torstai 29. syyskuuta 2011

Unelmia

Minulla on unelma. Monta unelmaa.

Unelmoin siitä, että voin laittaa taas muovipussin sijaan kengän myös vasempaan jalkaan mennessäni ulos, että voin taas kävellä kahdella jalalla ja lähteä kävelylenkille. Unelmoin siitä, että lupaukseni terveemmästä elämästä pitävät tällä kertaa, kunhan vain pääsen liikkeelle. Tiedän jo valmiiksi, kuinka onnelliseksi tulen ensimmäisestä Tuulenkylän ympärikävelystä, jonka joskus teen ilman kyynärsauvoja. Jatkuvasti unelmoin myös ystävien seurasta tai puhelinsoitosta, päivät kotona jumppaillessa ovat joskus tylsiä. Sitä ehtii ajatella kaikenlaista, liikaakin, kun kaikki on niin hidasta.


Unelmoin uudesta sohvasta, valkoisesta, lempeästä,raikkaasta. Sellaisesta, jonka syliin olisi mukava käpertyä viltin alle lukemaan kirjaa tai unohtua unelmoimaan uhkarohkeitakin unelmia.

Unelmoin myös joulusta. Siitä, kuinka olen vihdoin saanut tehtyä kaikki rästiinjääneet kotityöt ja toteutettua edes osan niistä sisustussuunnitelmista, jotka joutuivat telakalle heinäkuun 2. päivä. Arvaan kyllä, että kaapit ovat vielä joulunakin sekaisin ja muutama muuttolaatikko purkamatta, mutta ei sen väliä, kunhan vain talvivalot ja kynttilät loistavat, kuusi, piparit ja kinkku tuoksuvat ja pojan tonttulakin kulkunen kilisee. 

Oi, kuinka unelmoin jalkojen alla narskuvasta lumesta, höyryävästä hengityksestä, tähtitaivaasta ja pulkkamäestä!

Unelmoin uudesta työpaikasta, alanvaihdosta. Haluaisin kokeilla siipiäni jossakin muussa työssä, opettamisen tunnen jo. Vaikka olen tyytyväinen ammatinvalintaani, minussa kytee halu sukeltaa johonkin uuteen, mieluiten suoraan syvään päähän, vaikken ollenkaan tiedä, osaanko uida. Tämä unelmani on vielä hahmoton, mutta minun on pakko tunnustaa, että se on.

Unelmoin siitäkin, että saisin kirjoitettua jotakin oleellista. Saisin aikaan valmista tekstiä, sellaista, johon itse olen tyytyväinen. Sen tiedän sanomattakin, että "valmis" on suhteellinen käsite. Sitten täytyisi enää uskaltaa näyttää tekstiä jollekin, saada palautetta, muokata, viilata ja muokata uudelleen. Voi, jos jonakin päivänä saisin pitää kädessäni itse kirjoittamaani kirjaa! Se olisi todellinen unelmien täyttymys.


Unelmieni täyttymys olisi sekin, jos poikani saisi elää onnellisen ja tasapainoisen elämän, terveenä. En voi suojella lastani kaikilta vastoinkäymisiltä, mutta unelmoin siitä, että osaisin kasvattaa häbestä ihmisen, joka uskaltaa olla oma itsensä ja toteuttaa omia unelmiaan ja joka löytää paikkansa maailmasta.


Unelmoin tasa-arvoisesta maailmasta. Siitä, että kaikilla lapsilla olisi ruokaa ja joku, joka rakastaa. Että kaikki tytötkin pääsisivät kouluun, oppisivat lukemaan ja saisivat määrätä itse omasta elämästään. Että avioliitto ja perhe eivät olisi hegemonisen heterohegemonian yksinoikeus. Että sodat päättyisivät, maailma ei hukkuisi saasteisiin, vihapuhe lakkaisi eikä Timo Soinista tulisi koskaan presidenttiä. Joku sanoo tällaista unelmahötöksi. Sanokoon! Maailmasta ei tule sen parempaa, vaikka lapioisi ämpäriin unelmien sijaan pelkkää paskaa ja kyynisyyttä.


