lauantai 29. syyskuuta 2012

Yllättäviä asioita

Aamun Keskisuomalaisessa oli isohko juttu siitä, kuinka syksy on yllättänyt päiväkotilaisten vanhemmat. Tai oikeastaan sen tulo on jäänyt kokonaan huomaamatta. Lapsilla on liian vähän vaatetta päällä ja mukana hoidossa; henkilökunta onkin joutunut huomauttamaan asiasta yhdelle sun toiselle perheelle ja pyytämään lapsille asianmukaista varustusta viileneviin säihin. Ja lehtijutullekin oli tarvetta. Melkein meni aamukahvi väärään kurkkuun.

Olen aina ihmetellyt sitä, kuinka talvi yllättää autoilijat joka jumalan vuosi. Talvirenkaita ei vaihdeta ajoissa ja ensimmäisen lumisateen myötä kolaroidaan ketjussa. Sama ihmetys koskee tätä pukemisasiaa. Eikö näillä leveysasteilla syksy ja talvi ole tullut riittävän monta miljoonaa kertaa? Ei pitäisi olla yllätys kenellekään, että syyskuun lopussa tarvitaan pipoa, hanskaa ja kumisaapasta, niin ja välikerrosta takin alle. Tai että marraskuussa tiet voivat olla todella liukkaita.

Ihan heti en keksi näille "yllätyksille" muuta selitystä kuin välinpitämättömyyden. Ei osata asettua lapsen asemaan. Keskisuomlaisen jutussakin päiväkodissa työskentelevä henkilö kommentoi, että vanhemmat suhaavat työmatkaa autolla, jossa tarkenee kevyemmälläkin vaatetuksella. Lapset kuitenkin ulkoilevat melko paljon hoitopäivän aikana, jolloin tarpeet ovat jo aivan toisenlaiset.

Eletään taas aikoja, jolloin lapsia - ja toki myös aikuisia - varustetaan talvea varten. Keskustelupalstoilla äidit kinastelevat siitä, Ticket to Heaven tänä talvena, vai pitääkö olla Molo Kidsiä, Polarn O Pyretiä, Maxomorraa vai jotakin ihan muuta, että olisi trendissä mukana. Tällaista keskustelua vasten Keskisuomalaisen juttu saa huolestumaan entistä enemmän. Tulee jotenkin surullinenkin olo. Onko niin, että kulissien ylläpito vie kaiken energian? Perusasiat, sellaiset kuin kuravaatteet ja villasukat, unohtuvat, kun on niin hirmuinen tarve näyttä hyvältä, olla jotakin? Vai onko kaikki rahat käytetty prameaan ulkokuoreen?

perjantai 28. syyskuuta 2012

Sieppaa

Olin hakemassa poikaani eskarista. Laitoin autoradion päälle. Ei ollut uutisaika, mutta niinpä vain toimittajat keskustelivat Kotkan sieppaustapauksesta. Sieppaaja on kuulemma aiemminkin sekä houktellut pikkutyttöjä kyytiinsä että ahdistellut näitä. Suljin radion salamannopeasti, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Alkoi kuusivuotiaan kysymystulva.

Äiti, mitä tarkoittaa sieppaaminen? Kenet se rosvo oli siepannut? Minne se setä vei sen tytön? Miksi? Mitä se teki sille tytölle? Miksi se on niitä muita lapsia houkutellut mukaansa? Mitä on ahdisteleminen? Saako niin tehdä? Ja ehkä kaikkein pahin: Voiko joku siepata minutkin? 

Juuri näitä asioita lapsen ei pitäisi joutua miettimään ja pelkäämään. Olenkin määrätietoisesti prkinyt varjelemaan lukutaitoista eskarilaistani tapauksen uutisoinnilta. Mutta niinhän se on, ettei lastaan voi varjella kaikelta maailman pahalta, vaikka kuinka yrittäisi. Tärkeintä on opettaa lapsi toimimaan uhkaavissa tilanteissa oikein, aivan kuten 8-vuotias kotkalaistyttö toimi. Voi vain kuvitella, kuinka paljon lapsi pelkäsi, mutta toimi silti äärimmäisen neuvokkaasti ja sankarillisesti. 

Ehkä ei olekaan syytä yrittää varjella lasta liikaa ympäröivältä yhteiskunnalta, ei edes sen varjopuolilta. Faktaa on, että meidänkin kotikulmillamme saattaa asua joku, joka voi tehdä pahaa juuri minun lapselleni. Jos on oikein huonoa tuuria, minunkin lapseni saattaa tarvita joskus neuvokkuutta. Lapsen on tärkeää osata sanoa ei ja pyytää apua tavalla tai toisella. Ajatus on pelottava ja ahdistava.

On vaikeaa löytää toimiva keskitie siihen, mitä ja miten lapselle puhuu ympärillä olevista vaaroista. Lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen, hänen ei pidä joutua pohtimaan sellaisia, mihin hänen käsityskykynsä ei vielä riitä. Häntä ei pidä pelotella liikaa. On liioiteltua sanoa, ettet saa koskaan puhua kenellekään vieraalle aikuiselle, sillä useimmat aikuiset ovat ystävällisiä ja haluavat lapselle pelkästään hyvää. Mutta sitten on näitä, joiden takia lapsen on hyvä tietää, miten uhkaavissa ja pelottavissa tilanteissa tulee toimia.

Pienen lapsen äitinä oli paljon helpompaa. No, totta puhuen yövalvomiset, syöttämiset, vaipanvaihdot ja muu ruljanssi veivät voimia paljon enemmän kuin omatoimisen eskarilaisen kanssa puuhailu, mutta silloin sydänalasta sieppasivat paljon yksinkertaisemmat asiat. Voin vain kuvitella, millaiseksi tämä muuttuu, kun lapsi kasvaa teini-ikäiseksi.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Olohuoneen uusi järjestys

Sisustuskuvahaasteen olohuone-osioon tullut kommentti kirvoitti minut pohtimaan huoneen järjestystä toden teolla. Tajusin, kuinka tyytymätön vallitsevaan järjestykseen olenkaan ollut. Muutaman päivän pohdiskeltuani ryhdyin äkillisen inspiraation vallassa tuumasta toimeen. En harkinnut sen kummemmin siirtoja, kunhan annoin tunteen viedä. 

