloituksen perään. Kun suomalainen nainen on liian itsenäinen, määräilevä ja ties mitä. Onneksi seuraava sulhaskandidaatti on jo ovella.

Totta kai joukkoon mahtuu myös aitoja rakkaustarinoita, jotka kestävät. Totta kai ruoho on joskus vihreämpää aidan toisella puolella. Ihmisten yhteensopiminen ei ole kansallisuudesta kiinni.

Lähtökohtaisesti olen kuitenkin Hyvösen dokumentista huolimatta edelleen skeptinen sen suhteen, onko näissä parisuhteissa kyse kuitenkin rakkaudesta vai kuitenkin hyväksikäytöstä ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Tosin se, kumpi suhteessa onkaan hyväksikäyttäjä ja kumpi hyväksikäytetty, ei ole aina lainkaan niin itsestäänselvää kuin voisi kuvitella.

maanantai 26. elokuuta 2013

Tekemällä oppii

Uusimmassa Opettaja-lehdessä oli juttu intialaissyntyiden brittiprofessori Sugata Mitran kasvatusalaa mullistaneista kokeiluista. Mitran teesi on että kun lapset saavat työskennellä samantasoisten oppijoiden kanssa pienryhmissä, itseään kiinnostavien aiheiden parissa ja välineinään tietokone ja internet, oppimista vain alkaa tapahtua. Opettajaa ei tarvita. 

Havaintonsa tueksi Mitra on tehnyt lukuisia kokeita, mutta kuuluisin niistä on niin sanottu Hole in the wall -koe. Siinä asennettiin intialaisen slummiin tietokoneita ja internetiä tuntemattomien lasten käyttöön tietokoneita ja katsottiin, mitä tapahtuu, kun lapset löytävät koneet. Tapahtui ihmeitä. Parissa päivässä lapset oppivat koneiden ja netinkäytön perusasiat ilman, että kukaan opetti heitä. Syntyi luontevaa työnjakoa ja yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista.

Tämän ja lukuisten muiden tietokoneavusteisten kokeiden lopputuloksena Mitra on vakuuttunut siitä, että mitä vähemmän lasten oppimiseen sekaantuu, sen parempi.

Asiassa on kuitenkin yksi mutta.

Mitran kokeissa lasten vastapelurina on tietokone, joka on itsessään vuorovaikutteinen kapine. Kun painat nappia x, kone käynnistyy, kun klikkaat kuvaketta y, ohjelma käynnistyy. Kun klikkaat punaista rastia ruudun yläkulmassa, ohjelma sulkeutuu. Ja niin edelleen. Mutta oppivatko lapset lukemaan keskenään? Tai leipomaan kääretorttua ilman minkäänlaista opastusta? Tekemään kemiallisia kokeita? Tietyin ehdoin, kyllä oppivat.

Mitran kokeissa siis minimaalinen oppimisen ehto on se, että lapsilla on käytössään tietokone, joka opettaa heitä. Yhtä hyvin paikalla voi olla myös opettaja, joka huolehtii siitä, että oppilailla on välttämättömät (ja motivoivat) oppimisen edellytykset.

Minimaalisen puuttumisen pedagogiikka vaatii kasvattajalta kärsivällisyyttä. Miten paljon helpompaa vanhemman onkaan pestä ja ripustaa kuivamaan koneellinen pyykkiä itse kuin neuvoa oikeaoppista pyykkihuoltoa jälkikasvulle - saati, että antaisi lapsen hoitaa homman itse yrityksen ja erehdyksen kautta. Mutta kun pelkällä vierestä katsomisella ei opi. Tekemällä oppii. Ja voi sitä ylpeyttä, kun tekee jotakin ihan itse!

Jos kotona on vaikeaa noudattaa minimaalisen puuttumisen pedagogiikkaa, voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa se on koulussa, jossa opettajan pitäisi saada samat tiedot ja taidot kaadettua parinkymmenen hyvin eritasoisen oppilaan päähän samassa ajassa. Vaatii opettajalta hurjaa uskallusta luottaa siihen, että vertaisryhmissä lapset tosiaan oppivat. Minimaalisen puuttumisen pedagogiikka vaatii opettajalta myös pettmätöntä ihmistuntemusta osata ohjata oikeat lapset työskentelemään yhdessä - ja käsittämätöntä luovuutta tarjota juuri oikeanlaisia oppimisen edellytyksiä. Lähtökohtaisesti lapset toki ovat kiitollisia opetettavia myös tällä menetelmällä, sillä oikein esitettynä heitä tuntuu kiinnostavan kuta kuinkin kaikki muuntajista mikrohiukkasiin ja dinosauruksista ekosysteemiin. 

