Kahdeskymmenes kolmas luukku - Juhlan aika

Kävimme tänään perheen kanssa Prismassa tekemässä viimehetken ruokaostoksia ennen joulun viettoon hiljentymistä. Poislähtiessämme vastaani tuli kaksi vahvassa laitamyötäisessä ollutta miestä. Itse asiassa näytti ainakin äkkivilkaisulla siltä, ettei tämä ollut ryyppyputken ensimmäinen päivä. Toisella miehistä oli kädessään seteli. "Pitää sitä ny perkele lapsille lahjoja olla", kuulin hänen sanovan kaverilleen. 

Niin. Pitäähän sitä. Mutta veikkaan kyllä että lapset - olivatpa he minkä ikäisiä tahansa - toivoisivat, että isä olisi jouluna selvin päin. 

On juhlan aika. Nautitaan joulusta, vapaapäivistä, läheisistämme, herkuista. Annetaan aikaamme heille, joita eniten rakastamme. Mikään materia ei sitä voi korvata.

Viidestoista ja kuudestoista luukku - Joululahja

Tiesin jo etukäteen, että tämän ja eilisen päivän sanat tulisivat olemaan minulle mahdottomia: ylellinen ja kartano. Kumpaakaan kohtaan en tunne minkäänlaista mielenkiintoa. Kaiken huipuksi unohdin eilisen luukun kokonaan, sillä päivä oli täynnä touhua ja juhlaa.

Kirjoitan siis jostakin aivan muusta kuin Neon laatiman sanalistan sanoista. Joulusta. Joulupaketeista.

Muistatteko joulupaketit lapsuudesta, kultaiselta 1980- ja 1990-luvuilta? Mitä runsaampia ja kimaltavampia ja lahjapaketit olivat, sitä parempi. Paperit olivat silmiäsärkevän värikkäitä ja koristeellisia, ja paketoijat suorastaan kilpailvat siitä, kuka saa upotettua pakettiin eniten kulta- ja hopeanarua. 

Toista on nyt. Trendikkäimmät käärivät lahjansa sanomalehteen, leivinpaperiin, voimapaperiin - tai musta-valkeaan, graafisesti kuvioituun lahjapaperiin. Narut ovat, jos mahdollista, luonnonmateriaalista valmistettuja - tai sitten ne korvataan teipillä. Tavoitteena on joka tapauksessa simppeli ja rouhea ulkoasu. 

Jos pari-kolmekymmentä vuotta sitten lahjan olisi käärinyt voimapaperiin, saajan reaktio ei taatusti olisi ollut ihastunut, vaan pikemminkin olisi ihmetelty, eikö tuolla todella ole varaa edes kunnon lahjapaperiin. Lahjan ulkoasu olisi muistuttanut liiaksi pulavuosista, ja niitä ei jälleenrakennuksen jälkimainingeissa, nousukaudella, haluttu muistella. Samalla tavalla nykyihminen huokaisee ylenpalttisen krumeluurille paketille: onpa mautonta, white trashia. Kimallus ja säihke muistuttavat meitä juuri noista viime vuosituhannen viimeisistä vuosikymmenistä, jolloin maailmasta tuli muovinen ja kuluttamisesta ihmiselon päätarkoitus.

Vuonna 2013 lahjojen sisältö on keskimäärin arvokkaampaa ja lahjat laadukkaampia kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Elintaso on huimasti korkeampi kuin krumeluuripakettien kulta-aikaan, ja lahjojen saajilla on keskimäärin paljon enemmän kaikkea materiaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Koruttomat ja vaatimattomat lahjapaketit kertovatkin samaa kieltä kuin mummolan vintiltä "pelastetut" puulaatikot, matkalaukut ja lasipurkit kodin paraatipaikalla. 

