tiistai 31. heinäkuuta 2012

Vammaista puhetta

Perussuomalaiset eivät petä koskaan. Enkä puhu nyt poliittisista teoista, vaan suusta karkailevista sammakoista. Kansanedustaja James Hirvisaari on taas provosoinut - vai olisiko kyseessä vitsi tällä kertaa - vertaamalla homoseksuaalisuutta kehitysvammaan. Jossakinhan Hirvisaaren mukaan täytyy olla vika, kun luonnonmukainen kehitys häiriintyy. Samaan hengenvetoon Hirvisaari nimittelee Vihreitä ja Vasemmistoliittoa 'homopuolueiksi', vaikka olisi kuulemma voinut puhua myös sateenkaaripuolueista. Nimitys ihan vain siksi, että nämä kaksi puoluetta suhtautuvat sallivimmin seksuaalivähemmistöihin. Ihanaa.

Palataan tuohon kehitysvamma-asiaan. On vaikeaa ymmärtää, että normaaliälyinen aikuinen ihminen näkee kaiken erilaisen niin pelottavana, että se on pakko luokitella poikkeamaksi, sairaudeksi, vammaksi. Ja se, ettei osata erottaa homoseksuaalisuutta esimerkiksi sukupuolisesta kohdehäiriöstä, vaan niputetaan kaikki heteronormatiivisesta seksuaalisuudesta poikkeava samaan kategoriaan. Tässä tapauksessa vammaksi. 

En ole koskaan kuullut kenenkään vihreän, punaisen, mustan, valkoisen tai keltaisen sanovan, että kaikenlainen seksuaalisuus olisi hyväksyttävää ja ongelmatonta. Monessa asiassa näin musta-valkoisesti ajattelevat ainoastaan ne, joilla ei ole kykyä monimutkaisempaan ja abstraktimpaan ajatteluun. En ymmärrä sitäkään, millä logiikalla voi kukaan määritellä sairaaksi sellaisen seksuaalisen käytöksen, jota on esiintynyt kaikkialla eläinkunnassa (mukaan luettuna ihmiset) kaikkina aikoina ja joka tapahtuu vapaaehtoisesti kahden aikuisen ihmisen välillä.

Miltähän edustaja Hirvisaaresta tuntuisi, jos minä vertaisin hänen kaltaisiaan ennakkoluuloisia ja ahdasmielisiä henkilöitä älyllisesti kehitysvammaisiksi? En toki harrastaisi mitään perussuomalaisten vastaista vihanlietsontaa, vaan aidosti ihmettelisin, onko näiltä ihmisiltä jäänyt normaali älyllinen kehitys kesken. Veikkaan, että Hirvisaari puoluetovereineen ei ainakaan kovin riemastuisi.

Ja arvonnassa voittivat...

1-vuotisjuhlan kunniaksi pumpuliblogien sarjaan kivunnut Sivusilmäilyä haluaa muistaa lukijoita pienillä ja vaatimattomilla lahjoilla. Siispä päätin järjestää arvonnan.


Perheen miesväki toimi onnettarina, ja arpaonni osui seuraavien kohdalle:

1. palkinto KAKSI VALINNAISTA KIRJAA : Pippa

2. palkinto KESÄINEN KATTAUS: Hellusky

3. palkinto KORVIKSET + ylläri: Scarlett O Harava

BONUS

4. palkinto: jäljelle jääneistä kirjoista YKSI VALINNAINEN KIRJA: -riihipiru-

ONNEA VOITTAJILLE!

Lähettäkäähän, voittajat, yhteystietonne perjantaihin 3.8. mennessä sähköpostitse osoitteeseen sivusilmailya@gmail.com.


HUOM! Pippa (ja Pipan jälkeen sitten myös -riihipiru- pääsee valitsemaan) muista mainita, mitkä kirjat valitset tarjolla olevista.

P.S. Tässä vielä muistin virkistykseksi kirjalista:
  • Professori Itikaisen tutkimusretki - kuvitellut Ilmari Vainio
  • Señor Peregrino - Cecilia Samartin
  • Virkkaus: Vanha konsti, uudet mallit - Bente Myhrer & Lilly Secilie Brandal
  • Vares: Sheriffi - Reijo Mäki 
  • Kaksi huonetta ja heittiö: Suomenoppijoiden sutkauksia - Ulla Koukkari-Anttonen & Terhi Riitijoki

Rappiolla on hyvä olla?

Mitähän Nykäs-Matille kuuluu nykyisin?

Ei sillä, että asia minua varsinaisesti erityisemmin kiinnostaisi, mutta tulipa tässä mieleeni, että tavallinen, onnellinen ja tasapainoinen perhe-elämä Susanna-kihlatun kanssa näyttää tehneen Matista epäkiinnostavan henkilön median kannalta. Matista ei saa enää näyttäviä otsikoita. Herää kysymys, onko Matti itsessään kiinnostanut ketään vuosikausiin, vai onko hänen alennustilansa ollut se, joka on johtanut nähdynkaltaiseen sosiaalipornoon? 

Ylemmyydentunto  ainakin kasvaa, kun saa päivitellä sitä, miten huonosti toisella voikaan mennä. Oma tappavantylsä elämä saa uutta hohtoa. Harva pysähtyy miettimään syitä ja serurauksia naureskellessaan toisten tempauksille.

