Kolmastoista luukku - Valo

Valo.

Tänään on perjantai, kolmastoista joulukuuta, Lucian päivä. Pyhän Lucian muistopäivä kuului alunperin katoliseen pyhimyskalenteriin. Luciasta tiedetään hyvin vähän, mutta legendojen mukaan hän oli uskossaan vahva roomalainen kristitty aikana, jolloin kristinusko oli kielletty. Hänen myös kerrotaan olleen köyhien auttaja, joka lopulta kärsi marttyyrikuoleman.

Juliaanisen kalenterin mukaan Lucian päivä osui talvipäivänseisauksen tienoille, jolloin päivä alkaa jälleen hitaasti mutta varmasti kaamoksen jälkeen pidetä. Siksi Luciaa on juhlittu valon tuojana. Lucia on myös on sokeiden ja näkövammaisten suojelupyhimys. 

Katolisesta taustastaan huolimatta Lucia-perinne on vahvinta Ruotsissa. Perinteeseen kuuluu muun muassa kulkue, jota johtaa valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun pukeutunut Lucia-neito, jolla on kynttilä myös kädessään. Lisäksi Ruotsista Suomeenkin on rantautunut perinne leipoa valonkeltaisia, sahramilla maustettuja, Lucia-pullia (lussekatt), joiden uskottiin karkottavan paholaisen.

Tähän aikaan valoa pimeyteen todella kaipaa. Etenkin tänä vuonna valo on tervetullutta, kun alkaa vaikutta siltä, että saamme mustan joulun. Itselläni ainakin joulutunnelma on kiinteästi yhteydessä säähän. Nyt tuntuu, että vajuvien hankien myötä myös oma mieliala laskee. Tuntuu, että joulu on vielä jossakin hyvin kaukana, vaikka oikeasti se on jo aivan nurkan takana.

* * *

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itselleni ei Valo-aiheesta tule ensimmäisenä mieleen suinkaan Lucia, vaan rakas poikani. Hänen toinen nimensä on Valo. Hän todella toi mukanaan minun elämääni valon, onnen, jollaista en voinut kuvitella olevan olemassa. On käsittämätön luottamuksenosoitus elämältä saada olla äiti.

Syitä ja selityksiä

Yllä muutama heikkolaatuinen Instagram-kuva selitykseksi sille, miksi joulukalenteri ei ole päivittynyt viikonloppuna. Huomenna taas jatkuu!

Muistoja

Tämän syksyn Vain elämää -tähdet tulevat minua henkilökohtaisesti liki.

On Ilkka Alanko, jonka luotsaaman Neljän ruusun musiikin kanssa sitä kasvettiin. Juppihippipunkkari, Tie ajatuksiin ja monta muuta  ovat niitä kappaleita, jotka me 1970-luvun lopulla syntyneet suomalaiset osaamme vaikkemme sitä tietäisikään. Ne ovat nuoruusvuosien kollektiivinen ilmentymä. Neljän ruusun ajatteleminen tuo ainakin itselleni mieleen perjantai-illat pikkukaupungin nuorisotilassa ja myöhemmin ensimmäiset baari-illat. Suuria tunteita, iloa, kaipausta, onnea, epävarmuutta - kaikkea vuorotellen - karvanopat ensi-ihastuksen autossa, järjettömän makean ja esanssisen Linda-siiderin...

Muistan myös elävästi 1990-luvun alkuvuodet ja ympäri Pohjanmaata erinäisissä nuorisotapahtumissa kitaroineen esiintyneen jumppatukkaisen Juha Tapion. Oli - ja on yhä - vaikeaa kuvitella itsetietoisempaa ja itseriittoisempaa hahmoa kuin Juha oli silloin. Laulutkin olivat niin lällyjä, ettei grunge-orientoitunut teini olisi millään jaksanut niitä kuunnella. Siksi onkin ollut suorastaan vaikeaa myöntää, että Juha Tapio on mielestäni eräs parhaimmista 2000-luvun suomalaisista lauluntekijöistä. Juhan kappaleissa on lämpöä, syvyyttä ja suoruutta. Ja se, millainen hahmo Juha Tapio on Vain elämää-sarjassa ei voi olla hurmaamatta. 

Ja sitten on Pauli. Ooh. Voisin jäädä huokailemaan vaikka kuinka pitkäksi toviksi. Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut Kolmannen naisen musiikkia. Hanhiniemi jos kuka on Tarinankertoja isolla alkukirjaimella niin sanoittajana kuin laulajanakin. Kun Vain elämää alkoi, kyyneleet nousivat silmiini jo pelkästä Paulin lauluasennon näkemisestä. Niin tuttua, niin nostalgista!

