tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi vaihtuu

Muutama välipäivinä otettu kuva välittäköön lämpimät kiitokseni blogini lukijoille kuluneesta vuodesta. 

Olkoon tuleva vuotenne täynnä iloa ja onnea! 




Itse en tee uuden vuoden lupauksia, en ole koskaan uskonut sellaiseen. Sen sijaan toiveita ja tavoitteita minulla tulevalle vuodelle on. Palaan niihin myöhemmin blogissakin.

Nyt keskityn nauttimaan siitä kaikesta, mitä minulla jo on. Tehkää te samoin!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Ajan kuva




Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?
 

Sohvan pohjalta

Olen tänä jouluna löytänyt uudelleen sohvalla lojumisen riemun. Vuoden 2011 pakkomakaamisen jälkeen olen suorastaan kammonnut sohvalla makaamista, mutta nyt, kun sää oli kurja ja tarjolla hyvää luettavaa, onnistuin viihtymään sohvalla paremmin kuin hyvin. 

Tapaninpäivänä oli kuitenkin aika kammeta itsensä ylös, ulos ja lenkille. Todisteeksi tapanikäppäilyistäni muutama kuva. Jouluisiahan nämä eivät ole - ja juuri siksi ne oli pakko ottaa. Kontrasti viime vuoteen on hirvittävä. Monessa merkityksessä.






maanantai 23. joulukuuta 2013

Kahdeskymmenes kolmas luukku - Juhlan aika


Kävimme tänään perheen kanssa Prismassa tekemässä viimehetken ruokaostoksia ennen joulun viettoon hiljentymistä. Poislähtiessämme vastaani tuli kaksi vahvassa laitamyötäisessä ollutta miestä. Itse asiassa näytti ainakin äkkivilkaisulla siltä, ettei tämä ollut ryyppyputken ensimmäinen päivä. Toisella miehistä oli kädessään seteli. "Pitää sitä ny perkele lapsille lahjoja olla", kuulin hänen sanovan kaverilleen. 

Niin. Pitäähän sitä. Mutta veikkaan kyllä että lapset - olivatpa he minkä ikäisiä tahansa - toivoisivat, että isä olisi jouluna selvin päin. 

On juhlan aika. Nautitaan joulusta, vapaapäivistä, läheisistämme, herkuista. Annetaan aikaamme heille, joita eniten rakastamme. Mikään materia ei sitä voi korvata.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kahdeskymmens ensimmäinen ja kahdeskymmenes toinen luukku - Silmäilijän joulumieli

Silmäilijän koti on nyt puunattu ja tuunattu joulukuntoon. Kuusi (joka on muuten komea!) vielä odottaa koristeluaan ja kinkku paistamista, mutta muuten kaikki jouluvalmistelut on nyt tehty. Niiden toteuttamista odotellessa nappasin itselleni suunnilleen joka toisessa blogissa pyörineen haasteen, jossa bloginpitäjä kertoo asioista, joista hänen joulumielensä syntyy.

Tässä Silmäilijän joulumielen aakkoset:

Parasta joulussa on rauhallinen ja kiireetön tunnelma. On mukavaa, kun koti on puettu juhla-asuun, ja voi viettää aikaa oman perheen kesken, maistella herkkuja, kuunnella hyvää musiikkia, lukea, katsoa elokuvia, pelailla...

Joulumusiikkinani on perinteisiä suomalaisia joululauluja. Rakkain kaikista on Vesa-Matti Loirin joululevy, siltä on liki mahdotonta sanoa suosikkiaan. Sydämeeni joulun teen, Varpunen jouluaamuna, Maa on niin kaunis, Ave Maria, Tonttu... jopa Heinillä härkien kaukalon toimii - normaalisti se on inhokkijoululauluni yhdessä kaikkien joperuonansuumaisten huumorijoululaulujen kanssa. Tänä vuonna minulle ovat maistuneet myös raskaammat joululaulut. Erityisesti Antti Railion ääni ja tapa tulkita ovat tehneet vaikutuksen.

Jouluelokuvia en varsinaisesti katso, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi Niko Lentäjän poikaa tai vaikkapa Frozen - Huurteinen -lastenelokuvaa, jollaisia tulee yhdessä lapsen kanssa katsottua. Tietenkään jouluelokuvista puhuttaessa ei sovi unohtaa klassikkoelokuva Lumiukkoa, joka on nähtävä joka joulu siinä missä joulurauhan julistuskin.