Medialla on tapana kuluttaa tekemänsä tähdet loppuun. Heistä revitään irti kaikki, mitä suinkin saadaan. Kaikkein surullisimmat tapaukset ovat niitä, jotka eivät osaa tai halua panna yksityisyydelleen minkäänlaisia rajoja. He esittelevät kotinsa, puolisonsa, alusvaatteensa ja myyvät häänsä, häämatkansa - itsensä - julkisuuden toivossa. Ketä oikeasti kiinnostaa, minkävärisiä alushousuja joku oikeasti nobody käyttää tai minkämerkkistä leipää tämä syö?

Miettikää vaikka Nykästä, Johanna Tukiaista, Jussi ja Saana Parviaista - tai vaikka Vesa Keskistä. Nykäsen tarina menee tällä haavaa median kannalta väärään suuntaan. Vaikka inhimillisesti varmasti kaikkien mielestä viimeisin käänne on hyvä ja sen toivotaan olevan pysyvä, etenkin keltainen lehdistö olisi taatusti mielellään kalunnut Matti-paran ruhon loppuun saakka. Nyt herkuttelu jäi kesken. Sillä mitä makaaberimpi tarina, sitä paremmin se myy, niin ällöttävää kuin se onkin. 

Tukiaisen tämänhetkisestä tilasta en tiedä. Lieneekö neito niin viinan, lääkkeiden ja botoxin turruttama, ettei hän jaksa enää tempaista, vai olisiko glamour ja onni kohdanneet sittenkin? Keskisen imperiumin isäntä taitaa olla tällä hetkellä se, jonka alennustila on julkisin. Herra esiintyy umpitunnelissa milloin missäkin tv- tai radio-ohjelmassa vailla mitään tolkullista sanottavaa. Kuvittelee olevansa suurikin tekijä, kun hänestä ollaan kiinnostuneita. Ei raukka ymmärrä, että hänelle nauretaan tai häntä säälitään. Kai. Toivottavasti. Ei kai hän oikeasti ole kenenkään mielestä kiinnostava? Ghanalaisten lapsivaimojen rehaaminen Suomeen on pelkästään säälittävää. Ei Vesa varmaan itsekään usko, että kyse on suuresta rakkaudesta. Molemminpuolista - tai ainakin Vesan puolista hyväksikäyttöä se on. 

Eikä mediakaan tässä kuviossa viaton ole. Eikö Suomessa todellakaan ole kiinnostavampia ja ennen kaikkea uutis- ja juttuaiheita kuin alkoholisoitunut kyläkauppias, mäkihyppääjä tai tanssija? Ovatko heidän edesottamuksensa oikeasti viihdyttävää seurattavaa jonkun mielestä? Missä menee inhimillisyyden raja, mitä halutaan lukea ja kuulla? 

Minä näin joku vuosi sitten humalaisen Mervi Tapolan Jyväskylän kirkkopuistossa kuusen juurella isolla hädällä. Pyysi paperia, että saisi pyyhkiä. Olisin voinut ottaa Mervistä kuvan, lähettää sen Seiskaan ja saada mojovan palkkion. En tehnyt. Annoin Merville nenäliinan, enempää paperia minulla ei ollut mukana. Monen mielestä toimin tyhmästi, meni iso raha sivu suun.

Onko vastuu näiden paperitähtien synnystä ja tuhosta medialla vai kuluttajilla? Molemmilla? Miten mediakonsernit saisi toimimaan eettisemmin ja vastuullisemmin?



 

Sisustuskuvia #15 Sisustustyynyt





Tällaisia sisustustyynyjä löytyy meidän sohvalta! Ylin musta-valkoinen on tuorein ostos, nappasin sen mukaan Ikeasta nyt heinäkuussa. Puukuosisen kangas on myös Ikeasta, mutta olen ostanut tyynyn kirpparilta alkukeväästä. Meillä on samaa kangasta eteisessä naulakon "oviverhona". Samoin musta Riimingan pellavatyynynpäällinen on kirpparilöytö. Toinen samanlainen on makuuhuoneessa.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvia #14 Keittiötarvike

 Tämä lienee blogini ensimmäinen mainoksentapainen (tosin en hyödy tästä taloudellisesti, joten ainakaan maksettu mainos tämä ei ole). Valitsin sisustushaasteen keittiötarvikkeeksi tiskirätin. Yleensähän tiskirätit ovat rumia, joten niitä täytyy enemmän tai vähemmän piilotella katseilta. Ei näitä.


Olen jo vuosia käyttänyt Kiertin bambuisia tiskirättejä. Ovat kauniita, imukykyisiä, monikäyttöisiä, ekologisia ja kestäviä. Itse asiassa hiukan turhankin kestäviä ;): viimeksi, kun tilasin keväällä nämä kuvien tiskirätit, jäi mietityttämään, kuinka paljon erilaisia tiskirättejä ihminen oikeastaan tarvitsee. Mutta kun ovat niin kauniita!


Oivallinen lahjaidea ja toimiva kotikäytössä. Suosittelen!
