Pauli Hanhiniemi opetti vuonna 1998 Oriveden Opistossa meille nuorille kirjoittajille rocklyriikkapajassa tekstientekoa. Opettajana Pauli oli - hm, no ei siitä sen enempää, mutta juttuja riitti! Hyvän tekstin tekemiseen ei kuulemma tarvita kuin tyttö, poika, kuutamo ja puistonpenkki. Yksinkertaista ja helppoa! 

Samassa yhteydessä hän kertoi, kuinka hänestä tuli Kolmannen naisen laulaja puolivahingossa. Yhtye oli valmistautumassa rockin SM-kisoihin (josta tuli voitto), ja Pauli tekstien tekijänä otti paineita biisien tulkinnasta. Bändin laulaja hermostui alituiseen neuvomiseen, heitti mikin nurkaan ja häipyi paikalta huutaen, että "laula saatana itte biisis!" Ja Paulihan lauloi, pakon edessä. Loppu onkin suomalaista rock-historiaa. Tarinan todenperäisyydestä minulla ei ole varmuutta, mutta jotenkin haluan uskoa onnellisiin sattumiin. 

Mutta se, miksi aloin tätä postausta ylipäätään kirjoittaa, liittyy sekä Juha Tapioon että Pauli Hanhiniemeen. Nimittäin viime viikon jaksossa Pauli esitti Juhan biisin Minä olen, sinä olet, ja kappale sai minussa aikaan sellaisen kokovartalokananlihalla-reaktion, etten hetkeen muista samanlaista kokeneeni. Juha Tapion teksti on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen puhutteleva, mutta silti Paulin tulkinta nostaa sen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kuulijan eteen tuodaan kokonainen tarina, jonka rivien välissä on niin paljon enemmän kuin riveillä, joilla niilläkin on jo paljon. Ja Paulin ääni - se on parempi kuin koskaan! Huh.

Täällä sinäkin voit fiilistellä uskomattoman koskettavaa esitystä.

Nostalgista viikkoa kaikille!

Halusin vain kiit(t)ää

Tänä kesänä eivät ole siivet juuri maata ehtineet viistää, sen verran kovaa ja korkealla on liidetty Elonkerjuu Airlinesin kyydissä pitkin Suomenmaata. 

Kuopio, Himos, Seinäjoki, Tampere, Jyväskylä, Teuva, Hämeenkyrö ja vielä kerran Tampere... upeita keikkoja, arjen yläpuolelle kohottavia elämyksiä kaikki kahdeksan kohtaamista. On myös ollut ilo tutustua uusiin ihmisiin ja saada foorumeilta tutuille nimille ja kasvoille äänet ja olemukset. 

Kulunut vuosi on ollut ihmeellinen, monessa suhteessa. Elonkerjuu on ollut vahvasti mukana jokaisessa tunnelmassa. Vuosi sitten olin almaissa, enemmän kuin itselleni uskalsin edes myöntää. Niihin tunnelmiin Elonkerjuun musiikki, keikkailo ja energia toivat valoa ja uskoa. Sopivan napakoita potkuja persauksille, itsenäistymistä ja rohkeutta olla minä. 

Sitten kun asiat alkoivat valjeta, musiikki toi mukanaan kuplivaa iloa ja ultimaattista rentoutumista. Otetaan soittolapiosta kiinni ja annetaan mennä! Opin heittäytymistä ja hyväksyntää. Sain itseni takaisin.

Nyt, kun Kesä siivillä 2013 on taputeltu valmiiksi ja Elonkerjuu viettää ansaittua lomaa (vaikka eivät nuo taida lomailla sanan varsinaisessa merkityksessä kukaan...) ennen uuden levyn tekoa ja syksyn keikkoja, tunnelmat ovat haikeat mutta kiitollisen onnelliset. Takataskussa on niin paljon hymyä, huumoria, hulluutta ja hellyyttä, että kyllä näillä jaksaa tormata kohti pimeneviä iltoja ja sateesta harmaita aamuja. Ja jos joskus tuntuu vaikealta, ei tarvitse kuin kuunnella Sä tarttet - ja jo on suupielet taas korvissa.

Kiitos Elonkerjuu, kiitos Syntymähäjyt, kiitos keikkakaverit! Puss och kram kaikille!

Muutama (uusinta)otos kesän keikoilta

Hieno laji

Jälleen muutama keikkakuva. Olin perjantaina poikani kanssa Tammerfestissä kuuntelemassa Elonkerjuuta ja Cheekiä. Parasta laatuaikaa lapsen kanssa tuollaiset reissut, ihania irtiottoja arjesta. 

Tämä kesä - etenkin heinäkuu - on kyllä mennyt siivillä. Kiitos siitä maailman parhaalle bändille ja kaikille kivoille tyypeille, joiden kanssa olen saanut keikoilla käydä ja jutella. On ollut ilo tutustua uusiin ihmisiin!