Tällaista tuli:








Aivan varma en lopputuloksesta ole, en vain ole keksinyt, mitä haluan muuttaa. Taulut on järjestettävä uusiksi ja verhot on vaihdettava, ehkä mattokin. Ideoita otetaan vastaan. Niin kuin olen moneen kertaan sanonutkin, minulta puuttuu synnynnäinen sisustusslmä, mikä hankaloittaa kodinlaittoa huomattavasti. Ehkä jotakin olen vuosien mittaan oppinut, mutta varmuus tekemisestä puuttuu yhä ja huteja tulee turhan usein.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Sä tarttet Ilon pirstaleet!

Elokerjuun Ilon pirstaleet -(esikois)albumi julkaistiin viime viikon perjantaina. Levyn kuuntelemisen esteenä on ollut jos jonkinmoista teknistä murhetta, mutta on sitä sen verran saatu pyöritettyä, että 6-vuotiaskin osaa jo useamman kappaleen sanat ulkoa.

Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, toivoin Elonkerjuulta pirskahtelevaa iloa rokkia pelkäsin kuollakseni humppaefektiä. Välillä toiveet täyttyvät, eivät pelot. Niin kävi tämän levyn kohdalla.

Ilon pirstaleet alkavat jo tutuksi käyneillä Viistäköön siipeni maata ja Surun ja ilon kaupunki -kappaleilla. Minulle levy varsinaisesti alkaakin kolmannesta kappaleesta. Ei niin, etteivätkö kaksi ensimmäistä biisiä olisi hyviä, ne ovat erinomaisia, mutta jo niin tutuksi tulleita sinkkulohkaisujen myötä.

Ilon pirstaleet on hyväntuulinen sekoitus peruselonkerjuulaista soundia maustettuna punk-rockilla, ehkä jopa grungella. Mukana on myös aavistus disco-meninkiä ja jotakin iskelmällisen countryn-musiikin tapaista. Levyltä on mahdotonta löytää suosikkiaan tai panna kappaleita paremmuusjärjestykseen: kaikki 12 laulua ovat omalla tavallaan ykkösiä.

Rakas sekopää, Ruoskaa ja Latosaari edustavat uutta, punk-tyyppistä revittelyä. Toki Elonkrjuu on aiemmassa elämässäkin mennyt kovaa ja korkealta, täysillä ja vielä kovempaa, mutta näissä kappaleissa näkyy selkeimmin sen yhden viidesosan muutos, joka bändissä on tapahtunut. Enkä missään nimessä väitä, että kyse olisi pelkästään Juhasta vaan siitä, että muutkin ovat vapautuneet tuomaan esiin uusia puolia luovudestaan. Latosaari muuten tekee erityisen vaikutuksen: huimaa, että joku tietää, mitä sitä teininä oikein tehtiin!

Levyn sielukkaimpia tai ainakin herkimpiä kappaleita ovat Se kenen vuoksi, Rajaton sydän, ja Magneetti. Niissä soivat kipu, kaipaus ja sydämen karrelle polttava rakkaus. Elämä ei ole aina yksinkertaista eikä helppoa, mutta miehen - ja naisenkin - on tehtävä se, mikä on tehtävä.

Eniten "kerjuumaisia" vetoja puolestaan ovat Viiltävä ikävä, Sä tarttet, Pirä ittes miehenä ja Tyttöni. Niistä erityismaininnan ansaitsevat Juhan tekemä Tyttöni ja Simon hengentuote Viiltävä ikävä. En ollenkaan ihmettele, että palaset loksahtivat nopeasti paikoilleen jos tyyppi tuo tämänkaltaisen kappaleen mukanaan ensitapaamiseen. Huikeaa. Ja se ikävä - no, juuri tällaista minulla ainakin oli jo viiltävä ikävä!

Kokonaisuutena Ilon pirstaleet on monipuolinen, vaihteleva, eheä, tekijöidensä (ja fanienkin ;)) näköinen. Elonkerjuu on uudistunut sopivasti mutta säilyttänyt ytimensä, ilon. Ja Juhan ääni: se on uskomaton. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän se kosketta syvyydellään, herkkyydellään ja vahvuudellaan. Vivahteilla.
 
Jo toista kertaa pienen ajan sisällä olen tekemässä taideteoksesta vastustamaani biografista tulkintaa. Ei, en kuvittele, että sanoituksissa puhuttaisiin lauluntekijöiden henkilökohtaisesta elämästä, mutta monesta kappaleesta olen aistivinani ja suoremminkin tulkitsevinani niitä tunnelmia, joita bändiläiset ovat puhuneet julkisuudessa tauon aikana kokeneensa: hämmennystä, tyrmistystäkin, ikävää, juurien ja omien siipien löytymistä ja komeaa lentoa, jossa toinen siipi viistää vähintäänkin taivasta. 

En ollenkaan ihmettele, että Ilon pirstaleet on myynyt kultaa jo nyt, viisi päivää ilmestymisensä jälkeen. Levyhän on timantti!

Erittäin hyvää päivänjatkoa!

"Ja noin, ole hyvä. Oikein hyvää ja erittäin aurinkoista päivänjatkoa teille ja tervetuloa uudelleen ostoksille, hyvä rouva!" 

Lähikauppamme kassatyöntekijä on poikkeuksellisen ystävällinen. Ylläoleva esimerkki on ote elävästä elämästä, noilla sanoilla minut hyvästeltiin eilen. Vaivaannutti. On mukavaa saada hyvää palvelua, mutta liika on siinäkin suhteessa liikaa. Ensinnäkin: eilen satoi vettä kaatamalla. Aurinko ei vilahtanutkaan koko päivänä. Toisekseen: suomlainen on tottunut siihen, että puhuja tarkoittaa mitä sanoo. En kuuna päivänä usko, että kyseiselle myyjälle juuri minun maito-ostokseni ovat niin merkittävä asia, että hän olisi aidosti tarkoittanut sitä, mitä sanoi. 