Ensinnäkin. Kyse on nostalgiasta. Monet vanhat asiat ja tavarat koetaan kodikkaiksi. Mahdollisimman luonnonmukaiset materiaalit ja yksinkertaisen funktionaalinen muotokieli on meistä kaunista. Se muistuttaa mummolasta. On turvallista ajatella, että juuri tällaiseiin purkkeihin mummo säilöi kauan sitten hilloa (lue: rakkautta) tai juuri tällaisen hyllyn isoisä osti ensimmäiseksi omin käsin (lue: rakkaudella) rakentamaansa rintamamiestaloon. Samalla tavalla lahjojen paketoiminen samalla tavalla kuin isovanhempien tai isoisovanhempien lapsuudessa tehtiin on kuin lisäisi lahjaan vielä yhden hyppysellisen rakkautta, jatkuvuutta, juuria.

Toisekseen 1980-luvun lapsi, joka on kasvanut lastulevyhuonekalujen ja koriste-esineiden armeijan keskellä, kaipaa omaan kotiinsa juuri sitä, mitä köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa, kasvaneet vanhemmat sukupolvet kammosivat: eleetöntä ja vaatimatonta kauneutta. Suurille ikäluokille kaikki vaurauden merkit - ne feikitkin - olivat ja ovat kaiketi edelleenkin tärkeitä. Me kolme-nelikymppiset jo tiedämme, että raha ei tuo onnea.

Kolmanneksi kyse on markkinavoimien luomasta trendistä. Muoti kulkee aaltoina, kiertää keää, kertautuu aina samanlaisena, vaikkakin vähän erilaisena. Krumeluurin jälkeen oli siis aika palata yksinkertaisiin asioihin. Kohta kaiketi taas kulta ja kimallus ovat suuressa huudossa. Ainakin trendikkäimpiin sisustuksiin (jalo)metallisävyt ovat jo hiipimässä. Voi olla siis, että vanhat limsalaatikot kannetaan kohta takaisin ullakolle ja lapsemme ihmettelevät omia kotejaan sisustaessaan, mitä niissä onkaan saatettu nähdä.

Neljäs näkökulma asiaan on hiukan epämukavampi: lahjat ovat nykyisin niin arvokkaita (ja niitä hankitaa niin paljon!), että paketin vaatimaton ulkonäkö on yritys kompensoida tuhlattuja luonnonvaroja ja pelimerkkejä. Ikään kuin hyvitetään kasvanutta hiilijalanjälkeä ja soimaavaa omaatuntoa. Että kuvitellaan kaikki, että näiden ekologisilta näyttävien pakettien sisällä on vain ympäristöystävällisiä lahjoja, joiden valmistamiseen ei oikeasti ole käytetty sietämättömiä määriä energiaa.

Minusta on mukavaa, että lahjasta huomaa sen antajan nähneen vaivaa myös paketin ulkonäön eteen, olipa paketti trendikkään simppeli tai kimaltavampi toverinsa. Ei ole ollenkaan samantekevää, millaiseen pakettiin lahja on kääritty. Vaatimattominkin lahja lämmittää mieltä kovin, kun näkee, että se on paketoitu ajatuksella, sillä siitähän lahjojen antamisessa on kyse: saajan muistamisesta lämmöllä. Kalliskin lahja menettää kyllä hohtoaan, jos se viskataan eteen käytetyssä Siwan muovikassissa. (Tosin lasten tekemät pakettiviritelmät ovat kyllä asia aivan erikseen.)

Mitä luulette, osuuko analyysini paketointitrendien muutoksen syistä 

lähellekään oikeaan? 

Millaisia paketteja sinä tänä vuonna teet?

 P.S. Uusimpia trendejä voi tutkailla vaikka täällä.

Neljästoista luukku

Kymmenen yötä jouluun on!

Joko on valmistelut tehty vai vieläkö pitää kiirettä?

 

Yhdestoista luukku - Lahjat

Tämän joulun alla en ole vielä paketoinut yhtään lahjaa. Elän illuusiossa, että lahjojen määrä on tänäkin vuonna pysynyt kohtuudessa. Huomisten paketointitalkoiden jälkeen saatan olla asiasta eri mieltä.