Toivottavasti kesäkiertuetta ei ole minun osaltani vielä tyystin taputeltu kierretyksi, sillä ikävä viiltää jo nyt. Marraskuuhun on liian pitkä aika.

Elonkerjuilu on kyllä hieno laji! 

Nuorisomusiikkia

Poikani on tuhansien ikätovereidensa lailla koreapoppia esittävän PSY:n kappaleisiin Gagnam Style ja Mother Father Gentleman. Kappaleet raikaavat niin sisällä kuin ulkona ja poika kavereineen tanssii minkä ehtii. Videot on syynätty tarkkaan ja siten kuviot ovat hallussa.

Kun kuulin Gagnam Stylen ensimmäisen kerran, luulin pääni hajoavan, niin ärsyttävää jumputusta kappale mielestäni oli. Mutta sitten, kun poika kuunteli kappaletta noin sadatta kertaa, huomasin viikaavani pyykkejä epäilyttävästi nytkyen. Biisi oli kuin olikin mennyt jalan alle ja sai tanssimaan. Vappuna jouduin tunnustamaan tavallaan pitäväni Gagnam Stylestä. Ainakin kappaleen aiheuttama reaktio lapsessani on hauska.

Sitten huomasin, että sama ilmiö on tapahtunut Cheekin musiikin suhteen. Perheen miesväki on kuunnellut herran tuotantoa jo pitkään, minä tutustuin Cheekiin lähemmin vasta Vain elämää -sarjan myötä. Edelleenkään en pidä rap-musiikista - enkä etenkään siihen liittyvästä elämäntavasta - mutta pakko on myöntää, että kun kuuntelee Cheekin biisien lyriikoita, eivät ne nyt ihan kauheita ole. Varsinkin Anna mä meen -kappale jää pyörimään mieleen - paljolti kylläkin Jonne Aaronin lauluosuuksien takia.

On ollut hauskaa tutustua uusiin musiikkilajeihin. Ilman perheen nuoriso-osastoa en varmaankaan tietäisi koreapopin suurnimeä enkä ehkä tuntisi  yhtään Cheekin biisiä nimeltä. Tiedä sitten, vaikuttaisiko se elämääni mitenkään. Luultavasti ei.

 

Juhla

Samuli Putron Elämä on juhla -kappaleen myötä oikein hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää kaikille! On mahtavaa, että meillä on Putron kaltaisia sanataitureita, jotka paitsi vaalivat myös uudistavat rikasta ja rakasta suomea.

"Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori. Jumalan keskyt / ia mielen / iotca taidhat Somen kielen." (Mikael Agricola, Abc-kiria 1543)

Onnea myös Elias Lönnrotille, jonka syntymäpäivää juhlitaan tänään niin ikään!

Kultainen nuoruus

Näissä tunnelmissa, kultaisella 90-luvulla. Nuoruus.

Pystymetsä

Säännöt rakkaudelle

Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan
Kotona koskaan rakkaillemme, tämä on sääntö ensimmäinen.
Emme saa sanoa toisillemme: "Mitäpä jos kaiken riisuisimme?
Avaamme viimeisenkin portin." Tämä on sääntö numero kaksi.
 
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.
 
Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.
Laskemme sisään ja iäksi viereen, tämä sääntö kolmas jo on.
Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.
Emmekä elää voi omillamme, tämä on sääntö lohduttomin.
 
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.
 
Emme saa hylätä toisiamme, entä jos sittenkin rakastumme?
Jos alussa yhdeksi meidät luotiin, tämä on sääntö viimeinen.
 
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, hiljentää risteyksiin ajoissa.
Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa, kääntyä kotiin ajoissa.

Anna Puu: Säännöt rakkaudelle

Anna Puun kappale Säännöt rakkaudelle on saanut paljon radiosoittoa. Se, että jotakin laulua kuulee paljon niin sanotussa taustamusiikkikontekstissa, syö helposti sen tarinan syvällistä ymmärtämistä. Itsekin olen hoilannut mukana kertosäettä ja ajatellut, että onpa kiva biisi rakkauden arjesta.  Pitkässä parisuhteessa toden totta tarvitaan sääntöjä, sopimuksia ja kompromisseja.

Tänään sitten Radio SuomiPopin aamussa Jaajo Linnonmaa kerroi, millainen vaivaantunut hiljaisuus oli syntynyt eräissä häissä, jossa Säännöt rakkaudelle oli soinut häätanssilauluna. Sekä pari itse että vieraat olivat siinä tanssiessaan oivaltaneet tarinan traagisuuden ja täydellisen sopimattomuuden hääjuhlaan, sillä kappale kertoo sivusuhteesta, kahden salarakkaan sopimuksesta kuinka toimia niin, etteivät he jää puolisoilleen kiinni pettämisestä.