On typerää valittaa liian hyvästä palvelusta. Yleensähän sitä tulee marisseeksi siitä, ettei palvelua ylipäätään ole ollenkaan tai siinä on jotakin vikaa. Siksi panikin pohtimaan, mistä vaivaantumiseni johtui.

Suomalainen keskustelukulttuuri on omanlaistaan. Täällä tosiaan sanotaan mitä ajatellaan ja tarkoitetaan mitä sanotaan. Maailmallakin on totuttu siihen, että suomalaisen sanaan voi luottaa, jos kohta meitä pidetäänkin hiukan juroina tai ainakin pdättyväisinä. Suomalainen ei ole hyvä amerikkalaistyyppisessä tyhjänlätisemisessä eikä osaa eteläeurooppaiaisittain ottaa itselleen puheenvuroa. Suomalaisesta on hassua sanoa (ainakaan tutuille), että hyvin menee kiitos vaan kysymästä, jos asiat kerran ovat päin honkia - ja jo lapsille opetetaan, että omaa uheenvuoroa pitää odottaa. Se on toiseen luottamista ja toisen kunnioittamista.

Myös henkilökohtainen reviirimme on suuri verrattuna tiheämmin asuttuihin maihin. Reviiri koskee paitsi fyysistä koskemattomuutta, myös henkistä. Liian tuttavallinen keskustelija saa suomalaisen niskavillat pystyyn. Moni maahanmuuttaja sanoo, että suomalaisten kanssa on vaikeaa ystävystyä, mutta sitten, kun onnistuu pääsemään lähelle, suomalainen on uskollinen ja empaattinen ystävä. Uskon tämän. Vaikka meillä ei puhuta saksalaisittain muodollisesti, myöskään pskisuudelmakulttuuri ei istu meille. Tervehtiessään suomalainen korkeintaan kättelee, pohjalainen ei sitäkään. Halaaminen on merkki todella läheisestä suhteesta.

Vaivaannuttavan ystävällisessä palvelussa täytyy olla kyse nimenomaan henkiselle reviirille tunkeutumisesta. Ruokaostosten tekeminen on yllättävän henkilökohtainen asia: myyjä pystyy maksutapahtuman aikana päättelemään asiakkaasta ja hänen elämäntilanteestaan paljon. Ajatelkaa vaikka: mäyräkoira. lenkkimakkara ja purkkihernekeitto, toppa tupakkaa, Seiska ja luotolla maksaminen kertovat ostajastaan aivan eri tarinaa kuin luomuliha, tuoreet kasvikset ja reilun kaupan kahvi. Noin niin kuin "pikkuisen" yleistäen. Tai ahkera kondomien tai vaippojen ostaminen. Kyllä ne jotakin elämäntilanteestasi paljastavat. 

Siksi kaupan kassaan haluaa yleensä pitää tiettyä etäisyyttä. Se ei tarkoita, etteikö kassa saisi hymyillä tai toivottaa hyvää päivänjatkoa. Superlatiivit vain eivät kuulu palvelukulttuuriin noin yleisesti ottaen, koska ne merkitsevät jonkin tietyn rajan yli menemistä. Ihan jo siksikin, että asiakkaan on kohteliasta vastata toivotukseen samalla kohteliaisuusasteella. Enkä minä aikanaan koe saaneeni niin hyvää palvelua, että olisin rehellinen sanoessani "kiitos, samoin teille erittäin hyvää päivänjatkoa ja kiitos äärimmäisen upeasta palvelusta". Sellaine ei vain tunnu luontevalta. Koska olen suomalainen. Koska olen pohjalainen. Reviirini on suuri, paitsi niille, jotka olen lähelleni päästänyt.
 

perjantai 21. syyskuuta 2012

Nonverbaalisia ajatuksia (sisältää erittäin subjektiivisia kannanottoja)

Eilen illalla käytiin YLEn ensimmäinen vaalikeskustelu liittyen tuleviin kuntavaaleihin. Mukana framilla olivat kaikki eduskuntapuolueet, lisäksi suuria haastamaan oli kutsuttu joukko pienpuolueita.
Mitä illasta jäi käteen?

Keskustelu itsessään oli melkoista sirkusta. Liian suuri määrä keskustelijoita aiheutti sen, että kenelläkään ei ollut tilaa eikä aikaa puhua juuri mitään - ellei lasketa YLEn erityisessä suosiossa paistattelevaa kokoomusjohtaja - anteeksi pääministeri - Kataista. Hän sai puhua rauhassa niin pitkään kuin halusi ja hän oli ainoa, jonka asemaa valtakunnassamme korostettiin. Jutta Urpilaista esimerkiksi puhuteltiin puheenjohtajaksi, ei valtiovarainministeriksi. 

Timo Soini lauloi läpi lähetyksen samaa virttä kuin aina ennenkin: oi miksi en saa puhua, minä ennustin tämän kun vuonna nakki kirjoitin sen jutun jonnekin ja niin edelleen. Koskahan Soini oppii, että kun puheenvuoron saa, se kannattaa käyttää hyödykseen eikä jorista joutavia. Eilen vasta lähetyksen loppupuolella Carl Haglundin kysymys Soinin ratkaisusta eurokriisiin hiljensi Herra Populistin tyystin. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, ettei Soinilla ole järkevää ratkaisua ongelmaan. 

Viimeaikaisista tavoistaan poiketen Paavo Arhinmäki oli paikalla ja otti puheenvuoroja, vaikka niitä ei olisi annettu. Arhinmäki oli muuten illan ainoa konkreettisen ratkaisuehdotuksen nuorten syrjäytymisen ehkäisykeskustelussa esittänyt panelisti. Pisteet siitä Paavolle! Muut keskustelijat olivat tasaisen hyviä tai huonoja - tosin pienpuolueiden niin sanottu isojen haastaminen jäi kyllä onnettomaksi: asiavirheet ja takelteleva esiintyminen söivät niiden uskottavuutta ainakin minun silmissäni.

Esiintymisestä tulikin mieleeni.

YLE Uutiset oli koonnut studioon niin sanotun kisastudion, joka seurasi keskustelun aikana sosiaalista mediaa sekä keskustelijoiden viestinnällistä osaamista. Kiinnostava näklökulma, mutta sekoitti sekavaa keskustelua entisestään, vaikka Jussi Lähteen kommentointi Facebookissa oli paikoin varsin hykerryttävää ja sai nettikansan liikkeelle. 

