Vuosi vaihtuu

Muutama välipäivinä otettu kuva välittäköön lämpimät kiitokseni blogini lukijoille kuluneesta vuodesta. 

Olkoon tuleva vuotenne täynnä iloa ja onnea! 

Itse en tee uuden vuoden lupauksia, en ole koskaan uskonut sellaiseen. Sen sijaan toiveita ja tavoitteita minulla tulevalle vuodelle on. Palaan niihin myöhemmin blogissakin.

Nyt keskityn nauttimaan siitä kaikesta, mitä minulla jo on. Tehkää te samoin!

Sohvan pohjalta

Olen tänä jouluna löytänyt uudelleen sohvalla lojumisen riemun. Vuoden 2011 pakkomakaamisen jälkeen olen suorastaan kammonnut sohvalla makaamista, mutta nyt, kun sää oli kurja ja tarjolla hyvää luettavaa, onnistuin viihtymään sohvalla paremmin kuin hyvin. 

Tapaninpäivänä oli kuitenkin aika kammeta itsensä ylös, ulos ja lenkille. Todisteeksi tapanikäppäilyistäni muutama kuva. Jouluisiahan nämä eivät ole - ja juuri siksi ne oli pakko ottaa. Kontrasti viime vuoteen on hirvittävä. Monessa merkityksessä.

Kahdeskymmenes neljäs luukku - Aatto

 

P.S. Kuvissa näkyy, millainen oli joulusää vuosi sitten. Oi niitä aikoja!

Kahdeskymmens ensimmäinen ja kahdeskymmenes toinen luukku - Silmäilijän joulumieli

Silmäilijän koti on nyt puunattu ja tuunattu joulukuntoon. Kuusi (joka on muuten komea!) vielä odottaa koristeluaan ja kinkku paistamista, mutta muuten kaikki jouluvalmistelut on nyt tehty. Niiden toteuttamista odotellessa nappasin itselleni suunnilleen joka toisessa blogissa pyörineen haasteen, jossa bloginpitäjä kertoo asioista, joista hänen joulumielensä syntyy.

Tässä Silmäilijän joulumielen aakkoset:

Parasta joulussa on rauhallinen ja kiireetön tunnelma. On mukavaa, kun koti on puettu juhla-asuun, ja voi viettää aikaa oman perheen kesken, maistella herkkuja, kuunnella hyvää musiikkia, lukea, katsoa elokuvia, pelailla...

Joulumusiikkinani on perinteisiä suomalaisia joululauluja. Rakkain kaikista on Vesa-Matti Loirin joululevy, siltä on liki mahdotonta sanoa suosikkiaan. Sydämeeni joulun teen, Varpunen jouluaamuna, Maa on niin kaunis, Ave Maria, Tonttu... jopa Heinillä härkien kaukalon toimii - normaalisti se on inhokkijoululauluni yhdessä kaikkien joperuonansuumaisten huumorijoululaulujen kanssa. Tänä vuonna minulle ovat maistuneet myös raskaammat joululaulut. Erityisesti Antti Railion ääni ja tapa tulkita ovat tehneet vaikutuksen.

Jouluelokuvia en varsinaisesti katso, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi Niko Lentäjän poikaa tai vaikkapa Frozen - Huurteinen -lastenelokuvaa, jollaisia tulee yhdessä lapsen kanssa katsottua. Tietenkään jouluelokuvista puhuttaessa ei sovi unohtaa klassikkoelokuva Lumiukkoa, joka on nähtävä joka joulu siinä missä joulurauhan julistuskin.

Jouluherkkuni ylitse muiden ovat Mozartin kuulat, jotka ovat ylivertaista joulusuklaata. Ilman niitä ei joulu tule! Joulupöydän must-juttuja ovat kinkku, kylmäsavulohi ja itse tehty rosolli sekä sienisalaatti. Muuta ei välttämättä tarvita. Vaikka ei sillä, pidän kyllä ihan kaikista jouluruoista laatikoita myöten. Ruokien kanssa juon mieluusti vettä ja kivennäisvettä, muuten pidän erityisesti mustikkaisesta glögistä. Alkoholi ei meidän perheemme jouluun kuulu lainkaan.

Jouluaattona pukeudumme siististi - vasta joulupäivä hölläillään pyjamissa. Ei meillä aattonakaan varsinaisesti juhlavaatteissa olla, mutta miesväki on yleensä siistit farkut ja kauluspaita -linjalla ja minulla on joku mekko.