Pitäisiköhän minun unelmoida siitäkin, että uusi Facebook ei syö viimeisiäkin yksityisyyteni rippeitä? Tai siitä, että saisi joskus töitä ja huomenna jäätelöä? Vai unelmoisinko siitä, että nukahtaisin kerrankin ongelmitta?


Minulla on unelma. Monta unelmaa, suuria ja pieniä. Uskon, että unelmat ovat hyväksi ihmiselle, sillä ne saavat meidät toimimaan. Unelmoiminen on arjen yläpuolelle nousemiusta, rohkeutta, pitkän tähtäimen suunnitelma, motivaattori, kannustin, positiivinen sisäinen pakko, ilma jota hengitämme. Ilman unelmia ihminen näivettyy, tylsistyy, lakkaa tavoittelemasta kuuta taivaalta. Silloin on ihan sama, onko elävä vai kuollut.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Mustat sukat

Löysinpä taas aamulla itseni kummallisesta tilanteesta. Olin katsonut pojalleni vaatteet hoitopäivää varten valmiiksi. Sitten - hui kamalaa! - kun poika seisoi eteisessä kengät jalassa, huomasin, että hänellä on väärän väriset sukat. "Kuin sää TUOLLAISET oot jalkaas laittanut, siinähän oli kasassa asuun mätsäävät sukat!", messusin. Poika katseli avuttomana jalkoihinsa. "Pitääkö vaihtaa?" No, annoin sitten vaihtosukat mukaan. Oli kuulemma eteisessä ne vaihtanut.

Poikani tuskin sai tapahtuneesta mitään elämää suurempia traumoja. Minulle sen sijaan tuli paha mieli, ainakin hetkeksi. Voisinkohan olla nipottamatta noinkin epäoleellisesta asiasta? Eikö minun pitäisi tukea lapseni valintoja niin kauan kuin ne eivät ole hänelle itselleen tai muille vaaraksi? Eikö pääasia ole, että kaikki ovat terveitä, suunnilleen hyväntuulisia ja onnellisia? Mitä väliä vaatteiden värillä on? Vai onko kuitenkin?

Vaikka tärkeintä on, että kulloinenkin asu on tilanteeseen sopiva ja mukava päällä, olen ajatellut, että kasvattajana tehtäväni on myös ohjata lasta valitsemaan hyvännäköisiä vaateyhdistelmiä. En halua, että jälkikasvuni ilmaantuu kouluun variksenpelättimen näköisenä heti ensimmäisenä sellaisena päivänä, kun minä en ole hänen pukemisiaan ja lähtemisiään vahtimassa. 

Ei oikeanväristen sukkien valitseminen ole mitään tähtitiedettä, mutta joku logiikka siinä voisi vaikka olla. Niin kuin itselläni. Kaikki sukkani ovat mustia. Eipä ole vaikeuksia valita. Pitääkö minun ajaa lapseni samaan muottiin? Vaikka, kun katselee kaupoissa miesten vaatteita, ei minun ehkä tarvitse nähdä vaivaa, vaateteollisuus huolehtii asiasta varmasti puolestani. Joten kysyn itseltäni uudelleen: onko se tosiaan niin vaarallista, jos viisivuotias lähtee vääränvärisissä sukissa päiväkotiin? Huomenna en kyllä motkota.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Vauva-ajatuksia

Meille syntyi uusi sukulaisvauva, ihana paksuposkinen prinsessa. Löydän itseni tämän tästä selailemasta puhelintani tai Facebookia katsoakseni hänen kuvaansa, ja kun kuvaa katson, tunnen vauvantuoksun nenässäni. Samoin on käynyt ystäväni kesällä syntyneen poikavauvan kohdalla, vaikka tätäkään vauvaa en ole vielä päässyt syliini ottamaan. 


Eilen juhlimme poikani serkun 5-vuotispäivää. Siinä serkusten touhutessa ja päivänsankarin vauvakuvia katsellessa tuli väistämättä mieleen ajatus ajan nopeasta kulumisesta. Mihin päivät ovat karanneet? Vastahan pojat väläyttivät ensimmäisen hymynsä, oppivat kääntymään selältä vatsalleen muttei takaisin, ottivat ensiaskeleensa, hamuilivat ensimmäisiä sanojaan kuola suupielistä valuen, söivät ensimmäisen perunansa, sittemmin myös ensimmäisen keksinsä, laskivat liukumäestä ensimmäistä, toista, kolmatta, viidettä, sadannetta kertaa...  kauas on tultu 56-senttisistä potkuhousuista, teippivaiposta ja pukluliinoista. 