Jouluherkkuni ylitse muiden ovat Mozartin kuulat, jotka ovat ylivertaista joulusuklaata. Ilman niitä ei joulu tule! Joulupöydän must-juttuja ovat kinkku, kylmäsavulohi ja itse tehty rosolli sekä sienisalaatti. Muuta ei välttämättä tarvita. Vaikka ei sillä, pidän kyllä ihan kaikista jouluruoista laatikoita myöten. Ruokien kanssa juon mieluusti vettä ja kivennäisvettä, muuten pidän erityisesti mustikkaisesta glögistä. Alkoholi ei meidän perheemme jouluun kuulu lainkaan.

Jouluaattona pukeudumme siististi - vasta joulupäivä hölläillään pyjamissa. Ei meillä aattonakaan varsinaisesti juhlavaatteissa olla, mutta miesväki on yleensä siistit farkut ja kauluspaita -linjalla ja minulla on joku mekko.

Joulukoristeita meillä on ripoteltu esiin maltillisesti koko joulukuun ajan. Itse asiassa osa valoista viriteltiin sisälle ja ulos jo marraskuun puolella. Itse pärjäisin hyvinkin vähällä koristelulla, mutta lapsi tuntuu olevan täysin toista mieltä. Huoh :)!

Vietämme joulua kotonamme niin kuin muinakin vuosina. Minulle on tärkeää saada laittaa omannäköiseni joulu ja luoda omia perinteitä. Anoppi ja appi tulevat vierailulle aattona, mikäli heidän terveystilanteensa antaa myöden. Pohjanmaan-mummolassa käymme vasta välipäivinä. Pyhät siis vietämme oman perheen kesken.

Tänä vuonna olen ostanut kaikki lahjat kaupasta valmiina. En ole mikään kädentaitojen ihmelapsi, joten omin käsin ei synny kovinkaan kummoisia lahjoja. Joinakin jouluina olen esim. leiponut joulukakkuja lahjaksi, mutta tänä vuonna ei ottanut siltä kohdalta ollenkaan. Suosin lahjoissa jos mahdollista aineettomia, poiskuluvia lahjoja sekä tarve-esineitä. Mielestäni lahjojen ei tarvitse olla kalliita tai muuten suureellisia, tärkeää on toisen muistaminen.

Itselleni olen toivonut lahjaksi Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -kirjaa sekä lahjakorttia intialaiseen päähierontaan. Yhtä ainoaa parasta lahjaa en osaa millään nimetä, moni lahja on koskettanut kovin. Niin ikään on kovin vaikeaa lähteä kuvailemaan unelmien joulua. Jos jotakin, niin toivoisin, että jouluna olisi lunta maassa (tämä toive taitaa jäädä tältä joululta toteutumatta) ja ihmisillä olisi sydämissään rauha. Viime vuosina omassa joulussani on parasta ollut lapsen jouluilon näkeminen ja sen kanssaeläminen. Toivottavasti lapselle jää paljon hyviä joulumuistoja, yhtä lämpimiä kuin itsellänikin on ajalta ennen isäni kuolemaa.


Blogilliset lukijat, napatkaa tästä haaste ja kertokaa omasta joulustanne. Muiden lukijoiden joulumielesä olisi mukavaa kuulla kommenttikentässä :).


P.S. Joulupukkiasia on edelleen ratkaisematta ;).

torstai 19. joulukuuta 2013

Kevät, kesä ja syksy kaapissa

Tiedättehän tämän Marttojen lanseeraman hokeman, jonka mukaan kaappejaan ei kannata siivota jouluksi, ellei aio viettää jouluaan niiden sisällä. 

Alkuperäinen ajatus on toki hyvä, sillä turhan moni emäntä on männä vuosina ajanut itsensä piippuun leipoessaan sen seitsemää sorttia ja luututessaan pirtin perimmäisenkin nurkan. Joulu todellakin tulee vähemmälläkin, kaikkea ei tarvitse itse tehdä eikä Joulupukillakaan ole tapana kurkkia ihmisten kaappeihin, joten siinä mielessä on ihan se ja sama, miten siivoaako vai eikö.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että mokoma kaappihokema on pahasti väärinkäytetty. Ympäri nettiä ihmiset jeesustelevat sillä, kuinka meillä on arvot kohdallaan, ei olla siivottu eikä hössötetä ja stressata muutenkaan mitään vaan jouluna nautitaan kynttilöistä ja yhdessäolosta

Kuvottavaa.

Kyllä, minä olen siivonnut kaappeja (järjestin jopa vaatteeni värijärjestykseen) ja kotia muutenkin. Kyllä, olen hankkinut rakkaille ihmisille lahjoja. Kyllä, olen hiukan leiponutkin ja aion laittaa pöytään kystäkin kyllä.