Kun tietää peruskoulun hektisen arjen ja täyteenladatut opetussuunnitelmat, ei voi kuin ihmetellä, mistä resurssit minimaalisen puuttumisen pedagogiikkaan. Nykymenolla ei varmaankaan mistään. Tarvitaan ajattelutavan muutosta, paluuta tai suuntaamista kokonaisoppimiseen. Erilaisia projekteja, tapahtumiaja hankkeita toteuttamalla lapset oppivat muutakin kuin kapea-alaista oppiaineajattelua, jossa asiat eivät liity toisiinsa. Opettajan, joka haluaa olla ohjaamatta liikaa oppilaidensa oppimista, on välttämättä vietävä lapset koulun seinien ulkopuolelle. 

Ja jos saan veikata, uskon, että oikean elämän yhteyksistä löytyy myös aito oppimisen ilo. 

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Mieluummin ruma kuin tyhmä

Anu Saagim, tuo Viron lahja suomalaisille turhin julkkis -markkinoille, on taas puhunut. Suomalaiset naiset ovat kuulemma niin rumia, että pahimmat tapaukset (kuten allekirjoittanut aivan varmasti), joita Anu ystävällisesti rupisammakoiksi kutsuu, pitäisi pakottaa kauneusleikkauksiin. Ja muidenkin leikkaukset pitäisi olla Kela-korvattavia. Ehkä sitten suomalaisista tulisi edes jollakin tapaa katseenkestäviä. Ehkä.

Itse en ole jaksanut provosoitua Saagimin jutuista enää aikoihin, vaikka kieltämättä ensimmäinen ajatukseni oli kyseisen haastattelun luettuani, että voisiko sitten toiset (kuten Anu) pakottaa aivoleikkauksiin. Sillä siinä missä Anua ärsyttävät rumat naiset, minua ärsyttävät typerät naiset. Ja miehet. Saagimin jutuista paistaa kilometrien päähän rouvan pakonomainen tarve pysyä otsikoissa. Ja kun ei ole mitään oikeaa sanottavaa, voi panna vaikka pienet sammakot hyppelehtimään. Hohhoijaa. 

Hassu yhteensattuma on, että rupisammakkokommentin kanssa samaan aikaan Saagim kommentoi iltapäivälehdille suomalais-virolaisen kirjailija Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistusta, joka avaa meille suomalaisille naapurimaamme Viron lähihistoriaa koskettavasti ja ennennäkemättömällä tarkkuudella. Mitä kaikkea kauheaa rajan takana tapahtuikaan neuvostoaikana - ja sen jälkeenkin! 

Niin, Anu ei ollut romaania pystynyt lukemaan alkua pidemmälle. Hänen mukaansa Oksanen valehtelee. Koska Anun oma lapsuus Neuvostoliitossa oli onnellinen, tästä loogisesti seuraa se, ettei mitään kauheuksia ole tapahtunutkaan. Voi Anu, voi Anu.

Yhden ihan ilmaisen vinkin voisin Anu Saagimille antaa: pysy Virossa. Kukaan ei jää kaipaamaan, vaikket koskaan enää tulisi käymään Suomessa etkä antaisi yhtä ainoaa haastattelua suomalaiselle medialle. Homma nyt vain menee niin, että meillä suomalaisilla naisilla on muutakin tehtävää elämässämme kuin näyttää hyvältä - toisin kuin sinun kohdallasi asia lukemani mukaan on. Eikä meitä haittaa pätkän vertaa, vaikka olisit asiasta eri mieltä. 

Suomalainen nainen on mieluummin ruma kuin tyhmä, ja hyvä niin.

torstai 22. elokuuta 2013

Itku kaukana

Ulvilan murhafarssia puidaan jälleen oikeudessa. Syyllinen vai syytön, siihen en ota tällä kertaa kantaa. Syyttäjän väittämä siitä, että Anneli Auerin rauhallisuus miehensä kuoleman jälkeen kielisi hänen syyllisyydestään sen sijaan suorastaan vaatii kommenttia.