Facebookissa ainakin käytiin keskustelun jälkeenkin vielä depattia siitä, onko sillä väliä miten asiansa ilmaisee ja miltä näyttää vai ei. Itse suorastaan tyrmistyin siitä, kuinka nonverbaalisen ilmaisun merkitystä vähäteltiin. Politiikka ei toden totta saa olla mikään missimittelö, mutta on päivänselvä ja tutkittu tosiasia, että tietynlainen esiintyminen ja tietynlainen ulkomuoto lisäävät puhujan uskottavuutta kannattajakunnan silmissä. 

Jokainen, joka epäilee asiaa, voi kokeilla kotona seuraavaa rautalankamallia:

1. Osta puolisollesi tai jollekin muulle läheisellesi pieni lahja, jota tiedät hänen toivoneen tai yllätä hänet jollakin muulla tavalla (voit vaikka siivota kodin, tehdä hyvää ruokaa, hieroa hartioita ja jalkoja...). Anna hänelle huomiota ja aikaa. Kuiskaa hänen korvaansa niin lempeästi kuin osaat rakastavasi häntä.

2. Haasta puolisosi tai jonkun muun läheisesi kanssa riitaa. Tee lisäksi asioita, joita tiedät hänen inhoavan: jätä vessanpöntön rengas ylös, sukat lojumaan lattialle, iltapalatarpeet pöydälle... Ole välinpitämätön. Kun olette riidan partaalla, huuda hänelle niin ilkeällä äänensävyllä kuin osaat (mielellään kirosanojen säestämänä): "Mä rakastan sua!"

Ei liene epäselvää, kumpaa rakkaudentunnustusta puoliso uskoo ja kummalla tavalla saat sanoillesi vastakaikua. 

Palatakseni YLEn vaalikeskusteluun, kisastudion inspirpima keskustelijoiden nonverbaliikan tarkkailu aiheutti sen, että itse unohdin välillä tyystin kuunnella, mitä keskustelussa sanottiin. Paavo Arhinmäki esimerkiksi oli tavallista huolellisemmassa maskissaan niin hellyttävän suloinen ilmestys, että aluksi hänen puheensa meni vallan ohi korvien. Jyrki Katainen taas on yksinkertaisesti liian nuori ja liian snobi ollakseen uskottava roolissaan kansakunnan isähahmona, viisaana opettajana. Jutta Urpilaisen itseironia ja tilannetaju ovat jälleen vakuuttavia. Hän myös osaa tiivistää sanomaansa ymmärrettävästi. Urpilainen on kasvattanut puheenjohtajavuosiensa aikana  uskottavuuttaan huimasti. En voi oikeastaan kuin ihailla sitä tapaa, jolla hän on jättänyt verkkosukkahousu- ja "Aivan aluksi haluaisin kiittää" -kohut taakseen, mutta silti pysynyt omana itsenään. Ulkonäkökin on vain nuortunut vuosien saatossa. 

Ville Niinistöllä puolestaan on asiasisältö kunnossa ja hallussa, mutta hän sortuu kerta toisensa jälkeen luennoimaan. Tarvittaisiin rentoutta - ja tiivistämistä. En tiedä miksi, mutta kaipaisin kovasti Niinistön tilalle vaikkapa jyväskyläläistä Touko Aaltoa. Nuoret, sopivasti vihaiset miehet Arhinmäki, Haglund ja Aalto toisivat keskusteluihin lisää särmää ja väriä. Tähän saakka Arhinmäki on saanut leikkiä pystykorvaa yksin. Apu ei olisi ollenkaan pahitteeksi - mikäli nimittäin halutaan siirtää keskustelun painopistettä pönötyksestä oikeisiin asioihin.

Juha Sipilän näin ensimmäistä kertaa tositoimissa. Hajuton, mauton, väritön. Ei muuta kommentoitavaa. Päivi Räsäsen jäi hänkin täysin statistiksi. Ja Soini. Huoh. Tiedän, että epäsiisti ulkonäkö on tietoinen valinta, jotta näyttäisi enemmän kansanmieheltä. Ei kerta kaikkiaan mene läpi. Hänet on jo niin nähty. Lisäksi ylimielinen esiintyminen kuin minäkin messiaana on suorastaan vastenmielistä.

Seuraavassa keskustelussa pyrin pitäytymään asialinjalla. Unohdan Facebookin seurannan ja keskityn pohtimaan enemmän peruspalveluita, kuntaliitoksia, vanhushuoltolakia (vai mikäsenytoli) ja nuorten syrjäytymisen estämistä ja sen sellaisia. Virkistävää vaihtelua eilinen ilta kyllä oli, sitä ei käy kieltäminen.

Kaiken kaikkiaan on ihanaa, että vaalit ovat taas täällä. Kansalle leipää ja sirkushuveja nimittäin verbaliikkaa ja nonverbaliikkaa.



P.S. Erityismaininta toimittaja Jan Anderssonille, jolla on huumori hallussa asiasta tinkimättä.

torstai 20. syyskuuta 2012

Sisustuskuvahaaste #22 olohuone, #23 sohva ja #24 taulu(t)




Olohuoneen yleisilme kolmesta suunnasta.

Varsinkin näin kuvista katsottuna huone näyttää sekavalta. Varsinkin tuo valkoinen iso seinä on sillisalaatti. Ideoita? Odotan inspiraatiota ja lottovoittoa, sitten sisustan olkkarin uudelleen. Verhot ainakin menossa vaihtoon. Tykkään noista valkoisista kyllä muuten, mutta ovat talveksi liian valkoiset. 


Sohva näkynee riittävän hyvin alimmassa kuvassa. Se on Ikean Ektorp niin kuin monessa muussakin torpassa. Hyvä istua ja helppo huoltaa. Pitäisikin riipiä päälliset pesuun! 

Kauniiksi lopuksi kaksi taulua tarkempaan esittelyyn (vähän kyllä hassua, että kumpaakaan ei ole vielä ripustettu):


Tällaisen ihanuuden ostin tässä taannoin. Kyseessä on Ebba Masalinin opetustaulu, aiheena on peltoherne. Taulu etsii vielä paikkaansa. Olohuoneeseen kirjapainokastin tilalle? Makuuhuoneeseen sängyn yläpuolelle? Eteiseen? Pitää tuumata.