Mutta ei, en stressaa. Vaan nautin. Minulle kodin siivoaminen on samalla mielen siivoamista. Järjestellessäni paikkoja järjestelen omia ajatuksiani. Valmistaudun juhlaan. Vaikka vietämme joulua ehkä "vain" oman pienen perheemme kesken, arvostan läheisimpiäni niin paljon, että haluan  joulun olevan meille kaikille juhlan. Totta kai lepo ja rento yhdessäolo ovat tärkeintä. Minä nyt vain satun rentoutumaan parhaiten silloin, kun koti on järjestyksessä ja arjen sählingit voi aidosti jättää hetkeksi taakseen.

Tätä kaikkea minun pitäisi mitä ilmeisimmin hävetä. Jos aiempina vuosikymmeninä joulun sankari oli se perheenäiti, joka on uurastanut itsesä uuvuksiin perheen eteen, nyt joulun sankari tuntuu olevan se, jonka kodissa juhla ei eroa arjesta.

Me, jotka valmistelemme joulua (vaikka sitten kuinka vähän), olemme ilmeiseti piikkinä lihassa, kun sieltä ja täältä kuulee huonostipeiteltyjä piikkejä arvoista ja elämänkokemuksesta (sen puutteesta).

Jos siis Marttojen hokeman mukaan kaapit kannattaa siivota vain, jos aikoo viettää niissä joulunsa, niin aika moni ilmeisesti sitten viettää niissä keväänsä, kesänsä tai syksynsä, sillä silloin on aivan sallittua siivoilla kaappeja - ja kotia muutenkin. Siihen jopa suorastaan kannustetaan.

Joulunalusaika on ainoa hetki vuodessa, kun siivoaminen tuntuu olevan suorastaan rikos tässä maassa.



P.S. Tähdennettäköön vielä, että minun puolestani jokainen saa siivota tai olla siivoamatta, leipoa tai olla leipomatta, ostaa lahjoja tai olla ostamatta. Tärkeintä on se, että nauttii joulustaan. Tai on nauttimatta, jos juhla ei sytytä. Ihan kuinka vain.

Yhdeksästoista luukku - Leivonnainen


Roolimalli



Ainakin eilen vielä roskalehdistö huusi kovaan ääneen Julia (Johannan sisko) Tukiaisen kuolemaa ja traagista kohtaloa. Teki pahaa. Antaisivat tyttöraasun levätä rauhassa. Jos olen yhtään oikein ymmärtänyt, Julia Tukiainen eli viimeiset vuotensa melkoisessa alennustilassa. 

Sitten tulin toisiin aatoksiin. Tukiaisesta nimenomaan pitää kirjoittaa! Paljon! Kaikki makaabereimmatkin yksityiskohdat esiin vain! Olisi nimittäin enemmän kuin hyvä, että kaikki, varsinkin julkkiksiksi haluavat nuoret tytöt saisivat tutustua Tukiaisen elämän kaikkiin eri vaiheisiin. Ehkä he ymmärtäisivät, ettei ilmaisia lounaita ole ja että glamourmallin tai -tanssijan hommissa glamour nimenomaan loistaa poissaolollaan. Ehkä he ymmärtäisivät olla antautumatta hyväksikäytettäväksi ja muistaisivat oman ainutlaatuisuutensa, jolle ei tee kunniaa (puoli)alastomana keikkuminen jossakin onnettomissa räkälöissä. Ja ehkä he ymmärtäisivät, ettei julkisuus voi olla mikään itseisarvo ihmisen elämässä. Julia Tukiainen voisi olla erinomainen roolimalli nuorille, varoittava esimerkki siitä, millaista elämää ei ainakaan kannata tavoitella.

Toki niinkin, että vainajaa tulee kunnioittaa eikä kaivella esiin hänen elämänsä likaisimpia yksityiskohtia. Mutta jotenkin tuntuu, että olemme Julia Tukiaiselle velkaa hänen viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa. Niin kova oli neidin pyrky otsikoihin. Hän ei varmaankaan panisi pahakseen ajatusta, että oli kerrankin kuuluisa.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Pehmeä lasku?

Perheellämme on ongelma. Koskee erästä punanuttuista ja harmaapartaista herraa, joka kulkee jouluaattona jakamassa (lapsille) lahjoja.