Kysyttäisiinkö mieheltä vastaavassa tilanteessa, miksei hän itke ja ole hysteerinen? Ei. Naistenko odotetaan olevan automaattisesti herkempiä, heikompia - ja hysteerisempiä. Kyllä, juuri näin. Ei arvon syyttäjälle tullut mieleen, että naisetkin ovat erilaisia persoonia? Jotkut ovat rauhallisia, toiset eivät. Jotkut ovat herkkiä, toiset eivät. Jotkut sekoavat kriisitilanteissa, toiset eivät. Tämä koskee myös miehiä.

Tämän päivän iltapäivälehdissä Auerin käytöstä ja persoonaa analysoitiin perin pohjin. Onko hänellä taustallaan joku lapsuudenaikainen trauma, joka tekee hänestä kylmän ja tunneköyhän? Voiko ihminen todella käyttäytyä niin kuin Auer käyttäytyi? Kertovatko Auerin reaktiot hänen syyllisyydestään? Asiantuntijat kertoivat faktoja ihmismielen monimutkaisesta rakenteesta. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, eikä yksi yhteen -johtopäätöksiä voi tehdä. Jos kohta mediassa vedetään mutkia suoriksi, niin tässä tapauksessa niin näyttää tekevän myös syyttäjä. Aika nolo moka.

Surmaoikeudenkäyntiä on mielenkiintoista seurata - niin makaaberia kuin se onkin - siitä näkökulmasta, millaista kuvaa Auerista rakennetaan sen mukaan, puhutaanko syyttäjän vai puolustuksen suulla. Tietysti näin. Ja aina. Mutta Auerin tapaus on paisunut aivan omaan mittaluokkaansa. Tuntuu, kuin Jekyll & Mr. Hyde olisi siirtynyt nykyaikaan. 

Mielenterveyden asiantuntija Pirkko Lahti sanoi taannoin, että oikeudenkäyntiä seuratessa on, kuin katsoisi näytelmää. Olen samaa mieltä. Totuus on tarua ihmeellisempää. En meinaan usko, että kukaan kirjailija keksisi tarinaan niin älyttömiä juonenkäänteitä kuin mitä nyt on nähty. Välillä tapahtumia seuratessa tuntuu, ettei itku ole kaukana. Mutta minä olenkin sitä hysteeristä naislaatua. Vai olenko?



 

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Voi aikoja, voi tapoja!

Tänään silmiini osui uutinen, jonka mukaan opettaja ei saa koulussa takavarikoida oppilaan hallussa olevaa energiajuomaa. Eikä muuten alkoholiakaan. Kumpikaan juomista ei silti sovi alaikäiselle. 

Takavarikointi ei ehkä ole lain mukaista, mutta arkijärjen mukaista se on. Tutkimukset energiajuomien haitallisuudesta lapsille ovat ilmeisesti vielä kesken, mutta on aivan selvää, ettei yletön määrä kofeiinia ja muita piristäviä aineita, sokeria ja ties mitä keinotekoisia ainesosia ole kasvavan lapsen elimistölle ja hermostolle hyväksi. Seuraukset voivat olla moninaiset ja arvaamattomat - ei välttämättä juuri tässä hetkessä, mutta ajan mittaan kyllä. 

Lasten ja nuorten pitäisi syödä terveellisesti ja nukkua ja liikkua paljon. Etenkin teini-ikäiset tietysti tekevät kaikkensa vastustaakseen sitä, mikä hyväksi olisi - on kasvattajien tehtävä panna rajat ei-toivotulle käytökselle. On toki  olemassa suositus, jonka mukaan energiajuomia ei saisi myydä alle 15-vuotiaille, mutta koska kyse on suosituksesta, kaupoilla ei ole velvollisuutta noudattaa sitä. Vanhemmat eivät kykene seuraamaan kaikkia nuortensa liikkeitä - eivätkä kaikki edes välitä.

Tampereella kuulemma puuhattiin koulujen yhteistä energiajuomakieltoa kaupungin yläkouluihin. Tämän hankkeen nyt siis apulaisoikeuskansleri suuressa viisaudessaan torppasi. 

