maanantai 31. lokakuuta 2011

Blogistin ensimmäinen arvonta

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt kolmisen kuukautta. Aluksi en oikein tiennyt, mitä olen tekemässä, koska ennen oman blogin perustamista en ollut juurikaan edes lukenut muiden blogeja. Olin siis avoin uudelle seikkailulle. Auliisti myönsin - ja myönnän edelleen - etten oikein ole selvillä, kuinka bloginkirjoittajan tulisi toimia. Mikä on sallittua ja suotavaa ja mikä ei, sitä opettelen.

Sen olen huomannut, että suunnilleen kaikissa muissa harrastelijablogeissa on enemmän kuvia kuin minun omassani. Minunkin pitäisi ilmeisesti aktivoitua tällä saralla, mutta jotenkin en osaa ottaa kuvia kuvien vuoksi. Haluaisin, että kuvat toisivat jotakin lisäarvoa tekstiin. Tämä taitaa olla auttamatta vanhanaikainen lähestymistapa. Ehkä sitten erottaudun tuhansien ja taas tuhansien blogien joukosta nimenomaan kuvattomuudella tai ainakin kuvien harvalukuisuudella.


Monet sanovat, että blogiteksti ilman kuvia on raskasta luettavaa. Itse taas koen, että blogiteksti, jonka useat kuvat "rikkovat", on hankala luettava. Keskittyminen karkaa, kun ei tiedä, kiinnittääkö huomionsa kuviin vai teksteihin. Tietenkin kuvien määrään vaikuttaa myös blogin luonne. Minä kirjoitan eräänlaista virtuaalista päiväkirjaa, jonka tekstit ovat ehkä hiukan kolumnimaisia. Tällaisessa tapauksessa kuvilla on erilainen funktio kuin vaikkapa sisustus- tai muotiblogeissa. Hassuahan se olisi, jos muotiblogisti vain sanallisesti kuvailisi uutta asuaan.


Blogin kirjoittaminen on ollut yllättävän hauskaa puuhaa. En ole koskaan onnistunut pitämään päiväkirjaakaan säännöllisesti yhtä pitkään kuin nyt tätä. Olin siis aloittaessani syystäkin epäileväinen sen suhteen, tuleeko minun alkuinnostuksen jälkeen kirjoitettua tätä. Yllättävästi aiheita on kuitenkin riittänyt ja kirjoittaminen on kerta kerran jälkeen helpompaa. Alussa ajattelin, että blogini painottuu enemmänkin uutisvirran seuraamiseen ja kirja-arvosteluihin, mutta vielä en ole onnistunut tekemään viiltävää yhteiskunnallista analyysiä. Ehkä tämä arkihulinoiden ulkopuolella eläminen on virittänyt ajatuksia toiseen suuntaan kuin olin kuvitellut. Tai sitten ajankohtaisten asioiden kommentoiminen vain odottaa vuoroaan. Olen tähän mennessä keskittynyt tekemään huomioita pienistä, arkisistakin asioista. En edes yritä olla nokkela tai syvällinen. Jos joku ajatus joskus osuu kohdalleen, hyvä niin, mutten tietoisesti tavoittele sellaista. 

Enemmän kirjoitankin muistiinpanonomaisesti aiheista, jotka syystä tai toisesta pyörivät mielessäni. Tästä syystä en välitä hioa tekstejäni kovinkaan paljoa, vaan ikään kuin talletan ne tänne blogiin varastoon mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toisinaan vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, että kunpa olisin tuon ja tuon aiheen kanssa malttanut odottaa muutaman päivän, ajatus olisi jalostunut paremmaksi. Mutta spontaani ihminen elää hetkessä ja kirjoitta tekstinsä sen enempiä tuumaamatta.


Blogini luonteesta johtuen (tai vain omaa hatarapäisyyttäni) unohdan tämän tästä, että joku todella lukee tekstejäni. Säikähdän aina, kun joku viittaa keskustelussa johonkin kirjoittamaani. Apua, miksi ihmeessä olet lukenut blogiani, tekisi mieleni kiljua. Silti on loppupeleissä kuitenkin mukavaa, että lukijoita on. Ilahduttavan monta kertaa blogiani onkin jo kätyty ainakin silmäilemässä. Kiitos siitä! Toivottavasti lukjioita on jatkossakin, vaikka lukijat eivät olekaan pääasiallinen syy blogin kirjoittamiseen. Rehellisesti voin sanoa kirjoittavani silkasta kirjoittamisen ilosta. Tästä on tullut mukava harrastus, joka on osaltaan auttanut jaksamaan pitkän sairasloman aikana.

Mielelläni haluaisin palautetta blogistani. Olen huomannut, että moni blogisti järjestää lukijoilleen arvontoja aina silloin tällöin.  Ajattelin liittyä arpojien joukkoon.

Arvonnan säännöt:

Vastaa tämän postauksen kommenttiosioon näihin kysymyksiin:
a) Mikä on parasta blogissani? Entä huonointa?
b) Miksi luet blogiani?
c) Linkitä mielestäsi paras postaus kommentin loppuun.

Huom! Jos kommentoit anonyyminä, ole hyvä ja keksi kommenttisi loppuun itsellesi nimimerkki, josta tunnistan kirjoittajan.

Arpojen määrät:

Lukijalistalla olevat (ja sinne arvonnan aikana liittyvät) arvontaan osallistuvat saavat automaattisesti kaksi (2) arpaa.

Anonyymit jotka osallistuvat saavat yhden arvan.

Blogillisilla on mahdollisuus saada yksi lisäarpa linkittämällä tämä postaus omaan blogiinsa!


Osallistumisaika on 31.10. - 15.11.2011
Palkinnot:
 1. palkinto: Itse tehty Ikkuna- tai ovikoriste


2. palkinto: Marimekon serviettejä


 3. palkinto: 2 kpl ekologisia tiskiliinoja

Lisäksi arvon yhden yllätyspalkinnon.

(Pahoittelen kuvien heikkoa laatua; kamera teki tenän juuri ratkaisevalla hetkellä.)
 
Onnea arvontaan!


perjantai 28. lokakuuta 2011

Hui kauhistus!

Halloween on täällä. Juuri kävimme naapurini kanssa ostamassa rekvisiittaa huomisiin lastenbileisiin.  On ilmapalloa, asua, hämähäkinseittiä, lepakkoa, kummitusta ja kynttilää. Itse aion esiintyä noitana, sillä niin kuin poikani ystävällisesti taannoin sanoi: "Äiti, sä et tarvii paljon asua, kun sulla on nuo näpyt naamassa!" Selvä. Hattu päähän, musta kolttu ja vaikka noidankynnet paikoilleen, niin hyvin menee. Enemmällä laittautumisella varmaan pelottaisin pienimpiä juhlijoita.


En oikeastaan pidä koko Halloweenista. Turhaa kaupallista hapatusta, amerikkalais-muovinen tapahtuma, jossa juhlitaan - niin mitä? En oikein ole selvillä, mikä on Halloweenin ydin täällä Suomessa. Mieluummin juhlisin vanhaa suomalaista kekriä, mutta tämä ajatus ei innostanut pihan nuorisoa. Kurpitsat, karkit ja kepposet kiinnostavat enemmän, samoin kaikki kauhuelementit, jotka melkein pelottavat lapsia. Ja minua. Niillä siis mennään. 


Toisaalta, tarvitseeko sitä kaikkea ottaa niin vakavasti? Syksy on pitkä ja pimeä, joten välillä on hyvä tehdä kasa herkkuja, koristella juhlatila, pukeutua naamiaisauihin ja viettää  mukava ilta hyvässä seurassa. Arkea on kyllä riittämiin. 

Lienee perinjuurin suomalainen ominaisuus ottaa kaikki asiat vakavasti. Jos juhlitaan, pitää olla kunnon syy. Ja jos juhlitaan, juhlan pitää olla mieluiten harras. Kepeä irrottelu sopii suomalaiseen kansaluonteeseen huonosti, sillä kaiketi pelkäämme kasvojemme menettämistä. Vaikka nyt puhutaankin lastenjuhlasta, johon alkoholi ei kuulu, veikkaan tämän kasvojen menettämisen pelon liittyvän nimenomaan juomakulttuuriin. Suomalainen on ujo selvinpäin, minkä takia rohkaisuryyppyjen ottaminen on kuulunut asiaan. Ja sitten kun niitä on otettu ja otettu ja otettu, mopo onkin karannut käsistä ja juhlinta muuttunut riehumiseksi. On mokattu ja nolattu ja jälkeen päin hävetty. Suomalaisten sietää toden totta opetella pitämään hauskaa ilman viinaa. 

Lastenjuhliin heittäytyminen on hyvää uudenlaiseen juhlimiskulttuuriin opettelemista jokaiselle aikuiselle. Oikeastaan koko perheen juhlat pitäisi määrätä pakollisiksi vähintään kahdesti vuodessa. Mieluiten voisi juhlia yhdessä naapureiden kanssa, sillä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Ja kun ilon jakaa monen kanssa, se kertautuu vieläkin enemmän. 


Yritän siis painaa taka-ajalle epäluuloni tarkoituksettomalta tuntuvaa juhlimista kohtaan ja tarttua siihen, mikä oleellista on: hauskanpitoon yhdessä lasten kanssa. Sitä paitsi tietäväthän huomiset juhlat mukavaa puuhastelua jo tällekin illalle: juhlatilan koristelua, leipomista ja kepposten harjoittelua. Tästä se lähtee!



torstai 27. lokakuuta 2011

Poltetta ja pureskeltavaa

Lauri Tähkän esikoissooloalbumi Polte julkaistiin eilen. Sinkkulokaisun iskelmähötön perusteella odotin levyä hyvin ristiriitaisin tuntein. Kyseenalaistan nimittäin edelleen soolouralle lähtemisen järkevyyden, olihan edellinen konsepti mitä toimivin. Uskon, että Elonkerjuunkin olisi ollut mahdollista uusiutua. Lisäksi minua pelotti, että Lauri launluntekijänä on mennyt pilalle, sen verran suuri järkytys  Syyskuun kyy oli. 