Asia on nyt niin, että ekaluokkalaisemme uskoo joulupukkiin vielä täysin. Aiemmin syksyllä vanhempi kaveri yritti häntä valistaa, että se on vain joku tuttu, joka pukeutuu pukiksi, eikä mikään oikea Joulupukki-niminen henkilö. Lapsi ei uskonut, vaan kirjoitti Joulupukille toiveistaan ja varoo omaehtoisesti kiukuttelemasta, "koska tonttu voi nähdä ja kertoa pukille". Me vanhemmat olemme olleet kieli keskellä suuta ja varoneet ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen, jotta lapsi saisi säilyttää uskonsa tai luopua siitä aivan omaan tahtiinsa.

Toisaalta on myös niin, että lukutaitoinen lapsi on kyllä saanut mainoksista ja muista tietolähteistä selville sen, että aikuisia kehotetaan ostamaan nyt parhaat joululahjat meiltä! Tästä stressittömästi lämmintä pukinkonttiin! Kauppareissuilla on ihmetelty jouluisten lahjapapereiden runsautta. Jollakin tasolla hän varmasti jo tietää, että aikuiset ostavat lahjat, jotka Joulupukki sitten käy jakamassa - ja osallistuuhan lapsi itsekin pienten joulumuistamisten valmistamiseen ja viemiseen. 

Nyt olisi aika tilata Joulupukki aatoksi vierailulle meidänkin matalaan majaamme. Mietityttää. 

Aivan varmasti tämä on viimeinen joulu, kun lapsi pukkiin uskoo, joten nyt olisi vielä mahdollisuus nauttia eräänlaisesta pikkulapsijoulusta. Mutta valmentaisiko lasta pukki-illuusiosta luopumiseen se, jos järjestäisimmekin asiat tänä vuonna niin, että pukki käykin sillä aikaa, kun poika on isänsä kanssa saunassa? Lahjat ja kirje pukilta, jossa hän harmittelee ettei ehtinyt jäädä odottamaan, vaan joutui jättämään lahjat ja jatkamaan matkaa löytyisivät kuusen alta, kun miesväki tulee saunasta kotiin.

Pettyykö lapsi pahasti, jos ei näe pukkia? Ja säilyykö illuusio siitä huolimatta?


Miten teidän perheessänne on toimittu pukkipoliittisten ongelmien kanssa?





 

Kahdeksastoista luukku



Ajasta ja sen kulumisesta.

Katseltiin kohta 8-vuotiaani kanssa tässä päivänä eräänä Toljanterin edesottamuksia odotellessamme Pikku Kakkosta suunnilleen 1,5 vuoden tauon jälkeen. Olipa hulvaton kokemus!

Nauroin kippurassa pojan naurulle, kun ruudussa seikkaili Lilli Kukkaistyttö. "Oonko mä äiti ihan oikeasti tykännyt tästä ohjelmasta pienenä?" kuului kysymys. "Kyllä vain, kultaseni, Lilli oli yksi suosikeistasi." "Voi luoja!" Ja naurua päälle. "Äiti, onko tuo Siina ollut aina yhtä hysteerinen?" "On toki, ihan samanlainen." "Ei voi olla totta, ja musta se oli ennen niin ihana", poika sai henkäistyksi.

Naurussa ei ollut mitään pahantahtoista. Se ei syntynyt myötähäpeästä, vaan uusin silmin näkemisestä. Lapseni on vain kasvanut isoksi. Ainakin Pikku Kakkosen verran.

Toisena päivänä katselin poikaani ja samanikäistä tyttölasta vierekkäin tarjoilupöydän ääressä keräämässä herkkuja lautasilleen. Poikani on pitkä, harteikas, jykevä muutenkin, kaikesta voi päätellä, että hänestä tulee isänsä lailla iso mies. Ja tyttö vieressä, hän oli pieni ja siro, melkein päätä lyhyempi kuin poikani, oikea keijukainen. Yhtäkkiä näin heidät siinä aikuisina. Tiesin, miltä lapseni näyttää kymmenen - tai kahdenkymmenen - vuoden kuluttua. 

Lapseni on todellakin kasvanut jo isoksi.

Miten aika voi mennä näin nopeasti? 

* * *

Ajasta tulikin mieleen, että Neon listassa päivän sana on Kinkku. Ja kyllä, ihan näillä näppäimillä on aika ottaa kinkku sulamaan. Joulu tulee, vaikka maa olisi musta.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Seitsemästoista luukku - Kompromissikuusi




Joulupuusta pitäisi kirjoittaa.