Että sellainen kiva ja kepeä rakkausrallatus.

Sananlasku

Sanasta miestä, sarvesta härkää

Pahoittelut, ettei Blogger suostu kanssani yhteistyöhön - en saanut lisättyä millään konstilla videota suoraan tänne :(. Mestari Sirkesalosta sen verran, että edelleenkään en voi kuunnella hänen musiikkiaan itkemättä. Outoa ja lapsellista, ehkä, mutta en voi reakioilleni mitään. Aki oli loistava musiikintekijä ja hieno persoona varmasti myös.

Yhdentekevä viisu

Voi Krista Siegfrids, minkä teit! Voitit Uuden Musiikin Kilpailun kappaleellasi Marry Me; lunastit voitollasi myös edustuspaikan kevään Euroviisuihin.

Kappaleesta on jo ennättänyt nousta jonkin sortin kohu. Nimittäin feministit ovat kuuleman mukaan raivostuneet kappaleen sanoituksesta. Sitä pidetään muun muassa anti-feministisenä huutosakkilauluna, sillä siinä nainen lupaa tehdä mitä tahansa, jos vain mies kosii häntä. Tekstissä nainen myös lupaa olla miehensä orja.

Niin. Sanoituksenhan voi ymmärtää ylistyslauluksi vanhakantaiselle naismallille, jossa mies on vaimona herra ja naisen tärkein tehtävä on miellyttää miestä. Tosin ei tarvitse kuin katsoa kappaletta esittävää Siegfridsiä. Hänen olemuksensa ei toden totta viesti alistumisesta. Pukeutuminenkin provosoi. 

Kappaleen voisi siis tulkita myös ironiseksi vastaiskuksi perinteiselle naismallille. (Siis niin, että vaikka sanon, että voisin olla syömättä, kunhan vain rakastat minua, tarkoitan todellisuudessa kaikkea muuta. En todellakaan uhraisi omaa hyvinvointani toisen ihmisen takia.) Sanoitus voisi olla oivallinen keskustelun herättäjä, jos Siegfrids provoisi tarkoituksella, sen verran luutuneita ja vanhakantaisia sukupuoliroolit edelleen ovat niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.

Mutta mitä tekee Krista Siegfrids? Kuittaa kohun - huumorilla. Miten ankeaa! Kappaleella ei kuulemma ole sen suurempaa sanomaa, se on vain viatonta hauskanpitoa, koska Siegfrieds haluaa jakaa suomalaisille rauhaa ja rakkautta. Niin vissiin. Mitä muuta hän haluaa kuin olla esillä, keinolla millä hyvällä?

Jos Siegfrids kappaleen tekijänä olisi vaivautunut yhtään pohtimaan ja syventämään Marry me -kappaleen sanomaa, se olisi voinut olla oivallinen jatkumo PMMP:n, Chisun ja muiden uuden polven naisten musiikille. Nyt vain englanniksi ja siksi kansainvälisemmin. Siegfrieds perustelee kantaansa sillä, että Euroviisut ovat suuri show, jossa tarvitaan humoristista otetta, ei kantaaottavalla musiikilla ei ole niissä kinkereissä mitään jakoa.

Henkilökohtaisesti olen täysin eri mieltä. Yhdentekeviä viisuja on tullut ja mennyt vuosi toisensa jälkeen. Tulokset ovat masentavia. Ei niin, että ainoalla suomalaisvoittajalla tähän saakka olisi mitään suurta missiota ollut. Mutta Lordi nyt ei hukkunut massaan muutenkaan.

Hyvää viikonloppua kaikille ihanille tytöille (ja pojille myös!)

 Ja kiitos PMMP koskettavasta laulusta!

Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto

Kirjoitin joululauluperinteestä artikkelin Nollapisteeseen. Käy kurkkaamassa!

  Kiitoksia vielä kaikille joululaulugallupiin vastanneille!

Perintöasioita

Viime päivinä on tullut mietittyä kuolemanjälkeisiä asioita. Ensin Vain elämää -tv-sarjasta sitkeäksi korvamadoksi jäi mielen perukoille Cheekin kappale Mitä tänne jää, jonka Erin Anttila tulkitsi ohjelmassa lumoavasti. Toisekseen luin Kantrti-lehden nettisivuilta Elonkerjuun kitarisin Simo Rallin samaa aihetta sivunneen kolumnin. 

Mitä minusta jää, kun kuolen? Mitä ihmisestä ylipäätään pitäisi jäädä jälkipolvia muistuttaman? 

