sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Uusi pöytä


Äidin tehtävä




Taannoin luin jostakin naistehdestä radiotoimittaja Kimmo Vehviläisen haastattelun. Mielenpohjalle haastattelusta jäi kummittelemaan Vehviläisen ajatus siitä, että hänen rakastava äitinsä hemmotteli hänet pilalle. Pojalta meni pilalle parisuhde tai pari, ennen kuin hän itsenäistyi aidosti. Äiti tarkoitti varmasti hyvää silittäessään poikansa sukat ja kuoriessaan teini-ikäisen perunat.

Oman poikani kasvatuksessa minulla on yksi keskeinen tavoite: pyrin kasvattamaan hänestä paitsi rehellisen ja muut huomioon ottavan ihmisen, myös itsenäisen aikuisen. En halua, että kukaan nainen - tai mies - joutuu pesemään poikani pyykkejä, laittamaan tälle ruokaa ettei toinen eläisi pelkällä cokiksella ja roiskeläpillä, siivoamaan hänen puolestaan tai muuta vastaavaa. Toki niin saa tehdä, jos haluaa, mutta tasa-arvoisesti ja vapaaehtoisesti. 

Tiedän itse, miltä tuntuu lähteä kotoa niin sanotusti peukalo keskellä kämmentä. Kukaan ei opettanut minua vaihtamaan sulaketta, lyhentämään verhoja, lajittelemaan pyykkiä, leipomaan pullaa tai pesemään ikkunoita. Kaikki tuli valmiina. Toki minä joitakin kotitöitä tein kiinnostukseni mukaan, mutta jos jossakin epäonnistuin, en koskaan saanut opastusta siihen, miten asia olisi pitänyt tehdä, vaan se vain tehtiin hiljaa uudelleen. Suoritus mitätöity.

On hassua ajatella, kuinka huolissaan vanhemmat ovat siitä, saako lapsi varmasti tarpeeksi kehittäviä virikkeitä, onko harrastukset aloitettu ajoissa, niin että lapsi ehtii kehittyä oman alansa erikoisosaajaksi. Mutta harva tuntuu olevan huolissaan siitä, pärjääkö lapsi omillaan sitten, kun on aika lentää pesästä. 

Minusta on tärkeää - ja luontevaa - opettaa lapselle kotihommia pienestä asti. Minä olen äiti, en palvelija. Kotimme on koti, ei viiden tähden hotelli. Jokainen tehköön osansa kodin töistä kykyjensä mukaan. Joskus tuntuu kurjalta naputtaa aina samoista asioista seitsemänvuotiaalle - ja toden totta välillä pitää osata katsoa myös läpi sormien asioita - mutta uskon, että pitkässä juoksussa naputtaminen kannattaa.

Vehviläisen kommentit häntä rakkaudella paaponeesta äidistä kolahtivat minuun vahvasti. Muistin taas, mikä äidin tärkein tehtävä on: rakastaa niin, että jonain päivänä poikasen omat siivet kantavat. Muuten voi käydä hullusti.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Maailma on sun

Jokin aika sitten ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli oikeistonuoria käsittelevä juttu. Jutun lopussa oli siteerattu kokoomusnuorten puheenjohtajaa Susanna Koskea, joka oli kiinnostunut politiikasta 14-vuotiaana. 
"Silloin aloin pohtia, miten sellaisesta tuppukylästä kuin Laihia pääsee maailmalle. Tulin siihen tulokseen, että omilla teoilla täytyy olla elämässä jokin merkitys", Koski tilittää.
Niin ikään eteläpohjalaisessa pikkukaupungissa kasvaneena tiedän hyvin sen tunteen, mikä kai jokaisen teinin mielen valtaa jossakin vaiheessa. On pakko olla olemassa jotakin parempaa ja suurempaa kuin tämä kylä, nämä samat, pystyynkuolleet ihmiset ja maisemat. Täältä täytyy päästä pois. Ja sitten sitä ottaa ja lähtee "suureen" maailmaan - ja huomaa, että samanlaista on kaikkialla. Toki suuressa kaupungissa tekemisen mahdollisuudet ovat erilaiset kuin maalla, mutta ihmisen resurssit ovat yhtä rajalliset kaikkialla. On asennekysymys, kaipaako onneen merkkituotteita ja trendikkäitä ureheilulajeja, vai riittääkö yksinkertaisempi elämä. Sen tiedän, että aidan takana ruoho on vihreämpää vain sananlaskuissa.

Saattaa kuulostaa katkeralta, mutta se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Haluan muistuttaa Susanna Koskea ja hänen kaltaisiaan kiipijöitä siitä, että elämä on juuri niin pystyynkuollutta tai rikasta kuin miksi sen itse tekee. Koski on siis oikeassakin: omilla teoilla on elämässä valtavan suuri merkitys. Jos nostaa nokan pystyyn ja haistattaa kaikelle pitkät, voi olla varma, että elämä on ankeaa. Ei ole väliä, asuuko New Yorkissa, Delhissä, Helsingissä vai Laihialla. Pitää nähdä hyvä ympärillään.

Palaan jälleen Instagramiin: joskus katselen satumaisia otoksia kateellisena. Helppoahan noiden on olla hyviä kuvaajia, noissa maisemissa. Toista se on täällä, saatta mieleen livahtaa. Hetkinen. Juuri näin en halua ajatella. Haluan nähdä hyvät asiat juuri täällä, tässä maassa, kaupungissa ja kaupunginosassa, tällä kadulla. Tässä kodissa, näiden ihmisten parissa. Mitä enemmän tarkkailen ympäristöäni linssin läpi, sitä enemmän näen kauniita asioita. Meillä ei ole täällä valtamerta, ei vuoristoa tai viidakkoa, joita kuvata. Mutta meillä on muuta. Suomalainen estetiikka on pientä, vaatimatonta ja vähäeleistä. 