 P.S. Vielä ehtii osallistua arvontaan. Löytyypi täältä.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Sisko ja minä

Siskoni syntyi 57 vuotta sitten nuorten vanhempien esikoiseksi, minä 23 vuotta myöhemmin iäkkäiden vanhempien iltatähdeksi. Siskoni vietti juuri 30-vuotishääpäiväänsä, hän on kasvattanut neljä lastaan aikuiseksi ja itserakennettu talokin on velaton, minä elän nyt ruuhkavuosia, vaikka yhden lapsen äidillä ei kai kovin kovaa ruuhkaa elämässään olekaan. Asun edelleen vuokralla enkä edes haaveile omistusasunnosta. Siskoni asuu maalla, minä kaupungissa. Siskoni on käynyt vain kansakoulun, minulla on ylempi korkeakoulututkinto suoritettuna. Siskoni on harras helluntailainen, minä vähintäänkin skeptikko ellen jopa ateisti. Minä olen poliittiselta katsomukseltani viher-vasemmistolainen, siskoni - no, tietyllä tavalla konservatiivi. Siskoni ei ole turhantarkka siivouksen suhteen, minä taidan nipottaa siisteyden suhteen toisinaan liikaakin.

Minulla ja siskolla on paljon eroja. Listaa voisi nimittäin jatkaa vielä pitkään.

Mutta on meillä paljon yhteistäkin.

Kumpikaan meistä ei osaa uida, viherpeukaloamme kutittaa aina keväisin ja pidämme leipomisesta. Me molemmat luemme paljon. Olemme molemmat melkein yhtä leveitä kuin pitkiä, meillä on isot nenät ja pienet, vihertävänruskeat silmät. Ikäerosta johtuen siskon hiukset ovat harmaammat kuin minun, mutta perästä tullaan!

Emme ole siskon kanssa erityisen paljon tekemisissä. Näemme muutaman kerran vuodessa, soittelemme ja tekstailemme silloin tällöin.

Se ei haittaa. Tärkeintä on, että sisko on olemassa ja siskolle voi soittaa milloin vain. Sisko on antanut anteeksi hölmöilyni ja auttanut minua jatkamaan elämääni.

Sisko on rakas. Rakkaampi kuin osaan ikinä kertoa.



lauantai 28. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvia #13 Kukka tai kasvi

Nyt ei malta olla sisällä, ei kuvata. Ajatuksena oli kuvata traakkipuuvanhusta, jonka sain rippilahjaksi melko tarkkaan 19 vuotta sitten. Mutta aurinko vie mennessään, siispä tämänkertainen sisustuskuva tuleekin ulkoa (nopea räpsäisy, pahoittelen).

Suurimpia onnenhetkiä on, kun voi aurinkoisena aamuna lehteä hakiessaan napata omasta rappupäästä muutaman mansikan suuhun.



P.S. Muista arvonta!

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Kesäpäivä Leppävedellä











Sisustuskuvia # 12 Tekstiili


Äitini on parisenkymmentä vuotta sitten kutonut tällaisen tilkkupeiton. Viikolla vieraillessamme kotopuolessa äiti kysyi, haluaisinko peiton nyt itselleni. Hän kun kutoi aikanaan peittoja myös sisareni lapsille. Tuo peitto oli kai alunperinkin tarkoitettu minulle, mutta silloin se "ei sopinut sisustukseen". Nolottaa. Nyt sopii. Peitosta tulee nyt alkuun varmaankin päiväpeitto poikani sänkyyn. 

Hauska sattuma on, että vasta aloitin oman tilkkupeiton kutomisen. Ajattelin tehdä olohuoneemme väreihin sopivan torkkupeiton. Peiton valmistumiseen on vielä piiiiitkä matka, sillä tässä on kudottujen palojen "kasa".


Kesää ja kärpäsiä!

P.S. Muista arvonta!

torstai 26. heinäkuuta 2012

Karhuemon kesäloma


Nalle-emo kesäloman vietossa. Tuosta en tiedä, onko naaras vai ei, mutta lokoisat näyttää olevan oltavat! Ihanaa, kun vihdoin on paistanut aurinko! 

Käykäähän täällä osallistumassa blogin 1-vuotisarvontaan! 

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvia # 11 Valaisin

Niin on taas pimeä päivä, että "pakko" heittää valaisin kehiin. Lempivalaisimeni. Ylipäätään pidän kovasti papeivalaisimista. Tästä aivan erityisesti.


Tosin kuvaa kun katson, huomaan, että valaisimesta on toinen lamppu palanut. Höh. Ei nimittäin ole niitä yksinkertaisimpia vaihdettavia. Tämä ei myöskään ole mikään maailman tehokkain valaisija, mutta tunnelmanluojana ykkönen. 

Pakko rutista tästä säästä. Minne aurinko on kadonnut? En tykkää helteestä, mutta olen valmis jopa siihen, jos sen mukana tulee aurinko. Tuntuu, että koko ajan väsyttää, kun sateessa tai muuten vain pilvisessä säässä pitää tarpoa päivästä toiseen. Toivottavasti tulee aurinkoinen syksy edes. Jos ei, edessä on tuskainen talvi. 

P.S. Muistakaahan osallistua arvontaan! Se löytyy täältä.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvia #9 ja #10 Yöpöytä ja yllätyksellinen asia sisustuksessa

Niin. Meillä on siis kiusallisen pieni makuuhuone. Vanhat - ja mitkään muutkaan - standardikokoiset yöpöytäratkaisut eivät mahdu sängyn viereen. Reilun vuoden iltalukemiset, nenäliinat, silmälasit ja herätyskello ovat lojuneet lattialla. Minä olen haronut hiuksiani miettien järkevää ratkaisua yöpöytäongelmaan.