Vaikka lahjojen antamisesta pidänkin, meidän perheessämme ei ole tapana ostella edes lapselle älyttömiä määriä lahjoja. Ensinnäkään sellaiseen ei ole varaa, mutta vaikka olisikin, en halua lapseni kasvavan ylenmääräisen tavarapaljouden keskellä. Siksi lahjaksi ostetaan myös sellaista, mitä ostettaisiin muutenkin, tarpeellista (tänä vuonna se tarkoittaa sähköhammasharjaa, uusia, laadukkaita tusseja sekä muutamaa paitaa). Toki myös toiveita täytetään (yksi paidoista on Kiss-t-paita) - kohtuudella.

Itselleni joulun ydin on muualla kuin lahjoissa: kiireettömässä yhdessäolossa rakkaitten kanssa. Tätä haluan opettaa lapsellekin.

Minä olen toivonut tänä jouluna kahta (tai laskutavasta riippuen kolmea) lahjaa: lahjakorttia intialaiseen päähierontaan ja Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -romaania sekä Mozartin kuulia. Itse ostin jo itselleni pyjaman ja villasukatkin ovat tilauksessa (niistä lisää tuonnempana).

Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi?

P.S. Tänään oli huikean värinen taivas auringonlaskun aikaan. Puhelinkuva ei ole laadultaan paras mahdollinen, mutta ehkä sitä siitäkin asia tulee selväksi.

 

Paras lahja

Äidin muotokuva

7-vuotiaan poikani näkemys äidistä äitienpäivänä 2013. Ihan on näköinen.

Mummoille

Pitää huomenissa saada mummojen äitienpäivämuistamiset matkaan, kun sotkee tuo helatorstai hiukan aikatauluja. Tällaista siis tulossa (älkää kertoko mummoille):

 Näinhän niitä tehtiin...

Ja tällaisia niistä tuli:
 

Rätit tosiaan tilasin Susannan Työhuoneen verkkokaupasta. Kuviot poitsu maalasi silittämällä kiinnitettävällä kangasvärillä. 

Minäkin sain oman rätin. Se pääsi heti käyttöön. Toimii!

P.S. Toinen maalausurakka vielä odottaa tekijäänsä, aiomme nimittäin viedä eskariopeille kevätmuistamiseksi tiskirätit myös.

Sunnuntaina

Sunnuntain ratoksi minä istuttelin ulos ruukkuihin ja purnukoihin orvokkeja ja ruukkuruusun. Ja ruususta se ajatus sitten varmaankin lähti, kun poikani ryhtyi maalaamaan kangasväreillä bambutiskirätteihin kuvia. Mummoille lahjaksi äitienpäiväksi. Sain minäkin oman. Lisää kuvia valmiista lahjosta myöhemmin.

Tunnelmia

Joulupäivän ilta, masu täynnä suklaata ja muita herkkuja. Palasimme juuri päivävisiitiltä Pohjanmaalta. Vielä on toki joulua jäljellä, mutta silti surraan pojan kanssa jo sitä, kuinka tämä taas niin pian on ohi. Ei huvittaisi astua arkeen. Onneksi eskarilaisella on vielä lomaa, joten voimme hyvin jatkaa joulukuplassa koko viikon ja seuraavaakin.

Muutamia tunnelmapalasia:
 

 

 

 

 Tonttu oli tuonut yöllä muutaman lahjan kuusen alle. Poitsun paketista paljastui Legoja, joista syntyi mm. pukki poroineen ja rekineen.

Jännitys huipussaan! Miksei pukki tule jo?

Joulupukin pikku apulainen oli kovin tomerana.

Tänään tosiaan suuntasimme Pohjanmaalle. Kävin toivottamassa isälleni hyvää joulua.

Ja papalle myös...