Olen nyt vajaassa vuorokaudessa kuunnellut Poltteen kaiketi viisi - kuusi kertaa läpi. Levy sisältää upeita sanoituksia ja tähkämäisiä sävellyksiä. Artistin äänikin soi yhtä kauniina kuin aina, tosin osa kappaleista on liiaksi "huudettu" minun makuuni, sillä liian kovaa ja korkealta menevissä melodioissa Laurin ääni ei ole kauneimmillaan. Nimikkokappale Polte koskettaa, samoin Päästän sinut irti, Vielä olet suruton, Rakastuin taas, Kokonaan sun. Pieni ihminen on aihepiiriltään raikkaan erilainen kertoessaan vanhemmuudesta. 

Suurin suosikkini tässä vaiheessa on kuitenkin Sinun täytyy minun luokseni tulla, joka vain jäi ajatuksiin. Pidän selkeästä tarinasta, joka kuitenkin on tarpeeksi moniselitteinen. Pidän äänimaailmasta ja kauniista sävellyksestä Tarttuipa sama kappale poikaanikin, joka hoilasi kertosäettä koko eilisillan, vieläpä huvittavan laurimaisin painotuksin. Ilmeisesti kappale tuli kuunneltua t-a-r-k-a-s-t-i.

Poltteen kappaleissa on sopivasti kaipaamaani rokkia, vaikka iskelmällinen ote rivien välissä välillä vilahtaakin. Onneksi ei liian häiritsevästo Äänimaailma on paikoin edelleen turhan täyteenahdettua, mutta toisaalla myös kauniin raikasta. Kokonaisuus ei silti ole liian siloteltu, vaikka joissakin kohdin tulee yliyrittämisen fiilis. Ehkä - varmasti - keikoilla ote musiikkiin on rennompaa. 

Onneksi Syyskuun kyyn kaltaista humppaa ei levyltä enempää löydy. Jollakin tavalla ihmettelen sen valintaa sinkkulohkaisuksi. Toisaalta taas kokonaisuuden kuulleena valinta on itsestään selvä - mistään muusta kappaleesta ei olisi riittänyt niin paljon puhuttavaa.

Riittää meillä päiviä sen sijaan suorastaan huutaa Elonkerjuuta. Sen olisin jättänyt levyltä pois. Eilen katsellessani levynjulkaisukeikkaa nimenomaan tämän kappaleen kohdalla tuli aivan erityinen ikävä vanhaa. Tiesin, kuinka Simo, Johanna, Lenni ja Antero olisivat puhaltaneet kappaleeseen sen kuriittoman remmastelumeiningin, josta uuden bändin ammattimuusikot eivät tule koskaan tavoittamaan. Tietenkään tarkoitus ei ole kopioida vanhaa, mutta silloin pitäisi tehdä selkeämpää eroa entiseen. 

Levynjulkkarikeikka oli jännittävää katsottavaa. Kaikki tuntuivat olevan jokseenkin hukassa. Lauri oli kuin kevätlaitumille päästetty vasikka, ei tiennyt mihin sännätä ja mitä sanoa. Kappaleet vedettiin hirmuisella tahdilla. Bändi ei oikein vastannut Laurin intoon, vaan oli jollakin tavalla aneemisen tuntuinen, vaikka soitanta olikin taitavaa. Varmaan hekin tuntevat nahoissaan vertailun Elonkerjuuhun, sillä itse ainakin löysin itseni tämän tästä miettimästä, kuinka toiselta tämä voisikaan kuulostaa... 

Yleisölle tilanne taisi silti olla kaikkein hämmentävin. Kappaleiden sanoja ja melodioita ei tietenkään vielä osattu, joten jammailuosasto jäi sen takia vaisuksi. Tuntui, että väki tuijotti lavalle tietämättä yhtään, mitä ajatella asiasta. Kaikki on niin uutta. Outoa. Hyvällä tavallako vai huonolla, sen aika näyttää. Ehkä moni muukin LTEK-fani empii minun laillani, pitääkö uudesta Laurista vai ei. Minuun kyllä Poltteen musiikki osuu, pidän levystä enemmän kuin haluan myöntää. Tämä siksi, että en oikein osta tätä uutta meininkiä. Ainakaan vielä. Kaipaan niin Elonkerjuuta. Katsotaan, totunko. 

Artisti Tähkä taitaa kuitenkin olla varmalla tiellä sooloartistina, olihan esikoisalbumi myynyt jo julkaisupäivänään platinaa. Herralla on niin paljon henkilökohtaisia ihailijoita, että keikoillakin varmasti väkeä riittää, vaikka minkälaista musiikkia soittaisi. Onnea Laurille upeasta saavutuksesta! Ja kaikkea hyvää uudelle uralle. 

Minä jään silti vielä odottamaan Elonkerjuun vastavetoa. Ehkä sitten, kun näen, että omilleen jääneellä "perheelläkin" on kaikki hyvin, voin antautua tälle musiikille täysillä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Puhetta ryntäistä

Aamun Keskisuomalainen ja sen vanavedessä kaikki valtakunnan mediatkin uutisoivat keskustan pitkäaikaisen kansanedustajan Mauri Pekkarisen mauttomasta vitsistä. Pekkarinen oli työtilaisuudessa kommentoinut naispuolisen tuttavansa, Kuntakiiton johtaja Kristiina Wikbergin ryntäitä. Vitsin kohde oli ottanut asian huumorilla, mutta kolmas osapuoli, vihreiden nuori poliitikko Maia Fandi paheksui asiaa. Pekkarinen itse kielsi koko asian ensin, sittemmin lausunto muuttui, kun YLEltä löytyi nauhoite, jotka todistavat Pekkarisen puheita. Ryntäät olivat kuulemma ensimmäinen asia, joka Pekkariselle oli tullut mieleen, ja se oli virhe. Niinpä. 


Uutisoinnin jälkeen miehet ryntäsivät kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa puolustamaan veli-Pekkarista. Noitahan sattuu, vahinkoja. Pojat on poikia. Paljon melua tyhjästä, eihän Pekkarinen mitään tarkoittanut. Väärin! Vaikka en itsekään lähtisi näiden tietojen pohjalta Pekkarista mistään tuomitsemaan, niin julkinen anteeksipyyntö olisi paikallaan. 

Jos Pekkarisen heitto jostakin keroo, niin hänen (ja lukemattomien muiden miesten) huonosta huumorintajustaan - ja tilannetajustaan. Luulisi kuusikymppisen miehen tuohon ikään ja asemaan mennessä oppineen, millaisia vitsejä sopii missäkin tilanteessa ladella. Mitä jos Kristiina Wikberg olisi kommentoinut Pekkarisen avuntarjousta nostaa mirofonia ryntäiltä ylöspäin vaikkapa, että "mahdatkohan sinä, Mauri, ylettää sitä korjaamaan", olisikohan Pekkarinen vielä ottanut asian huumorilla?

Jos naisen ryntäät tosiaan ovat ainoa asia, joka Kuntaliiton kokouksessa on mielessä, herää kysymys, onko Pekkarinen sittenkään mies paikallaan. On eri asia heitellä kaksimielisiä vitsejä vapaa-ajalla poikien kesken kuin yleisön edessä työtilaisuudessa. Huumoria voi viljellä muistakin asioista kuin seksuaalisuudesta. Ylipäätään henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuvassa vitsailussa on syytä olla tarkkana.


Minua näin äkkiseltään koko kohussa eniten häiritsee se, että Wikberg itse otti asian huumorilla ja olisi ohittanut asian olankohautuksella, jos edes sillä. Mitä kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta vuonna 2011 se, että nuorempi nainen on se, joka nostaa sopimattomat puheet esiin keski-ikäisen kollegansa sijaan? Onko todella niin, että vanhempien sukupolvien naiset ovat niin tottuneet ja alistuneet seksistiseen puheeseen siinä määrin, etteivät he enää näe, missä menee sopivan käytöksen raja? Onko niin, että uralla etenemisen ehtona on ollut miesten rasvaisien juttujen sietäminen? Nuorempi sukupolvi ei enää katso tällaisia heittoja läpi sormien, vaan vaatii kunnioittavaa suhtautumista, myös vanhemmilta miespuolisilta kollegoilta. 

Seksismi katoaa puheista tuskallisen hitaasti. Voi olla, että vanhemmalle herrasukupolvelle on turhaa yrittää selittää, miksi moiset "vitsit" ovat loukkaavia ja mauttomia. Mielestäni onkin parempi pitää melua vaikka sitten tyhjästä, pääasia on, että sitä pidetään. Muuten tasa-arvo ei etene. En silti ole menettänyt toivoani sen suhteen, että asia joskus muuttuu. Tunnen monta miestä, jotka osaavat ottaa ihmiset ihmisinä, ei vain sukupuolensa edustajina. On hyvä tietää, että on olemassa paljon miehiä, jotka osaavat vitsailla asiallisesti, ilman, että kaikessa puheessa on seksistinen vire ainakin taustalla.


Pekkarisellakin on vielä mahdollisuus pelastaa kasvonsa. Saa nähdä, sortuuko hän selittelyjen tielle ja tulee siten niputetuksi niiden rasvaisten ukkeleiden joukkoon, joiden näkeminenkin ällöttää. Tähän saakka olen kuitenkin kunnioittanut hänen mittavaa uraansa, vaikka en (kaikista) asioista samaa mieltä olekaan.



http://www.yle.fi/alueet/keski-suomi/2011/10/ylen_video_pekkarinen_puhui_ryntaista_2977230.html

tiistai 25. lokakuuta 2011

Lumipalloefekti

Tänään iski inspiraatio, että nyt on pakko saada järjestystä huusholliin. Taas kerran. Oikeastaan kutinaa on ollut ilmassa jo useamman päivän ajan. Sohvallamakoiluviikkojen aikana sinne tänne on päässyt kerääntymään erinäisiä paperi- ja kirjakasoja. Salakavalia pirulaisia, mokomat. Ensin niitä ei melkein ole, on vain muutama tärkeä paperi, jotka ihan kohta siirrän sinne, minne ne kuuluu. Sitten pinoon ilmestyy kirja, josta pitää kirjoittaa jotakin. Ja niin edelleen. Kohta pino on kasvanut vuorenkorkuiseksi ja melkein hyökkää päälle. Niinpä olen sitten koko aamupäivän huhkinut hiki hatussa, tepastellut tomerana ympäriinsä saamatta mitään näkyvää aikaiseksi, sillä yhden paikan järjestäminen sai toisen paikan suorastaan huutamaan siivoamista. Ja kun lumipalloefekti käynnistyy, sitä on vaikeaa pysäyttää. Tuntuu, että tätä menoa pyöräytän koko asunnon uuteen järjestykseen. No, on täällä sentään hiukan avarampaa jo. Että ehkä tämä tälle päivälle riittääkin. Nyt pitäisi enää keksiä, kuinka jo ennestäänkin ylitäyteen kirjahyllyyn saisi ahdettua vielä parikymmentä teosta lisää.