Alkukesästä Avotakassa oli sisustussuunnittelija Hanna Sumarin kodin esittely. Siellä oli nerokas ratkaisu, joka oli pakko kopsata omaan kotiin! Tosin ilman tätä haastetta minulla ei olisi varmasti vieläkään yöpöytää, en vain ole saanut aikaiseksi lähteä käymään rautakaupassa! (Ja nyt kun kävin, unohdin pässinpää tietenkin toisen ostoksen, joka piti tehdä. Ei auta kuin lähteä uudelleen.)

 Tässä siis uuden uutukainen yöpöytäni. Veikkaan, että joka kodissa ei ole pilariharkoista tehtyä yöpöytää. Olkoon se myös sisustuksemme yllätyksellinen asia.


Saattaa tosin olla, että harkot on hankala pitää riittävän pölyttöminä allergikon nukkua vieressä. Mutta jos vaikka tuosta ei nyt pysyvää ratkaisua tulisikaan, niin korkealta tässä ei putoa: harkot maksoivat 2 euroa / kappale. Ja ainahan ne voi siirtää ulos kukkatelineeksi.

Että näin.

Hinnalla millä hyvänsä?

Kaikkien alojen erikoisasiantuntijat Lenita Airisto ja Kirsi Piha ovat taas puhuneet. Hurja Airisto loihe taannoin lausumaan, että tavis on luuseri ja pikku-Kirsi peesaa tietysti minkä ehtii. Piha taivastelee viikonlopun ilatapäivälehteen kirjoittamaassaan kolumnissa, miksi menestyminen pelottaa meitä suomalaisia. On kuulemma hyvä, että presidenttinä ei ole enää tavis-Tarja, joka yhdessä toisen Tarjan (Cronbergin) kanssa oli uskaltanut vallan ääneen sanoa, että joskus on ihan hyvä tyytyä toiseksi parhaaseen. Pihan mielestä on yhteiskunnan tuho, jos lakataan kilpailemasta ja havittelemasta ykköspaikkaa asiassa kuin asiassa.


Niin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, keskinkertaisuudesta. Minusta niin Airisto kuin Pihakin ovat näköalattomia joko tahallaan tai tahattomasti. Toivon edellistä, pelkään jälkimmäistä. Kilpailu on toki tietyissä rajoissa hyvä asia ja parhaaseensa pitää pyrkiä, mutta kokoomuslaisesta retoriikasta tuntuu taas unohtuneen inhimillisyys. Menestykseen - ei yhteiskunnalliseen eikä henkilökohtaiseen - pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Ihminen ensin.

On kauheaa katsoa vanhempia, jotka piiskaavat lapsiaan menestykseen vain siksi, että voivat sitä kautta toteuttaa omia unelmiaan. Paras pitää olla, kymppejä ja ykköstiloja napsia, muuten ei kelpaa. Yhtä lailla on kauheaa katsoa sitä, kun työelämässä ihmisestä otetaan irti kaikki ja enemmänkin. Tuotetaan sosiaali- ja terveyspalveluiden suurkuluttajia, onttoja ihmiskuoria. Mitä elämää se sellainen on?


Suomalaiset ovat pirullisen tunnollisia. Kun menestystä vaaditaan, sitä myös vaatijalle annetaan. Unohdetaan nauttia elämästä, läheisistä, unohdetaan huolehtia itsestä. Väsytään, ajaudutaan ongelmiin, hajotaan tai tapetaan. "Tavis on luuseri" -tyyppiset otsikot kuvottavat minua. Pelkistä huippuyksilöistä koostuva yhteiskunta on pelottava.


Uskon armeliaampaan mentaliteettiin. Lapsia pitää opettaa tekemään parhaansa, kehuen ja kannustaen. Toki kritiikkiäkin pitää kestää, mutta mitä tahansa ei pidä sietää. Kaikessa ei tarvitse olla paras. On tarpeellista oppia kestämään pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Itsetuntoaan ei pidä rakentaa ulkoisen menestymisen varaan. Pitää oppia tuntemaan vahvuutensa ja heikkoutensa ja elää niiden kanssa.


Eikö tätä samaa ajattelutapaa voisi soveltaa kansakuntaankin?

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Pumpuliblogi-arvonta


Tämän kuun viimeisenä päivänä Sivusilmäilyä-blogi täyttää kokonaisen 1 vuoden. Olen ihmeissäni! Vuosi on kulunut hurjan nopeasti. Muistan vielä, kun kirjoitin ensimmäistä merkintääni. Olin hurjan ylpeä, että osasin käyttää Bloggeria jopa niinkin paljon, että sain luotua tänne blogin ja kirjoitettuakin siihen jotakin!

Olenkohan oppinut vuoden aikana mitään? Ainakaan en ole saanut viilattua blogini ulkoasua vieläkään sellaiseksi, että olisin siihen tyytyväinen. Nykyinen tausta on liian tumma, mutta toisaalta pidän keltaisen ja violetin yhdistelmästä joten kokonaan en siitä haluaisi luopua... sen ainakin olen oppinut itsestäni, että kirjoittaminen on minulle todella tärkeää. Yhden sun toisen uutisen kuultuani tai luettuani mieleen nousee ajatus, että tästä pitää kirjoittaa! Kirjoittaminen on oiva ajattelun väline ja minulle bloggaamisesta on tullut eräänlaista päiväkirjan pitoa.

Olen saanut vuoden aikana palautetta siitä, kuinka kirjoitan liian piikikkäästi mutten toisaalta ole mistään mitään mieltä. Mielelläni otan palautetta vastaan ja kehitän blogia jatkossakin, mutta edelleen pidätän itselläni oikeuden sekä mielipiteenilmaisuun että -ilmaisemattomuuteen. 