Samalla nappasin muutaman kuvan Alajärven kauniista kaupungintalosta (Alvar Aallon tuotantoa).

Ja lopuksi äitini kotona oleva enkelipatsas. Koko joulun mielessä on pyörinyt pienen Arttu-pojan kohtalo. Miten kiitollinen olenkaan siitä, että minulla on ihana, pieni, terve, iloinen ja niin kovin elossa oleva lapsi. Se on suurin lahja, mitä ihminen voi saada.

Vaikkakin tämä cd-soitin on ehdottomasti paras joululahjani:

Rauhaisaa joulun jatkoa kaikille!

Jouluista

Joulumieli tulee pienistä asioista: joululauluista, lahjojen paketoinnista, piparintuoksusta, lasten iloisesta odotuksesta ja siitä, kun kaivaa kummitytön tekemät joulupatalaput laatikosta esille. Näin tänään.

P.S. Huomaan olevani jälleen aivan ulkona trendeistä: monella bloggaajalla näyttää olevan jo täysi joulu kuusineen kaikkineen kotona. Meillä ei. Eikä vielä tulekaan, vaikka mielestäni olen jouluihminen minäkin.

Jo joutui armas aika...

...ja jokakeväinen keskustelu siitä, saako ja pitääkö opettajia tai hoitajia muistaa lahjoilla kesälomien alkaessa, käy kiivaana.

Joku on sitä mieltä, että hoitajan tai opettajan muistaminen on naurettavaa. Hänhän tekee työtää, saa siitä palkkaa. Ei siinä enää kiitoksia, saati lahjoja, tarvita! Jos opea muistaa, pitää muistaa postinkantajaa ja lähikaupan kassaakin. Toinen sanoo, että lahjan antaminen on säälittävä yritys ostaa hyväksyntää. Melkein rikollaistakin se on. Kolmas puolestaan tekee lahjanostosta ja etenkin -viennistä ison numeron. Huomaavathan kaikki, että MINÄ muistan lapseni hoitajaa tai opettajaa? Ja huomaavathan kaikki, että lahja on kallis! Neljäs tuskailee, kun ei ole varaa ostaa oikein mitään ja miettii, onko suklaalevy ja lapsen tekemä kortti riittävä. (On, jos minulta kysytään.) Viides ei kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Ja teki miten teki, aina on joku, jonka mielestä väärin meni.

Keskustelussa mielenkiintoista on se, että hyvästä työstä kiittäminen näyttää olevan edelleen kiellettyä. Ilmeisesti pelätään, että kiitos ylpistää. Suomalaiseen kasvatuskulttuuriinhan on pitkään kuulunut vaatimattomuuden korostaminen. "Ei tehrä tästä ny numeroo", kirjoittivat Nopolan sisaruksetkin. Ellei sitten ole kyse epäkohdista. Niistä kyllä tehdään numero, ja iso tehdäänkin. Ja helposti.

Minusta on ihan ookoo tehdä numero siitä, että opettaja tai hoitaja on tehnyt työnsä hyvin, hoitanut rakkaintani suurella sydämellä silloin, kun en itse voi olla hänen kanssaan. Samalla tavalla rivakka postinkantaja ja hymyilevä kaupan kassa ansaitsevat kiitoksensa. He vain eivät vietä minun tai lapseni kanssa yhtä paljon aikaa kuin päiväkodin tai koulun aikuiset. Siksi kiitos tahtoo unohtua.

Minusta on tärkeää, että voin luottaa lapseni hoitajiin. Olen iloinen siitä, että aihetta kiitokseen on. Miksi en sanoisi sitä ääneen?

Tunnustan, että kuulun heihin, jotka haluavat muistaa lapsensa hoitajia. Kuulun myös heihin, jotka ajattelevat, että lahja on symbolinen. Luottamusta ei rahassa mitata, siksi en suostu osallistumaan mariskoolikilpailuun ja toivon, ettei kukaan muukaan lähtisi mukaan kilpavarusteluun.