Pieni haikeus käy mielessä, kun menneitä muistelee. Kunpa olisin osannut tallettaa muistoihini tarkemmin nuo hetket! Kunpa en olisi ollut niin täynnä huolta jokaisesta pikkuasiasta - vaikka täytyihän, ja täytyyhän edelleen minun olla. Olen äiti. 

Silti päivääkään en haluaisi peruuttaa taaksepäin. On ollut ja on edelleen ihanaa seurata isojen pienten touhuja. Leikki-ikäinen on metka sekoitus omatoimista ja taitavaa sekä vielä tarvitsevaa, vähän vauvantuoksuista. Toisaalla 5-vuotias valmistaa itse itselleen iltapalaa, mutta sitten taas käpertyy kainaloon tuhisemaan. Näitä hetkiä, kun lapsi on jo kykenevä ja vielä avoin jakamaan omaa maailmaansa vanhempien kanssa, tulen kaipaamaan. Valtavasti.

Ihan pieni vauva on suurin mahdollinen arvoitus ratkaistavaksi. Vauva vain katsoo jollakin tapaa käsittämättömän viisailla silmillään, joskus itkee ja enimmäkseen nukkuu, mutta ei kerro, mitä miettii. Tarvitaan hirmuiset määrät tulkintaa ja intuitiota, itseluottamusta toimia niin kuin parhaaksi näkee. Sellainen on kasvattavaa. Kaiken kasvun ohella onneksi myös lapsi kasvaa, ja päivä päivältä raottaa salaisuuksiensa verhoa enemmän ja enemmän. Kunnes sitten joskus taas etääntyy, itsenäistyy. Ei kerro jokaisesta naarmusta, vaikka äiti olisi aina valmis puhaltamaan.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Tunteen palo, hitaat tunnit

Olemme poikani kanssa pitäneet muutaman päivän sairastupaa pystyssä. Pienellä on vesirokko. Potilas on kyllä suhteellisen pirteänä ollut ja rokko tuntuu menevän hyvin lievänä, mutta äidillä aika kuluu hitaammin kuin yksinollessa. Yritän lukea, mutta minut keskeytetään koko ajan. Yritän nukkua päiväunet, mutta päälläni pompitaan. Yritän katsoa televisiota, mutta koko ajan täytyy vahtia, ettei ruutuun livahda mitään lapsille sopimatonta. Niinpä vain roikun netissä ja ynähtelen pojan juttujen väliin. Niin ja vahdin kelloa, jotta olisin perillä siitä, koska täytyy vääntäytyä tekemään lounasta, välipalaa, päivällistä. Näissä olosuhteissa tunnit tuntuvat pitkiltä. Voi, kunpa kykenisin tekemään jotakin oikeaa.

Lapsella sen sijaan ei ole tuntunut olevan tylsää. Kunhan saatavilla on värikynät, paperia, sakset ja teippi, niin viihtyminen on varmaa. Syntyy Hevisauruksia kokonainen armeija, perhepotrettia, Toy Story-sarjakuvaa ja vaikka mitä. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin nähdä poikani silmissä se välähdys, kun tulee inspiraatio. Ja sitten mennään! Jälkeä syntyy! 




Aina ei itse jaksaisi sitä silppumäärää, minkä pieni taiteilija jälkeensä jättää, ja kieltämättä siellä täällä lojuvat tussit, puuvärit ja vahaliidut, käyttämättömät teippikasat, sinitarranpalaset, auki unohtuneet liimapuikot ja epämääräiset paperikasatkin ärsyttävät joskus. Mutta kun näen keskittyneen katseen, käden liikkeen ja selän kaaresta näkyvän nautinnon, minkä pieni taiteilija touhuistaan saa, ärsytys unohtuu.

Joskus mietin, vouhotanko liikaakin poikani piirtämisinnostuksesta. En kai luo pienelle paineita? En elä siinä luulossa, että meillä asuisi mikään pikku-Picasso. Se, ovatko tuotokset keskimääräistä parempia, huonompia vai niitä keskinkertaisuuksia, ei ole oleellista. Innostus on, se tunteen palo. Sitä seuratessa hitaatkin tunnit kuluvat yllättävän nopeasti.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kynttilä muistollesi, isi

 Jkl 14.9.2011

Isi,

kirjoitan tämän kirjeen sinulle, vaikka tiedän, ettet tule koskaan tätä lukemaan.