Toinen on poikani kesällä tekemä maalaus. Esittää kuulemma Mozartia. Mielenkiintoista olisi tietää, miten kuusivuotias päätyy maalaamaan Mozartin. Ei nimittäin tunne varmastikaan herran musiikkia ja Mozartinkuuliakin syödään vain jouluisin. Ihmismieli on ihmeellinen.

Tässä vielä muutama otos muista kodin tauluista:

Makuuhuoneessa  on pöllötaulu ja tapetinpalasta tehty "kuviotaulu"; kullanväriset kuviot näkyvät valitettavan huonosti kuvassa:




Pojan huoneessa seikkailevat Muumit vielä toistaiseksi:
 


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Lopetettiin paskanjauhanta ja ruvettiin soittamaan rokkia!

Istun autossa. Uskomatonta mutta totta, olen todellakin menossa Elonkerjuun levyjulkkarikeikalle. Jännittää. En ole koskaan ollut vastaavanlaisessa tilaisuudessa, en yhtään tiedä mitä odottaa. Paitsi musiikkia, hyvää musiikkia. Sitä minä odotan.

Tunnelma on lämmin. Bändi ottaa vastaan jokaisen vieraan henkilökohtaisesti. Kaikki halaavat kaikki vieraat. "Tervetuloa, mukavaa että pääsit tulemaan" tuntuu tulevan sydämestä. Kilistellään kuohuvalla. Odotetaan. Ilma ritisee jännityksestä. Otan paikan tutusta kolmosrivistä, joka sitten onkin toinen rivi. Vain tuttu keikkakaveri puuttuu rinnalta.

 

Kun ensimmäiset tahdit kajahtavat ilmoille, helpotus valtaa mielen ja ruumiin. Juuri näin. Kaikki on niin kuin pitää. Juha on kuin olisi aina ollut. Anteron hymy menee suoraan sydämeen niin kuin aina. Lennistä ei taaskaan näy kuin hiustupsu, mutta soitto puhuu puolestaan. Johanna on kaunis ja itsevarma, herkkä ja vahva yhtä aikaa. Viulu soi, se soi kauniisti. Ja paljon. Simo virnistää. Vuosi ja yhdeksän kuukautta tässä on pinnistelty lavan molemmin puolin, odotettu. Kaivattu! 



Ja sitten. Sitten ruvetaan soittamaan rokkia! Elonkerjuu tekee juuri sen, mitä vuosi sitten Laurilta turhaan toivoin. Musiikissa on punkia, grungea, sellaista virtaa että ei sille voi kuin antautua. Vaikka biisejä ei vielä tunne, ne tempaavat mukaan tanssimaan. Moni kappale on kertakuulemalta täsmäisku sielun sopukoihin. Sävellykset ovat kauniita, rajuja, yltiöpäisiä  - ja tarinat tosia. 

Setin lopussa koittaa hetki, joka selvästi pelottaa Juhaa. On Rengin ja Maikin aika. Turhaan pelkää. Kun sydän on auki niin kukaan ei voi vastustaa. Antaa mennä, Elonkerjuu! Ei mitään hätää!

Keikan jälkeen radio Novan toimittaja kyselee tunnelmia. Yleisö huutaa. Bändi huutaa! Sanoja ei ehkä ole. 

Halataan. 

Keikan jälkeen bändi jalkautuu yleisön pariin. "Mitäs pidit?", kysytään. En osaa sanoa mitään järkevää. Pidin! Rakastin! Eikä kyse ole vain musiikista, vaan siitä energiasta, mitä saan. Kerron hetkestä, jolloin luin lehdestä Elonkerjuun jatkavan: kun kiljun yksinäni kahvilassa silkasta riemusta, valkenee, että minun on pakko liityä faniklupiin.

On ihanaa tietää, että tuhannet riemut eivät ole kadonneet minnekään. Vaikka menneet 21 kuukautta ovat varmasti olleet bändille varsinainen surun ja ilon kaupunki, nyt on aika tehdä uutta, omaa maisemaa ja jättää vanha kauas taa.

Kiitos musiikista, kiitos ilosta <3. Perjantaita odotellessa. 



Pahoittelut heikosta kuvanlaadusta, mutta tuota minun pokkariani ei ole varsin tehty vaativiin kuvausolosuhteisiin, niin kuin nyt vaikka pimeisiin rokkiluoliin ;).

Pyhä hetki

Koin eilen pyhän hetken. Olin käymässä pääkaupungissamme ja päätin käyttää ylimääräisen parituntisen tällä kertaa kaupoissa ravaamisen sijaan käymällä Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Ateneum on jo rakennuksena sellainen, että se saa olon hartaaksi. Joka kerta, kun kiipeää rappusia ylös näyttelysaleihin, vatsaa kutittaa jännitys. Elämys odottaa! 

Schjerfbeckin taide teki lähtemättömän vaikutuksen. Taiteen kehityskaari yhdistyy poikkeuksellisella tavalla taiteilijan henkilökohtaiseen elämäntarinaan. Kirjallisuuden opintojen myötä suhtaudun kriittisesti taiteen tulkitsemiseen tekijän henkilöhistorian kautta, mutta Schjerfbeckin tapauksessa tarinat täydentävät toisiaan niin koskettavasti, että useamman kerran näyttelyä katsoessani kyyneleet kihosivat silmiini. Toisinaan taas itkin silkasta ihastuksesta: Shjerfbeck oli aivan omaa luokkaansa muotokuvamaalarina, etenkin lasten kuvaajana. 

Olisin voinut viettää Ateneumissa vaikka koko päivän, mutta valitettavasti juna ei odota. Oli siis kiiruhdettava. Sen verran ehdin oivaltaa tunnelmistani tuoreeltaan, että tiesin kokeneeni pyhän hetken. Vaikka rakastan ystävien seuraa, välillä on tarpeellista olla omien ajatustensa kanssa. Taidenäyttely on sellainen paikka, jossa keskityn parhaiten yksinäni. Olen avoimempi, en anlysoi liikaa, heittäydyn kokemaan. Vaikka en todellakaan ole mikään kuvataiteen asiantuntija, olen oppinut nauttimaan siitä, minkä ymmärrän. Ei sen väliä, olenko oikeassa, osaanko katsoa oikeita asioita. Taide on subjektiivinen kokemus, ja se riittää minulle.