Kyse on muustakin kuin energiajuomista ja niiden haitallisuudesta. Kyse on kasvattamisesta. Yhteisistä pelisäännöistä. Rajojen asettamisesta. Lapsen parhaasta. Kaikkea tätä vastaan energiajuomakiellon vastustaminen sotii.

On käsittämätöntä, että oppilas saa tuoda kouluun ainetta, joka on hänelle selvästi haitallista - eikä kasvattajilla ole mitään keinoa puuttua asiaan. Koululaisille pitäisi riittää kouluaikana tarjottava lounas ja mahdollinen koululta ostettu välipala. Omia eväitä ei koulussa yksinkertaisesti tarvita. Varsinkaan sellaisia, joita ei lapsille suositella.

Vessalukemista



Työskennellessäni opettajana suorastaan inhosin ammattilehteämme Opettajaa. Se, että lehti odotti postilaatikossa perjantai-iltapäivänä, oli mielestäni silkkaa kiusantekoa. Se oli nimittäin viikosta juurikin se hetki, kun kaikkein vähiten halusin ajatella mitään työhön liittyvää. Lisäksi lehti oli minusta tunkkainen, sekava ja vanhanaikainen. Se ei yksinkertaisesti houkutellut lukemaan. Niinpä minun Opettajani lensi useimmiten avaamattomana paperinkeräykseen. Yhtä usein tunsin olevani ulkona lehtensä lukeneiden kollegojen keskusteluista. Hävetti.

Sitten vaihdoin ammatillista suuntaa, Opettaja pesi kasvonsa ulkoasu-uudistuksen myötä - ja minä keksin lehden lukuun oivallisen ajan ja paikan. Opettajasta tuli minulle mieluisaa vessalukemista. 

Nyt luen Opettajan viikoittain kannesta kanteen. Lehdessä on kuin onkin paljon mielenkiintoista asiaa kasvatus- ja opetusalalta. On kivaa tietää, mistä kouluissa puhutaan. Lisäksi pienen koululaisen äitinä minua kiinnostavat myös alakouluja käsittelevät jutut aivan uudella tavalla.

Jaa että mitäkö tällä tekstillä haluan sanoa?

Vaikka sen, että kaikella on aikansa ja paikkansa.

maanantai 19. elokuuta 2013

Kunhan

Eilen päättyneistä yleisurheilun MM-kisoista parhaiten mieleeni jäivät - eivät suinkaan Tero Pitkämäen komeat keihäskaaret tai Usain Boltin salamannopeat pyrähdykset, vaan poliittinen keskustelu, jossa urheilijat ja urheiluvaikuttajat ottivat kantaa Venäjän vähintäänkin kyseenalaiseen homoropagandalakiin. Kesäkuussa voimaan astuneen lain mukaan "homoseksuaalinen propaganda" on Venäjällä kielletty alaikäisiltä. 

Muun muassa kisoissa ollut kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arinmäki (vas) heilutti katsomossa sateenkaarilippua, ja oli hän kuulemma ottanut asian puheeksikin ministeritason tapaamisessa. Ainakin kaksi ruotsalais- ja kaksi venäläisurheilijaa osoittivat mieltään hekin: ensinmainituilla oli sateenkaaren väreillä lakatut kynnet; jälkimmäiset suutelivat palkintokorokkeella.

Ruotsalasisurheililjoiden kannanotoista sydämistyneenä korkeushyppääjä Jelena Isinbajeva antoi tiedotustilaisuudessa tulla: hänen mielestään on epäkunnioittavaa uhmata isäntämaan lakeja. Isinbajeva uumoili, että venäläiset ovat erilaisia kuin ihmiset muualla maailmassa, ja siksi on täysin okei polkea merkittävän kansanosan ihmisoikeuksia. Isinbajevan vuodatuksesta tuli mieleen Jelena meets Päivi Räsänen -tyyppinen ratkaisu. Molempien suusta on nyt kuultu sama älyttömyys: hyväksyn sinut ihmisenä, kunhan et toteuta seksuaalista suuntautumistasi. 

Minusta argumentti on ällöttävää, kaksinaamaista sievistelyä. Mitä iloa homoseksuaalille on seksuaalisuudesta, jos hän ei saa toteuttaa sitä? Ja miten ihminen voi ylipäätään olla toteuttamatta seksuaalista suuntautuneisuuttaan? En itse ainakaan osaa tietoisesti panna seksuaalisuuttani päälle ja pois päältä. Kyse on sisäsyntysisestä ominaisuudesta, joka on meissä. Ei se ole valinta. Ei ihmisarvon tunnustamiselle pidä asettaa ehtoja. Sellainenhan on vastoin Jumalan sanaakin.