Lähdit kauniina syksyisenä lauantaipäivänä, pian kolme vuosikymmentä sitten. Tänään. Ensin lähdit rintakipuisena sairaalaan, lupasit tulla pian kotiin. Sitten lähditkin kokonaan. Muistan yhä sairaalan äänet ja tuoksut, kun sinua elvytettiin. Tuloksetta. En vieläkään voi katsoa sairaalasarjoista niitä kohtia, kun potilaille annetaan sähköshokkeja. Muistan niistä kohtauksista aina sinut, ja minuun sattuu. Muistan menetykseni ja sen, kuinka istuimme äidin kanssa auton takapenkillä, äidillä sylissä sinun vaatteesi, kellosi ja sormuksesi sinisessä roskapussissa, äiti hokemassa että "nyt nousi tienpää pystyyn, nyt nousi tienpää pystyyn". Sitä ahdistusta olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet. Ehkä olisi aika päästää jo irti?


Isä meni taivaaseen, minulle sanottiin. En uskonut, en edes silloin, seitsemänvuotiaana. Vuosien kuluessa ajatus on kasvanut ja varmistunut. Et ole pilvenreunalla katsomassa, mitä teen. Olet minussa. Jokaisessa henkäyksessä, ajatuksessa, solussa, liikkeessä. Sinä olet osa minua, koska minä olen osa sinua. En tarvitse ajatusta siitä, että olisit jossain. Minulle riittää se, kun muistan sinut rakentamassa minulle pihaan keinua, jälttäämässä naurista, ostamassa Smurffi-limsaa, järjestämässä kekkereitä, lukemassa loputtomiin satuja kun olin sairaana. Silloinkin, kun toruit minua, tiesin, että olet olemassa minua varten. Turvana. Rakastit minua. Vain sillä on merkitystä.


Isi, sinun turvasi ja kurisi menettäminen on varmasti ollut elämäni suurin tragedia. Isin kuolema muutti elämänkulkuani peruuttamattomasti. Usein mietin, millainen minusta olisi tullut, jos olisin saanut pitää sinut. Olisinko ollut tasapainoisempi, onnellisempi, helpompi, parempi ihminen? Olisinko tullut pohtineeksi kaikkea sitä, mitä nyt olen joutunut pohtimaan? Onneksi minulle jäi paljon hyviä muistoja, joiden varaan rakentaa. Olen niistä kiitollinen ja vaalin niitä niin hyvin kuin osaan. Kerron Matti-papasta pojallenikin, jotta hänkin tietäisi, millainen sinä olit.


Toivottavasti voit edes joissakin asioissa olla nuorimmaisestasikin ylpeä. Olen tehnyt monta virhettä, väärää valintaa, ollut hukassa itseni kanssa ja siksi vaikeuttanut omaani ja muidenkin elämää, mutta kunpa voisit - ja voisin itsekin - nähdä hyviäkin asioita...


Tänäänkin, kuten jokaisena kuolemasi vuosipäivänä, sytytän kynttilan sinun muistollesi, isi.


Lepää rauhassa,
rakastan sinua.


H.

Eka kerta

Eka kerta on aina makein, hienoin, paras, upein, mieleenpainuvin. Asiassa kuin asiassa.

Miettikää vaikka. Eka kerta kun pääsee kesätöihin, leipoo hyvää pullaa, lukee hyvän kirjan, ajaa polkupyörällä ilman appareita, pitää lastaan sylissä, lukee ensimmäisen sanan ilman että tavaa, saa ensisuudelman - tai ihan vaikka vain pesee hampaansa eka kertaa leikkauksen jälkeen.