Jokunen vuosi sitten teimme poikani kanssa puuhelmistä rannekorut päiväkodin tädeille joulumuistamiseksi. Viime viikolla tapasin sattumalta bussissa pojan silloisen hoitajan. Hänellä oli ranteessaan lapseni tekemä koru. Hoitaja kertoi muistavansa poikaani joka kerta, kun korun pukee ylleen. Hänen nykyisen työpaikkansa lapsetkin kuulemma pitävät korusta ja tuntevat sen tarinan. Olin kovin otettu kohtaamisesta.

Pojan äitinä

Joulun alla kaikki paikat tursuavat mainoksia. Vaikka olen kieltänyt mainosten jakamisen omaan talouteeni, oman osamme saamme mekin – lehdissä, televisiossa ja Internetissä vilisee mainoksia. Oma lukunsa ovat tietysti myös lelukuvastot, joita posti uskollisesti vuodesta toiseen kantaa iloksemme. Jos mainoksiin olisi uskominen, etenkin joulun alla elämämme tulisi olla yhtä ostamista. Osta sitä ja tätä, hanki tuota. Isälle flanellipyjama ja uudet tohvelit, äidille uusi parfyymi. Teinille PlayStation vol miljoona, pikkuytölle Barbie kaikkine tykötarpeineen ja pojalle Star Wars -alus. 

Siitäpä tulikin mieleeni.

Sattuneesta syystä joudun olemaan edes jollakin tavalla perillä siitä, minkälaisia leluja leikki-ikäisille pojille myydään. En ole ollenkaan ilahtunut näkemästäni. Pelkkää sotimista, taistelua, räjähdyksiä, ampumista, kilpailua. Pojille myytävä maailma on hurjan aggressiivinen. Vain vahvat pärjäävät. Tunteilemaan ei sovi alkaa. Tosin jos katsoo, mitä tytöille myydään, huomaa, ettei tilanne ole sen parempi. Lelukuvastojen ”tyttöjen puoli” on täynnä äklöpinkkiä hempeilyä, hoivaa ja hyvältä näyttämistä, pikkusievää piperrystä.

Lelujen sukupuolijaottelu on vielä nykyäänkin ällöttävän kategorista ja stereotyyppistä. Tyttöjen oletetaan olevan kauniita ja hempeitä hoivaajia, poikien raisuja riehujia. Ja sitähän sitä saa mitä tilaa. Totta kai lapset samastuvat siihen maailmaan, jota heille myydään. Vaan entä jos olisi toisin? Jos lelumaailma olisi neutraalimpi? Jospa pojille tarjottaisiin hiukan vähemmän kilpailua ja taisteluita, tytöille hiukan enenmmän toimintaa ja vähemmän kauneutta.

Vaikka uskon Jari Sinkkosta siinä(kin), että pojat eivät taistellessaan ajattele taistellessaan, mitä vastaavassa tilanteessa tapahtuisi oikeasti eikä tappamisleikissä ole tarkoituksena tappaa oikeasti vaan kyseessä todella on leikki, en voi mitään sille, että moiset leikit inhottavat minua. Joskus kaikenlaisten agentti- ja supersankarileikkien tuoksinnassa tekisi mieli ruveta kiljumaan, että haluan VÄLITTÖMÄSTI takaisin pienen poikani, jonka suuria sankareita olivat Puuha-Pete ja Postimies Pate, ei Anakin Skywalker tai Finn McMissile. En halua kuulla yhtään räjäytystä, en pyssynpauketta, en miekkojen kolinaa tai muita taistelun ääniä. Minulle sopi niin paljon paremmin Auringonkukkalaakson ja Viherlaakson maailma kuin tämä nykyinen.