Tavaroiden järjestyksessäpito ei ole minulle mitenkään mieluisaa puuhaa, mutta mielenrauhan kannalta se on välttämätöntä. En kestä sotkuisia työpöytiä, paperikasoja, epämääräisiä tavaraläjiä. Kun alan työskennellä, keittiössä tai konttorissa, voin keskittyä vasta sitten, kun ympärilläni on tarpeeksi tyhjää tilaa.

Mukavinta tietysti olisi, jos voisin vain tunkea syntyneet pinot kaappiin ja joku hoitaisi ne sieltä oikeille paikoilleen. Inhoan papereiden mapittamista, mutta pakko sitäkin on harrastaa, jos meinaa joskus löytää sen oikean monisteen tai tekstin tai ohjeen. Aina kaikki on silti hukassa. Hyvä esimerkki on keittiömme seinällä oleva uunipelti. Halusin sen siihen siksi, että saisin sanamagneetit kauniisti esille. Pellin asennusta odottaessani onnistuin sitten hukkaamaan magneettilaatikon, ilmeisesti jonnekin lipaston syövereihin. Nyt vaihtoehtoina on kärsivällisesti odottaa niiden esiinputkahtamista tai ostaa uudet magneetit. Toisaalta, uunipelti seinällä on hyvä keskustelunaihe, sillä huomaan vieraan toisensa jälkeen vilkuilevan "tauluamme" uteliaana. Niin että kai se on ajateltava niinkin, että toiset hankkivat design-valaisimia keskustelunaiheiksi, minulla on uunipeltini.



Kaltaiselleni järjestystä tarvitsevalle ihmiselle olisi eduksi, jos olisi taitoa ja silmää järjestyksenpitoon enemmän kuin minulla on. Tiedostan hyvin sen, että en osaa käyttää kaikkea olemassaolevaa kaappi-, kaapinpäällys- ja hyllytilaa hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Turhaudun aina jossakin vaiheessa hyvinalkanutta organiseerausta ja tungen kaiken käsilläolevan yhteen läjään jonnekin kaapin perälle odottamaan seuraavaa inspiraatiota. Yleensä siihen kestää niin kauan, että joudun aloittamaan koko projektin alusta. Tarvitsisin asiantuntijan vinkkejä kaaoksen kesyttämiseen. Ja uuden kirjahyllyn. Ja sitä ja tätä. Ehkä jotakin voisi heittää roskiinkin - ja kierrättää. Onneksi on olemassa säilytyslaatikoita. Niiden sisuksiin uppoaa jos jonkinlaista "arkistoa".






Joskus ärsyynnyn itsekin ominaisuudestani siivota kaikki pois näkyviltä. Enkö voisi ottaa rennommin ja antaa elämän jälkien näkyä kodissa enemmän. Mitä haittaa kenellekään on siitä, jos työpöytä pursuaa papereista - jokuhan väittää sen lisäävän luovuutta. Noh, olen kyllä yrittänyt. Mutta en voi itselleni mitään, että epämääräisyys aiheuttaa ärtymystä. Ei sen väliä, vaikka kaapit eivät ole jämptissä järjestyksessä, mutta katseen pitää voida vaeltaa vaivatta. Tai niin, että se voi vapaasti kiinnittyä niihin paikkoihin, joihin sen haluan kiinnittyvän. Siksi meillä siivotaan lelut joka ilta ja tarvittaessa päivälläkin, likaiset astiat odottavat pesua koneessa ja paperipinot saavat luvan lojua jossakin muualla kuin pöydänkulmalla.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Ilon kautta

Eilen tapahtui ketjureaktio. Ensin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa itkuun purskahti kovista kivuista huolimatta tanssilattialle itsensä taistellut tähtioppilas Jukka Tammi. Sitten kyynelehti hänen parinsa, tanssinopettaja Saana Akiola, juontaja Vapppu Pimiä - ja sitten minä. 

Joku virnuilee nyt, että kyllä minäkin itkisin, jos näkisin Jukka Tammen tanssimassa. Niin minäkin ajattelin, ennen kuin tuotantokausi alkoi. Olin varma, että Tammi on pestattu esittämään tämänvuotista kankikaikkosen roolia. Ainahan ohjelmassa yksi pelle pitää olla. Tai no, onhan siellä. Duudsoni Jarppi Leppälää ei kai voi ajatella ottavansa kovin vakavasti. Vaan molemmat tähtioppilaat ovat tehneet sen, mikä tekee TTK:sta mielenkiintoisen ohjelman: näyttäneet itsestään uuden puolen. Ottaneet tanssin tosissaan, oppineet uutta. Se ilo, mikä oppimisesta ja uuden maailman avautumisesta syntyy, loistaa näistä miehistä kauas. Samalla heistä on tullut esiin uusi puoli, julkisuuskuva on syventynyt, tai ainakin monipuolistunut.

Jukka Tammi ei varmastikaan tule tämänvuotista Tanssii tähtien kanssa -kisaa voittamaan, mutta monen suomalaisen sydämet hän on voittanut taatusti puolelleen. Toki kisan helmiä ovat Jani Toivolan kaltaiset oikeasti taitavat tähtioppilaat. Ei voi kuin vilpittömästi ihmetellä, kuinka joku voi oppia niin lyhyessä ajassa uuden taidon niin hyvin. Ja ne koreografiat! Itse en taatusti muistaisi, mihin suuntaan seuraavaksi ja hypitäänkö vai taivutetaanko. Vielä jos tämä pitäisi tehdä löhes miljoonayleisön edessä, saisin "paskahalvauksen", joka Viivi Pumpasella oli taannoin lähellä. Mutta tanssitaito ei tässä ohjelmassa kuitenkaan ole kaikki. Tunne on. Ja sitä riittää, kun onnistutaan, joskus epäonnistutaankin, voitetaan pelot, yllätetään kansa. 

Olen aina pitänyt televisio-ohjelmista, joissa mennään ilon kautta. Rakastin muinaista Bumtsi Bumia juuri sen takia, että ohjelma vaati kisaajilta heittäytymistä, eikä ohjelmassa auttanut pelätä itsensä mokaamista. Sama koskee TTK:ta, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa. Molemmissa kisaajan on kuitenkin uskaltauduttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskottava siihen, että yleisö kannustaa, ei tuomitse.

Ehkä olen tyhjäpää, kun vaikutun tällaisesta siviilirohkeudesta ja inhoan sosiaalipsykologista julkilaboratoriota, jota voi tuijottaa vaikka vuorokauden ympäri. Big Brother on jotakin sellaista, mitä en voi sietää. Alkuperäinen ajatus eräänlaisesta ihmiskokeesta on varmasti ollut oikeinkin hyvä, mutta minusta tästä kokeesta on jo ajat sitten tullut vain ja ainoastaan mautonta ja makaaberia sosiaalipornoa (ja välillä ihan aitoakin sellaista), jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset nolaamaan itsensä ja yleisön nauramaan nolaajille. 

Mitä kukaan saa tällaisesta "viihteestä"? Paljon enemmän minä viihdyn katsoessani ihmisten onnistuvan, ylittävän itsensä. Niissä hetkissä näkee ihmisestä jotakin oleellista, ei siinä, kun hillutaan uima-altaalla alasti umpihumalassa esittämässä muka-seksikästä tanssia kaikelle kansalle.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Luopumista

On tullut aika tehdä pojan huoneeseen tilaa tuleville joulu- ja syntymäpäivälahjoille. Tarvitaan ankaraa karsimista ja hyllyjen järjestelemistä. Kaikkein mukavinta olisi marssia kauppaan ja ostaa kokonaan uusi kaapisto, mutta jospa kuitenkin käyttäisi luovuutta ja yrittäisi puljata jo olemassaolevien kalusteiden kanssa. Säilytyslaatikot on joka tapauksessa pantava uusiksi.

Kirpparikassi täyttyi tänään hyvää vauhtia, kun lapsen kanssa yhdessä inventoimme leluja. Roskikseenkin jouduimme heittämään jokusen tavaran.Olen iloinen siitä, että poikani ei ole sillä tavalla tavaraan kiintyvää tyyppiä, jonka olisi mahdotonta luopua yhdestäkään tavarasta. Päin vastoin, hän olisi ollut valmis luopumaan yllättävänkin monesta lelusta, koska tietää, että ne saavat kirpparilla uuden kodin - ja hän itse kertyneillä rahoilla taas jotakin uutta mukavaa. Loppujen lopuksi se olin minä, joka pani hanttiin: "Ei kai me tätä myyntiin laiteta? Eikö säilytettäisi muistona? Jos vaikka sinun lapsillesi sitten joskus..."


Tuona hetkenä tajusin kirkkaasti, että olin tavaroiden mukana luopumassa yhdestä vaiheesta lapseni elämässä. Ihan pienin lapsuus oli ja meni jo. Hui. Noista jo menneistä hetkistä haluan säilyttää muistona muutaman tavaran: taaperokärryn, palikkalaatikon, jokusen kirjan. Jäihän vauvavuodesta kertomaan ainakin helistin, kangaskirja ja muoviavaimet - pojan silloiset suosikkilelut. Tavarat sinänsä eivät ole tässäkään tapauksessa tärkeitä, vaan oleellista on se, mitä ne edustavat: iloa, oivalluksia, yhdessä tekemistä, kiireettömiä hetkiä. Niistä en suostu luopumaan. Tietysti muistot elävät ilman tavaroitakin, mutta maltillinen säilöminen lienee kuitenkin sallittua, jopa suotavaa.