Joku ponnistelee eläessään sen eteen, että voi jättää jälkeensä miljoonaomaisuuden, toinen panostaa maineen ja kunnian keräämiseen. Itselleni molemmat ovat suhteellisen vieraita ajatuksia. Olen niin kunnianhimoton ja epäekonominen ihminen, että maallisen mammonan keräämiseen en viitsi panosta. Taloudellinen hyöty ei riitä pontimeksi tehdä asioita ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Toisekseen olen kaikessa tekemisessäni korkeintaan keskinkertainen, niin ettei minusta tule kuuluisaa ikinä. 

Toki haaveilen siitä, että tulisin joskus vaikka sitten vahingossa ajatelleeksi jokusen järkevän ajatuksen ja että saisin vielä kirjoitettua sen ylöskin - ja muiden luettavaksi. Ennen kaikkea toivon, että minut muistettaisiin siitä, että kaikesta rikkinäisyydestäni ja viallisuudestani huolimatta sain kasvatettua lapsestani tolkun ihmisen. Se riittäisi minulle meriitiksi vallan mainiosti. Vielä, jos joku muistaisi minut ystävänään, olisin enemmän kuin onnellinen. Luultavasti minusta muuten ei tule jäämään kuin kasa kirjoja ja epämääräinen määrä keskeneräisiä kirjoitustöitä.

Enemmän kuin oma tai kenenkään muunkaan perintö minua askarruttaa se, mistä kumpuaa ihmisen tarve tulla muistetuksi. Onko kyseessä kuolemanpelko, jota lievitetään ajatuksella siitä, että kun lähden, jotakin jää ja osa itsestä sen mukana? Vai onko kyse narsistisesta tarpeesta tulla huomatuksi? Ihminenhän kamppailee koko ikänsä tietynlaisessa tarvitsevuuden ja yksilöllisyyden ristiriidassa: toisaalta halutaan kuulua joukkoon, toisaalta itseä pidetään erityisenä suhteessa muihin. Se mitä jää on tae siitä, että joku (ehkä) muistaa (hyvällä tai pahalla) sitten, kun minua ei enää ole.

Vaikka Rallin kolumni johdattiaa pohtimaan perintöasioita, sen kärki taisi kuitenkin olla jossakin muualla. Nykyajan ihminenhän jättää jälkeensä maallista omaisuutta enemmän kuin mikään aiemmista sukupolvista, siitä tuskin tarvinnee huolehtia. Mutta mitä jälkeemme jäävät tietävät siitä, mitä ajattelimme ja tunsimme? Siitä lienee Rallikin huolissaan.

Valokuvamuistot, sähköpostit sun muut dokumentit katoavat bittiavaruuteen pelottavan helposti. Mitkään varmuuskopiotkaan eivät takaa sitä, että niistä olisi iloa jälkipolville. Vai kuinka monen tietokoneesta löytyy vielä levykeasema ja ohjelma, jolla viime vuosituhannella kirjoitetut tiedostot tulevat ymmärretyiksi? Minun parin vuoden ikäinen graduni on vielä sellaisessa muodossa, että sen voi lukea sähköisestikin, mutta vanhempaa tuotantoa oleva proseminaari-työ on jo saavuttamattomissa. Jossakin tallessa lienee sen paperiversio, mutta muuten ne ajatukset olivat ja menivät. Ei sillä, että ne olisivat 
jotenkin kuolemattomia olleet. (Kuka oikeasti edes haluaisi lukea graduaan uudelleen?)

Ralli parjaa kolumnissaan sosiaalista mediaa metatodellisuutena, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten hyvinvoinnin kanssa. Itsensä mainostaminen ja tietoisuus kavereiden puuhista ei tee hänen mukaansa kenestäkään yhtään onnellisempaa. Niin. Toisaalta ja toisaalta. Facebook on toki oivallinen itsekorostuksen välinen jos sen niin ottaa. Toisaalta taas en osaa ajatella pelkkänä näennäispuuhasteluna. 

Miksi keskustelu kaverini kanssa nokikkain olisi sen todellisempaa kuin Facebookissakaan käyty keskustelu? Olisiko parempi jättää keskustelematta kokonaan?  Olen saanut juurikin Facebookin kautta yhteyden sellaisiin kavereihin, jotka ilman sosiaalista mediaa jäisivät tavoittamatta. En osaa siis ajatella digitaalista kulttuuria yksiseliteisesti pahana asiana, joka vain syö aikaa ja energiaa. En tiedä, mitä tekisin toisin, vaikka Facebookia ei olisi.

Itse ajattelen niin, että tulevaa tärkeämpää on tämä hetki. Yritän elää nykyhetken niin, ettei tarvitse jälkeenpäin katua. Ainakaan kovin paljon.

Arvonta! Joululaulusuosikkisi?

Tarvitsen hiukan apua nyt. 

Mikä on sinun suosikkijoululaulusi? Miksi? Onko suosikki ollut sama, vai onko se vaihdellut? Entä löytyykö joululauluistakin jotakin tiettyä inhokkia? Miksi se ärsyttää?