Joulukoristeita meillä on ripoteltu esiin maltillisesti koko joulukuun ajan. Itse asiassa osa valoista viriteltiin sisälle ja ulos jo marraskuun puolella. Itse pärjäisin hyvinkin vähällä koristelulla, mutta lapsi tuntuu olevan täysin toista mieltä. Huoh :)!

Vietämme joulua kotonamme niin kuin muinakin vuosina. Minulle on tärkeää saada laittaa omannäköiseni joulu ja luoda omia perinteitä. Anoppi ja appi tulevat vierailulle aattona, mikäli heidän terveystilanteensa antaa myöden. Pohjanmaan-mummolassa käymme vasta välipäivinä. Pyhät siis vietämme oman perheen kesken.

Tänä vuonna olen ostanut kaikki lahjat kaupasta valmiina. En ole mikään kädentaitojen ihmelapsi, joten omin käsin ei synny kovinkaan kummoisia lahjoja. Joinakin jouluina olen esim. leiponut joulukakkuja lahjaksi, mutta tänä vuonna ei ottanut siltä kohdalta ollenkaan. Suosin lahjoissa jos mahdollista aineettomia, poiskuluvia lahjoja sekä tarve-esineitä. Mielestäni lahjojen ei tarvitse olla kalliita tai muuten suureellisia, tärkeää on toisen muistaminen.

Itselleni olen toivonut lahjaksi Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -kirjaa sekä lahjakorttia intialaiseen päähierontaan. Yhtä ainoaa parasta lahjaa en osaa millään nimetä, moni lahja on koskettanut kovin. Niin ikään on kovin vaikeaa lähteä kuvailemaan unelmien joulua. Jos jotakin, niin toivoisin, että jouluna olisi lunta maassa (tämä toive taitaa jäädä tältä joululta toteutumatta) ja ihmisillä olisi sydämissään rauha. Viime vuosina omassa joulussani on parasta ollut lapsen jouluilon näkeminen ja sen kanssaeläminen. Toivottavasti lapselle jää paljon hyviä joulumuistoja, yhtä lämpimiä kuin itsellänikin on ajalta ennen isäni kuolemaa.

Blogilliset lukijat, napatkaa tästä haaste ja kertokaa omasta joulustanne. Muiden lukijoiden joulumielesä olisi mukavaa kuulla kommenttikentässä :).

P.S. Joulupukkiasia on edelleen ratkaisematta ;).

Yhdeksästoista luukku - Leivonnainen

Seitsemästoista luukku - Kompromissikuusi

Joulupuusta pitäisi kirjoittaa.

Tämä sana on listassa hämmentävässä kohtaa. Ei meillä vielä ole joulupuuta rakennettuna - eikä sitä ennen ensi viikonloppua tulekaan. Haluan tehdä joulusiivot valmiiksi ennen kuin kuusi tuodaan tupaan. En ollenkaan ymmärrä niitä, jotka kuskaavat kuusen sisälle jo itsenäisyyspäivän tienoilla. Minulle kuusi on se, joka tekee juhlan - enkä millään jaksa juhlia koko joulukuuta. Enkä varsinkaan imuroida kaikkialle ehtiviä neulasia.

Silti muutama sananen joulupuustamme, josta tulee varsinainen kompromissikuusi tänä vuonna.

Ensinnäkin. Mieluilisin kovasti joulupuuksemme tuuheaa, viljeltyä kuusta. Sellainen on yksinkertaisesti kaunis. Mutta periaatteeni eivät oikein anna periksi. Haluan sittenkin perinteisen suomalaisen metsäkuusen, joka on kauneimmillaankin enemmän tai vähemmän harva ja toispuoleinen, mutta kaikessa karuudessaan käsittämätömän hellyttävä. En myöskään näe syytä maksaa maltaita torikuusesta, kun puolisoni ystävä haluaa lahjoittaa meille kuusen.

Sitten tietysti kuusen koristelupolitiikka on ihan oma lukunsa. Itse asiassa kyseessä on suora jatkumo eilisille pohdinnoilleni pakettien estetiikasta. Nimittäin minä haluaisin pitää kuusen koristeet mahdollisimman yksinkertaisina. Kuvassa näkyvät valkoiset lankapallot ja piparkakkukoristeet, muutama valkoinen puusydän ja valot riittäisivät minulle vallan mainiosti. En halua peittää kuusen kauneutta koristepaljouden alle. Valitettavasti poikani on asiasta aivan eri mieltä. Hän haluaa kultanauhaa! Hopeapalloja! Kaikkea kimaltavaa ja runsasta. Puolisoltani en ole uskaltanut edes kysyä, mitä hän haluaa. Näissäkin toiveissa on jos sovittelemista.