Minun kohdallani viime päivät ovat olleet täynnä ekoja kertoja, itsensä voittamista, uskaltamista, toivoa. Jalkani leikattiin viime perjantaina, ja hetken elin siinä uskossa, että olen vuoteenomana suunnilleen loppuelämäni. Onneksi se hetki kesti vain lauantain. Sunnuntaina pesin eka kertaa hiukseni (miten kuten altaan äärellä hoippuen, mutta kuitenkin). Kävin myös eka kertaa ulkoilemassa kyynärsauvojen kanssa (edestakainen matka alle 100 metriä) ja olin eka kertaa pojan kanssa kaksin. Kaikesta selvisin!

Nämä päivät ovat myös olleet eka kerta suunnilleen ikinä, kun tarvitsen näin paljon toisten ihmisten apua. Tai toki olen apua kaivannut ja saanut ennenkin, mutta ehkä enemmän henkistä tukea. Nyt arki ei suju mitenkään ilman muiden auttamisenhalua. En kerta kaikkiaan voi viedä tai hakea itse lastani hoidosta, en voi kaataa perunoiden keitinvettä viemäriin eikä imurointikaan luonnistu. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Tuntuu turhauttavalle aloittaa joka toinen lause sanalla antaisitko, auttaisitko, veisitkö, toisitko tai hakisitko...mutta otan tämän kaiken luonteenkasvatuksen kannalta. Eka kertaa.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Teatterin lumo

Kävin eilen illalla teatterissa. Nähty esitys, Piaf-musikaalin ennakkonäytös, oli koskettava, vaikkakin aavistuksen liian pitkä. Tarinakin lähti kulkemaan vasta väliajan jälkeen kunnolla, alkupuoli nojasi mielestäni liikaa lauluille, vaikka ne kauniisti soivatkin.

http://www.jyvaskyla.fi/kaupunginteatteri/naytelmat/piaf

Illalla esitystä fiilistellessäni päällimmäiseksi mieleeni nousi laulujen lisäksi päähenkilön huikea muodonmuutos elämää ja energiaa pursuavasta nuoresta tytöstä vapisevaksi ihmisraunioksi. Vaikka Piafia esittänyt Raisa Vattulainen, sortuu mielestäni paikoin maneeriseen ylinäyttelemiseen, vanhenevana Piafina hän oli uskottava. Hauras, kärttyinen ja pelokas yhtä aikaa. Lumoavaa.


Ennen nukahtamista pohdin elämäni tärkeitä teatterielämyksiä. Paljon on tullut nähtyä, mutta vain osa on jäänyt mieleen pysyvästi.


Ensimmäinen niistä oli 90-luvun puolivälissä. Seinäjoen kaupunginteatterin Rocky Horror Show oli mullistava. Minulle. Rakastuin teatteriin. En enää edes muista tarinaa kunnolla, mutta muistan tunnelman, sen, kuinka esitys imaisi minut mukaansa. Saman eläytymisen lumon olen nähnyt poikani kokevan: Heinähatussa ja Vilttitossussa poliisien piiloutuessa vaatekaappiin 5-vuotias huusi, että "Katsokaa kaapista! Kaapista! Ne ovat kaapissa!" tajuamatta reaktiotaan itsekään. Lapsi havatui todellisuuteen vasta, kun kosketin häntä ja sanoin, että ei kannata ihan noin kovaa huutaa. 


Toinen merkittävä kokemus oli Lahden kaupunginteatterin Ivanov vuonna 1997. Kyseessä oli Niko Saarelan ja Ville Sandqvistin taiteellinen lopputyö Teatterikouluun. Vaikka Tsehovin teksti on hidasta, yksityiskohtaista ja esityksen tunnelma oli unelias, se oli samalla äärimmäisen intensiivinen. Siinä, missä Rockya tehtiin suurin siveltimenvedoin, modernisti, Ivanov oli kuin akvarellimaalaus, jonka maalaamista katsoja saattoi seurata henkeään pidätellen. 

Jyväskylään muutettuani olen käynyt katsomassa useimmat kaupunginteatterin tuotannot. Myös mm. Huoneteatteri, JYT ja Ad Astra ovat tulleet tutuiksi. Mitä enemmän esityksiä näkee, sitä harvempi teos kolahtaa yhtä vahvasti.


Muutamia mieleenpainuneita mainitakseni Laukaassa Kuusaan Kanavateratterin Aina joku eksyy oli sellainen, jonka tasolle kaupunginteatterin versio ei päässyt, ei lähellekään. Lundanin teksti on toki sellainen, että sen koskettavuutta tuskin kukaan voi sössiä, mutta minua kosketti laukaalaisten antautuminen tarinalle. Se ei ollut näyttelemistä, se oli elämistä.