Teen joululauluista juttua  Nollapisteeseen ja tarvitsen hiukan itseäni laajempaa otantaa siihen, mitkä joululaulut kolahtavat suomalaiseen mielenlaatuun parhaiten. 

Kerro joululaulusuosikeistasi, -inhokeistasi ja -muistoistasi kommenttiboksiin. Vastanneiden kesken arvotaan 1.12. pieni, jouluinen yllätyspaketti. Toisen arvan saat, kun linkität tämän postauksen omaan blogiisi tai Facebook-sivullesi. Jätä linkityksestä erillinen kommentti.

Kiitos kaunis avustasi :)!

 

 

Elämää, ei sen vähempää

Minua ja tuhansia muita katsojia on pitkin syksyä liikuttanut ja sykähdyttänyt Nelosen musiikillinen viihdeohjelma Vain elämää, jossa seitsemän suomalaista musiikkitaivaan tähteä viettävät yhteisen viikon. Tuona aikana artistit paitsi puuhailevat yhdessä kakenlaista, myös kertovat elämästään ja versioivat toistensa tunnettuja kappaleita.

Formaatti on nerokas ja henkilövalinnat onnistuneita. Musiikkityylien ja persoonallisuuksien kirjo on lavea. Vaikka ohjelman artistit Jari Sillanpäästä Katri Helenaan ja Neumanniin ovat kaikille tuttuja, silti jokaisesta oppii ihmisenä uutta. Julkisuuskuva ei toden totta kerro koko totuuta ihmisestä. Ja niitäkin, jotka henkilönä tai musiikkinsa kautta eivät ole itselle tuttuja, oppii ymmärtämään.

Kaikista mukana olevista olisi paljonkin kerrottavaa, kommentoitavaa ja ihasteltavaa, mutta jotta teksti ei paisuisi kilometrien mittaiseksi, tyydyn ihastelemaan eritoten tämän illan tähtenä loistanutta Katri Helenaa. 

On aivan käsittämätöntä, että nainen on tehnyt laulajan työtä lähes 50 vuotta! Ja ollut pinnalla koko ajan. Siinä sivussa on rakastuttu, eletty perhe-elämää, kohdattu kuolemaa, erottu, rakastettu, haudattu oma lapsi... ja silti kukaan ei voi olla valoisampi ja toiveikkaampi persoona kuin Katri. Kaikesta näkee, että suru on sydämessä syvällä, mutta Katri ei ole tyhjän päällä. Elämänkokemus, tukiverkko ja realistinen elämänasenne kantavat. Siksi hänellä on voimaa lohduttaa "ottopoikaansa" Jonne Aaronia, joka riipaisevan avoimesti kertoi omassa jaksossaan sisäisestä tyhjyydestä, siitä, kun elämällä ei ole suntaa. Katrin elämänasenteesta voi itse kukin ottaa oppia, aivan kuten muistaakseni Cheek sanoi ohjelmassa.

Katri Helenan musiikki on merkittävä osa omaakin sielunmaisemaani. Katri oli äitini suosikkiartisti ainakin silloin, kun itse olin lapsi. Jälleen kerran oli hämmentävää huomata, että osasin alusta loppuun ulkoa kaikki ohjelmassa esitetyt kuusi kappaletta. Vaikka en erityisemmin pidä iskelmämusiikista enkä Katri Helenan tavasta esiintyä, Katria ja hänen ääntään on pakko rakastaa.

Toinen huomioni kiinnittänyt asia ohjelmassa on artistien suhtautuminen uusiin asioihin. Ilmeisen neuroottinen Cheek nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle. Vaikka itse ainakin liitän hiphopiin rentouden ja hetekssä elämisen, niistä ei ole tietoakaan Jare Tiihosen sliipatussa olemuksessa. Ärsyttävää. Jari Sillanpää puolestaan ei pelkää nauraa itselleen. Hän jos kuka on hetkessä eläjä. Viis seurauksista! Jari on oivaltanut, että moka on lahja. 

Kaiken kaikkiaan Vain elämää on osoittanut, että suuretkin tähdet ovat ennen kaikkea ihmisiä, joilla on elämä elettävänään. Musiikki on ammatti, rakas asia, ilma jota muusikko hengittää, mutta se ei ole kaikki. Kun valot sammuvat ja keikka on ohi, artisti lähtee keittämään puuroa lapsille, maksamaan laskuja ja ostamaan kaupasta lenkkimakkaraa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu silloin olla tuijotettavana.

Kaikkia ohjelmassa esiintyviä artisteja yhdistää samantapainen herkkyys. Kun ohjelmaa katsoo, heistä jokaista haluaisi halata ja kiittää siitä ilosta ja tunnelmista, joita he musiikillaan välittävät ja luovat.