Vaikka ajatuskin kultanauhasta saa voimaan pahoin, en periaatteesta aio olla joulukuusidiktaattori, joka yksinoikeudella sanelee, millainen kuusi sopii meille. Tämä koti on kuitenkin kaikkien meidän kolmen koti, joten kaikilla pitää olla halutessaan oikeus saada mielipiteensä kuuluviin. Myös lapsella. On tärkeää, että lapsi voi kokea olevansa täysivaltainen perheenjäsen ja vaikuttaa asioihin, joihin hänen päätöksentekokykynsä riittää. Eikä se ole niin justiinsa miltä se kuusi näyttää, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

Mielenkiinnolla odotankin, millainen kompromissikuusestamme lopulta tulee.

Millainen joulukuusi teidän kotiinne tulee tänä vuonna?

Kuka päättää koristeluista?

Viidestoista ja kuudestoista luukku - Joululahja

Tiesin jo etukäteen, että tämän ja eilisen päivän sanat tulisivat olemaan minulle mahdottomia: ylellinen ja kartano. Kumpaakaan kohtaan en tunne minkäänlaista mielenkiintoa. Kaiken huipuksi unohdin eilisen luukun kokonaan, sillä päivä oli täynnä touhua ja juhlaa.

Kirjoitan siis jostakin aivan muusta kuin Neon laatiman sanalistan sanoista. Joulusta. Joulupaketeista.

Muistatteko joulupaketit lapsuudesta, kultaiselta 1980- ja 1990-luvuilta? Mitä runsaampia ja kimaltavampia ja lahjapaketit olivat, sitä parempi. Paperit olivat silmiäsärkevän värikkäitä ja koristeellisia, ja paketoijat suorastaan kilpailvat siitä, kuka saa upotettua pakettiin eniten kulta- ja hopeanarua. 

Toista on nyt. Trendikkäimmät käärivät lahjansa sanomalehteen, leivinpaperiin, voimapaperiin - tai musta-valkeaan, graafisesti kuvioituun lahjapaperiin. Narut ovat, jos mahdollista, luonnonmateriaalista valmistettuja - tai sitten ne korvataan teipillä. Tavoitteena on joka tapauksessa simppeli ja rouhea ulkoasu. 

Jos pari-kolmekymmentä vuotta sitten lahjan olisi käärinyt voimapaperiin, saajan reaktio ei taatusti olisi ollut ihastunut, vaan pikemminkin olisi ihmetelty, eikö tuolla todella ole varaa edes kunnon lahjapaperiin. Lahjan ulkoasu olisi muistuttanut liiaksi pulavuosista, ja niitä ei jälleenrakennuksen jälkimainingeissa, nousukaudella, haluttu muistella. Samalla tavalla nykyihminen huokaisee ylenpalttisen krumeluurille paketille: onpa mautonta, white trashia. Kimallus ja säihke muistuttavat meitä juuri noista viime vuosituhannen viimeisistä vuosikymmenistä, jolloin maailmasta tuli muovinen ja kuluttamisesta ihmiselon päätarkoitus.

Vuonna 2013 lahjojen sisältö on keskimäärin arvokkaampaa ja lahjat laadukkaampia kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Elintaso on huimasti korkeampi kuin krumeluuripakettien kulta-aikaan, ja lahjojen saajilla on keskimäärin paljon enemmän kaikkea materiaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Koruttomat ja vaatimattomat lahjapaketit kertovatkin samaa kieltä kuin mummolan vintiltä "pelastetut" puulaatikot, matkalaukut ja lasipurkit kodin paraatipaikalla. 

Ensinnäkin. Kyse on nostalgiasta. Monet vanhat asiat ja tavarat koetaan kodikkaiksi. Mahdollisimman luonnonmukaiset materiaalit ja yksinkertaisen funktionaalinen muotokieli on meistä kaunista. Se muistuttaa mummolasta. On turvallista ajatella, että juuri tällaiseiin purkkeihin mummo säilöi kauan sitten hilloa (lue: rakkautta) tai juuri tällaisen hyllyn isoisä osti ensimmäiseksi omin käsin (lue: rakkaudella) rakentamaansa rintamamiestaloon. Samalla tavalla lahjojen paketoiminen samalla tavalla kuin isovanhempien tai isoisovanhempien lapsuudessa tehtiin on kuin lisäisi lahjaan vielä yhden hyppysellisen rakkautta, jatkuvuutta, juuria.