Vaikka tietenkin lasten leikit muuttuvat iän myötä. Samoja teemoja voi silti käsitellä edelleen. Yhtä lailla Autot 2 -elokuva puhuu ystävyydestä ja kaverin auttamisesta kuin Postimies Paten ja Artturi Silvennoisen edesottamuksetkin. Ja hyvisten puolellahan se Anakin Skywalkerkin on. Kai. Minä en noista niin ymmärrä.

Poikani ei ole ollut koskaan samalla tavalla autoista kiinnostunut kuin vaikkapa samanikäinen serkkunsa. Olen ollut asiasta enemmän kuin hyvilläni, sillä en itse ole autojen maailmassa yhtään kotonani. Joskus, kun olen joutunut (kyllä, joutunut) autoilla lapseni kanssa leikkimään, olen ollut ensimmäisen minuutin jälkeen kuolla tylsyyteen. Joskus olen tuntenut tästä jopa syyllisyyttä. Onhan olemassa riski, että olen omalla innostumattomuudellani vaikuttanut haitallisesti poikani leikkien kehitykseen. Ehkä hän isompana syyttää minua siitä, ettei ole saanut toteuttaa itsessään piilevää autohullua.

No, tuskin sentään. Olen mielestäni ollut kyllin herkkänä sille, että lapsi saa leikkiä itseään kiinnostavilla leluilla itseään kiinnostavia asioita. Siksi puren nytkin hampaani yhteen ja annan taistelutantereen raikua. Poikien maailma on erilainen kuin tyttöjen. Minä en sitä maailmaa tule koskaan täysin ymmärtämään. Pojan äitinä saan kuitenkin tutustua siihen niin läheltä kuin se naiselle ylipäätään on mahdollista.

Kaikesta huolimatta soisin, että leluvalikoima niin pojille kuin tytöillekin olisi laajempi. En hyväksy sitä, että esimerkiksi leikkikeittiöt ja ruoanlaittovälineet sekä leikkikodinkoneet ovat lelukuvastoissa ja kauppojen leluosastoilla automaattisesti tyttöjen puolella. Hyvänen aika, syövät ja pyykkääväthän pojatkin! Ja vastaavasti työkalusarjojen oletetaan olevan vain poikien juttuja. Yhtä laillahan sitä naiset voivat remontoida tai vaihtaa autonrenkaita.

Olisi yksinomaan järkevää kasvattaa sukupuolineutraalien lelujen valikoimaa, sellaisten, joihin voisi johdattaa molemmat sukupuolet tasa-arvoisesti. Tytöt pitäkööt niin halutessaan meikki- ja kampauspäänsä ja pojat valomiekkansa ja ralliautonsa. Mutta mieluusti antaisin tytöille mahdollisuuden leikkiä fyysisempiä ja toiminnallisempia leikkejä ja poikien tutustua hoivaavaankin puoleensa jo pienenä. Eivätkaikki pojat ole taistelijaluonteita sanan aggressiivisessa merkityksessä eivätkä kaikki tytöt rakasta pinkillä ja glitterillä kuorrutettua söpöstelyä.

Ja niillekin, jotka ovat ja jotka rakastavat, tekisi hyvää tutustua toisen sukupuolen toimintatapoihin. Ja oppia hoitamaan asioita omalla tavallaan. Jos ajatellaan aikuisten maailmaa, niin mies hoitaa vauvaa taatusti eri tavalla kuin puolisonsa, mutta yhtä hyvin. On naisten suuri helmasynti mennä neuvomaan miestä jokaisessa pienessä ja aivan merkityksettömässäkin yksityiskohdassa. Toisaalta, miehet sortuvat naureskelemaan varaosaliikkeessä asioivalle naisasiakkaalle.