Toinen pyhä paikka minulle on sauna. Kaikkein paras paikka pyhälle hetkelle on mökkisauna, mutta asukasyhteisömme pihasaunakin toimittaa pyhätön virkaa mainiosti. Toiset hiljentyvät kirkossa, moskeijassa, synagogassa, metsässä, merellä - minä saunassa. Ja lakeusmaisemassa, mieluiten juuri tällaisena syyspäivänä kuin tänään on ollut. Lämpöä, aurinkoa, tuulta. Kuulasta eloa ja oloa. En tarvitse jumalaa, vaan aikaa omille ajatuksilleni. Aikaa kuunnella itseäni ja tuntea yhteys maailmaan. Niin monta kertaa myttyinen mieli on oiennut saunan lämmössä tai viljapeltojen keskellä kävellessä. Lakeudelle en ole vuosiin päässyt lenkkeilemään, mutta saunassa olen alkanut viihtyä yhä useammin.

Omanlaisensa pyhä hetki on myös kunnon keikkarevittely lempibändin tahdissa. Siinä mieli yhtä aikaa tyhjenee ja täyttyy. Murheet unohtuvat, mieli täyttyy ilolla. Sitä minä olen kaivannut. Onneksi viiltävään ikävään vastaus on aivan nurkan takana. Siitä lisää tuonnempana.


torstai 13. syyskuuta 2012

tiistai 11. syyskuuta 2012

Missä olit, kun maailma muuttui?

...kun Kennedy kuoli?
...kun ihminen kävi kuussa?
...kun Diana ja Charles vihittiin?
...kun Kekkonen kuoli?
...kun Estonia upposi?
...kun Diana kuoli?
...kun WTC-torneihin hyökättiin?
...kun tsunami tuhosi Aasiaa?
...kun Jokelassa ja kauhajoella ammuttiin?
...kun Norjan joukkosurma tapahtui?

Tai
...kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ensimmäisen kerran?
...kun Lordi voitti Euroviisut?
...kun luit parhaan kirjan ikinä?
...kun lapsesi syntyi?
...kun musiikki kosketti sinua sydänjuuriasi myöten?
...kun kohtasit suuren rakkautesi?
...kun joku antoi sinulle hölmöilysi anteeksi?
...kun tunsit syvää yhteyttä ystäviisi?
...kun autoit jotakin?
...kun sait apua?
...kun liikutuit viimeksi?



Saa olla eri mieltä

Verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on mitä viihdyttävintä luettavaa. Asiallisten kirjoitusten lisäksi sivustolta löytyy mitä huvittavimpia kannaottoja erinäisiin yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin. Tänään osui silmiini Mikko Aholan muutama päivä sitten julkaisema kirjoitus miehistä naisten seksiuhreina. Täynnä myötätuntoa aloin lukea kirjoitusta: varmasti joillekin voi niinkin käydä, että suhteessa nainen onkin se, joka käyttää seksuaalista valtaa miehen tahdon vastaisesti. Tämä jos mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa vaiettu tabu.

Teksti ei varsinaisesti vastannut odotuksiani. Aholan mukaan seksikäs pukeutuminen ja ylipäätään miesten näköpiirissä eläminen on naisten tapa huijata miehiä, lypsää heiltä rahaa. Ahola siteeraa ilmeisen keksittyjä miehiä, jotka ovat joutuneet naisten seksiuhreiksi. Eräskin Pentti oli elänyt seesteistä keski-ikää, lapsiperheen ruuhkavuodet olivat onnellisesti ohi. Sitten tuli Eeva, joka viekkaudella ja vääryydellä - toisin sanoen pukeutumalla Pentin mielestä liian seksikkäästi - huijasi Pentin aloittamaan koko rumban alusta. Tuli uusi asuntolaina, uudet lapset ja uudet ruuhkavuodet. Pentti-parka olisi ansainnut rauhallisemman vanhuuden. 

Aholan mielestä Pentin surkea kohtalo osoittaa selkeän syyn sille, miksi miehet joutuvat tekemään naisia enemmän töitä - ja miksi he kuolevat keskimäärin seitsemän vuotta nuorempina kuin naiset. Ratkaisuksi Ahola tarjoaa muslimimaista tuttua kaapukulttuuria. Jos naiset pukeutuisivat peittävästi, mieluiten tietenkin burkaan, säästyttäisiin monen miehen ennenaikaiselta kuolemalta. Miten fiksua! 

Toki Aholan ajatus on omalla tavallaan innovatiivinen: itse ainakin olen antanut itseni ymmärtää, että muslimimaissa peittävää vaatetusta on perusteltu ennen muuta naisen parhaalla: asun on ollut tarkoitus suojata naista miesten riettailta katseilta ja seksuaalisilta teoilta. Mutta sellaista se on, kun puhutaan musta valkoiseksi ja meloneille lippikset.

Aholan tekstissä kaikkein eniten jää ihmetyttämään se, eikö miehillä ole lainkaan omaa tahtoa. Miksi mies ei osaa sanoa "ei"? Meille naisille on opetettu, että koska tahansa saa kieltäytyä seksistä ja muustakin kanssakäymisestä - ja että vastapuolen on syytä tätä eitä kunnioittaa. Kyllä sama koskee myös miehiä. Jos esimerkkitarinan Pentti olisi tehnyt Eevalle selväksi, ettei halua uutta suhdetta ja perhettä vaan haluaa jatkaa avioliittoaan vaimonsa kanssa, ei Eevalle olisi jäänyt muuta mahdollisuutta kuin uskoa ja luovuttaa.