Toisekseen 1980-luvun lapsi, joka on kasvanut lastulevyhuonekalujen ja koriste-esineiden armeijan keskellä, kaipaa omaan kotiinsa juuri sitä, mitä köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa, kasvaneet vanhemmat sukupolvet kammosivat: eleetöntä ja vaatimatonta kauneutta. Suurille ikäluokille kaikki vaurauden merkit - ne feikitkin - olivat ja ovat kaiketi edelleenkin tärkeitä. Me kolme-nelikymppiset jo tiedämme, että raha ei tuo onnea.

Kolmanneksi kyse on markkinavoimien luomasta trendistä. Muoti kulkee aaltoina, kiertää keää, kertautuu aina samanlaisena, vaikkakin vähän erilaisena. Krumeluurin jälkeen oli siis aika palata yksinkertaisiin asioihin. Kohta kaiketi taas kulta ja kimallus ovat suuressa huudossa. Ainakin trendikkäimpiin sisustuksiin (jalo)metallisävyt ovat jo hiipimässä. Voi olla siis, että vanhat limsalaatikot kannetaan kohta takaisin ullakolle ja lapsemme ihmettelevät omia kotejaan sisustaessaan, mitä niissä onkaan saatettu nähdä.

Neljäs näkökulma asiaan on hiukan epämukavampi: lahjat ovat nykyisin niin arvokkaita (ja niitä hankitaa niin paljon!), että paketin vaatimaton ulkonäkö on yritys kompensoida tuhlattuja luonnonvaroja ja pelimerkkejä. Ikään kuin hyvitetään kasvanutta hiilijalanjälkeä ja soimaavaa omaatuntoa. Että kuvitellaan kaikki, että näiden ekologisilta näyttävien pakettien sisällä on vain ympäristöystävällisiä lahjoja, joiden valmistamiseen ei oikeasti ole käytetty sietämättömiä määriä energiaa.

Minusta on mukavaa, että lahjasta huomaa sen antajan nähneen vaivaa myös paketin ulkonäön eteen, olipa paketti trendikkään simppeli tai kimaltavampi toverinsa. Ei ole ollenkaan samantekevää, millaiseen pakettiin lahja on kääritty. Vaatimattominkin lahja lämmittää mieltä kovin, kun näkee, että se on paketoitu ajatuksella, sillä siitähän lahjojen antamisessa on kyse: saajan muistamisesta lämmöllä. Kalliskin lahja menettää kyllä hohtoaan, jos se viskataan eteen käytetyssä Siwan muovikassissa. (Tosin lasten tekemät pakettiviritelmät ovat kyllä asia aivan erikseen.)

Mitä luulette, osuuko analyysini paketointitrendien muutoksen syistä 

lähellekään oikeaan? 

Millaisia paketteja sinä tänä vuonna teet?

 P.S. Uusimpia trendejä voi tutkailla vaikka täällä.

Neljästoista luukku

Kymmenen yötä jouluun on!

Joko on valmistelut tehty vai vieläkö pitää kiirettä?

 

Kolmastoista luukku - Valo

Valo.

Tänään on perjantai, kolmastoista joulukuuta, Lucian päivä. Pyhän Lucian muistopäivä kuului alunperin katoliseen pyhimyskalenteriin. Luciasta tiedetään hyvin vähän, mutta legendojen mukaan hän oli uskossaan vahva roomalainen kristitty aikana, jolloin kristinusko oli kielletty. Hänen myös kerrotaan olleen köyhien auttaja, joka lopulta kärsi marttyyrikuoleman.

Juliaanisen kalenterin mukaan Lucian päivä osui talvipäivänseisauksen tienoille, jolloin päivä alkaa jälleen hitaasti mutta varmasti kaamoksen jälkeen pidetä. Siksi Luciaa on juhlittu valon tuojana. Lucia on myös on sokeiden ja näkövammaisten suojelupyhimys. 

Katolisesta taustastaan huolimatta Lucia-perinne on vahvinta Ruotsissa. Perinteeseen kuuluu muun muassa kulkue, jota johtaa valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun pukeutunut Lucia-neito, jolla on kynttilä myös kädessään. Lisäksi Ruotsista Suomeenkin on rantautunut perinne leipoa valonkeltaisia, sahramilla maustettuja, Lucia-pullia (lussekatt), joiden uskottiin karkottavan paholaisen.

Tähän aikaan valoa pimeyteen todella kaipaa. Etenkin tänä vuonna valo on tervetullutta, kun alkaa vaikutta siltä, että saamme mustan joulun. Itselläni ainakin joulutunnelma on kiinteästi yhteydessä säähän. Nyt tuntuu, että vajuvien hankien myötä myös oma mieliala laskee. Tuntuu, että joulu on vielä jossakin hyvin kaukana, vaikka oikeasti se on jo aivan nurkan takana.