Jonne Aaronin  Lintu ja lapsi - kappaleen myötä toivotan hyvää viikonloppua!
 

Hyviä kysymyksiä

Koimme 6-vuotiaan kanssa muutama viikko sitten yhteisen elämyksen, kun teimme maakuntamatkan Etelä-Pohjanmaalle Elonkerjuun keikalle. Poika olisi ensimmäisinä öinä halunnut nukkua nimikirjoituskortti tyynyn alla - ja edelleenkin aarretta ihaillaan päivittäin. Yllä olevan kuvan kaltaista taidetta syntyy melkein liukuhihnalta. Myös pojan oma bändi Turskatti on selvästi saanut vaikutteita matkaltamme.

Tänä aamuna, kun heräsimme piharemontin ja tietyömaan ääniin ennen kukonpieremää, poika ilmoitti nähneensä yöllä unta siitä, että oli taas keikalla. Siitä se keskustelu sitten lähti. "Äiti, miksi se Juha ei osaa puhua rakkaudesta? Voisiksä opettaa sitä?" Tai: "Mikä on ruoska? Mitä sillä tehdään?" "Mikä on Latosaari? Onko se eläintarha vai miksi siellä on karsina? Osaako possut suudella? Mitä se suuteleminen on?" Ja: "Voiko jääkaappimagneetteja syödä? Miten muuten ne voi tuntea?"

On sitten kuunneltu levyä paljon ja tarkasti. Kahdessa sukupolvessa.

Sä tarttet Ilon pirstaleet!

Elokerjuun Ilon pirstaleet -(esikois)albumi julkaistiin viime viikon perjantaina. Levyn kuuntelemisen esteenä on ollut jos jonkinmoista teknistä murhetta, mutta on sitä sen verran saatu pyöritettyä, että 6-vuotiaskin osaa jo useamman kappaleen sanat ulkoa.

Niin kuin jo aiemmin kirjoitin, toivoin Elonkerjuulta pirskahtelevaa iloa rokkia pelkäsin kuollakseni humppaefektiä. Välillä toiveet täyttyvät, eivät pelot. Niin kävi tämän levyn kohdalla.

Ilon pirstaleet alkavat jo tutuksi käyneillä Viistäköön siipeni maata ja Surun ja ilon kaupunki -kappaleilla. Minulle levy varsinaisesti alkaakin kolmannesta kappaleesta. Ei niin, etteivätkö kaksi ensimmäistä biisiä olisi hyviä, ne ovat erinomaisia, mutta jo niin tutuksi tulleita sinkkulohkaisujen myötä.

Ilon pirstaleet on hyväntuulinen sekoitus peruselonkerjuulaista soundia maustettuna punk-rockilla, ehkä jopa grungella. Mukana on myös aavistus disco-meninkiä ja jotakin iskelmällisen countryn-musiikin tapaista. Levyltä on mahdotonta löytää suosikkiaan tai panna kappaleita paremmuusjärjestykseen: kaikki 12 laulua ovat omalla tavallaan ykkösiä.

Rakas sekopää, Ruoskaa ja Latosaari edustavat uutta, punk-tyyppistä revittelyä. Toki Elonkrjuu on aiemmassa elämässäkin mennyt kovaa ja korkealta, täysillä ja vielä kovempaa, mutta näissä kappaleissa näkyy selkeimmin sen yhden viidesosan muutos, joka bändissä on tapahtunut. Enkä missään nimessä väitä, että kyse olisi pelkästään Juhasta vaan siitä, että muutkin ovat vapautuneet tuomaan esiin uusia puolia luovudestaan. Latosaari muuten tekee erityisen vaikutuksen: huimaa, että joku tietää, mitä sitä teininä oikein tehtiin!

Levyn sielukkaimpia tai ainakin herkimpiä kappaleita ovat Se kenen vuoksi, Rajaton sydän, ja Magneetti. Niissä soivat kipu, kaipaus ja sydämen karrelle polttava rakkaus. Elämä ei ole aina yksinkertaista eikä helppoa, mutta miehen - ja naisenkin - on tehtävä se, mikä on tehtävä.

Eniten "kerjuumaisia" vetoja puolestaan ovat Viiltävä ikävä, Sä tarttet, Pirä ittes miehenä ja Tyttöni. Niistä erityismaininnan ansaitsevat Juhan tekemä Tyttöni ja Simon hengentuote Viiltävä ikävä. En ollenkaan ihmettele, että palaset loksahtivat nopeasti paikoilleen jos tyyppi tuo tämänkaltaisen kappaleen mukanaan ensitapaamiseen. Huikeaa. Ja se ikävä - no, juuri tällaista minulla ainakin oli jo viiltävä ikävä!