Sitä Susanna Koskenkin toivoisi oppivan arvostamaan. 

perjantai 11. lokakuuta 2013

Asiat niin kuin ne on



Ihminen haluaa elätellä illuusiota ikuisesta elämästä. Eikä vain ikuisesta elämästä, vaan ikuisesta nuoruudesta. Siksi nelikymppinen ei kavahtaa ajatusta keski-ikäisyydestä eikä seitsemänkymppistä saisi sanoa vanhukseksi. Pitäisi puhua seniorikansalaisesta, ikäihmisestä ja ties mistä. Tärkeintä on, ettei viitatakaan siihen, että elämää on enemmän takana kuin edessä.

Ilmiö on ihan sama kuin meistä lihavista puhuttaessa. Ei, minä en ole iso tyttö enkä näyttävä nainen. En ole myöskään generous - siis antelias tai ehtoisa emäntä. Tai jos olenkin, se ei johdu painostani. Olen ihan tuiki tavallinen suomalainen töpsä. Ihan reilusti lihava, niin ikävää kuin se onkin. Yritän olla huijaamatta itseäni erilaisilla kiertoilmauksilla. 

Miksi vanhus ei voi olla reilusti vanhus? Ikävaihe noin 65 vuodesta eteenpäin on vanhuutta. Silloin jäädään eläkkeelle, muutetaan omakotitalosta helppohoitoisempaan asumismuotoon, kenties jopa palvelutaloon, ikätovereiden rivit harvenevat, lastenlapsia tai jopa lastenlastenlapsia syntyy. Ei se termikikkailulla muuksi muutu. Mielummin voisi yrittää vaikuttaa vanhus-termin sisältöön, mielikuviin joita sana (itsessä) herättää. 

Nykyvanhus harrastaa kaikenlaista, mihin ei työikäisenä ollut aikaa, viettää vilkasta sosiaalista elämää, matkustaa, seuraa aikaansa, ottaa kantaa, liittyy Facebookiin ja niin edelleen. Toki on niitäkin vanhuksia, joilla ei ole ketään eikä mitään - korkeintaan yksinäisyys ja masennus seuralaisina. Mutta niin on valitettavasti joka ikäluokassa. Kaikilla ei mene hyvin. Silti kaukana ovat ne ajat, kun vanhus oli yhtä kuin sokea, kuuro ja hampaaton huivipää kiikkustuolissa veisaamassa virsiä vapisevalla äänellä - jos nyt sattui ylipäätään välttämään haudan ennen sitä.

Ihmisiä ei pidä sulloa lokeroihin, joita ei ole. Keski-ikäinenkään ei ole automaattisesti kaavoihin kangistunut, nalkuttava ja nolo ilmestys, eivätkä kaikki lihavat ole itsekurittomia saati leppoisia. 

Ihminen vanhenee joka ikinen päivä. Nuoruus ei voi kestää ikuisesti (jos minulta kysytään, on pelkästään hyvä, että se raastavan epävarmuuden aika on jo eletty), eikä se kammottu keski-ikäkään. Lopulta meistä jokaisesta tulee vanhus.Tärkeintä on elää jokainen vuosi hyvin - vuosien määrällä ei niinkään ole väliä.

Jospa siis keskityttäisiin itse kukin elämään omannäköistä ja ihmisarvoista elämää kaikenikäisenä. Ei haaveiltaisi ikuisesta nuoruudesta eikä huijattaisi itseämme olemaan jotakin muuta kuin mitä olemme.

torstai 10. lokakuuta 2013

Toisin näkemistä


Tämä syksy on ollut minulle toisin näkemisen aikaa.

Kaikki alkoi hurahduksestani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Silmailijaa sinnekin!). On ollut äärimmäisen inspiroivaa kuvata ympäristöä - olen alkanut katsella tuttuja maisemia ja läpeensäkoluttuja nurkkia toisin, uudesta näkökulmasta. Sitten tajusin, että minähän teen tässä samalla hyvin tärkeää identiteettityötä. Toisin näkemisellä on tärkeä sijansa minun elämässäni juuri nyt.

Opettelen näkemään itseni toisin. Rakastaen. Etten aina näkisi itseäni pahana, inhottavana, syyllisenä, ulkopuolisena, vääränlaisena, kelpaamattomana. Etten analysoisi kaikkea vain itseni kautta. Luopuisin ylimääräisestä taakasta, jota olen koko ikäni kantanut mukanani. Kuva kuvalta katson itseänikin uudesta kulmasta, minuna, en menneisyytenäni.

Jostakin syystä toisin näkeminen on kriisiyttänyt blogikirjoitteluni. Tuntuu, ettei minulla ole tällä haavaa mitään persoonallista sanottavaa. Jos koskaan on ollutkaan. Olen voimakkaasti kyseenalaistanut oikeuteni ja ennen muuta tarpeeni kirjoittaa näitä mielipidejorinoitani. Onko minulla mitään oikeaa sanottavaa? Miksi minun juttuni kiinnostaisivat ketään? Aiemmin ajattelin, että minun täytyy löytää keino, jolla saan ääneni kuuluviin. Nyt olen kääntynyt sisäänpäin, miettimään, miksi minun pitäisi jakaa kaikki ajatukseni muiden kanssa.

Täytyisi siis löytää joku uusi kulma näihin sivusilmäilyihinkin taas. On kuitenkin monia teemoja, joiden puolesta haluan edelleen puhua.