* * *

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itselleni ei Valo-aiheesta tule ensimmäisenä mieleen suinkaan Lucia, vaan rakas poikani. Hänen toinen nimensä on Valo. Hän todella toi mukanaan minun elämääni valon, onnen, jollaista en voinut kuvitella olevan olemassa. On käsittämätön luottamuksenosoitus elämältä saada olla äiti.

Yhdestoista luukku - Lahjat

Tämän joulun alla en ole vielä paketoinut yhtään lahjaa. Elän illuusiossa, että lahjojen määrä on tänäkin vuonna pysynyt kohtuudessa. Huomisten paketointitalkoiden jälkeen saatan olla asiasta eri mieltä.

Vaikka lahjojen antamisesta pidänkin, meidän perheessämme ei ole tapana ostella edes lapselle älyttömiä määriä lahjoja. Ensinnäkään sellaiseen ei ole varaa, mutta vaikka olisikin, en halua lapseni kasvavan ylenmääräisen tavarapaljouden keskellä. Siksi lahjaksi ostetaan myös sellaista, mitä ostettaisiin muutenkin, tarpeellista (tänä vuonna se tarkoittaa sähköhammasharjaa, uusia, laadukkaita tusseja sekä muutamaa paitaa). Toki myös toiveita täytetään (yksi paidoista on Kiss-t-paita) - kohtuudella.

Itselleni joulun ydin on muualla kuin lahjoissa: kiireettömässä yhdessäolossa rakkaitten kanssa. Tätä haluan opettaa lapsellekin.

Minä olen toivonut tänä jouluna kahta (tai laskutavasta riippuen kolmea) lahjaa: lahjakorttia intialaiseen päähierontaan ja Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -romaania sekä Mozartin kuulia. Itse ostin jo itselleni pyjaman ja villasukatkin ovat tilauksessa (niistä lisää tuonnempana).

Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi?

P.S. Tänään oli huikean värinen taivas auringonlaskun aikaan. Puhelinkuva ei ole laadultaan paras mahdollinen, mutta ehkä sitä siitäkin asia tulee selväksi.

 

Topit ja flopit

Itsenäisyyspäivä on taas juhlittu. Presidentin Tampere-talossa järjestämäjuhlavastaanotto konsertteineen kaikkineen oli ilmeisen onnistunut ratkaisu, mitä nyt idiootit Kiakkovieraat tekivät kaikkensa pilatakseen tunnelman ja tehdäkseen hallaa asialleen, jos riehumisen takana nyt sellaista ylipäätään oli. 

Mutta sitten pääasiaan, eli juhlavieraiden vaatetukseen. Kaikkien alojen erikoisasiantuntijana olen kerännyt Me Naisten kuva-arkistosta sekä suosikki- että inhokkilistat.

Ensin suosikit:

Vaikka en muuten Duudsoneista perustakaan, niin kyllä pyörähti sukat Silmäilijän jaloissa, kun tämä nelikko asteli punaisella matolla. Duudsonit päihittivät mennen tullen Lauri Tilkasen, Tomi Bjärckin ja muut komistukset. Asut olivat juhlavat mutta persoonalliset, ja pohjalaisuus-teema nyt vain sattuneesta syystä puree minuun aina. Ei tästä voi muuta sanoa kuin jotta ristus ku on komiaa!

Sitten kaunottariin.

 Illan kuningatar oli minusta ehdottomasti Jenni Haukio.

Usein Haukiosta tulee jollakin tapaa teennäinen vaikutelma, mutta olipa hänen persoonastaan mitä mieltä tahansa, Jennin asu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tyrmäävän tyylikäs ja juhlava olematta tätimäinen. Pukeutumisen täytyy olla hänen asemassaan haastavaa huomioonottaen hänen ja hänen puolisonsa iät, mutta tällä kertaa Jenni onnistui näyttämään sekä nuorekkaalta että arvokkaalta yhtä aikaa.
 
Toinen suosikkini oli Elina Kiikko, jonka persoonasta en myöskään erityisemmin välitä. Kiikon asu oli kuitenkin malliesimerkki siitä, että pukeutuminen voi olla seksikästä ilman vesirajahametta tai tissien lyömistä tiskiin. Kiikon asu oli sekä trendikäs että rock, mutta silti sopi tilaisuuteen mainiosti.

Myös Leena Harkimon asu oli onnistunut. Haalari oli leikkisä mutta ehdottoman juhlava. Harkimo on kyllä ehdottomasti yksi Suomen tyylikkäimmistä naisista, hänen juhlatyylinsä on näyttävä mutta simppeli.