Lapsen kasvattaminen on kaiken kaikkiaan jatkuvaa valmistautumista luopumiseen. Kaiken, minkä tekee, tekee sitä varten, että voisi jonakin päivänä hyvillä mielin luovuttaa lapsensa maailmalle. Avata oven, taputtaa olalle ja toivottaa hyvää matkaa. Silloin pitää voida luottaa siihen, että lapsi pärjää omillaan: osaa laittaa ruokaa, siivota kodin, vaihtaa sulakkeen, parsia sukat, maksaa laskut, levätä ja huvitella sopivasti, pitää huolta ihmissuhteistaan ja tarvittaessa muistaa, että lapsuudenkodin ovat ovat aina auki tulla takaisin. Voin vain kuvitella, kuinka tuo poikasen ensilento ottaa emon vatsanpohjasta. Poikasen päätä ei huimaa, hänellä on nuoruuden hurmansa, joka kantaa. 

Onneksi oman lapseni kohdalla tuohon hetkeen on vielä aikaa kohtalaisen paljon, vaikka omatoimiseksi oppiminen onkin jo hyvällä alulla. Joskus, kun löydän itseni tympiintyneenä juputtamasta siitä, etteivät pyykit tälläkään kertaa ole löytäneet tietään pyykkikoriin vaan epämääräiseksi kasaksi kylpyhuoneen lattialle, mieleeni juolahtaa ajatus, että toivottavasti poikani tuleva puoliso muistaa kiittää minua tästä vielä joku päivä. Että opetin poikani sisäsiistiksi. Sillä sen minä aion tehdä, ennen kuin tulee aika luopua ja luottaa.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Ystävä

Tänään saimme luoksemme odotetun vieraan, poika kummitätinsä, minä ystäväni. 


Vieraamme lähdettyä mietin, kuinka ollut suuri kunnia on ollut kohdata ihminen, jonka kanssa olo on kotoinen kaikissa tilanteissa. Ei ole väliä, onko koti siisti vai sotkuinen, oma mieli tyyni, onnellinen, ahdistunut vai raivoisa, päällä juhlavaatteet tai rikkinäiset kalsarit, tarjottavana kaurapuuroa vai täytekakkua, aina tietää tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Vaikka emme olisi tavanneet pitkään aikaan, juttu jatkuu aina siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Aivan kuin viikkoja tai kuukausia saati kilometrejä ei olisi lainkaan välissämme. 

On ihmeellistä tietää, että maailmassa on ihminen, jolle voi soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa, tilanteessa missä hyvänsä.


Muistelimme ystäväni kanssa vuotta, jolloin tutustuimme. Siitä on kauan. Olimme molemmat tuoreita ylioppilaita, lähteneet kansanopistoon opiskelemaan sanataidetta. Yhteisössä, jossa on satoja paikkaansa ja suuntaansa hakevia nuoria aikuisia, on aivan omanlaisensa tunnelma. Tiedostaminen huokuu jokaisen paikallaolijan jokaisesta solusta. Katsokaa, minä olen erityinen! Ja silti sydän väpättää: osaanko yhtään sitä, mitä teen. Mitä ylipäätään teen? Nyt, illalla, huomenna, ensi vuonna. Sellaisessa paikassa me ystäväni kanssa kohtasimme. Kaikista anarkisteista anarkistisin oli juuri hän, joka muistutti valoisuudellaan ja kotoisuudellaan kutsuvaa mummonmökkiä keskellä metsää, jossa harhailin. Kun eksistentiaalinen tuskani kävi turhan suureksi, tiesin, missä saisin teetä, sympatiaa ja villasukat. Ja halauksen. Ennen kaikkea halauksen. Näin on edelleen.

Olemme ystäväni kanssa perinjuurin erilaisia. Eilen kirjoitin taiteilijoista, ihailustani heitä kohtaan. Ystäväni on juuri sellainen, originelli oman tiensä kulkija, joka näkee maailman aivan erityisellä tavalla. Hän on myös boheemi hetkessäeläjä, jonka arki taitaa olla aina pienessä kaaoksessa. Välillä tämä huolettomuus saa minut, rutiineja rakastavan virka-aikaeläjän, raivon partaalle. Kuvittelen tietäväni, kuinka asiat kuuluu tehdä oikein ja kuinka moni tilanne sujuisi jouhevammin. Aina, kun saan itseni kiinni tällaisista ajatuksista, tajuan kirkkaasti, kuinka paljon minulla on opittavaa ystävältäni. 

Tämänpäiväinen vieraamme ei ole ainoa ystäväni. Olen kohdannut vuosien varrella monia upeita ihmisiä. Heistä jokainen merkitsee minulle paljon. Jokainen heistä on tuonut elämääni valtavasti iloa ja muuten hyviä hetkiä, jokaiselta olen oppinut jotakin. Toivottavasti olen voinut puolestani antaakin jotakin. Osan kanssa tiet ovat sittemmin erkaantuneet, mutta monta ystävää olen saanut pitää elämässäni. Jokaisesta heistä olen kiitollinen.

Kun mietin ystäviäni, huomaan, että jokainen heistä on hyvin erilainen kuin minä itse. On eri aloilla työskenteleviä, erilaisia asioita harrastavia, eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä ihmisiä, naisia ja miehiä joilla on erilainen uskonnollinen, poliittinen tai maailmankatsomuksellinen vakaumus tai näkemys. Silti heistä jokainen on jollakin tavalla hyvin samanlainen kuin minä. Aivan kuin ystävät muodostaisivat ympärilleni turvaringin, jossa jokainen kiinnittyy johonkin osaan minua. 


Hyvien hetkien jakamisen lisäksi ystävät opettavat paljon. Koska kukaan ei ole täysin samanlainen kuin itse on, ystävät pakottavat sietämään erilaisuutta. Joskus tekisi mieli neuvoa tai puuttua ystävän tapaan hoitaa asioita, ainakin protestoida, kauhistella tai paheksua salaa mielessä, mutta sitten sitä muistaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Minulla on oma tapani, toisilla omansa. Mikä minä olen sanomaan, että tämä on oikein ja tuo väärin. Inhoan tämäntapaista evankeliointia yli kaiken. Keskustella toki voi, väitellä kiivaastikin, argumentoida ja kumota argumentit.

Olen rikas, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka antavat minulle uusia näkökulmia, ajattelemisen aihetta ja pinnan, johon peilata itseäni ja omia valintojani. Joskus häpeän sitä, mitä itsestäni huomaan. Se on terveellistä. Ystävyyden pitääkin olla rehellistä ja suoraa, jotta toisen voi kohdata aidosti. Useimmiten kohtaamiset ystävien kanssa ovat äärimmäisen voimaannuttavia ja vahvistavia. Minä osaan, minä pystyn, minä kelpaan. Minä olen olemassa.


Lopuksi pieni runo, jonka sain eräältä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi muistaakseni 17-vuotissyntymäpäivänäni. Nämä sanat ovat olleet ohjenuoranani siitä saakka.


"Minä olen minä ja sinä joku muu,
ja muina ihmisinä meiltä luonnistuu se, 
jonka tekijäksi sovi ei kukaan muu. 
Silloin löytynyt on Tie, ja Tietä kulkiessa muut tiet unohtuu."
Benjamin Hoff: Nalle Puh ja Tao

 Kiitos jokaiselle ystävälleni, että olette olemassa <3.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Vanhanaikainen skeittiramppi ja muita oivalluksia

Juhlistimme tänään kipsistä vapautumistani käymällä naapureiden kanssa museossa. Bonuksena lupasin kilteille lapsille ja hermonsa säilyttäneille aikuisille jäätelöt. Käsityön museossa tutustuimme aistihuoneen ihmeisiin (etenkin "suihkupuhelin" oli Otsosta hurjan kiinnostava kapistus, kaveri taisi innostua eniten hajupurkeista), vanhanaikaisiin juhlavaatteisiin (kansallispukuihin) sekä korealaiseen keramiikkaan. Viisivuotiaat pojat olivat ihmeissään vanhanaikaisista vessanpöntöistä (isoja ruukkuja) ja ennen kaikkea vanhanaikaisesta skeittirampista (jonka todellinen käyttötarkoitus ei koskaan auennut seurueellemme). 

Meistä vanhemmista oli hauskaa nolata itsemme avoimessa työpajassa, jossa sai pientä maksua vastaan askarrella itselleen rautalankaeläimen. Minä sain aikaan muumiokissan. Tai en ole ihan varma, onko kyseessä kissa vai joku muu eläin, sillä kääriliinat ovat melko tiukassa - ja niitä on paljon! 




Lasten oivallusten seuraaminen on museokäyntien riemastuttavinta antia. Heidän maailmassaan ei ole mikään ongelma yhdistää toisiinsa tuohikonttia ja kännykkää. Kaikki on ulottuvilla, eikä mielikuvituksella ole rajoja. Vanhanaikaikainen skeittiramppi on aivan looginen yhdistelmä. Tuoli voi aivan hyvin toimittaa merirosvolaivan virkaa. Puukeppi voi olla yhtä aikaa tai vuorotellen taikasauva, pyssy, kävelykeppi ja kauha. Aikuiset ovat niitä, jotka näille oivallukselle hihittelevät. Tieto vangitsee.


Poikani on ahkera pahviaskartelija. Muropaketeista tulee Darth Vader -asu tai Millenium Falcon tuossa tuokiossa. En voi kuin ihailla hänen luovuuttaan ja itsevarmuuttaan työskentelyn aikana. Hän saa idean ja toteuttaa sen. Itse en ole koskaan ollut mikään askartelijatyyppi ja ainoa käsityö, jonka edes jotenkuten hallitsen, on villainen "feikkikimperi"


Vaikka yllättävien yhteyksien näkeminen asioiden välillä on kai tyypillistä juuri lapsille, osa ihmisistä onnistuu säilyttämään kyvyn aikuisuuteen saakka. Heistä tulee kai useimmiten taiteilijoita. Ihailen heitä valtavasti. Itse olen viime aikoina potenyt jonkinlaista runokriisiä. Alkusyksystä minuun iski runosuonilohju. Sittemmin unohdin sen, kunnes kriisi puhkesi uudelleen naapurini järjestämän runoillan myötä. 