Vaikka en kirjoita blogia kuuluisuushaaveet mielessäni vaan ensisijaisesti omaksi ilokseni, on mukavaa, että vuoden aikana blogi on löytänyt lukijoita ja lukijat blogin. Kiitokseksi ensimmäisestä vuodesta ajattelin järjestää

pumpuliblogiarvonnan


Arvonta-aika on 22.7.-31.7.2012 (klo 21.00 saakka).

Jokainen blogini lukijapaneeliin liittynyt lukija osallistuu arvontaan automaattisesti yhdellä arvalla. (Koskee myös niitä, jotka liittyvät lukijapaneeliin nyt arvonta-aikana.)

Lukijapaneelin lukijat voivat saada lisäarpoja ja muut lukijat osallistua arvontaan seuraavilla tavoilla:

1. jättämällä kommentin tähän postaukseen. Anna ruusuja, risuja, ehdota aihetta, kerro, mikä on ollut mieleenpainuvin postaus - mitä tahansa! Muistathan jättää myös selkeän nimimerkin.
2. linkittämällä tämän postauksen omassa blogissaan tai Facebook-sivullaan.

Arvontaan voi siis osallistua 1 - 3 arvalla / lukija. Muista mainita kommentissa, monellako arvalla osallistut!

Palkintoja on kolme:

1. palkinto: Kirjapalkinto, jonka voittaja voi valita kaksi seuraavista vaihtoehdoista:

  •  Professori Itikaisen tutkimusretki - kuvitellut Ilmari Vainio
  • Señor Peregrino - Cecilia Samartin
  • Virkkaus: Vanha konsti, uudet mallit - Bente Myhrer & Lilly Secilie Brandal
  • Vares: Sheriffi - Reijo Mäki 
  • Kaksi huonetta ja heittiö: Suomenoppijoiden sutkauksia - Ulla Koukkari-Anttonen & Terhi Riitijoki


2.palkinto: YLLÄTYSPALKINTO, jonka teema on KESÄINEN KATTAUS

3. palkinto: 2 paria Glitterin korvakoruja, väreinä pinkki ja sininen. + pieni yllätyslahja.











Onnea arvontaan <3!

Sisustuskuvia #8 - somiste (jota ei mukamas ole)

Somiste. Tulee mieleen koriste-esine. Ja samalla nousevat niskavillat pystyyn. Sain lapsuudessa kultaisella 80-luvulla kai yliannostuksen kaikenlaisia koristuksista, jotka lähinnä keräsivät pölyä. Ehkä siksi olen ollut omilla asuessani aina hiukan koriste-esinevastainen. Kynttiläasetelmien rakentamisesta pidän etenkin syksyisin, mutta muuten haluan, että esineillä on jokin käyttötarkoitus.

Muutama poikkeus tosin tulee mieleen.


Eteisessämme on kirpparilta eurolla ostamani ränsistynyt, mintunvihreä ja paljetein koristeltu valokuvakehys. Ostaessani suunnittelin laittavani siihen esimerkiksi poikani tai kummityttöni kuvan, mutta lopulta mikään vaihtoehdoista ei sopinutkaan kehykseen joko kokonsa tai värimaailmansa puolesta. Niinpä kehys on seisonut senkin päällä kohta vuoden. Minusta se on kaunis, puhutteleva sellaisenaan. Vähän ruostuneena, rujona mutta silti herkkänä. Kehyksessä on jotakin selittämätöntä, sillä normaalisti en pidä mintunvihreästä enkä varsinkaan paljeteista. Mutta tätä kehystä rakastan.

Toisekseen olen jonkin aikaa keräillyt peltipurkkeja. Etenkin vanhoja sellaisia. Useimmat niistä ovat nakottaneet - ja nakottavat edelleenkin - keittiön kaapin päällä tyhjän panttina. Tai jokaisen sisällä on kyllä jotain, mitä tarvitaan ehkä kerran vuodessa, mutta haluaisin nekin aktiivikäyttöön. Nyt edes muutamalle suodaan se mahdollisuus uuden hyllyn myötä:


Lopuksi vielä suhteellisen huono kuva yhdestä somisteesta: alkukesästä iskin silmäni Pienen pihapuodin Facebook-sivuilla tähän ihanaan kukko-tarjottimeen:




Sopii täydellisesti keittiöömme (vaikka ei ehkä tuohon viereiseen kelloon niinkään...)


Niin että meillähän ei ole yhtään somistetta missään? Olisin nimittäin voinut jatkaa luetteloa vielä hetkisen. A-P-U-A!!!

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvia #7 Kylppäri - ei, vaan vessa

Kylpyhuone on ehdottomasti asuntomme rumin paikka. Siksipä jättäisin mieluusti tämän kohdan kokonaan väliin. Kylppärissämme ei ole mitään näkemistä. Ruskeat kaakelit suoraan 80-luvulta, kaakelien värimaailman kanssa riitelevä suihkuverho ja kylppärin matto (stailasin edellisen asuntomme kylppäriä hiukan juuri ennen muuttoa enkä raaskinut heti taas satsata uusiin tekstiileihin...). Ei kaappeja, kaikki esillä. Tympeä paikka. Kaiken lisäksi, piru vie, sen verran hyväkuntoinen, että emme taatusti saa siihen vuokranantajan piikkiin remppaa vielä vuosiin. 