Paljon muitakin tyylikkäitä asuja juhlassa nähtiin, mainittakoon heistä esimerkiksi Minka Björck, Jaana Pelkonen ja Katri Helena.

Mutta sitten. Ne flopit.

Ensinnäkin. Minna Parikka. Miten voi kenkäsuuunnittelija valita noin jumalattoman rumat kengät valtakunnan tärkeimpiin juhliin? Poikani oli sitä mieltä, että Parikka oli lainannut Kissin Paul Stanleyn kenkiä. That's exactly my point. Uaah.

 Toinen kammotus oli ehdottomasti Eija-Riitta Korhola. Toki Korholan on syytäkin olla ylpeä siitä, että kymmenen vuoden takainen puku mahtuu yhä vaivatta päälle. Vaan yhtä Korhola ei ollut huomannut: rintoihin maan vetovoima on vaikuttanut. Ei hyvä, ei todellakaan.
 

Sokerina pohjalla kaikkein kauhein: Satu Taiveaho. Tätä ei varmaankaan tarvitse perustella, mutta sanon silti, etten osaa päättää, oliko puvussa liikaa vai liian vähän kaikkea. Tyyliä ja arvokkuutta siitä ei löytynyt hakemallakaan.

 

Mitäs mieltä te lukijat olette valinnoistani? 

Entä ketkä pääsivät teidän suosikki- ja inhokkilistoillenne? 

Kuudes luukku - Itsenäisyys

Onnea, Suomi <3!

Päivän teema, itsenäisyys, houkuttelee pateettisiin sanankäänteisiin ja yleviin juhlapuheisiin. Ollaan kiitollisia veteraaneille, arvostetaan uhria, jonka he ovat antaneet, jotta meillä olisi parempi olla. Ja onhan meillä hyvä. Liiankin. On turhaa paasata arvostuksesta, kun samalla ajetaan alas suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria, hyvinvointivaltiota ja maan taloutta, valitetaan olemattomista. Veteraanien arvostus on nyrjähtänyt oudoille urille, leijona-koruiksi ja vaihtoehdottomaksi persujargoniksi.

Parasta veteraanien ja itsenäisyyden arvostamista on pitää huolta Suomesta ja ja suomalaisista - ja muistaa, että kaveria ei jätetä, elivätpä he lähellä tai kaukana. Kaikki me olemme syntyneet saman auringon alle. 

Eilen menehtynyt Nelson Mandela on sanonut, ettei kukaan meistä ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Tämä kannattaa muistaa.

(arpa)Onnea!

Tänään on tosiaankin Sivusilmäilyn syntymäpäivä. Olen kerrassaan ihmeissäni pitkäjänteisyydestäni - minä, joka en koskaan ole jaksanut pitää esimerkiksi päiväkirjaa varmaan viikkoa pidempään, olen kirjoitellut jo kaksi vuotta samalle foorumille, ja vieläpä suhteellisen ahkerasti. Ja mikä mukavinta - nautin bloggaamisesta koko ajan enemmän ja enemmän. Uskon myös oppineeni bloggaamisen myötä monenlaisia asioita.

Vielä enemmän ihmeissäni olen siitä, että Sivusilmäily on saanut melkoisen monta lukijaa näiden vuosien aikana. Etenkin nyt menneen vuoden aikana trafiikki sivuilla on kasvanut tasaiseen tahtiin. Kiitos teille jokaiselle lukijalle, että olette ja käytte täällä! Toivottavsti pysytte mukana jatkossakin. Toivon, että keskustelu kommenttiboksissa vilkastuu jatkossa entisestään.

Kiitos myös onnitteluista ja kivoista kommenteista arvontapostaukseen. Sain kommenteistanne monta hyvää ideaa tuleviin postauksiin. Palaan niihin myöhemmin.
 
 2-vuotisjuhla-arvonta on nyt suoritettu. Onnettarena toimi tälläkin kertaa poikani.

Ensimmäisen palkinnon, maatuska-aiheisen tiskirätin ja pöllö-pullonkorkin voitti 

Toisen palkinnon, muistikirjan, kynän ja suklaata voitti anonyymi lukija, joka käytti kommentissaan nimimerkkiä -SN.

Kolmas palkinto, hellyttävä Tuuve-karhu-juliste, lähtee puolestaan Seijalle.

Paljon onnea voittajille! 

Ilmoittakaahan yhteystietonne pikimmiten osoitteeseen sivusilmailya@gmail.com.

Synttäriarvonta vol 2

On arvonnan aika! 