Venäjä vaatii ihmisiltä kunnioitusta. Minä ainakaan en voi kunnioittaa maata, jossa ihmisoikeuksia sorretaan näkyvästi ja piilossa. Ja tämä homopropaganda-asiahan on vain yksi ongelmavyyhti.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Puhetta vihasta

Viha on mielenkiintoinen tunne. Sopivassa määrin se on välttämätön: viha panee ihmisen toimimaan ja puolustamaan omia rajojaan. Voimakkaimmillaan viha on äärimmäisen kokonaisvaltainen tunne: vihaisen ihmisen verenpaine kohoaa, silmissä sumenee, sydän hakkaa, mieli myllertää. On vaikeaa toimia rationaalisesti. Joskus ihminen jumittuu vihaan. Käsittelemättömistä ristiriidoista tai traumoista syntyy poteroita, joista vihainen käy henkilökohtaista asemasotaansa milloin jotakin tai joitakin henkilöitä vastaan, milloin koko maailmaa vastaan.

Moni kuitenkin ajattelee, että viha on pelkästään paha tunne. Niinpä riidat piilotetaan piirongin alle, kiukku niellään, pidetään yllä kulisseja, hyssytellään. Alistutaan. Vihaa ei näytetä, eikä sen näyttämistä sallita lapsillekaan. On melkein maailmanloppu, jos joku näkee tahtoikäisen uhmaavan vanhempiaan suuriäänisesti. Mielestäni tässä mennään metsään. Hyvä perhe tai parisuhde ei ole se, jossa ei koskaan riidellä tai olla vihaisia - vaan se, jossa tunteita saa näyttää ja niitä saa käsitellä turvallisesti.

Viime vuosina on puhuttu paljon curling-vanhemmista. Heistä, jotka silottelevat lapsensa elämän mahdollisimman helpoksi ja mukavaksi. Curling-maailmassa ei ole riitoja, epäonnistumisia tai pettymyksiä. 

Viha on kuitenkin luonnollinen tunne. Lapsen pitää saada suuttua, pettyä ja riidellä niin vanhempien, mahdollisten sisarusten kuin kavereidenkin kanssa. Tunteiden käsittely on yksi niistä asioista, joita oppii vain kokeilemalla. On tärkeää saada kokemus siitä, mikä vihanilmaisussa on sallittua ja mikä ei - samoin tärkeää on nähdä, että viha menee ohi ja riidat voidaan sopia. Vaikeita tunteitakin voidaan käsitellä. Siksi lapselle on terveellistä nähdä, että vanhempikin suuttuu joskus - kohtuudella. Curlaamalla kaikki pahan olon paikat lapsen elämästä vanhemmat vievät lapselta mahdollisuuden johonkin todella tärkeään. Tulee nimittäin sekin päivä, jolloin vanhempi ei enää voi olla lapsen tietä silottelemassa. Silloin lapsella pitää olla eväät pärjätä ihan itse. 

Myös rangaistusten tarpeellisuudesta voidaan olla monta mieltä. Toki on niin, että teoilla pitää olla seuraamuksia - mutta mielivaltaisia ja usein ylimitoitettuja rangaistuksia kannattaa välttää. Riittää, että lapsi rauhoituttuaan ymmärtää, mitä tuli tehneeksi tai sanoneeksi vihaisena, pyytää anteeksi ja korvaa tavalla tai toisella mahdollisesti tapahtuneen vahingon.

Lapselle on tärkeää viestiä, että viha on sallittu tunne siinä missä ilo, suru, pelko tai kaipauskin. Vihaa pitää vain oppia käsittelemään oikein. Parhaiten vihan käsittelyä oppii turvallisten aikuisten, toivottavasti vanhempien, kanssa. 

Jos viha aiheena kiinnostaa, suosittelen tutustuman Päivi Nurmen toimittamaan Lapsen ja nuoren viha -kirjaa (PS-kustannus 2013). Opus sisältää monta mielenkiintoista artikkelia niin vanhemmille, kasvatusalan ammattilaisille kuin sosiaali- ja terveysalankin työntekijöille.