Jotakin pitäisi keksiä, mutta mitä? Superedullista ja helppoa. Tyylikästä ja toimivaa. Helpommin sanottu kuin tehty! Totuuden nimissä on tosin sanottava, etten toistaiseksi ole suonut kylppärille kovinkaan montaa ajatusta. Tärkeämpiäkin sisustuskohteita on riittänyt.


Kylppärin sijaan kuvissa näkyy vessamme. Pieni ja ankea koppero sekin. Leikkasin jostakin männä vuosien Muumi-kalenterista kuvia piristykseksi seinälle. Tällekin tarvitsisi varmaankin tehdä jotakin sisustuksellista, mutten vielä ole keksinyt mitä. Tai no, hyllyn paikka Aku Ankan taskukirjoille on jo katsottu! Niitä olen aina halunnut vessaani. Ja kristallikruunua himoitsen myös...


Jos jollakin on ideoita vessan pikastailaukseen, otan niitä mielelläni vastaan :).

Sisustuskuvia #5 ja # 6 samalla kertaa: Rakkain esine ja astia

Olen huono kiintymään esineisiin. Siksi on vaikeaa mahdotonta valita yhtä ainoaa rakkainta esinettä. Minulla on tallessa joukko poikani tekemiä piirroksia, joista jokainen on minulle tärkeä. On koruja, joita tulen säilyttämään aina. Toisaalta ilman viherkasveja ja kirjoja ei ole kotoisaa. 

Mutta jotta haasteen idea ei vesittyisi tyystin, valitsin muutaman minulle rakkaan esineen.

Ensin mekkoni, jota olen käyttänyt 2-vuotiskuvassani. Äiti kyllä väittää, että kyseessä oli 1-vuotiskuva, mutta vanhojen valokuvien perusteella uskallan olla eri mieltä. Sitä paitsi - tuo mekko on 98-senttinen. Eivät 1-vuotiaat käytä niin isoja vaatteita.

Oli miten oli, minulla ei ole itselläni yhtään kuvaa kyseisestä sarjasta. Mutta mekko on säilynyt. Olen jo vuosia suunnitellut, että kehystän sen. Ei keräisi pölyä niin kuin henkarissa roikkuessaan. Ehkä vielä joku päivä muistan toteuttaa ideani...


Toinen esine, jota voisi rakkaimmaksi sanoa, ovat pappani tekemät sukset. Pappa kaatui sodassa. Äitini oli silloin 7-vuotias. Minä olin saman ikäinen, kun oma isäni kuoli. Papan kuva ja sukset ovat ainoa konkreettinen muisto hänestä.

Olen monta kertaa suunnitellut suksista tehtävän jotakin: hyllyn, naulakon - jotakin. Mutta sitten ne ovat aina lopulta päätyneet nojailemaan seinää. En kerta kaikkiaan raaski tehdä niille mitään.

Joku on vaihtanut suksiin alkuperäisten tilalle uudet siteen kultaisella 60-luvulla. 








Kolmas rakkain esine on varmaankin sipulikulhona toimiva savivati, jonka joskus teininä löysin lapsuudenkotini varastosta. Vati on ensimmäinen vanha esine, jonka olen koskaan hankkinut itselleni. Voisikohan sanoa, että siitä se ajatus sitten lähti ;). Vati on kulkenut mukanani kaikissa kodeissani. Se toimittakoon myös esiteltävän astian virkaa tällä kertaa.



Nyt vetäydyn lepäämään. Kurkunpään tulehdus iski. Ääntä ei ole. Olo on kuumeinen. Yskittää. 

P.S. Pakko lisätä vielä yhden rakkaan esineen kuva. Vaaleanpunainen pantteri vuodelta 1982 tai jotakin sinne päin. Joululahja veljeltä joulupukilta. Pahasti päässyt pölyttymään viime vuosina. Täytynee ottaa herra käsittelyyn ;).

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Ytimeen

Olin eilen kuuntelemassa Suomi Pop -festivaaleilla Suomen eturivin naisartisteja, PMMP:tä ja Chisua. Molemmat keikat osuivat ja upposivat suoraan sieluun. Musiikista viis (se on loistavaa!), mutta oli huikeaa katsella ja kuunnella heitä ja tajuta, että siinä on naisia, joilla on sanottavaa - ja joissa on voimaa. Molemmilla keikoilla muistelin Minna Canthia. 

On mahtavaa, että musiikin kentälle on noussut naisia, jotka tekevät mitä tahtovat. Ottavat kantaa hyvinkin rankkoihin teemoihin niin kuin PMMP:n Joku raja! -kappaleellan, ovat räävittömiä niin kuin samaisen yhtyeen Rusketusraidat tai koskettavat sydämen pohjasta saakka niin kuin Chisu Yksinäisen keijun tarinallaan. Toisaalta he osaavat olla hauskoja olematta yhdentekeviä niin kuin Chisun Kerrasta poikki -veto osoitti. Mutta tekivätpä nämä naiset mitä hyvänsä, he tekevät sen omilla ehdoillaan. Kukaan ei sanele heille, millaista musiikkia pitäisi tehdä, miltä näyttää tai miten esiintyä. Herkästäkin kauneudesta huolimatta kaikesta näkee, että määräilijöistä otettaisiin hetkessä niska-perseote ja ammuttaisiin kuuhun. Se tekee vaikutuksen.