Tämä sana on listassa hämmentävässä kohtaa. Ei meillä vielä ole joulupuuta rakennettuna - eikä sitä ennen ensi viikonloppua tulekaan. Haluan tehdä joulusiivot valmiiksi ennen kuin kuusi tuodaan tupaan. En ollenkaan ymmärrä niitä, jotka kuskaavat kuusen sisälle jo itsenäisyyspäivän tienoilla. Minulle kuusi on se, joka tekee juhlan - enkä millään jaksa juhlia koko joulukuuta. Enkä varsinkaan imuroida kaikkialle ehtiviä neulasia.

Silti muutama sananen joulupuustamme, josta tulee varsinainen kompromissikuusi tänä vuonna.

Ensinnäkin. Mieluilisin kovasti joulupuuksemme tuuheaa, viljeltyä kuusta. Sellainen on yksinkertaisesti kaunis. Mutta periaatteeni eivät oikein anna periksi. Haluan sittenkin perinteisen suomalaisen metsäkuusen, joka on kauneimmillaankin enemmän tai vähemmän harva ja toispuoleinen, mutta kaikessa karuudessaan käsittämätömän hellyttävä. En myöskään näe syytä maksaa maltaita torikuusesta, kun puolisoni ystävä haluaa lahjoittaa meille kuusen.

Sitten tietysti kuusen koristelupolitiikka on ihan oma lukunsa. Itse asiassa kyseessä on suora jatkumo eilisille pohdinnoilleni pakettien estetiikasta. Nimittäin minä haluaisin pitää kuusen koristeet mahdollisimman yksinkertaisina. Kuvassa näkyvät valkoiset lankapallot ja piparkakkukoristeet, muutama valkoinen puusydän ja valot riittäisivät minulle vallan mainiosti. En halua peittää kuusen kauneutta koristepaljouden alle. Valitettavasti poikani on asiasta aivan eri mieltä. Hän haluaa kultanauhaa! Hopeapalloja! Kaikkea kimaltavaa ja runsasta. Puolisoltani en ole uskaltanut edes kysyä, mitä hän haluaa. Näissäkin toiveissa on jos sovittelemista.

Vaikka ajatuskin kultanauhasta saa voimaan pahoin, en periaatteesta aio olla joulukuusidiktaattori, joka yksinoikeudella sanelee, millainen kuusi sopii meille. Tämä koti on kuitenkin kaikkien meidän kolmen koti, joten kaikilla pitää olla halutessaan oikeus saada mielipiteensä kuuluviin. Myös lapsella. On tärkeää, että lapsi voi kokea olevansa täysivaltainen perheenjäsen ja vaikuttaa asioihin, joihin hänen päätöksentekokykynsä riittää. Eikä se ole niin justiinsa miltä se kuusi näyttää, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

Mielenkiinnolla odotankin, millainen kompromissikuusestamme lopulta tulee.


Millainen joulukuusi teidän kotiinne tulee tänä vuonna?
Kuka päättää koristeluista?

maanantai 16. joulukuuta 2013

Viidestoista ja kuudestoista luukku - Joululahja

Tiesin jo etukäteen, että tämän ja eilisen päivän sanat tulisivat olemaan minulle mahdottomia: ylellinen ja kartano. Kumpaakaan kohtaan en tunne minkäänlaista mielenkiintoa. Kaiken huipuksi unohdin eilisen luukun kokonaan, sillä päivä oli täynnä touhua ja juhlaa.

Kirjoitan siis jostakin aivan muusta kuin Neon laatiman sanalistan sanoista. Joulusta. Joulupaketeista.

Muistatteko joulupaketit lapsuudesta, kultaiselta 1980- ja 1990-luvuilta? Mitä runsaampia ja kimaltavampia ja lahjapaketit olivat, sitä parempi. Paperit olivat silmiäsärkevän värikkäitä ja koristeellisia, ja paketoijat suorastaan kilpailvat siitä, kuka saa upotettua pakettiin eniten kulta- ja hopeanarua. 

Toista on nyt. Trendikkäimmät käärivät lahjansa sanomalehteen, leivinpaperiin, voimapaperiin - tai musta-valkeaan, graafisesti kuvioituun lahjapaperiin. Narut ovat, jos mahdollista, luonnonmateriaalista valmistettuja - tai sitten ne korvataan teipillä. Tavoitteena on joka tapauksessa simppeli ja rouhea ulkoasu. 