Ilmiötä olisi helppoa selittää vieteillä. Niiden vallassahan miesten sanotaan olevan. Mutta mikäli päässä on järkeä ja sydän paikallaan, ihminen ottaa kyllä vastuun omista tekemisistään. Siinä yksi asia, joka erottaa ihmiset eläimistä. Ihminen ei "joudu" erilaisiin "ruljansseihin", vaan tekee tietoisia valintoja. Vaikka Aholan tarkoitus on syyllistää naisia, hän vain ja ainoastaan onnistuu tekemään oman sukupuolensa edustajista pellejä. Siis näistä onnettomista "seksiuhreista", joiden alapäässä on enemmän liikennettä kuin yläpäässä.

Toisinaan kuule sanottavan, että naiset ovat impulsiivisia ja tunteidensa vallassa; miehet puolestaan ovat rationaalisia ja loogisia. Aholan tekstin perusteella tuntuu olevan juuri päinvastoin. Mies on täysin vietävissä. Nuorelta naiselta sen sijaan tarvitaan huimaa suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä toteuttamaan hyvin toimeentulevan, keski-ikäisen miehen härski huijaaminen. Ensinnä pitää vastoin mahdollista omaa mukavuudenhalua opetella pukeutumaan seksikkäästi korkokenkiin, lyhyisiin hameisiin ja avariin kaula-aukkoihin. Pitää opetella meikkaamaan niin, että se miellyttää miestä. Täytyy soluttautua miehen elämänpiiriin tavalla tai toisella ja täytyy vietellä uhriksi valikoitunut mies. Täytyy pitää miehen seksuaalista (muullahan ei ole väliä) kiinnostusta yllä vuosi jos toinenkin, jotta saa huijattua miehen ostamaan asunnon, ehkä toisenkin. Täytyy myös rakentaa ja hoitaa yhteistä kotia; täytyy kantaa, synnyttää ja kasvattaa yhteiset lapset. Ja kaikki vain siksi, että saisi ilmaisen ylläpidon! Voi mies parkaa. Ja voi naista, kuinka helpolla hän pääseekään!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Retkellä




















Päivänä eräänä kävimme poikani kanssa retkellä Vaajakosken Naissaaressa. Enemmän pitäisi harrastaa kotiseutumatkailua!

perjantai 7. syyskuuta 2012

Käpylehmäkasvattaja

Tänä aamuna kommentoin Facebookissa kaverin päivitystä. Kyse oli päiväkodin lelupäivästä. Muistelin poikani ensimmäistä lelupäivää: vajaa 3-vuotias halusi ottaa mukaana puuhelmistä tehdyn matolelun. Sinne hän sukelsi isojen poikien monitoimirobottileluhökötysten keskelle silmät loistaen esittelemään omaa leluaan. 

Hetkessä oli jotakin liikuttavaa. Se kertoi siitä, että pieni lapsi ei tosiaankaan arvota asioita rahan perusteella. Lelun tai minkä tahansa muun tavaran arvo ei määräydy pienen lapsen näkökulmasta minkään muun kuin tarkoitukseen - tässä tapauksessa leikkiin - sopivuden perusteella. Aivan turhaan äidit kiistelevät keskustelupalstoilla siitä, kiusataanko lasta päiväkodissa vai ei, jos välikausihaalari on Lassie-merkkinen eikä Ticket to Heaven - vai onko haalarin sijalla verkkapuku. Tärkeintä on, että leikki sujuu.

Toisaalta puuhelmiviritelmän vieminen oitopaikalle sai minut hiukan nolostumaan. En nimittäin olisi halunnut leimautua käpylehmäkasvattajaksi, joka halveksuu kaikenlaista vinkuvaa ja välkkyvää lelutekniikkaa. Ei sillä, ettenkö jossakin määrin olisikin kulutuskriittinen kasvattaja, en nimittäin ole koskaan ymmärtänyt lasta passivoivia leluja, joilla "leikitään" nappia painamalla ja katsotaan, kun lelu tekee asiat lapsen puolesta. 

Kannatan lämpimästi sellaisia leluja, jotka aktivoivat lapsen omaa mielikuvitusta. Mutta käpylehmäkasvattajan erottaa tavallisesta ajattelevasta vanhemmasta ylenkatse. Käpylehmäkasvattaja halveksuu - ja yleensä varsin kuuluvasti - lasten suosikkileluja, niitä vikuvia ja välkkyviä robottihirvityksiä, tai mikä nyt milloinkin sattuu olemaan in. Käpylehmäkasvattaja tekee yleensä hyvin selväksi, kuinka meidän perheessä ei maailmaa arvoteta materian perusteella. Meidän perheessä arvostetaan yksinkertaisuutta, ekologisuutta, luovuutta ja kriittistä ajattelua. Meidän perheessä on aikaa lapsille eikä paikata huonoa omaatuntoa ostamalla lapsille kalliita leluja. 

Käpylehmäkasvattajaksi (tai sitten ultimaattisen köyhäksi) leimautumisen pelossa vanhempi saattaa tahtomattaan rajoittaa lapsen leluvalintoja etenkin lelupäivän kaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Samaisessa Facebook-keskustelussa joku kertoi lapsensa halunneen ottaa joskus lelupäiväleluksi tyhjän ilmapallon ja arpakuution. Ei saanut. Omassa perheessäni vastaava ilmiö on käynyt poikani itse paperista askarteleman puhelimen kanssa.

Joskus sitä pohtii, miksei kehitys joissakin asioissa voi pysähtyä kolmevuotiaan tasolle. Eskarilaiselle lelun valinta ei ole enää ollenkaan yhtä helppoa. 6,5-vuotias on jo oppinut miettimään, mitä muut ajattelevat jos vien tällaisen tai tuollaisen lelun. Tavarat ovat alkaneet saada statussymbolisia merkityksiä.