Olen aina sanonut, että runot ovat minulle liian hitaita; minä haluan lukiessani edetä sivulla, en jaksa enkä edes halua miettiä jokaisen sanan sävyä ja merkitystä erikseen. Minulle teksti on kokonaisuus, joka muuttuu mielikuvissani kokonaiseksi, eläväksi maailmaksi. Sitten tajusin, että minä itse olen liian hidas runolle. Runot eivät avaudu minulle samalla tavalla kuin sellaiselle, joka ymmärtää yllättävien yhteyksien logiikkaa paremmin, joka kykenee olemaan kaavoista vapaa, kuvittelemaan millaisen tahansa maailman. Minä kaipaan realismia. Se, että minulta puuttuu avaruudellinen hahmotuskyky ei ole uutinen, mutta mielikuvituksen olemattomussa järkyttää. Olen rakentanut identiteettiäni katteettoman kuvitelman varaan. Minä olenkin tylsän kaavamainen. Melkein insinööri. No, ehkei ihan sentään. 



Voikohan mielikuvitusta oppia? Muumiokissan tekeminen oli hyvä alku, itsensä häpäiseminen. Kun uskaltaa myöntää, ettei todellakaan osaa, voi alkaa oppia. Ja koskaan ihminen uutta oppiessaan ei opi vain asiaa, vaan myös itseään. Minä aion alkaa opetella leikkiä, mielikuvitusta, uusia näkökulmia, runoutta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Verenperintö

Olin kuorimassa pojalleni omenaa iltapalalle. "Kuori se samalla tavalla kuin isi kuorii", poikani pyysi. 

Mieleeni nousi Ranya ElRamlyn teos Auringon asema (Otava, 2002).

Siinä kahden kulttuurin vaikutuspiirissä kasvanut nuori nainen kuvaa osuvasti sitä, mitä monikulttuurisuus käytännössä merkitsee ihmisen identiteetille. Eräs teoksen vaikuttavimmista kohdista on kuvaus appelsiinin kuorimisesta. Suomalaisen äidin tapa kuoria appelsiini on pragmaattinen. Viillot kuoreen, appelsiini lohkoiksi ja syömään. Egyptiläinen isä taas kuorii appelsiinin spiraalimaisesti, ja kuivaneesta kuoresta saa oivallisen rannekorun. Kyseessä on pieni, arkinen asia, mutta niin siinä kuin isommissakin asioissa kahden kulttuurin kasvatin täytyy aina valita, tekeekö asiat näin vai noin vai kenties jollakin kolmannella tavalla.

Suomalaisessa yhtenäiskulttuurissa kasvaneen ei tarvitse samalla tavalla valintoja tehdä, vaan käyttäytymissäännöt ja tapakulttuuri ovat kaikkialla samanlaisia. Tai niin ainakin olin kuvitellut. Sitten tajusin poikani oppineen jo parivuotiaana oma-aloitteisesti kättelemään savolaiset sukulaisensa; Etelä-Pohjanmaalla ei samaa tapahtunut. Samoin hän osaa sujuvasti puhua pannukakusta tai ropsusta riippuen siitä, kumman vanhemman kanssa keskustelee. Eli se siitä yhtenäiskulttuurista sitten. Vaikka tietenkään näitä eroja ei voi verrata kahden eri maan välisiin kulttuurieroihin, edustavathan molemmat vanhemmat kuitenkin samaa kieltä ja uskontoakin.


"Äiti, jos sinä oot pohjalainen ja isi on savolainen, niin enkö minä oo sitten mikään?" 

Keskisuomalainen identiteetti ei ole yhtä helposti selitettävissä tai nähtävissä kuin vaikkapa pohjalaisuus.Tai sitten minä en vain sitä huomaa, kun sillä ei ole samanlaisia näkyviä symboleja kuin omalla kotiseudullani. Vaikka se on kyllä sanottava, että poikani on oppinut kiitettävästi venyyttämään sanooja, ihan niin kuin aidon jyvääskyläläisen on tapana. Huvittavaa sinänsä, vaikka en kai itsekään ole enää aivan vapaa tuosta tavasta. 

Silti toivon, että poikani omaksuu pienen ripauksen lauritähkäjaelonkerjuu-tyyppistä modernia häjyasennetta olemiseensa. Siinä mennään eikä meinata, pystyssä päin ja rinta rottingilla. Se tosin ei olisi ollenkaan pahaksi, jos savolainen veri olisi hiukan tasoittanut pohjalaista uhoa ja kuohahtelua. 

Lopuksi pieni kuriositeetti, joka oivallisesti sopii tämän tekstini aiheeseen. Poikani sanoi iltapalan syötyään menevänsä hiukan piirtelemään vielä. Kohta hän tuli huoneestaan näyttämään aikaansaannostaan:


Ketkäs ne siinä, elleivät Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Turha siis huolehtia ainakaan pohjalaisgeenin laimenemisesta.

Parempi myöhään

Jalkani on ollut kohta kuusi viikkoa kipsissä. Viimeiset neljä viikkoa olen käyttänyt avattavaa kipsimallia, jonka napakkuutta voin itse säädellä. Sen jälkeen, kun sain luvan alkaa varata painoa jalalle, olen huomannut, että vähänkin enemmän (eikä se enemmän ole oikeasti paljon) kävellessäni kipsi alkaa hangata leikkaushaavan kohdalta ikävästi, sillä kävelyn ajaksi kipsi täytyy säätää suhteellisen kireäksi. Kaikki nämä viikot olen pohtinut, mikä olisi hyvä pehmike jalan ja kipsin väliin. Olen kokeillutkin monenlaisia viritelmiä, mutta kaikki ovat olleet liian paksuja tai liian ohuita tai vähintäänkin huonosti paikallaan pysyviä. 

Kunnes tänä aamuna keksin ratkaisun. Vastaus löytyy tietenkin pikkuhousunsuojista! Tuumasta toimeen testaamaan pikkuhousunsuojaa kipsinpehmikkeenä. Pakko sanoa, että toimii! Ystäväni kanssa voisimmekin perustaa sukkahousuniksien sijaan pikkuhousunsuojaniksipalstan johonkin lehteen - hän kun käyttää pikkuhousunsuojia kainaloissa suojaamassa paitoja ikäviltä hikiläiskiltä. 

Ainoa harmi tässä mullistavassa innovaatiossani on se, että tarvitsen kipsiä enää muutaman päivän ajan. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kai.

Mistä johtuukaan se, että niin usein sitä keksii vasta jonkin tilanteen jälkeen, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä? Täydellinen leninkikin tulee vastaan heti juhlien jälkeen. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse lienee karman laista (johon en usko) tai siitä, että vaatteen etsintäpaniikissa on säheltänyt kauppoja ympäriinsä keskittymättä kunnolla. Tai on ollut jonkin mielikuvan vanki, niin ettei ole osannut katsella muunlaisia vaihtoehtoja lainkaan. 

Mitä taas sanomisiin ja tekemisiin tulee - tietenkin sitä keksii jälkeenpäin osuvampaa sanottavaa tai rakentavampia toimintamalleja, sillä tilanteen mentyä aivot ovat ehtineet analysoida uuden kokemuksen. Analyysin sivutuotteena syntyy vaihtoehtoisten toimintamallien valikoima. Tietoisuuteen saakka ne nousevat yleensä vain silloin, kun ihminen syystä tai toisesta tarkkailee omaa käyttäytymistään tavallista tarkemmin - tai kun tilanne on ollut erityisen hämmentävä. Tavallista kahvipöytäkeskustelua ei ehkä tule reflektoineeksi jälkeenpäin kovinkaan tarkasti, mutta esimerkiksi riitatilanteita, yllättäviä kohtaamisia tai uusia, jännittäviä tilanteita kylläkin. Ja syytä onkin. 

Ihminen toimii yllättävissä tilanteissa paitsi vaistonvaraisesti, myös soveltaen jo opittuja toimintamalleja. Näitä tottumuksia on hyvä ravistella toisinaan, sillä esimerkiksi ristiriitatilanteet tuppaavat noudattamaan usein samaa kaavaa. Toisella tavalla toimimalla ongelma olisi saatettu välttää kokonaan. Tietysti riidasta tekisi mieli syyttää vastapuolta. Mitään riitaa ei olisi tullut, jos toinen ei olisi ollut niin ärsyttävä. Toista vain ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Sen takia on hyvä pysähtyä joskus miettimään, mitä itse olisi voinut tehdä toisin.


Toinen esimerkki reflektoinnin hyödyistä voisi liittyä vaikkapa työhaastatteluun tai ensitreffeille. Varmasti jokaisella on tilanteita, joissa olisi toivonut olevansa fiksumpi ja filmaattisempi, ilmaisseensa sanottavansa diplomaattisemmin tai hallineensa smalltalkin paremmin. Näitä tilanteita voi onneksi harjoitella. Vaikka kuinka valmistautuisi työhaastattelussa mahdollisesti esitettäviin kysymyksiin tai olisi kuinka tottunut tapaamaan uusia ihmisiä, tositilanne saattaa silti jännittää ja hämmentää. Riittävän monen haastatteukerran jälkeen sitä ehkä oppii markkinoimaan itseään ja osaamistaan sujuvasti, ja yllättävien kysymysten ja tilanteiden varalle on jo valmiina vaihtoehtoisten vastausten valikoima. Myös treffailussa kokemus auttaa. Ajan mittaan ei ehkä enää tarvitse hakata päätään seinään kolmen päivän päästä miettien, miksi soittoa haastattelupaikasta tai treffikumppanilta ei kuulu ja kuinka olisi pitänyt sanoa tai tehdä näin eikä noin.