Sivumennen sanoen kaikkien kolmen naisen ulkomuoto oli seksikäs. Paljasta pintaa vilahti - tuskin nimeksikään. Siinäpä nuoremmille naisille esimerkkiä. Tissien ja takamuksen tyrkyttäminen ei ole ainoa keino olla viettelevä. Ulkomuotoa enemmän huomion kiinnitti karisma. Jokainen heistä saisi viisituhatpäisen yleisön hiirenhiljaiseksi - tai huutamaan täysillä - yhdellä sormen liikkeellä tai pienellä sanalla. Olemus on vangitseva. Huikea. 


En ole koskaan kyseenalaistanut sen kummemmin PMMP:n (paitsi Rusketusraitojen aikaan) ja Chisun suosiota. Pidän heistä. Mutta eilisen jälkeen pidän entistä enemmän. Vahvojen naisten vahvat keikat osuivat ytimeen. 

P.S. Ei jäänyt viisikymppinen Kaija Koo yhtään itseään parikymmentä vuotta nuorempien naisten varjoon. Ja Lauri Tähkä - sulatti kyllä mun sydämen taas. Voiko eron perua?

Sisustuskuvia #4 Lempiväri

Lempiväri. Hankala juttu. Tykkään tällä hetkellä keltaisesta niin sisustuksessa kuin vaatetuksessakin, mutta vain pieninä määrinä piristämässä musta-valkoisuutta. Moni muukin väri on mieleen, eikä keltainen ole edes se kaikkein rakkain väri, mutta niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut, se on tällä hetkellä minulle "the väri", mikä on todella outoa, kun en ole aiemmin voinut sietää keltaista ollenkaan. Niin se ihminen vaan muuttuu.

Tässä kuvassa ripaus keltaista muuten musta-valkoisessa keittiössämme. Patalaput ovat löytö kirpparilta. Kolme patalappua hintaan 1,50 euroa. Uusia.

 Alla toinen ripaus, lapsen innovoima pilliteline:

 Kertonee paljon ruoanlaittotaidoistani, kun Jalostajan hernekeitto on eräs lapseni lempiruoista. Maksalaatikko on toinen ;). Eräänä alkukesän päivänä poika alkoi ihastella hernekeittopurkkia, totesi, että se on kaunis. Toden totta! Siinä on jotakin sellaista arkista ja kodikasta visuaalisuutta josta minä pidän, vanhaa aikaakin tietysti.

Vieressä kesän suosikkikoruni. Melkein aina menossa mukana!










Kauniiksi lopuksi - kirjaimellisesti - kuva ihanasta kelta-valkoisesta kukkakimpusta, jonka sain eilen. Kiitos vielä antajalle käynnistä ja tuomisista, jos luet tätä! Oli ihanaa nähdä!



torstai 19. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvia #3 ja muutakin: Jotain musta-valkoista


Musta-valkeaa huomenta!

Siltä ainakin tuntui tämän aamun lehteä lukiessa. Meinasi mennä aamupala väärään kurkkuun kun luin, että muutama jyväskyläläinen hotelli ei majoita paikkakunnalla asuvia lainkaan. Tämä periaate perustuu 1960-luvulla (!) laadittuun siveyssääntöön. Siihen aikaan naiset eivät päässeet yksin ravintolaan. Eivätkä hotelliin. Likaiset, säädyttömät, syntiset naiset! Huorissa kumminkin. 

Tämän sai tuta nahoissaan taannoin nainen, joka pakeni parisuhdekriisiään. Olisi halunnut yöpyä hotellissa. Vaan ei. Pikku rouva on hyvä ja menee kotiinsa nyt vaan. Koettaa rauhoittua. Ja antaa miehelleen anteeksi. Ei hyvää päivää, mikä meininki! 

Surullista oli, että myöskään kriisikeskus Mobile ei majoittanut naista, koska tilanteeseen ei liittynyt väkivaltaa. Pitääkö aina saada turpiinsa tai tulla tapetuksi, ennen kuin saa apua?


Ja sitten noihin purkkeihin. Ostin ne viime viikonloppuna Ikeasta. Meillä on noin tsiljoona peltipurkkia, joten yhtään lisää ei olisi tarvittu. Vaan voiko noin symppiksiä tyyppejä ohittaa? En minä ainakaan. Purkkihullu. Harvemmin vain ostan uusia.

Purkit etsivät vielä paikkaansa ja käyttötarkoitustaan, seilaavat toistaiseksi tyhjillään eteisen lipaston päällä. Poika kinuaa yhtä itselleen. En halua antaa, noiden täytyy saada olla yhdessä. Mietin kuumeisesti sijoituspaikkaa lapsen huoneesta. Tai sitten jostain muualta.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Lintukoto

Sitä kuvittelee asuvansa varsinaisessa lintukodossa. Suomessa, pienehkössä kaupungissa. Ehkä se on tämä asukasyhteisömme, jonka pihapiirissä on Pikku Pietarin pihan tunnelmaa, mutta joku minut on hämännyt taas tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen. Ei täällä mitään satu. Olemme turvassa. 

Sitten sitä lukee lehdestä tällaista. Että joku hullu on sitten ajatellut räjäyttää jotakin jossakin. Todennäköisesti ihmisiä olisi kuollut, vammautunut, traumatisoitunut. Onneksi mies saatiin kiinni, ennen kuin mitään ehti tapahtua. Vaikka oikeastaan jo ehti.