Miettiä sopii, mikä merkitys meillä vanhemmilla on tällaisessa kehityksessä. Olenko itse opettanut lapselle sen, millainen lelu päiväkotiin on sopivaa viedä? Miksi minulle ei riitä se, että tavara on relevantti lapsen leikin kannalta, vaan huolehdin - vaikka sitten alitajuisestikin - siitä, millaisen kuvan lapsen lelu antaa minusta kasvattajana. Ei ihme, että lelun valinta käy kerta kerralta vaikeammaksi.

torstai 6. syyskuuta 2012

Vailla naamiota

Joskus taannoin kerroin jossakin viettäväni suunnilleen kerran viikossa, useimmiten sunnuntaisin, meikitöntä päivää. Haluan antaa ihoni levätä ja hengittää, olla vapaasti ilman kosmetiikkakuormaa. Sain ivallisia kommentteja siitä, kuinka iholla ei ole keuhkoja, joten se ei hengitä. Siten meikitön päivä on kuulemma turha. Sitä en enää viitsinyt samassa yhteydessä kertoa, että haluan toisinaan myös vapauttaa itseni laittautumisen "pakosta". Mielestäni on hyvä toisinaan rikkoa rutiineja ja katsoa, voisiko asiat tehdä tehdäkin toisin.

Tänään vietetään valtakunnallisesti järjestyksessään toista Meikitöntä päivää. Päivän tarkoituksena on puhua ympäristöystävällisempien meikkien ja ylipäätään kosmetiikan puolesta. Mukaan tempaukseen on värvätty julkkisnaisia, joiden siviilirohkeutta ihaillaan. Meikittömyys on nykyisin radikaalia, kannanotto.

Niin tärkeänä kuin ympäristöarvoja pidänkin, meikittömällä päivällä voisi  olla paljon muutakin sanomaa kuin luonnonmukaisten meikkien puolestapuhuminen. Yksi päivä ilman meikkiä ei lopulta hirmuisen paljon luontoa säästä, jos loput 364 päivää asiaan  ei kiinnitä mitään huomiota. Mielestäni oleellisempaa olisi miettiä, miksi meikkaaminen on niin tärkeää.

En tiedä, onko meikkaamisen syistä tehty koskaan tutkimusta, mutta mutuni sanoo, että valtaosa naisista valehtelee sanoo meikkaavansa vain itseään varten. Ei siis suinkaan miellyttääkseen muita, ei ainakaan miehiä. Kyllähän olo on itsevarmempi, kun tietää näyttävänsä niin hyvältä kuin se suinkin on mahdollista. Tähän saumaan meikitöntä päivää tarvittaisiin oikeasti. Meikki on naamio, jonka taakse piiloudumme. Miksi? Missä on itsetuntomme olla omia itsejämme, luonnollisesti?

Naiset ovat kautta aikain kaikissa kulttuureissa koristelleet itseään. Uskon, että useimpiin naisiin on sisäänrakennettuna tietynlaista koristautumisen ja kauneuden kaipuuta. Tämä ominaisuus selittää osaltaan sitä, miksi kulutamme itseemme hurjia määriä kosmetiikkaa. Näpytön ja tasaisenvärinen iho on yksinkertaisesti esteettisempi. Siinä mielessä itseään varten meikkaaminen tosiaan saattaakin pitää paikkaansa. Toisaalta estetiikka on vain osatotuus.

Toinen syy piilee meikkaamis- ja koristautumiskulttuuriin piilee varmastikin siinä, että kaunis nainen on menestynyt miesmarkkinoilla. Vaikka ihminen, myöskään nainen, ei edelleenkään ole (tai sen ei pitäisi olla) kauppatavaraa, alistetussa asemassa olleelle (tai olevalle) on ollut tärkeää saada itselleen mahdollisimman hyvä puoliso. Ja ulkonäkö on ollut oikeastaan ainoa keino vaikuttaa noihin markkinoihin. Meikattu siis on, jotta miellytettäisiin miehen silmää. On lihotettu ja laihdutettu, katkottu kylkiluita ja varpaita, värjätty ihoa ja hiuksia, hankittu silikonirinnat ja täytettä huuliin, mikä milloinkin on kuulunut kauneuden koodistoon. On herätty aamulla jopa tunteja aiemmin laittautumaan, vaikka kuinka väsyttäisi. On sanottu, että kauneuden takia pitää kärsiä. Toisaalta ainakin Suomen kaltaisessa luterilaisen moraalin lippulaivamaassa liiallinen tai vääränlainen meikkaaminen ollut huonon naisen merkki. Räikeä meikki on ollut "varma" merkki siitä, että nainen on halpa.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itse en vietä tänään Meikitöntä päivää. Ympäristön kannalta jokapäiväisillä valinnoilla on enemmän merkitystä kuin yhden päivän mittaisilla tempauksilla, vaikka ei niidenkään merkitystä tietoisuuden levittäjinä sovi vähätellä. On täekeää saada ihmiset kuluttamaan eettisemmin. 

Jokaiselle meikkaavalle naiselle tekisi hyvää viettää Vailla naamiota -viikkoa. Tai kuukautta. Tai vuotta. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten maailma ja asenteet muuttuisivat, jos yksinkertaisesti lopettaisimme meikkaamisen, ylettömän hiustenlaiton ja hajusteiden käyttämisen. Samalla voisimme käyttää vain sellaisia vaatteita, joista oikeasti pidämme. Ei korkokenkiä, push upeja, avaria päänteitä ja tiukkoja pillifakkuja, ellei niitä koe aidosti mukaviksi vaatekappaleiksi.

Naamiosta luopuminen pakottaisi meidät olemaan avoimesti omia itsejämme, panemaan persoonaamme peliin. Itsetunto ja -tietoisiuus olisi pakko kaivaa sisältä, kun näkymätön haarniska olisikin jätetty naulaan. Olo olisi aluksi varmasti todella orpo. Menetänkö asemani ja uskottavuuteni työelämässä? Ihmissuhdemarkkinoilla? Mureneeko itsestäni itselleni ja muille rakentamani mielikuva, jos näytänkin siltä, miltä oikeasti näytän?

Vai tulisimmeko lopulta kuitenkin kohdatuksi enemmän omana itsenämme? Vähenisikö myös naistenvälinen kilpailu ja keskinäinen nokittelu? Vaikuttaisiko meikittömyys lopulta itsetuntoomme positiivisesti? Olen nimittäin huomannut, että heikoin itsetunto on niillä naisilla, joille jopa lähikaupassa käynti ilman meikkinaamiota on kauhistus. 

Ja vaikka mitään suurisuuntaisia mullistuksia Vailla naamiota -teema-aika ei tuottaisikaan, ainakin meikkaaja olisi rikkonut rutiinejaan.