Muutama vuosi myöhemmin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä oli teatteriesityksen rakentamisesta kertova, kokeellisempi toteutus. Heikko esitys sai itkemään, nauramaan, ihon kananlihalle. Ne hetket, kun unohtaa missä istuu ja mitä seuraa, ovat uskomattomia. Sitä vain on, kaikki aistit avoimina. 


Lumoavien hetkien metsästys on parasta teatterissa. Elokuva ei koskaan pääse yhtä lähelle. Tila on eri, välissä on valkokankaan laajuinen etäisyys. Vaikka näyttelijät ovat yhtä eläviä ja aitoja kuin teatterissakin, silti elokuvien pinta on aina hiukan liian siloteltu. Koskettavimmilakin hetkillä minulle saattaa tulla mieleen, että montakohan kertaa tuokin kohtaus on otettu uusiksi ennen kuin se on mennyt täydellisesti. Teatterissa on aina tietynlainen epäonnistumisen vaara. Näyttelijä voi unohtaa vuorosanansa, aivastaa väärässä kohtaa tai vaikka purskahtaa nauruun. Näitten kaikkien karikoiden välttäminen ilta toisensa jälkeen vaatii sellaista heittäytymistä ja läsnäoloa, jota elokuvissa ei ole. Elokuvissa miljöö rakennetaan prikulleen, teatterissa tällaiseen ei ole mahdollisuuksia. Lavastus on aina enemmän tai vähemmän viitteellinen ja näyttelijän vastuulla enemmän kuin elokuvassa.


Itse olen ollut enemmän tai vähemmän mukana muutaman teatteriesityksen tekemisessä. Nuorisoporukan Hetken reunalla oli varmasti meille kaikille mukanaolleille unohtumaton elämys. Ylitimme itsemme, voitimme pelkomme, onnistuimme. Opimme paljon itsestämme, toisistamme, teatterista. Sen lumosta ja siitä, että kokonaisuus tosiaankin on enemmän kuin osiensa summa. 

Kunhan poikani kasvaa isommaksi ja voin alkaa itse taas enemmän harrastaa, olisi huimaa päästä mukaan myös tekevälle puolelle, elämyksiä tuottamaan. Siihen asti käyn varmasti jatkossakin nauttimassa teatterin lumosta säännöllisin väliajoin.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Sedät kampanjoimassa

Presidentinvaalien kampanjointi on alkanut!

Ensin Lipposen setä blondasi hiuksensa, lienee ottanut mallia Donald Trumpista. Tai sitten Päivi kertoi Paavolle blondivitsin ja Paavo ajatteli ostaa itselleenkin hiukan älykkyyttä.

Seuraavaksi iltapäivälehtien lööpit huusivat Sauli-sedän laihtuneen uskomattomat 3,5 kg! Kyllä Sauli nyt jaksaa etsiä sitä pariskuntaa, jolta lainasi kympin elintarvikkeisiin ja tupakkaan Aasiassa tsunamin jälkeen. Hyvähän se on maksaa velka takaisin, mutta voisiko vielä tässä vaiheessa edes yrittää olla olematta noin läpinäkyvä? Kyllä sitä vielä ehtii mainostaa itseään ihan kyllästymiseen asti. 

Ei luulisi vanhoilla konkareilla olevan hätää, Keskustallahan ei ole vielä ehdokastakaan. Tai on, Paavo V, joka on julistanut itsensä kuninkaaksi, keisariksi, tsaariksi ja koko maailman presidentiksi, muttei Paavoa kukaan halua äänestää, eivät edes keskustalaiset itse. Ihmiset pyörtyilevät myötähäpeästä, kun Paavo laittaa imagolasit nenälleen ja alkaa kehua itseään. Ehkä vain Timo Soinin kaikkivoipaisuuskuvitelmat itsestään vetävät vertoja Paavo V:lle. (En ehkä koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä menestystä, jonka Soini puolueineen on saavuttanut pelkästään vastustamalla kaikkea mikä liikkuu.)