Kirjaa voi tilata esimerkiksi täältä.

maanantai 12. elokuuta 2013

Heinäkuussa hupuloin rahani...

 


No nythän minä vasta hoksasin, että olen unohtanut raportoida heinäkuun ostoksista. Ei sillä, että kauheasti raportoitavaa edes olisi. Ostin heinäkuussa kyllä lapselle vaatteita aika paljonkin, mutta omat

Nimittäin heinäkuun ostokset ovat tässä:
 

Beige-mustaraidallinen paita, H&M, 24,90 €
Punaiset farkkuleggingsit, Lindex, 24,90 €

Yht. 49,80 €

Eikä mulla tietenkään ole kuvaa noista farkuista ja nyt ne ovat pyykissä, joten pikaräpsäisykään ei onnistu. Paidan olen jo esitellyt. 

Että näin tällä kertaa.

torstai 8. elokuuta 2013

Koululaisille

Koulutie

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahtapuolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.

Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
eräs runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan
ja ryhdistä miehisen pään.

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kauniiksi saa.
Mua jossain kaukana aivan
elo ihana odottaa -

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?

V.A. Koskenniemi 1924

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Ulkopuolinen



Minä olen kokenut ulkopuolisuutta koko ikäni. 

Kaikki alkoi leikki-iässä. Soitin kaverille, voisiko hän tulla meille leikkimään. "Oota, mä soitan ensin Millalle (yhteinen kaverimme, nimi muutettu) ja kysyn, tehdäänkö me mitään yhdessä. Jos ei, niin sitten mä ehkä voin tulla teille. Minä odotin toiveikkaana. Kaveri ei koskaan tullut, eikä minua koskaan otettu kolmanneksi. Virallisen selityksen mukaan tämä johtui siitä, että olin joukon nuorin. Aikuiset eivät edes yrittäneet tehdä asialle mitään.

Seuraava kipeä muisto juontuu ala-astevuosiin, kun paras kaverini muutti toiselle paikkakunnalle. Minä jäin yksin. Kai minä jossakin porukoissa roikuin, mutta aina laitamilla. Koskaan minua ei huolittu ytimeen.

Tänä kesänä ulkopuolisuuden tunteet ovat jälleen nousseet pintaan. Ihmiset, joita olen pitänyt ystävinäni, eivät edes kysy mukaan yhteisiin menoihinsa. Jälleen minä istun ja mietin yksikseni, mikä minussa on vikana.

Story of my life. 

Tänään Helsingin Sanomissa julkaistu Elina Hirvosen kolumni nosti kyyneleet silmiini. Kolumnissa todetaan joukkoon kuulumisen olevan yksi ihmisen perustarpeista. Jokainen ulkopuolelle jääminen on pieni sosiaalinen kuolema.

"Tutkimuksissa havaittiin, että sosiaalinen torjutuksi tuleminen vaikuttaa aivoissa samoihin alueisiin kuin fyysinen kipu. Tulos oli sama riippumatta siitä, olivatko torjujat tuttuja tai pitikö torjuttu heistä. Laumoissa elävät eläimet kuolevat, jos ne joutuvat ulos ryhmästä", Hirvonen kirjoittaa.

Minä niin tiedän, miltä se kipu tuntuu, kun jätetään yksin. Kun kukaan ei leiki mun kaa. Sitä ei poista se, että on toisia ihmisiä, jotka leikkivät. En osaa kovettaa itseäni, antaa asia olla. Aivan sama sulle ei oo sama mulle. Minulla on ikävä.

Hirvonen siteeraa kolumnissaan yhdysvaltalaista Vivian Paleyta. "You can't say that you can't play". Tämä on periaate, joka jokaisen vanhemman - ja lapsenkin - olisi hyvä muistaa. Sosiaaliset suhteet ovat monimutkaisia, eikä helppoja vastauksia aina ole. Mutta lasta pitää suojella ulkopuolisuuden kivulta. 

Aiheesta lisää myös PS-kustannuksen tuoreessa julkaisussa Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy. Suosittelen tutustumaan!

maanantai 5. elokuuta 2013

Haikeutta ja hankintoja

Elämme haikeita ja jännittäviä aikoja. Poikani aloittaa perjantaina koulutien. Tänään kävimme ostoksilla. Reppua ja penaalia valitessa tunsin sydänalassa samanlaisia kipristyksiä kuin aikoinaan vauvan turvakaukaloa ja muita tarvikkeita ostettaessa. Näissä tällaisissa ostoksissa on jotakin elämää suurempaa.