Paljon on siis kiinni perheistä. Jos kotona ollaan sitä mieltä, että on miesten työt ja miesten maailma, jonne naisilla ei ole asiaa ja sitten taas kotiin painottuvat naisten työt, ei siinä paljon kauppojen leluvalikoimalla ole väliä. Tai ehkä sittenkin on. Kyllä, aivan varmasti sillä olisi vaikutusta. Asenneilmasto vain muuttuu hitaasti, eikä nykyinen oikeistopopulistinen yhteiskunnan kehitys ole omiaan ainakaan lisäämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Mutta muutosta ei saada, ellei mitään tehdä.

Kilpavarustelua

Lapseni kulki tässä alkuviikosta naapurin oven editse ja huomasi heidän terassillaan tyhjän lelupakkauksen. Heräsi hirmuinen huoli, onko kaveri nyt saanut uuden lelun ja hän ei ollenkaan. Asia vaivasi niin, että seuraavana päivänä herra ihan asioikseen soitti ovikelloa ja tarkisti tilanteen. Ei, kyseessä on vanha pakkaus, löytyi kaapista, on menossa roskiin. Huh, mikä helpotus! Poika koki olevansa mukana kisassa taas. Leluja pitäisi olla täsmälleen saman verran kuin kaverilla, mielellään juuri samanlaisia. Ei auta, vaikka kuinka yritän sanoa, että kivahan se on kun on erilaisia leluja, voitte yhdessä leikkiä niillä kaikilla. Leikkien määrä ikään kuin tuplaantuu.

Syksyn mittaan erinäisillä keskustelupalstoilla on suorastaan sodittu siitä, mikä talvihaalarimerkki on paras. Pitää olla kosteuden- tai mielellään vedenkestävää, tuulenpitävää, likaahylkivää, kulutuksenkestävää ja viimeisimmän muodin mukaista. Ai niin, tärkein unohtui. Pitää olla MERKKI. Jos ei ole menolippua taivaaseen, ei ole mitään. Tai on. Juntti.


Inhoan tällaista kilpavarustelua, olipa kyse leluista tai haalareista. Lasta voi ja pitääkin opettaa, että kaikkia maailman tavaroita ei voi eikä kannata omistaa, ja pettymyksiäkin täytyy vain oppia kestämään. Mutta millä saisi aikuiset naiset luopumaan järjettömäksi paisuneesta kilpavarustelusta, joka ei todellakaan rajoitu pelkkiin lastenvaatteisiin?

En kiistä merkkihaalarien laatua, mutta periaatteesta en itse osta niitä. Senkin ymmärrän, että lapsi tarvitsee leluja, mutta joku tolkku niiden määrässä on syytä säilyttää. En suostu mukaan kilpavarusteluun. Haluan puhua niin lelu- kuin haalariostoksissa kohtuullisen kuluttamisen puolesta. Sen vuoksi olen itse ostanut jo vuosien ajan sitä halvempaa ja ei-niin-trendikästä haalarimerkkiä - ja sen vuoksi sovimme poikani kanssa, että hän saa kirjoittaa joulupukille ikävuosiensa mukaisesti viiden kohdan toivomuslistan. Paino sanalla toivomus. Toki me joulupukin apulaiset kuuntelemme herkällä korvalla niitäkin lahjatoivepohdintoja, jotka eivät listalle päädykään. Sieltäkin voi löytyä helmiä, sellaisia asioita, joista tiedämme pojan pitävän. Toisaalta listalta saattaa jäädä toteutumatta sellainen toive, joka ilmiselvästi on siellä vain siksi, että naapurin poikakin toivoo samaa. 

Kyllähän lapsen voisi antaa toivoa vaikka kaikki maailman lelut, mutta haluan hiukan rajoittaa kuvitelmaa siitä, kuinka paljon lahjoja ylipäätään on mahdollista saada. Onneksi poika nieli selityksen, että joulupukki ei jaksa kantaa lahjoja ihan määrättömästi, siksi kannattaa tehdä karsintaa jo toivomisvaiheessa. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan asukkaalla on mahdollisuuksia aivan naurettavaan kilpavarusteluun. Sellaisessa en halua olla mukana. Vähempikin riittää.