Muut valitut ehdokkaat ovat toistaiseksi pysytelleet asialinjalla jos ylipäätään ovat mihinkään mitään kommentoineet. Pelkään pahoin, että he tekevät niin hamaan loppuun saakka. Kuinka tylsää! Vanhanaikaista! Lehdistö repii näyttäviä otsikoita BB-tyyliin vaikka tyhjästä. Se on sitä mediapeliä ja siihen pitää osallistua, jos mielii saada näkyvyyttä ja voittaa kisan. Uskottavuudesta ei kai tässä yhteydessä kannata edes puhua.


Jos saisin jotakin toivoa tulevia vaaleja ajatellen, toivoisin, että ehdokkaat, myös mainitsemani sedät, keskittyisivät oikeasti keskustelemaan arvoista. Sitä kiinnostavampaa, mitä enemmän asioista ollaan eri mieltä. Pankaa, ihmiset, itsenne likoon! Haastakaa itsenne lisäksi myös toisenne! Äänestäjät, älkää tyytykö keltaisen lehdistön mielikuvamyyntiin! Ottakaa selvää asioista, vaatikaa kannanottoja! Vaikka presidentin virka on yhä enemmän edustuksellinen, mielipidevaikuttajana presidentti on juuri niin heikko tai vahva kuin kansalaiset haluavat.

Suomalainen yhteiskunta on muuttumassa suuntaan, josta minä en pidä alkuunkaan. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut tai ainakin tulossa tällä menolla pahoinvointiyhteiskunta, jossa inhimillisyys ja humanismi ovat tallautuneet kovien arvojen jalkoihin. Kaveri jätetään, sitä varmemmin, mitä pahempi paikka on. Talvisodan henkeä ja rakentamisen tahtoa ei ole. Mieluummin revitään, vieroksutaan ja vaietaan kuoliaaksi. Ykkösrivin poliitikoilla on jälleen kerran mitä oivallisin tilaisuus keskittyä hiustenvärjäyksen ja imagolaihduttamisen sijaan oleelliseen.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Ja vuoden 2011 Iskelmäprinssi-palkinnon saa...

Tänään julkaistiin Facebookissa ennakkoon Lauri Tähkän tulevan levyn ensimmäinen singlelohkaisu Syyskuun kyy.

https://www.facebook.com/LauriTahkaVirallinen?sk=app_178091127385

Laurin aiemman tuotannon tuntien odotukseni olivat korkealla, salaa toivoin vielä ehkä vielä rockimpaa otetta kuin Elonkerjuun musiikissa oli, koska selväähän se on, että samalla konseptilla ei voi jatkaa.

Biisin kuunteluun heti, kun silmät aamulla aukesivat ja sain käännettyä aivoni on-asentoon. Tyrmistys! Mitä tämä on?

Laurin ääni toki on entisensä, se soi kauniisti. Olen aina pitänyt Laurin äänen väristä, joka on herkkä muttei hento, taipuisa. Jos Laurin ääntä pitäisi kuvailla jotenkin, sanoisin, että se on nuori koivumetsä keväällä, juuri lehtien puhkeamisen aikaan.


Syyskuun kyy on sanoituksena helisevä, kevyt, puro. Silti se ei ole tyhjää lallattelua, vaan siitä löytyy syvempiäkin merkityksiä. Puhaltimet taustalla ovat nekin raikasta vaihtelua Elonkerjuun-aikaiseen äänimaalimaan, niin rakas kuin se minulle onkin.


Mutta kappaleen poljento! Aivan kuin tässä harjoiteltaisiin ensi kesän Tangomarkkinoita varten. Iskelmäprinssin titteli ainakin on hakusassa. Vielä seitsemän kuuntelukerran jälkeenkään en osaa tarkasti sanoa, mistä tuo vahva iskelmä-fiilis tulee. Mutta se tulee. Ja se tökkii.


Toivon totisesti, että koko levy ei toista samaa poljentoa, sillä jos, niin on vaikea kuvitella Tavastian, Hullu Poro -areenan tai Himos Areenan täyttyvän kansasta kerta toisensa jälkeen. Edes Laurin karisma ei kanna, jos musiikki ei toimi.