Jos pari-kolmekymmentä vuotta sitten lahjan olisi käärinyt voimapaperiin, saajan reaktio ei taatusti olisi ollut ihastunut, vaan pikemminkin olisi ihmetelty, eikö tuolla todella ole varaa edes kunnon lahjapaperiin. Lahjan ulkoasu olisi muistuttanut liiaksi pulavuosista, ja niitä ei jälleenrakennuksen jälkimainingeissa, nousukaudella, haluttu muistella. Samalla tavalla nykyihminen huokaisee ylenpalttisen krumeluurille paketille: onpa mautonta, white trashia. Kimallus ja säihke muistuttavat meitä juuri noista viime vuosituhannen viimeisistä vuosikymmenistä, jolloin maailmasta tuli muovinen ja kuluttamisesta ihmiselon päätarkoitus.

Vuonna 2013 lahjojen sisältö on keskimäärin arvokkaampaa ja lahjat laadukkaampia kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Elintaso on huimasti korkeampi kuin krumeluuripakettien kulta-aikaan, ja lahjojen saajilla on keskimäärin paljon enemmän kaikkea materiaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Koruttomat ja vaatimattomat lahjapaketit kertovatkin samaa kieltä kuin mummolan vintiltä "pelastetut" puulaatikot, matkalaukut ja lasipurkit kodin paraatipaikalla. 

Ensinnäkin. Kyse on nostalgiasta. Monet vanhat asiat ja tavarat koetaan kodikkaiksi. Mahdollisimman luonnonmukaiset materiaalit ja yksinkertaisen funktionaalinen muotokieli on meistä kaunista. Se muistuttaa mummolasta. On turvallista ajatella, että juuri tällaiseiin purkkeihin mummo säilöi kauan sitten hilloa (lue: rakkautta) tai juuri tällaisen hyllyn isoisä osti ensimmäiseksi omin käsin (lue: rakkaudella) rakentamaansa rintamamiestaloon. Samalla tavalla lahjojen paketoiminen samalla tavalla kuin isovanhempien tai isoisovanhempien lapsuudessa tehtiin on kuin lisäisi lahjaan vielä yhden hyppysellisen rakkautta, jatkuvuutta, juuria.

Toisekseen 1980-luvun lapsi, joka on kasvanut lastulevyhuonekalujen ja koriste-esineiden armeijan keskellä, kaipaa omaan kotiinsa juuri sitä, mitä köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa, kasvaneet vanhemmat sukupolvet kammosivat: eleetöntä ja vaatimatonta kauneutta. Suurille ikäluokille kaikki vaurauden merkit - ne feikitkin - olivat ja ovat kaiketi edelleenkin tärkeitä. Me kolme-nelikymppiset jo tiedämme, että raha ei tuo onnea.

Kolmanneksi kyse on markkinavoimien luomasta trendistä. Muoti kulkee aaltoina, kiertää keää, kertautuu aina samanlaisena, vaikkakin vähän erilaisena. Krumeluurin jälkeen oli siis aika palata yksinkertaisiin asioihin. Kohta kaiketi taas kulta ja kimallus ovat suuressa huudossa. Ainakin trendikkäimpiin sisustuksiin (jalo)metallisävyt ovat jo hiipimässä. Voi olla siis, että vanhat limsalaatikot kannetaan kohta takaisin ullakolle ja lapsemme ihmettelevät omia kotejaan sisustaessaan, mitä niissä onkaan saatettu nähdä.

Neljäs näkökulma asiaan on hiukan epämukavampi: lahjat ovat nykyisin niin arvokkaita (ja niitä hankitaa niin paljon!), että paketin vaatimaton ulkonäkö on yritys kompensoida tuhlattuja luonnonvaroja ja pelimerkkejä. Ikään kuin hyvitetään kasvanutta hiilijalanjälkeä ja soimaavaa omaatuntoa. Että kuvitellaan kaikki, että näiden ekologisilta näyttävien pakettien sisällä on vain ympäristöystävällisiä lahjoja, joiden valmistamiseen ei oikeasti ole käytetty sietämättömiä määriä energiaa.

Minusta on mukavaa, että lahjasta huomaa sen antajan nähneen vaivaa myös paketin ulkonäön eteen, olipa paketti trendikkään simppeli tai kimaltavampi toverinsa. Ei ole ollenkaan samantekevää, millaiseen pakettiin lahja on kääritty. Vaatimattominkin lahja lämmittää mieltä kovin, kun näkee, että se on paketoitu ajatuksella, sillä siitähän lahjojen antamisessa on kyse: saajan muistamisesta lämmöllä. Kalliskin lahja menettää kyllä hohtoaan, jos se viskataan eteen käytetyssä Siwan muovikassissa. (Tosin lasten tekemät pakettiviritelmät ovat kyllä asia aivan erikseen.)