Sivusilmäilyä täyttää 31.7. huimat 2 vuotta. Olen oikein ylpeä itsestäni, että olen jaksanut olla näin pitkäjänteinen tämän virtuaalisen päiväkirjan pidossa.

Haluan kiittää teitä lukijoita arpomalla kolme pientä kesäyllätystä juhlan kunniaksi.

Osallistua voit kommentoimalla tätä postausta. Lähetä minulle ruusuja ja risuja, toivo, ehdota, kerro, mikä postaus on jäänyt mieleesi ja miksi - mitä vain!

Kommentoimalla saat siis yhden arvan; toisen arvan saat, jos olet lukija - tai liityt sellaiseksi nyt. Kolmannen arvan saavat ne, jotka linkittävät tämän postauksen joko omaan blogiinsa tai Facebook-sivuilleen. Mainitsethan kommentissasi, monellako arvalla olet mukana. Mikäli kommentoit anonyymina, keksithän itsellesi nimimerkin, jolla sinut voin tunnistaa.

Arvonta suoritetaan 31.7. klo 20.00. 

Onnea arvontaan!

Keskikesä

Juhannus

Minä avaan syömmeni selälleen

ja annan päivän paistaa.

Minä tahdon kylpeä joka veen,

ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus,

ja juhla ja mittumaari,

ja jos minä illoin itkenkin,

niin siellä on sateenkaari.

- Eino Leino -

Iloista keskikesän juhlaa!

Meillä aloitettiin juhannuksen vietto ruispuurolla, jota maustoivat vaniljarahka ja kotimaiset, tuoreet mansikat. Suosittelen!

Satatuhatta!

 

Tätä sivua on silmäilty yli 100 000 kertaa!

Vau!

Kiitos!

Terassi-ideakisan voittivat ylivoimaisesti Arttorius ja Tua. Laittakaahan yhteystietonne minulle sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen, niin postitan teille yllätyspalkinnot heti juhannuksen jälkeen. Onnea - ja kiitos ideoista :)!  

Jo joutui armas aika

Viikonloppuna juhlitaan koulujen päättymistä, ylioppilaita ja ammattiin valmistuneita. Iloitaan kesän ja loman alusta ja sen kunniaksi kajautetaan ilmoille perinteinen Suvivirsi. Jos kajautetaan.

Yhä useammassa suomalaiskoulussa Suvivirrestä ollaan luopumassa, vaihdetaan se johonkin muuhun kevätlauluun. Sellaiseen, joka ei viittaa uskontoon. Halutaan kunnioittaa muiden kuin kristinuskoa tunnustavien oikeuksia. 

Kyllä en ymmärrä.

En ole missään määrin uskonnollinen henkilö. Silti yhdyn Suvivirren laulantaan täysin palkein aina kun mahdollisuus on. Vaikka laulussa puhutaankin uskontoon liittyvistä asioista, koen virren enemmänkin luonnon ja elämän ylistykseksi kuin uskontunnustukseksi.

Suvivirren laulamisessa on kyse suomalaisesta kultturiperimästä. Kouluissa on laulettu iät ja ajat Suvivirttä koulujen kevätjuhlissa. Niin on toivottavasti jatkossakin. Minä ainakin haluan lapsen juhlissa laulaa Suvivirttä hamaan tulevaisuuteen saakka.Suvivirrestä alkaa kesä! Piste.

Olen kuullut kummallisia juttuja koulujen makkaranpaistokevätjuhlista, joulujuhlat korvaavista työpajoista ja sen sellaisista tapahtumista. Mukavia toki nekin, mutta jotakin tärkää niissä jää kokematta. Ei oppilaiden valmistamia näytelmiä, ei laulu- tai runoesityksiä. Ei sitä kuumottavaa tunnelmaa, kun jännittää omaa esiintymisvuoroa - ja sitä helpotusta ja onnea ja ylpeyttä, kun kaikki meni hyvin! Ei yhteisiä kokemuksia, pelkkiä subjektiivisia elämyksiä.

Minusta lapsille pitää opettaa tapoja. Myös juhlakäyttäytymistä. Sitä ei opi, jos ei missään harjoittele. Kohta joku varmaan twiittaa kirkosta kesken kaverin häiden, kun ei osaa hiljentyä ja keskittyä olemaan paikoillaan, katsella ja kuunnella.

Siksi puhun perinteisten koulujuhlien puolesta. Ja Suvivirren.