Toisaalta - voi olla, että reaktioni olisi sama, olipa musiikki millaista hyvänsä. Tutusta, turvallisesta ja rakkaasta on vaikeaa päästää irti. Siinä prosessissa Lauri on selvästi minua edellä. Ehkä minä vielä ymmärrän, kunhan aika on kypsä. Nyt sulattelen.

torstai 1. syyskuuta 2011

Ihmisen biologiaa

Eilen uutisoitiin forssalaisäitien tyrmistyneen alakoulun viidennen luokan biologian opetuksesta, tai lähinnä sen sisältöihin kuuluvasta ihmisen biologian käsittelystä lisääntymisineen kaikkineen. Äitien mukaan on täysin sopimatonta ja kaiketi lasta traumatisoivaakin, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Viidesluokkalaisten ei äitien mielestä tarvitse vielä tietää ihmisten lisääntymisestä mitään. 

Tämä on jokseenkin outo käsitys jo senkin takia, että puberteetti-iän on todettu alkavan aina vain varhemmin. Viides luokka lienee viimeinen hetki puhua ihmisen biologiaan liittyvistä kysymyksistä ilman kohtuutonta vaivaantumista. Viidesluokkalaisilla seksuaalisuuteen liittyvät asiat eivät vielä ole aivan iholla, mutta vähintäänkin aavistus asiosista useimmilla täytyy jo olla.

Forssalaisäitien kannanotto saa ihmisen biologian opetuksen kuulostamaan vähintään pornon katselulta. En tiedä, millainen käsitys lisääntymisestä heillä itsellään on. Ehkä he ovat jättäneet oman viidennen luokkansa väliin ja siksi asioiden oikea laita on jäänyt heille selviämättä. Ymmärtäähän se, että siksi shokki on näin suuri, kun tarina haikarasta osoittautuikin huuhaaksi. 


Itse muistan oman viidennen luokkani joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa. Meillekin opetettiin ihmisen biologiaa, eikä siitä jäänyt edes traumoja vaikka eläkkeelle jäämässä oleva miesopettaja keinui kantapäiltä varpaille ja takaisin kuin keinutuoli, nojasi karttakeppiin niin että pelkäsin sen menevän poikki, katseli ikkunasta ulos eikä vahingossakaan meitä oppilaita ja ryki minkä ehti kertoessaan siitä, kuinka lapsia syntyy. Mutta asia tuli selväksi. En muista, että viidennellä luokalla olisi asiaan liitetty vielä varsinaista seksivalistusta mitenkään, ainakaan jos ajatellaan asiaa henkilökohtaisella tai tunnetasolla. Nyt käytössä olevaa biologian kirjaa en ole nähnyt, mutta villi veikkaukseni on, että asiat ovat edelleen samalla tolalla. Kirjassa vain selitetään, kuinka ihminen lisääntyy. Ei siihen varmaankaan liitetä ajatusta, että SINÄKIN, viidesluokkalainen, tulet lisääntymään ennemmin tai myöhemmin.


Kun tarkemmin ajattelee, on vaikeaa ymmärtää, mikä lisääntymisestä kertomisessa on niin kamalan nolostuttavaa. Kaikkiahan meitä kiinnostaa se, mistä olemme tulleet. Ensin biologian kannalta; vasta myöhemmin eksistentiaaliset pohdinnat muuttuvat abstraktimmiksi. Kyllä viisivuotiaani jo tietää, että lasten syntymiseen tarvitaan vauvansiemeniä sekä äidiltä että isältä. Äidin masussa siemenet sitten kasvavat vauvaksi, vähän niin kuin kukansiemenistä tulee multaan istutettuina kukkia. Ja kun vauva on tarpeeksi iso, se syntyy sairaalassa ja sitten tuodaan kotiin asumaan. 

Minusta lapsen kysymyksiin on tarpeen vastata suoraan ja rehellisesti, myös tässä asiassa. Tietysti lapsen ikätaso ja käsityskyky täytyy ottaa vastauksissaan huomioon; viidesluokkalainen tarvitsee kysymyksiinsä toisen tarkkuusluokan vastauksia kuin viisivuotias. Jos aikuinen tarvitsee seksuaalisuudesta puhuessaan turvakseen tarinoita ja myyttejä, oma seksuaalinen kehitys on varmaankin jäänyt jotenkin kesken tai vajavaiseksi. Muuta selitystä häpeälle en keksi.