Mitä luulette, osuuko analyysini paketointitrendien muutoksen syistä 
lähellekään oikeaan? 

Millaisia paketteja sinä tänä vuonna teet?

 P.S. Uusimpia trendejä voi tutkailla vaikka täällä.






lauantai 14. joulukuuta 2013

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kolmastoista luukku - Valo

Valo.

Tänään on perjantai, kolmastoista joulukuuta, Lucian päivä. Pyhän Lucian muistopäivä kuului alunperin katoliseen pyhimyskalenteriin. Luciasta tiedetään hyvin vähän, mutta legendojen mukaan hän oli uskossaan vahva roomalainen kristitty aikana, jolloin kristinusko oli kielletty. Hänen myös kerrotaan olleen köyhien auttaja, joka lopulta kärsi marttyyrikuoleman.

Juliaanisen kalenterin mukaan Lucian päivä osui talvipäivänseisauksen tienoille, jolloin päivä alkaa jälleen hitaasti mutta varmasti kaamoksen jälkeen pidetä. Siksi Luciaa on juhlittu valon tuojana. Lucia on myös on sokeiden ja näkövammaisten suojelupyhimys. 

Katolisesta taustastaan huolimatta Lucia-perinne on vahvinta Ruotsissa. Perinteeseen kuuluu muun muassa kulkue, jota johtaa valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun pukeutunut Lucia-neito, jolla on kynttilä myös kädessään. Lisäksi Ruotsista Suomeenkin on rantautunut perinne leipoa valonkeltaisia, sahramilla maustettuja, Lucia-pullia (lussekatt), joiden uskottiin karkottavan paholaisen.

Tähän aikaan valoa pimeyteen todella kaipaa. Etenkin tänä vuonna valo on tervetullutta, kun alkaa vaikutta siltä, että saamme mustan joulun. Itselläni ainakin joulutunnelma on kiinteästi yhteydessä säähän. Nyt tuntuu, että vajuvien hankien myötä myös oma mieliala laskee. Tuntuu, että joulu on vielä jossakin hyvin kaukana, vaikka oikeasti se on jo aivan nurkan takana.

* * *

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itselleni ei Valo-aiheesta tule ensimmäisenä mieleen suinkaan Lucia, vaan rakas poikani. Hänen toinen nimensä on Valo. Hän todella toi mukanaan minun elämääni valon, onnen, jollaista en voinut kuvitella olevan olemassa. On käsittämätön luottamuksenosoitus elämältä saada olla äiti.




torstai 12. joulukuuta 2013

Kahdestoista luukku - Talvinen taivas

Eilisessä postauksessa olikin jo kuva upeasta auringonlaskusta. Lisää samaa aihepiiriä vielä tänäänkin, kun vesisade ja pääkalloliukkaus vetävät joulumieltä matalalle.



P.S. Olisitteko muka itse keksineet jotakin järkevää munakellosta?!

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Yhdestoista luukku - Lahjat



Tämän joulun alla en ole vielä paketoinut yhtään lahjaa. Elän illuusiossa, että lahjojen määrä on tänäkin vuonna pysynyt kohtuudessa. Huomisten paketointitalkoiden jälkeen saatan olla asiasta eri mieltä.

Vaikka lahjojen antamisesta pidänkin, meidän perheessämme ei ole tapana ostella edes lapselle älyttömiä määriä lahjoja. Ensinnäkään sellaiseen ei ole varaa, mutta vaikka olisikin, en halua lapseni kasvavan ylenmääräisen tavarapaljouden keskellä. Siksi lahjaksi ostetaan myös sellaista, mitä ostettaisiin muutenkin, tarpeellista (tänä vuonna se tarkoittaa sähköhammasharjaa, uusia, laadukkaita tusseja sekä muutamaa paitaa). Toki myös toiveita täytetään (yksi paidoista on Kiss-t-paita) - kohtuudella.

Itselleni joulun ydin on muualla kuin lahjoissa: kiireettömässä yhdessäolossa rakkaitten kanssa. Tätä haluan opettaa lapsellekin.

Minä olen toivonut tänä jouluna kahta (tai laskutavasta riippuen kolmea) lahjaa: lahjakorttia intialaiseen päähierontaan ja Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -romaania sekä Mozartin kuulia. Itse ostin jo itselleni pyjaman ja villasukatkin ovat tilauksessa (niistä lisää tuonnempana).

Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi?