Juhlat ja juhlaperinteet, joihin Suvivirren laulaminen eittämättä kuuluu, luovat yhteisöllisyyttä ja vahvistavat suomalaista kulttuuria. Siitä on syytä pitää ylpeästi kiinni! Jos joku, vaikkapa uskonnoltaan muslimi, ei halua laulaa Suvivirttä, asia on minulle täysin okei. En missään mielessä loukkaannu siitä. Enhän itsekään halua osallistua islamilaisiin rukouksiin. Mutta se ei saa tarkoittaa sitä, ettenkö minä saisi tuota itselleni tärkeää laulua laulaa.

Suvaitsevaista ja moniarvoista Suomea ei rakenneta hävittämällä kaikki omaleimainen kulttuuriperimä näkyviltä. Päinvastoin! Ihmisellä, jolla on vahvat juuret, on myös ilmaa siipiensä alla. Sellainen lento kantaa, vaikka samassa ilmatilassa lentäisi erinäköisiä ja paljon isompiakin lintuja. 

Saamapuolella

Tänään vietetään äitienpäivää. Toukokuun toisena sunnuntaina äiti saa aamupalan sänkyyn, kukkia, kortteja, lahjoja. Syödään ja tehdään sitä, mitä äiti haluaa. Ollaan kiltisti, vietetään päivä perheen kesken.

Miksi? 

Onhan se ilman muuta mukavaa, että muistetaan. Ilhaduin kovasti ihanista lahjoista, joita sain. Silmäkulma kostui, kun lapsi halasi ja sanoi rakastavansa. Mutta en halua patsastella ylenpalttisen huomion keskipisteenä. 

Noin yleisellä tasolla on hienoa, että (edes) kerran vuodessa kiitetään äitejä rakkaudesta ja huolenpidosta. Äidit tekevät paljon näkymätöntä työtä, sellaista, jonka huomaa vasta, kun äiti on pois pelistä.

Ehkä minua kaikkein eniten hämää ja hämmentää se, että äitienpäivänä usein juhlitaan todellisten ihmisten sijaan täydellisen äidin myyttiä. Harvassa on äiti, joka ei olisi joskus väsynyt, joka ei suuttuisi, joka ei olisi tehnyt elämässään ja äitiydessään isojakin virheitä. Sellaisista vain ei äitienpäivänä puhuta. Äitienpäivänä hellitään ajatusta siitä, että äitiys tekee naisesta täydellisen ja naiseudesta täyden. Ajatus on arkielämälle vieras.

Ajatus on minulle vieras. Äitiys on varmasti muuttanut minua, parempaan suuntaan, kasvattanut ihmisenä, mutta täydelliseksi en ole tullut. Olen joskus hyvinkin äkeä, kaipaan omaa rauhaa, aina en ehdi tai jaksa lekkiä kun pyyntö kuuluu.

Toki olen äiti, joka ottaa syliin, lohduttaa, puhaltaa pipiin, hoivaa potilasta, peittelee illalla nukkumaan, ostaa lempileipää kaupasta, kannustaa, rohkaisee lasta uskomaan kykyihinsä, auttaa kiperissä tilanteissa, puolustaa tarvittaessa - on olemassa ja saatavilla. 

Mutta se, että minua juhlittaisiin noiden asioiden takia, on jollakin tapaa vaivaannuttavaa. En koe äitiyttä sankariteoksi tai suoritukseksi, josta pitäisi palkita. Olen tässä kaikessa saamapuolella. Minulle suurin lahja on, että lapseni on terve ja että voin hyvillä mielin saatella hänet ensi syksynä koulutielle. Totta kai olen tehnyt osani noiden asioiden eteen, mutta kyllä suurin kiitos kuuluu elämälle. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että saan olla äiti.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia

He tulevat sinun kauttasi mutta eivät sinusta

ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi mutta et ajatuksiasi

sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa mutta et heidän sielujaan

sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa

jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa

mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista

sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.

kun taivut jousimiehen käden voimasta

taivu riemulla.

  

Khalil Gibran

Mummoille

Pitää huomenissa saada mummojen äitienpäivämuistamiset matkaan, kun sotkee tuo helatorstai hiukan aikatauluja. Tällaista siis tulossa (älkää kertoko mummoille):

 Näinhän niitä tehtiin...

Ja tällaisia niistä tuli:
 

Rätit tosiaan tilasin Susannan Työhuoneen verkkokaupasta. Kuviot poitsu maalasi silittämällä kiinnitettävällä kangasvärillä. 

Minäkin sain oman rätin. Se pääsi heti käyttöön. Toimii!

P.S. Toinen maalausurakka vielä odottaa tekijäänsä, aiomme nimittäin viedä eskariopeille kevätmuistamiseksi tiskirätit myös.