Kokonaisuutena Ilon pirstaleet on monipuolinen, vaihteleva, eheä, tekijöidensä (ja fanienkin ;)) näköinen. Elonkerjuu on uudistunut sopivasti mutta säilyttänyt ytimensä, ilon. Ja Juhan ääni: se on uskomaton. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän se kosketta syvyydellään, herkkyydellään ja vahvuudellaan. Vivahteilla.
 
Jo toista kertaa pienen ajan sisällä olen tekemässä taideteoksesta vastustamaani biografista tulkintaa. Ei, en kuvittele, että sanoituksissa puhuttaisiin lauluntekijöiden henkilökohtaisesta elämästä, mutta monesta kappaleesta olen aistivinani ja suoremminkin tulkitsevinani niitä tunnelmia, joita bändiläiset ovat puhuneet julkisuudessa tauon aikana kokeneensa: hämmennystä, tyrmistystäkin, ikävää, juurien ja omien siipien löytymistä ja komeaa lentoa, jossa toinen siipi viistää vähintäänkin taivasta. 

En ollenkaan ihmettele, että Ilon pirstaleet on myynyt kultaa jo nyt, viisi päivää ilmestymisensä jälkeen. Levyhän on timantti!

Lopetettiin paskanjauhanta ja ruvettiin soittamaan rokkia!

Istun autossa. Uskomatonta mutta totta, olen todellakin menossa Elonkerjuun levyjulkkarikeikalle. Jännittää. En ole koskaan ollut vastaavanlaisessa tilaisuudessa, en yhtään tiedä mitä odottaa. Paitsi musiikkia, hyvää musiikkia. Sitä minä odotan.

Tunnelma on lämmin. Bändi ottaa vastaan jokaisen vieraan henkilökohtaisesti. Kaikki halaavat kaikki vieraat. "Tervetuloa, mukavaa että pääsit tulemaan" tuntuu tulevan sydämestä. Kilistellään kuohuvalla. Odotetaan. Ilma ritisee jännityksestä. Otan paikan tutusta kolmosrivistä, joka sitten onkin toinen rivi. Vain tuttu keikkakaveri puuttuu rinnalta.

 

Kun ensimmäiset tahdit kajahtavat ilmoille, helpotus valtaa mielen ja ruumiin. Juuri näin. Kaikki on niin kuin pitää. Juha on kuin olisi aina ollut. Anteron hymy menee suoraan sydämeen niin kuin aina. Lennistä ei taaskaan näy kuin hiustupsu, mutta soitto puhuu puolestaan. Johanna on kaunis ja itsevarma, herkkä ja vahva yhtä aikaa. Viulu soi, se soi kauniisti. Ja paljon. Simo virnistää. Vuosi ja yhdeksän kuukautta tässä on pinnistelty lavan molemmin puolin, odotettu. Kaivattu! 



Ja sitten. Sitten ruvetaan soittamaan rokkia! Elonkerjuu tekee juuri sen, mitä vuosi sitten Laurilta turhaan toivoin. Musiikissa on punkia, grungea, sellaista virtaa että ei sille voi kuin antautua. Vaikka biisejä ei vielä tunne, ne tempaavat mukaan tanssimaan. Moni kappale on kertakuulemalta täsmäisku sielun sopukoihin. Sävellykset ovat kauniita, rajuja, yltiöpäisiä  - ja tarinat tosia. 

Setin lopussa koittaa hetki, joka selvästi pelottaa Juhaa. On Rengin ja Maikin aika. Turhaan pelkää. Kun sydän on auki niin kukaan ei voi vastustaa. Antaa mennä, Elonkerjuu! Ei mitään hätää!

Keikan jälkeen radio Novan toimittaja kyselee tunnelmia. Yleisö huutaa. Bändi huutaa! Sanoja ei ehkä ole. 

Halataan. 

Keikan jälkeen bändi jalkautuu yleisön pariin. "Mitäs pidit?", kysytään. En osaa sanoa mitään järkevää. Pidin! Rakastin! Eikä kyse ole vain musiikista, vaan siitä energiasta, mitä saan. Kerron hetkestä, jolloin luin lehdestä Elonkerjuun jatkavan: kun kiljun yksinäni kahvilassa silkasta riemusta, valkenee, että minun on pakko liityä faniklupiin.

On ihanaa tietää, että tuhannet riemut eivät ole kadonneet minnekään. Vaikka menneet 21 kuukautta ovat varmasti olleet bändille varsinainen surun ja ilon kaupunki, nyt on aika tehdä uutta, omaa maisemaa ja jättää vanha kauas taa.

Kiitos musiikista, kiitos ilosta <3. Perjantaita odotellessa. 

Pahoittelut heikosta kuvanlaadusta, mutta tuota minun pokkariani ei ole varsin tehty vaativiin kuvausolosuhteisiin, niin kuin nyt vaikka pimeisiin rokkiluoliin ;).