Siinä mielessä aina parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Tunneruokaa

Jostakin syystä mieleeni nousi tänään ruokamuistoja lapsuudesta. Jauhelihakastiketta ja perunoita syötiin usein, samoin makkarakeittoa. Maksakastiketta, jauheliha-makaronilaatikkoa, paistettua kalaa (jotenkin tuntui, että aina Keski-Euroopan mäkiviikon sunnuntaikilpailun aikaan äiti paistoi seitä ja keitti perunamuusia) ja joskus myös siskon tekemää junttapizzaa. Juntta oli muistaakseni hiivareikäleipää. Tai sitten ei. Muistan vain sen, että halusin pizzani aina ilman juustoa, koska sulanut juusto ällötti minua. Nyt se on herkkua, mutta poikani jakaa tämän omituisuuteni. "Ota tuo pois", kuuluu vaatimus, jos lautaselta löytyy palanenkin sulanutta juustoa. Minähän otan, oikein mielelläni. 

Lapsena halusin myös täytekakun ilman kermaa, sen sijaan vohvelista tehdyt koristeruusut kyllä kelpasivat. Isäni 50-vuotisjuhlissa kilpailimme 16 vuotta vanhemman veljeni kanssa, kumpi onnistuu saalistamaan ruusuja enemmän kakkujen päältä. En muista kumpi voitti, mutta sen muistan, että juhlapäivän iltana minulle nousi kuume ja oksensin vaaleanpunaista vohvelimössöä melkoisen kasan.

Kun olin lapsi, leivän päälle laitettiin Gotleria paksuja siivuja. Ohuen ohuita, rypsiporsaasta valmistettuja keittokinkkusiivuja ei tunnettu. Makkaraahan piti olla leivän päällä mahdollisimman paljon! Erityinen herkku oli Helgan grilliltä haettu porilainen tai ranskalaiset perunat, kaikilla mausteilla vaikka se kirpeää olikin. Myös saunan kiukaalla paistettu Helapää oli makuelämys vailla vertaa. On edelleenkin. 

Lapsena tauti kuin tauti parani juustokuorrutteisella karjalanpiirakalla ja appelsiinimehulla. Niiden syömiseen liittyy kiinteästi muistikuvat hiihdon MM-kisojen katsomisesta. 


Kun vertailen ensimmäisen vuosikymmeneni ruokatottumuksia nykyiseen tilanteeseen, huomaan, että kovinkaan moni asia ei ole muuttunut. Nykyisin syön enemmän salaatteja ja hedelmiä, lapsuudessa niitä ei ollut juuri tarjolla. Lapsuudenkodissani ei syöty oikeastaan koskaan broileria (sitä ei vielä silloin ollut saatavilla samalla tavalla kuin nyt), sieniä eikä kalaa. Myöskään pelkkää kasvisruokaa meillä ei tarjottu, liha oli tärkeä ainesosa. Nyttemmin olen ottanut nuo kaikki tärkeäksi osaksi omaa ja perheeni ruokavaliota. Perunaa ei tosin syödä samassa määrin (joka aterialla) kuin lapsuudenkodissani ja pasta ja riisi ovat aina kokojyvää. Silti olen pitäytynyt omassa taloudessani tavallisessa, suomalaisessa kotiruoassa. 

En ole koskaan innostunut etnisistä keittiöistä (en nyt laske pizzaa ja spagettia sellaiseksi) enkä mistään ihmedieeteistä. Vaikka söin ruskean kastikkeen kiintiöni täyteen alle 10-vuotiaana, en suostuisi vaihtamaan kaalilaatikkoa, karjalanpaistia ja hernekeittoa mihinkään. Poikanikin sanoo yhdeksi lempiruoakseen maksalaatikon. Hurraa! Totta kai kotoisimpiakin ruokalajeja on päivitetty 2000-luvulle sopiviksi ja ne ovat saaneet vaikutteita muualta maailmasta, aivan kuten Suomi muutenkin, mutta silti tämä pohjoisen makumaailma (tai joidenkin mielestä mauttomuusmaailma) on minulle se kaikkein rakkain. 




Joskus tulee tunne, että on enemmän äiti kuin joskus toisena hetkenä. "Enemmän"-tunne tulee silloin, kun hyytävän kylmänä syys- tai talvi-iltana onnistuu ruokkimaan perheensä jollakin supisuomalaisella kotiruoalla, itse tehdyllä tietenkin. Tai kun leipoo itse sämpylöitä, tai mustikkapiirakkaa, korvapuusteja.  Kynttilät palavat lyhdyissä ja ulkona sataa ropisee. Lapsi leikkii nätisti ja olo on muutenkin rauhallinen. "Vähemmän" -olo taas liittyy siihen kauppareissulla kiireessä mukaan napattuun bigmac-ateriaan.

Ruoka onkin enemmän kuin vatsan täytettä, pelkkää ravintoa. Ennen kaikkea ruoka on nykyihmiselle tunnetta. Vaikka en kuulukaan "otsasi hiessä sinun pitää ruokasi laittaman" -koulukuntaan, joka ei anna itselleen armoa oikaista ruoanalaitossa koskaan esimerkiksi puolivalmisteiden avulla, niin tunnistanja tunnustan itsessäni sen tunteen, että kotonaleivotussa pullassa tai isoäidin reseptillä valmistetussa kalakeitossa on mukana rakkautta enemmän kuin Saarioisen äitien tekemissä pinaattiletuissa. Kun ruoan tekee itse, tietää varmasti mitä suuhunsa laittaa. Ja saa sellaista, mistä varmasti pitää. Tai mistä lapsi pitää. Kun yllätän viisivuotiaan hänen lempiruollaan, tiedän antavani muutakin kuin ruokaa. Kaupanpäällisinä tulevat turvallisuus, ilo, joskus lohdutus tai palkkiokin. Ja aina rakkaus, muistutus siitä, että syöjää on ajateltu.

torstai 13. lokakuuta 2011

Mökkihöperösyndrooma

Viimeisen kuukauden olen ollut enimmäksen kotona  toipumassa jalkaleikkauksesta. Aika on mennyt yllättävän nopeasti, paljon nopeammin kuin mitä etukäteen kuvittelin ja pelkäsin. Asiat sujuvat niin hitaasti, että päivänsä saa kulumaan nopeasti, vaikka ei muuta tee kuin käy suihkussa, syö ja jumppaa jalkaa. Onnekseni minulla on myös ihania ystäviä ympärilläni, jotka ovat muistaneet käydä potilasta kurkkaamassa - ja aina juuri silloin, kun tuntuu että koti kyllästyttää.

Kuukausi, tai oikeastaan jo viisi viikkoa, on siis kulunut tiiviisti kotona. Tietysti olen muutaman kerran poistunut postinumeroalueelta, mutta kovin laajaan liikkumiseen ei ole ollut rahkeita. Nyt reilun viikon aikana olen taas laajentanut elinpiiriäni: olen käynyt ystävien kanssa kaupungilla syömässä ja ostoksilla, lapsen kanssa puistossa ja sen sellaista. Jokaisella reissulla olen huomannut sairastavani vakavanlaatuista mökkihlperösyndroomaa.

Ensinnäkin olen niin ihmeissäni ihmisten näkemisestä, että voisin istua tuntikausia kahvilassa tai vaikka Prisman käytävällä katselemassa ohikulkijoita. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin tuijottamassa. On niin ihanaa nähdä ihmisiä muutenkin, kuin television kautta! Vaatekaupassa olen kuin Liisa Ihmemaassa. Ai, muoti näyttää tältä nykyisin! Ai, täällä tosiaankin on talvivaatteet myynnissä! Viimeksi, kun kävin kaupassa, käytettiin muistaakseni balleriinoja ja korkeintaan kevyitä neuleita käsivarsien suojana. Ja nyt sitten pitäisi käyttää jo pipoa ja ostaa talvitakki. Outoa.

Sitten jos ja kun saan ostetuksi jotain, pitäisi osata maksaa. Yleensä tuijotan maksupäätettä kuin avaruusalusta. Miten päin kortti asetetaan laitteeseen? Mikä debit, mikä credit? Kumpi pitää valita? Mistä se valitaan? Mikä olikaan tunnusluku? Muistijäljen olemassaolon sentään huomaa siitä, että ymmärrän olla nolona, kun maksaminen ei tunnu sujuvan yhtä automaattisesti kuin aiemmin. Yhtä onnekas en ollut sillä kerralla, kun kassaneiti iski eteeni kuitin ja ojensi kynän. Hetken piti miettiä, mitä kuittiin kirjoitetaan. Oman nimeni sentään muistin.

Sama ilmiö koskee myös tätä blogia. Tekisi mieli kirjoittaa useammin, mutta mistä kirjoittaisin? Kun mitään ei tapahdu, ei ole oikein mitään sanottavaakaan. Jotenkin en jaksa analysoida Maajussille morsian -sarjassa esiintyviä ihmisiä, Miss Suomen kaltoinkohtelua tai Timo T.A. Mikkosen sairauskohtausta. Enkä kyllä usko, että tällä paneutumisella osaisin ottaa kantaa Euroopan talouskriisiinkään. Tai kyllä minulla vakuuksista on mielipide, mutta uskon, että kommenttini ammuttaisiin alas vauhdilla, jos siitä kirjoittaisin.

Tänään pohdin, kuinka kauan voin käyttää mökkihöperöitymissyndroomaa selityksenä henkiselle veltostumiselleni. Muistan joskus kiireen keskellä ajatelleeni, että kunpa voisi sanoutua irti arjen oravanpyörästä. Nyt kaipaan juuri sitä, tavallista arkea. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin pelkästään onnellinen, jos voisin nousta aamulla kuuden jälkeen ja valmistautua töihinlähtöön, hakea päivän urakan päätteeksi pojan hoidosta ja katsella illalla televisiota tietäen, että huomenna edessä on uusi, touhukas päivä. Jalan toipumisen myötä päiviin on tullut enemmän tyhjää. Kun arki sujuu nopeammin, aika hidastuu. Onneksi saan tehtyäkin enemmän kuin sairauslomani alussa. Voin siis täyttää päiviäni muullakin kuin sohvalla makaamisella. Ja onneksi on ystäviä. Heidän seurassaan aika kuluu ja tuntuu, että saan kuin saankin karistettua mökkihöperyyttä harteiltani.



tiistai 11. lokakuuta 2011

Ei nimi miestä pahenna

Tänään on poikani nimipäivä.