P.S. Tänään oli huikean värinen taivas auringonlaskun aikaan. Puhelinkuva ei ole laadultaan paras mahdollinen, mutta ehkä sitä siitäkin asia tulee selväksi.

 


tiistai 10. joulukuuta 2013

Kymmenes luukku


Ei tuo päivän takka-aihe nyt oikein iske, joten iloksenne tällainen talvinen kuva. Jouluun on kuulkaas kaksi viikkoa! Hui!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Topit ja flopit

Itsenäisyyspäivä on taas juhlittu. Presidentin Tampere-talossa järjestämäjuhlavastaanotto konsertteineen kaikkineen oli ilmeisen onnistunut ratkaisu, mitä nyt idiootit Kiakkovieraat tekivät kaikkensa pilatakseen tunnelman ja tehdäkseen hallaa asialleen, jos riehumisen takana nyt sellaista ylipäätään oli. 

Mutta sitten pääasiaan, eli juhlavieraiden vaatetukseen. Kaikkien alojen erikoisasiantuntijana olen kerännyt Me Naisten kuva-arkistosta sekä suosikki- että inhokkilistat.

Ensin suosikit:


Vaikka en muuten Duudsoneista perustakaan, niin kyllä pyörähti sukat Silmäilijän jaloissa, kun tämä nelikko asteli punaisella matolla. Duudsonit päihittivät mennen tullen Lauri Tilkasen, Tomi Bjärckin ja muut komistukset. Asut olivat juhlavat mutta persoonalliset, ja pohjalaisuus-teema nyt vain sattuneesta syystä puree minuun aina. Ei tästä voi muuta sanoa kuin jotta ristus ku on komiaa!

Sitten kaunottariin.

 Illan kuningatar oli minusta ehdottomasti Jenni Haukio.


Usein Haukiosta tulee jollakin tapaa teennäinen vaikutelma, mutta olipa hänen persoonastaan mitä mieltä tahansa, Jennin asu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tyrmäävän tyylikäs ja juhlava olematta tätimäinen. Pukeutumisen täytyy olla hänen asemassaan haastavaa huomioonottaen hänen ja hänen puolisonsa iät, mutta tällä kertaa Jenni onnistui näyttämään sekä nuorekkaalta että arvokkaalta yhtä aikaa.
 
Toinen suosikkini oli Elina Kiikko, jonka persoonasta en myöskään erityisemmin välitä. Kiikon asu oli kuitenkin malliesimerkki siitä, että pukeutuminen voi olla seksikästä ilman vesirajahametta tai tissien lyömistä tiskiin. Kiikon asu oli sekä trendikäs että rock, mutta silti sopi tilaisuuteen mainiosti.



Myös Leena Harkimon asu oli onnistunut. Haalari oli leikkisä mutta ehdottoman juhlava. Harkimo on kyllä ehdottomasti yksi Suomen tyylikkäimmistä naisista, hänen juhlatyylinsä on näyttävä mutta simppeli.


Paljon muitakin tyylikkäitä asuja juhlassa nähtiin, mainittakoon heistä esimerkiksi Minka Björck, Jaana Pelkonen ja Katri Helena.

Mutta sitten. Ne flopit.

Ensinnäkin. Minna Parikka. Miten voi kenkäsuuunnittelija valita noin jumalattoman rumat kengät valtakunnan tärkeimpiin juhliin? Poikani oli sitä mieltä, että Parikka oli lainannut Kissin Paul Stanleyn kenkiä. That's exactly my point. Uaah.




 Toinen kammotus oli ehdottomasti Eija-Riitta Korhola. Toki Korholan on syytäkin olla ylpeä siitä, että kymmenen vuoden takainen puku mahtuu yhä vaivatta päälle. Vaan yhtä Korhola ei ollut huomannut: rintoihin maan vetovoima on vaikuttanut. Ei hyvä, ei todellakaan.
 

Sokerina pohjalla kaikkein kauhein: Satu Taiveaho. Tätä ei varmaankaan tarvitse perustella, mutta sanon silti, etten osaa päättää, oliko puvussa liikaa vai liian vähän kaikkea. Tyyliä ja arvokkuutta siitä ei löytynyt hakemallakaan.



Mitäs mieltä te lukijat olette valinnoistani? 
Entä ketkä pääsivät teidän suosikki- ja inhokkilistoillenne? 

Syitä ja selityksiä








Yllä muutama heikkolaatuinen Instagram-kuva selitykseksi sille, miksi joulukalenteri ei ole päivittynyt viikonloppuna. Huomenna taas jatkuu!