Suomalaista hulluutta



Kävin viikonloppuna Teuvan Parrassa Sauna-ajoissa. Isolle ruohokentälle oli kuskatu viitisenkymmentä erilaista siirrettävää saunaa. Oli esiintymislavaa, makkarakojua ja kahvilaa. Lämmintäkin riitti niin, että välillä oli käytävä kurkkaamassa, josko saunan takana olisi vielä ollut tilaa - varjopaikkoja. Tapahtumassa oli mukava ja välitön tunnelma, ihmiset olivat hyvällä tuulella, vapautuneita. Löylytkin olivat kuulemma hyviä.

Sauna-ajot ovat suomalaista hulluutta parhaimmillaan. Kenelle muulle kuin suomalaiselle tulee mieleen rakentaa sauna vanhaan lentokoneeseen tai leikkuupuimuriin? Eipä tietysti kenellekään, kun eivät muualla saunomisen päälle ymmärrä. Onneksi suomalainen ymmärtää - ja ymmärtää myös rakentaa kesätapahtuman tämän hienon perinteen ympärille. 
















Henkilökohtaisesti minulle Sauna-ajoissa mieleenpainuvin hetki oli, kun kahvilan myyjä kysyi kahvikupposta ostaessani, että otanko nisua myös. Nisua! Siis ainakaan kymmeneen vuoteen en ole kuullut kenenkään puhuvan nisusta! Miten ihanan kotoisaa! Sydän suli...

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Sielunmaisema






Näitä kuvia olisi vielä parikymmentä lisääkin, mutta taisi tulla selväksi jo, minkälainen on minun sielunmaisemani. Nämä kuvat on otettu Kauhajoen Kainastolla eilen.

torstai 1. elokuuta 2013

Kaunis nainen

Mami Go Go -blogin Mintun alullepanema A beautiful body -haaste ravisuttaa suomalaisia. Lukuisat naiset ovat julkaisseet netissä itsestään kuvan puolialastomana. He ovat rohkeasti paljastaneet selluliittinsa, raskausarpensa, liikakilonsa - tai patalappurinnat ja poikamaisen luisevan vartalon. Harvan synnyttäneen tai yli kolmekymppisen naisen vartalo muutenkaan on enää virheetön. Harvalla se on virheetön kultaisessa nuoruudessakaan. On mahtavaa nähdä, kuinka täydellisiä me naiset olemme kaikessa epätäydellisyydessämme. 

Juuri se on haasteen tarkoituskin: hyväksyntä. Jokainen meistä on omanlaisensa. Kilojen ja arpien kertyminen tai kertymättömyys ei (aina) ole itsestä kiinni eikä kumpikaan ilmiö tee kenestäkään huonompaa tai parempaa kuin joku toinen. Piste.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni luonnostaan tai omasta tahdostaan hoikka on kokenut haasteen loukkaukseksi. Ei, kyse ei ole siitä, että ylipainoa ja raskausarpia pitäisi tulla raskauksien tai iän myötä. Ei niissä ole mitään erityistä ihailemista. Ei, kyse ei ole siitä, että niin sanottujen elämän merkkien puuttuminen tekisi ihmisestä vähemmän äidin tai vähemmän naisen. 

Olen huomannut, että aika moni luonnostaan hoikka rakentaa identiteettiään suhteellisen paljon ulkonäkönsä varaan. Aika usein heidän kuulee korostavan sitä, että ikä tai raskaus ei jättänyt heihin jälkiään, että he ovat yhä ihannemitoissa, vaikka ovat äitejä tai x-vuotiaita. Siinä sitten 30 kiloa lihonut ja kasan raskausarpia sekä yhden sektioarven saanut kärvistelee vieressä häpeillen. Rivien välistä voi lukea, että hoikka äiti on parempi äiti, koska hän on aktiivisempi. Hänellä on itsekuria. Ja kyllähän se paino parisuhteeseenkin vaikuttaa...