Päivä on ollut täynnä touhua, mutta illalla päivänsankari malttoi pysähtyä hetkeksi syliin. Esiin nousi kysymys siitä, miksi hän sai nimekseen juuri Otson. Tuomas olisi kuulemma ollut paljon parempi. Hetken mietinnän jälkeen poika myöntyi hiukan, kyllä Otsokin kelpaa. Mutta on kuulemma epäreilua, ettemme kysyneet hänen mielipidettään asiaa ollenkaan. En tässä vaiheessa kertonut, että täysi-ikäistyttyään hän voi päättää asiasta itse uudelleen, ellei Otso silloinkaan miellytä.

Pojan mentyä nukkumaan jäin miettimään hetkeä, jolloin poika sai nimensä. Tai lapsi oli vielä vatsassa, mutta valinta oli selvä. Olimme myös raskaana olevan ystäväni kanssa yhteisen työkaverimme luona kylässä. Pohdiskelimme ääneen nimiasioita. Taisin jopa sanoa, että haussa on selkeä, suomalainen nimi, jolla mielellään saisi olla joku merkitys, joka ei ole (ollut) oppilaani nimenä ja josta ei synny helposti väännöksiä. Nimessä ei myöskään saisi olla vierasperäisiä konsonantteja. Ystäväni siinä luetteli nimiä toisensa perään. Kun hän mainitsi Otson, tuntui kuin olisin saanut sähköiskun! Nimi yksinkertaisesti tuntui sopivalta. Kun kävelin muutaman sadan metrin kotimatkaa, minun oli pakko soittaa miehelleni ja kertoa sopivan nimen löytyneen. Asiahan ei tietenkään voinut odottaa matkaan kuluneita minuutteja, etenkin, kun nimenanto oli ajankohtainen jo noin puolen vuoden kuluttua.

Emme koskaan harkinneet vakavasti lapsellemme muuta nimeä. Otso sopi täydellisesti vantteralle pojalle, jolla on ruskeat nappisilmät ja kouratkin kuin kontiolla. Tosin poikaa kutsuttiin Ukoksi ennen ristiäisiä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että sekin olisi ollut oivallinen nimi. Mutta meidän Otsomme on niin otsomainen, että ei hänelle voi muuta nimeä edes kuvitella.

Sattuneesta syystä tunnen paljon lapsiperheitä. Minusta on aina kiinnostavaa kuulla tarinoita nimien takana. Kaikkien muiden nimien paitsi omani takaa tuntuu löytyvän joku tarina. Tai onhan sekin tavallaan tarina, että minua "vain alettiin kutsua" nimelläni. En edes tiedä, kuka oli se, joka nimeni keksi. Yhtä kaikki inhosin lapsena omaa nimeäni. Minusta se oli vanhanaikainen, sillä en tuntenut yhtään ikäistäni kaimaa. Vanhempia kaimoja kylläkin löytyi. Olisin halunnut olla Laura. Olin syvästi kateellinen siskoni esikoiselle, joka tuon mielestäni maailman kauneimman nimen sai. Muistan joskus ajatelleeni, että siskoni inhosi minua, kun ei ehdottanut Lauraa minun nimekseni, vaan säästi sen omalle lapselleen. Sittemmin olen ymmärtänyt siskoni motiiveja paremmin.


Nimen valinnassa käytetään erilaisia perusteita. Joku haluaa lapselleen mahdollisimman erikoisen nimen, jotta tulevasta koululuokasta ei löytyisi montaa kaimaa. (Tätä näkökulmaa pystyn hiukan ymmärtämään, sillä opettajan pedagogisissa opinnoissa meitä taisi olla peräti seitsemän samannimistä reilun kolmenkymmenen äidinkielenopettajaopiskelijan joukossa.) Toiselle taas kansainvälisyys on ehdoton kriteeri. Kolmas haluaa nimen suvusta, neljäs kiertää kaikki suvun nimet mahdollisimman kaukaa. Ja niin edelleen. Kriteereitä ja perusteita löytyy niin monta kuin on nimen antajaakin.


Minusta on suuri harmi, että Suomessa ei arvosteta enemmän omakantaisia nimiä. Ymmärrän kansainvälisyysnäkökulmaakin tavallaan, mutta miettiikö ranskalainen äiti poikaansa nimetessään, osaavatko kiinalaiset lausua Pierren r:n oikein? Tai tuleeko nigerialainen äiti ajatelleeksi, että hänen Muna-tyttärensä nimi kuulostaa suomalaisten korvissa hassulta? Vastaus molempiin on ilmiselvästi ei. Suomalaisiin vain on sisäänrakennettuna ihmeellinen miellyttämisentarve, mitä tulee muihin kansoihin. Miksi meille on niin tärkeää, että joku jenkkiläinen punaniska osaa vaivatta lukea ja lausua nimemme oikein? Opetelkoon! Minusta meidän pitäisi rohkeasti arvostaa omaa nimistöämme. Sisäsiittoiseksi ei tietenkään pidä ryhtyä, mutta "kansainvälisyys" on melko kehno argumentti brookemöttöselle, jonka vanhemmat eivät ole Tallinnaa kauempana eläissään käyneet. Tilanne on tietysti eri, jos toinen vanhemmista on ulkomaalaislähtöinen.


Internetissä törmää tämän tästä nimikeskusteluiden yhteydessä kommenttiin, jossa säälitään lasta, joka on saanut erikoisen nimen. Toiset lapset kuulemma kiusaavat, koska lapset ovat julmia. Tätä argumettia en purematta niele. Tilanne oli toinen 70 - 80 -lukujen vaihteessa, jolloin päiväkotiryhmästä tai koululuokasta löytyi viisi Jaria ja kolme Sannaa, mutta nykyisin nimien kirjo on paljon laajempi. Kaikeksi onneksi. Oman poikani kaveripiiri on nimistöltään varsin rikas. En suostu uskomaan, että tällaisessa ympäristössä kasvava lapsi tulisi arvottaneeksi toisia nimen mukaan. Lapsi kysyy toiselta, että mikä sun nimi on ja vastauksen saatuaan toteaa että aha, mennään leikkimään. Se, joka nimeä kauhistelee, on korkeintaan äiti tai isä, joka illalla ruokapöydässä lapsen päivästä kyseltyään nimen kuulee. Siitä lapsi oppii, että kaverin nimessä on jotakin outoa. 

maanantai 10. lokakuuta 2011

Toisenlainen lahja

Viime viikolla postiluukusta kolahti varma joulun lähestymisen merkki: ensimmäinen lelukuvasto. Oli viisivuotiaasta kuulemma vähän tyhmä lehti, kun oli niin paljon tyttöjen ja vauvojen leluja ja liian vähän taisteluaiheisia isojen poikien juttuja. Minusta niitä oli kyllä aivan riittävästi - edessä on vielä pitkä syksy aikaa torjua kaikenlaisia ase- ja avaruussota-alusaiheisia lahjatoiveita. 


Meillä oli ajatuksena, että lapsellemme ei hankita aseita leluiksi. Emme nähneet niitä tarpeellisiksi lapsen kehityksen kannalta vaan tietynlaisen macho- ja väkivaltakulttuurin edustajina, vaikka Jari Sinkkonen muuta väittääkin. Ja melkein kaikessa sentään olen hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta sitten tulivat kepit. En ollut koskaan huomannut, kuinka paljon maassa on erilaisia pyssyjä muistuttavia keppejä. Niitä löytyy kaikkialta! Jouduin toteamaan Sinkkosen olevan oikeassa - lapsi tekee aseen vaikka leipäpalasta, jos niikseen tulee. Sitten lapsi sai lahjaksi poliisisetin pyssyineen ja käsirautoineen. Se siitä periaatteesta sitten. Se tosin on kunniakseni (?) sanottava, että itse en ole edelleenkään lapselle yhtään asetta ostanut - kepit kelvatkoon. Vai lasketaanko miekat aseiksi? Entä vesipyssy? Lasketaanpa tietenkin. Hmph. 


Aseita tai ei, lahjatoivelistaan on jo ensimmäiset ajatukset kirjattu. Joulu on siis tulossa. On aika alkaa oikeasti pohtia, mitä haluaisin läheisilleni tänä jouluna antaa.


Joka vuosi päätän antaa vain kauniita tai maistuvia, itse tehtyjä lahjoja. No, ehkä muutaman itsetehdyn lahjan olen vuosien varrella onnistunut saamaan aikaiseksi. Yleensä kuitenkin säntäilen pahimmassa jouluruuhkassa hankkimassa tylsästi kynttilöitä, makukahveja, kirjoja - kenties innostun jollekin hankkimaan jonkun korun tai levyn.


Toisinaan mietin myös kaikkien joululahjarahojen sijoittamista hyväntekeväisyyteen. Muutaman toisenlaisen lahjan olen antanutkin, mutta kovin radikaaliksi en ole näissä(kään) asioissa uskaltanut ryhtyä. Idea on kuitenkin kannatettava, suosittelen tutustumaan. Ehkäpä itsekin olen jatkossa aktiivisempi tässä asiassa.

 http://www.toisenlainenlahja.fi/fi/

Tänä vuonna toivottavasti muistan säntäilykauden lähestyessä tämän periaatepäätöksen edellisvuosia paremmin: pyrin antamaan kestäviä lahjoja, kulutushyödykkeitä ja elämyksiä. Varsinkin lasten lahjojen kohdalla tämä päätös tahtoo unohtua kun tietää, että viisivuotias ei ymmärrä arvostaa joulupaketista esiin kuoriutuvaa tiedotetta kehitysmaihin lahjoitetuista koulutarvikkeista, rokotteista tai vaikkapa lehmästä sen enempää teatterilahjakorttiakaan, vaikka teatterissa käymisestä sinänsä nauttiikin. Pehmeät paketitkaan eivät taida olla kovin kovassa kurssissa - ihan niin kuin osaisin juuri mitään edes tehdä.