Tämänkaltaiset uutiset ovat hyvin ristiriitaisia. Ne sekä lisäävät että järkyttävät turvallisuudentunnetta. Toisaalta sitä havahtuu pelkäämään: tämä kotoinen kaupunki ei olekaan lintukoto, vaan mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Toisaalta turvallisuudentunnetta lisää, kun lukee poliisin onnistumisista. Tekevät hyvää työtä. Läheskään kaikesta kansalaiset eivät edes tiedä.

Toisinaan tulee mietittyä, millaisen maailman sitä lapsilleen jättää. Aiemmin mietin enemmän ympäristöasioita. Luonnon tuhoutumista, saasteita, ilmaston lämpenemistä... tietenkään nämäkään ongelmat eivät ole minnekään kadonneet. Ja onhan ihminen ollut hullu aina. Mutta jotenkin - välinpitämättömyys on lisääntynyt. Väitän, että lisääntyneet joukkosurmat johtuvat osaltaan yli-individualistisesta kulttuurista. Oma napa on tärkein, ja vain se. Apua ei pyydetä, ainakaan ajoissa, eikä sitä myöskään anneta. Omillaan pitää pärjätä. Se on kunnia-asia. Heikko ei sovi olla.

Lapsen kasvattaminen tällaiseen maailmaan tekee välillä pahaa. Mitä vain voi sattua missä tahansa koska tahansa. Tosin niin voi käydä ilman ihmistäkin. Lintukotoa ei ole. Poliisi ei suojele minua kaikelta, mitä ikinä keksinkin pelätä. Eikä lastani.

 

Sisustuskuvia #2 Lipasto

Niin. Lipasto. Puolisoni tuomisia. Harmillisen tehokas, imee sisuksiinsa paljon kaikenlaista turhaa roinaa. Yleensä kaikki sellainen, mille ei löydy järkevää paikkaa, tungetaan lipastoon. Juuri tästä syystä olen jo kauan halunnut hankkiutua koko kapistuksesta eroon. Jotakin tekemistä suunnitelman kanssa on silläkin, että parka-raukka alkaa kunnostusyrityksistä huolimatta sanoa työsopimustaan irti. Suurin syy on kuitenkin se, että tarvitsemme kipeästi lisää tilaa kirjoille, ja lipaston paikalla olisi täydellinen tila esimerkiksi tällaiselle.


Lipasto on hassu kapistus: toisaalta pidän siitä kovasti, toisaalta se on minusta ruma ja vanhanaikainen, toisaalta taas kovin sympaattinen. Siitä luopiminen olisi haikeaa. Lipastoon liittyy tärkeä muistokin: se oli ensimmäinen huonekalu, johon puolisoni sinkkuasunnossa aikoinaan kiinnitin huomiota. Positiivista huomiota.

Toistuvasti yritän raivata lipaston päällistä tyhjäksi tavarasta. Huonolla menestyksellä.  
Lipaston päällä on tällä haavaa kaikenlaista: 
kirjoja, lehtiä (säilytyskori on muuten löytö kirpparilta, maksoi peräti 0,50 euroa) ja aasin häntä...
 ... säilytyslaatikoita (jotka sisältävät pääasiassa cd-levyjä)...

 ...ja tietenkin muutama viherkasvin alku. Tietenkin.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Sisustuskuvahaaste - viimeisin sisustushankinta (#1)

Bongasin Paikka maailmassa -blogista neljän viikon sisustuskuvahaasteen, joka on ilmeisesti kiertänyt blogeja melkoisen ahkerasti. Päätin hypätä haasteeseen mukaan, vaikken viralliseen tapaan sitä saanutkaan keneltäkään.

Aion sivuta jokaista teemaa jollakin tavalla jossakin postauksessa, mutta en lupaa neljän viikon kuvamaratonia, jossa jokaista kotimme esinettä on kuvattu noin viidestäkymmenestä eri kuvakulmasta. Sellaiseen eivät taitoni ja kiinnostukseni riitä. Vaikka sisustusasiat ovatkin lähellä sydäntäni, tulette huomaamaan, että sille on syynsä miksei blogini ole sisustusblogi vaan - no, jotakin muuta.

Aloitetaan.

Viimeisin sisustushankintani. 

Olen tähän asuntoon muutosta asti etsinyt uusia verhoja. Halusin keveät verhot, joiden värimaailma yhdistäisi liian eriparisia mutta avonaista tilaa olevia keittiötä ja olohuonetta. Männä lauantaina kävin kälyni kanssa Ikeassa, ja sieltä tarttui mukaan tällaiset Eivor-verhot. Myös tätä Britten Nummer -kangasta mieluilin, mutta koska en itse ole ompelutaitoinen, päätin päästää kaverit pälkähästä ostamalla kerrankin valmisverhot.


Lopputulos on tällainen:


Pöydän takaa muuten pilkottaa myös uusi työtuoli, jonka hankin samalla kerralla.




Kuvista ehkä huomaa, että olohuoneemme on hiukan hankala "verhoiltava", sillä verhojen täytyy sopia myös keittiöön - ja työpöydän takana oleviin pikkuikkunat toisaalta kaipaavat verhoja, mutta miltei kaikki ratkaisut saavat ikkunarivistön näyttämään jollakin selittämättömällä tavalla tukkoiselta. Mutta tällä kertaa nyt näin. Jatkamme harjoituksia.