Itse kuulun siihen joukkoon, joka näkee peilikuvaansa katsoessaan oikeastaan pelkkää inhoa. Olen aina, ihan aina, kokenut olevani lihavampi ja rumempi kuin kaikki muut. Myös silloin, kun olen painanut reilusti alle 60 kiloa. Niin kauan kuin muistan, olen kulkenut tuntosarvet pystyssä ja verrannut itseäni muihin - ja hävinnyt omassa mielessäni jokaikisen vertailun. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan moni bloggaaja on kokenut haasteen terapeuttiseksi. Niin minäkin, vaikka en vielä ainkaan ole rohjennut omaa vartalokuvaani julkaistakaan. Vaatteet päällä otettujen kuvien julkaisemiseenkin kynnys on valtavan iso. On vapauttavaa nähdä, etten ole ainoa, jolla vatsa roikkuu ja on arpien kirjoma. Samalla sitä tajuaa, että terveys on tärkeintä. Ei vartalon mallilla niin väliä, jos ruumis vain toimii niin kuin se on tarkoitettu.

Haasteen myötä toivottavasti mahdollisimman moni nainen herää tajuamaan sen, että todellisuus on kaukana barbiemaisesta naiskuvasta. Ihmisen ei tarvitse olla mallimitoissa kelvatakseen tai elääkseen täyttä elämää. Elämän jättämiä jälkiä vartalossa ei tarvitse hävetä. 

8+8+8=24



Iltapäivälehdessä (en muista kummassa) oli tänään juttua ministeri Alexander Stubbista, joka oli jossakin yhteydessä (todella tarkkaan luettu juttu!) sanonut pyrkivänsä noudattamaan elämässään 8+8+8 -mallia. Siinä ihminen tekee päivässä 8 tuntia töitä, nukkuu 8 tuntia ja viettää vapaa-aikaa 8 tuntia. Tästähän olivat sitten entiset ja mahdollisesti myös nykyiset ministerit kimpaantuneet: 8 tuntia ei riitä millään ministerin työpäiväksi! Kyllä siinä 10 - 12 tuntia menee vähintään, että ministeri saa työnsä tehdyksi.

Hohhoijaa.

Mielestäni Stubb on oikealla asialla. Ylipitkät työpäivät eivät ole mikään itseisarvo eikä työelämän pitäisi olla kilpailu, jossa kirkkaimman kruunun saa se, joka on notkunut pisimpään työpaikalla. 

Ensinnäkin: ihminenhän pystyy olemaan tehokas vain rajallisen ajan vuorokaudesta. Tämä on fakta.

Toisekseen: taitava ajankäytön organisoija saa mahtumaan 8 tuntiin varmasti saman verran työtehtäviä kuin hän, jolle tärkeintä on näyttää tehokkaalta ja tärkeältä. Ja näyttäytyä erilaisissa kissanristiäisissä. En usko, että ministerinkään tarvitsee ihan kaikkiin kutsuihin vastata myöntävästi. Työtehtäviä voi myös delegoida. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Kolmanneksi: Jokaisen ihmisen elämässä on - tai ainakin siinä soisi olevan - muitakin ulottuvuuksia kuin työ. Stubb on pienten lasten isä, ja on pelkästään positiivista, että hän julkisesti tunnustaa haluavansa antaa aikaa myös perheelleen. Niin, ja urheilulle, rakkaalle harrastukselleen. Elämässä on muitakin arvoja kuin uralla eteneminen. On rohkeaa sanoa se ääneen.

Nälvimisen sijaan Stubbista pitäisi ottaa mallia. 8+8+8 on hyvä periaate, johon pyrkiminen jo lisää ihmisen hyvinvointia. Moni uuvuttaa itsensä työelämässä, unohtaa huolehtia itsestään ja kysyä perheenjäseniltä, mitä heille kuuluu. Minä minä ja minun urani ovat tulleet liian tärkeiksi - ainakin siihen asti, kunnes iskee burn out ja tulee aika ruveta downshiftaamaan. Lähtökohtaisesti olisikn järkevämpää pyrkiä pitämään elämän eri osa-alueet tasapainossa alkujaankin.

Sitä paitsi, Sirkka-Liisa Anttila, Kimmo Sasi ja muut viisastelijat: Stubb ei sanonut, että  8+8+8=24 -mallin toteuttaminen häneltä(kään) aina onnistuu. Mutta yritys hyvä kymmenen. Eikun kahdeksan. Ei kun.