Jään siis tasapainottelemaan eettisten periaatteiden, helppouden ja saajien toiveiden välimaastoon ja toivon löytäväni kompromissin, johon kaikki ovat tyytyväisiä. Onneksi jouluun on vielä aikaa.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Elämän pieni happy hour

Onni on nopeasti ohi vilahtava tunne, hetki, häivähdys rinnassa, ei pysyvä olotila. Elämä tarjoilee onnea kiusallisen pieninä annoksina, eivätkä tarjoiluajatkaan ole säännölliset. Pitäisi koko ajan olla valppaana, jotta onni ei mene ohi. Pitäisi rakastaa elämää, itseään ja lähimmäisiään täysillä joka ikinen hetki. Silti onni asuu nimenomaan epätäydellisissä hetkissä, rikkinäisissä ihmisissä ja kömpelöissä kohtaamisissa. Elämässä, inhimillisyydessä.

Kaikesta tästä kerroo Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti (Otava 2011).
http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2011/fi_FI/onnen_tunti/

Romaanin päähenkilö Tuula on sisältä rikkinäinen. Lapsena hän on jäänyt lapsena vaille huomiota ja huolenpitoa, ollut alkoholisoituneelle ja ylisuuren egon kasvattaneelle äidilleen korkeintaan näyttelyesine ja minän jatke. Kaikesta huolimatta Tuula on miehensä Harrin avustuksella onnistunut sisiliskon lailla kasaamaan itsestään turvallisen aikuisen pojalleen Roopelle. Mutta kun perheeseen saapuvat sijaislapset Venni ja Luke, Tuulan on pakko kohdata menneisyytensä uudelleen. Hän näkee etenkin Vennissä itsensä ja traumansa ja lasten äidissä Ninnassa oman äitinsä. Vanhat haavat aukeavat uudelleen, ja Tuulan on tehtävä radikaaleja ratkaisuja selvittääkseen asiat itsensä kanssa. Vain siten hän voi auttaa Venniä ja jaksaa sijaisvanhemman roolissa.


Härkösen romaani kulkee aiemmasta tuotannosta tutulla poljennolla. Minä-kertoja kuulostaa kirjailijalta itseltään, kieli on rikasta, ja tarina kulkee. Maailma, joka lukijan eteen avautuu, on uskottava ja realistinen mutta silti tarkkanäköinen. Silti tarina on jotenkin yllätyksetön. On hyvä, että kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni, mutta monotoniseksi se ei saa muuttua. Onnen tunnissa ollaan siinä rajalla.


Romaanin fokus on toki Tuulassa, tarina kulkee hänen tuntemustensa kautta. Silti kaipaisin tarinaan enemmän Venniä, Lukea, Ninnaa, Alia, Harria. Jopa Tuulan äitiä Lilaa. Nyt Tuula näyttäytyy heikkoudessaankin liian siloisena. Häneen on vaikeaa samastua. Tuulan ongelma ja kehitystehtävä ovat liian ilmiselviä, asia olisi tullut selväksi paljon vähemmälläkin alleviivaamisella. On sääli, että Luken, Vennin ja Ninnan koskettavat kohtalot joutuvat statistin rooliin Tuulan ylettömän itseäälissä piehtaroimisen takia.

Onnen tunnin myötä käy selväksi, että täydellisiä vanhempia tai perheitä ei ole olemassakaan. Eikä täydellistä rakkautta. Onneksi niitä ei edes tarvita, vaan vajavainenkin rakkaus riittää onnen tuntiin, ainakin aina silloin tällöin.

torstai 6. lokakuuta 2011

Opettaja, ihminen

Tänään keskiviikkona on vietetty Opettajien päivää. Hienoa, että meille opettajille on oma päivä! Ilmeisesti koulutukseemme nähden alipalkattua ja ylityöllistettyä ammattiamme vielä arvostetaan, vaikka oppilaiden ja vanhempien kommenteista ja tekemisistä sitä ei aina voikaan päätellä. Toivottavasti myös lääkäreille, poliiseille, palomiehille, leipureille ja talonrakentajille on oma päivänsä - ja kaikille muillekin tärkeille ammateille.

Opettajien päivä sai minut pohtimaan paitsi opettajuutta yleensä, ennen kaikkea sitä, mitä on olla opettaja silloin, kun ei opeta tai ole koululla. On ollut mielenkiintoista ja kieltämättä ahdistavaakin vuosien saatossa huomata, että vielä 2000-luvullakaan opettajan ammattia ei pidetä ammattia ammattien joukossa, vaan jonakin ihmeellisenä kutsumuksena, joka lävistää opettajan koko persoonan, luonteen ja tavan olla. 

Toisinaan tuntuu kuin opettaja ei olisi lainkaan ihminen, jolla on tunteita, harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä, sydänsuruja, terveysongelmia, huippuhetkiä, kiire, vapaa-aikaa, perhe ja ajatuksia. On vain työ, opettajuus. Opettaja on opettaja ja kansankynttilä sataprosenttisesti, 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa, ympäri vuoden. Tai ainakin hänen kuuluisi olla. 


Opettajiin kohdistuu käsittämättömiä ennakkoluuloja ja vaatimuksia. Minulle on sanottu, etten voi sanoa jotakin tai toimia jollakin tavalla tai olla jotakin mieltä siksi, että olen kertonut olevani opettaja. Jos näytän tunteeni tai puhun tietyistä aiheista, nolaan koko ammattikuntani. Minusta pitää tehdä valitus kuntani sivistystoimenjohtajalle, koska nainen, joka ei ole voinut imettää tai kannattaa sukupuolineutraalia avioliittolakia, on kertonut tulleensa pahoinpidellyksi aiemmassa ihmissuhteessaan tai loukannut jalkansa, on ehsottoman epäkelpo harjoittamaan ammattiaan, johon on saanut koulutuksen. En usko, että myyjä, kirjastonhoitaja tai maalari saavat samanlaista kohtelua vain siksi, että sattuvat työskentelemään myyjänä, kirjastonhoitajana tai maalarina. 

En myöskään usko, että myyjän, kirjastonhoitajan tai maalarin täytyy käydä ostamassa viinipullonsa naapurikunnasta niin kuin joidenkin pienellä paikkakunnalla työskentelevien opettajien täytyy. Lasillinen viiniä ruoan kanssa paisuu kylän juoruporukassa nopeasti änkyräkänniksi, mikä tekee opettajasta ehdottoman ammattitaidottoman. Puhumattakaan opettajasta, joka on uskaltanut tunnustaa käyneensä yökerhossa tai rokkibändin keikalla. Hänet täytyy pitää lapsista erossa!

Oma lukunsa ovat tietenkin ne vanhemmat, jotka kyseenalaistavat opettajan ammattitaidon vailla minkäänlaisia perusteita. Nämä vanhemmat kuvittelevat oman vuosikymmenien takaisen kouluaikansa perusteella tietävänsä, että opettaja vaatii liikaa, kun murrosikäistä nellaniiloa ei huvita tehdä äidinkielen esitelmää tai lukea biologian kokeisiin ja tuloksena on vitonen. Vanhemmat myös tietävät, että lasta syytetään kiusaamisesta aivan aiheettomasti, vaikka opettaja on nähnyt nellaniilon vetämässä kaveria letistä. Kyse on siitä, että opettaja on ottanut kullanmurun silmätikuksi. Lapsessa ei voi olla mitään vikaa. Jotkut vanhemmat tosiaan tuntuvat uskovan kritiikittömästi siihen, mitä lapset heille kertovat. On hyvä tilaisuus liittoutua. Vika on opettajassa, koulu on paska paikka. Ehkä se on ainoa keino säilyttää yhteys lapseen. Tai sitten vanhemmat haluavat miellyttää lastaan keinolla millä hyvänsä. Joka tapauksessa opettaja on se, joka saa tehdä hartiavoimin töitä selvittääkseen asian vanhemmille, oppilaalle ja kenties esimiehelleenkin. Tästä työstä harvoin saa kiitosta. Onneksi nämä keskustelut sentään liittyvät siihen, mistä opettaja palkkansa ansaitsee.

Itse en ole suostunut enkä tule suostumaan siihen nutturapäisten, neuleeseen ja Kalevala-koruihin sonnustautuvaan laupiaiden opettajien muottiin, jota ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin, ehkei koskaan, mutta joka kansan syvien rivien ennakkoluuloissa yhä elää. En tunne yhtään opettajaa, joka sopisi stereotyyppiseen opettajakarikatyyriin. Opettajat ovat joukko värikkäitä ja ihania persoonia, jota yhdistää intohimo tehdä töitä lasten ja nuorten parissa, kasvattaa ja opettaa, kehittää ja kehittyä. 

Yksikään tuntemani opettaja ei ole täydellinen. Yksi on äkkipikainen, toinen huolimaton, kolmas liiankin tunnollinen. Neljännellä on hiljainen ääni ja viides huutaa liiankin lujaa. Kuudennella on luovuutta niin, ettei se mahdu mihinkään muottiin. Joka ikisellä tuntemallani opettajalla on muutakin elämää kuin työ. Itse asiassa en tunne yhtään sellaista opettajaa, joka olisi antautunut työlleen niin intohimoisesti kuin kuvitellaan. Opettaja toki tekee työtään sydämellään ja sielullaan, mutta jos koko elämä täyttyisi pelkästä opettajuudesta, opettaja on nopeasti imetty kuiviin. Opettamiseen tarvitaan perspektiiviä, uusia näkökulmia, inspiraatiota. Ilman työn ulkopuolista elämää ja vapautta olla oma itsensä niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin opettajan ei ole mahdollista inspiroitua, luoda uutta.


Ehkä kukaan ei oikeasti edes kuvittele opettajista mitään edellä kirjoittamaani. Voi olla, että karikatyyri elää ilman, että siihen oikeasti uskotaan. Toivottavasti jokainen opettaja saisi olla sellainen kuin on, ja sellaisena turvallinen aikuisen malli niille, joita opettaa.