Kenen taskussa lapsen tahto?

Eräällä keskustelupalstalla on käyty tiivistä keskustelua taapero- ja isompienkin lasten imetyksen hyödyistä ja haitoista. Keskustelu käynnistyi, kun palstalle linkitettiin espoolaisen äidin Länsiväylä-lehteen antama haastattelu. Äiti kertoi imettävänsä lastaan viisivuotiaaksi, mikäli tämä niin kauan tahtoo rinnalle tulla. Mutta sitten on vieroittamisen aika.

Haastattelussa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta erityisesti minua jäi askarruttamaan se, miksi äiti aikoo vieroittaa lapsensa juuri viisivuotiaana. Oletin, että vaistovanhemmuuteen perehtyneellä naisella olisi esittää jokin asiaperuste valitsemalleen vieroitusiälle. Ihmetykseni oli suuri, kun ymmärsin, ettei hänellä ei sellaista ollut. Viisi vuotta olikin vain äidin mielivaltaisesti valitsema ikä.

Toinen kiinnostava teema haastattelussa – ja palstan keskustelussa myös – oli äidin kertomus siitä, että lapsen uhmäikä oli jäänyt kokonaan väliin. Kiukun yllättäessä lapsen nostaminen rinnalle rauhoitti hänet nopeasti.

Jokainen lapsi on yksilö temperamentiltaan ja luonteeltaan muutekin, eivätkä kaikki kipunoi uhmassaan yhtä näkyvästi kuin esimerkiksi oma poikani. Silti en pidä aivan terveenä ilmiönä äidin ylpeilyä sillä, että on onnistunut tukahduttamaan lapsensa erillistymis – yksilöitymiskehityksen kannalta välttämättömän kehitysvaiheen.

Keittiöpsykologi sisälläni huutaa, että näinkö tehdään syömishäiriöisiä tai esimerkiksi alkoholiriippuvaisia ihmisiä. Sen sijaan, että lapsen annettaisiin kohdata kiukku ja viha ja muut negatiiviset tunteet turvallisesti vanhemman lähellä, hänet vaiennetaan työntämällä tissi suuhun. Uskon toki, että imetys on nopea ja tehokas keino rauhoittaa kiukutteleva lapsi, mutta onko uhmaikäisen vaientaminen mahdollisimman pikaisesti todella tavoiteltava asia? Oppiiko lapsi kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan – vai oppiiko hän lakaisemaan tunteensa siististi maton alle syömällä (tai juomalla) jotakin?

Kaiken kaikkiaan haastattelu ja sen kirvoittama keskustelu herättivät minut pohtimaan, kenen taskussa lapsen tahto oikein on. Lapsi on monessa suhteessa täysin vanhempiensa armoilla ja esimerkiksi asetetut rajat – tai niiden puute – ovat usein täysin mielivaltaisia.

Otetaan esimerkiksi nukkumaanmenoajat. Voidaan ajatella, että nukkumaanmenoaikojen asettaminen on vanhempien mielivaltaista vallankäyttöä. Lapsi pannaan nukkumaan kahdeksalta vain, jotta vanhempi saa ”olla rauhassa”. Tässä valossa nukkumaanmenoaikojen puuttuminen toki näyttäytyy sallivana rakastamisena. Lapsi saa itse päättää omista asioistaan. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma asiaan. Toinen on se, että säännöllisestä unirytmistä kiinni pitämällä vanhempi opettaa lastaan ennakoimaan yliväsymisen mukanaan tuomat ongelmat sekä nukkumaan mentäessä että seuraavana aamuna herättäessä. Nukkumaanmenoajat eivät silloin perustu vanhemman mielivaltaan vaan lapsen unentarpeeseen. On suurta rakkautta huolehtia lapsensa hyvinvoinnista. Siinä riittävä uni on varsin oleellinen tekijä. Tästä näkökulmasta nukkumaanmenoaikojen puuttuminen kuulostaakin lähinnä vanhemman välinpitämättömyydeltä lapsen hyvinvointia kohtaan.

Lapsentahtista ja lapsimyönteistä kasvatusta, joista haastateltu espoolaisäiti mielellään puhuu, ei mielestäni ole mistään näkökulmasta se, että lapselle annetaan liikaa päätäntävaltaa omiin asioihinsa. On tutkittu tosiasia, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, kun hän voi luottaa siihen, että vanhempi tietää, mikä on hänen parhaakseen. Rajojen asettamisen pitää tietenkin olla johdonmukaista ja asiat täytyy perustella lapselle sillä tavalla että hän ne kulloinkin ymmärtää. On myös asioita, joista voidaan aidosti neuvotella – ja niitä, jotka lapsi voi itse päättää. Vapauden ja vastuun tulee lisääntyä lapsen kehityksen tahtiin.

Jos lapselle annetaan liikaa vapautta (ja sen myötä vastuuta), hän tuntee olonsa turvattomaksi. Lapsi oppii mielistelemään ja myötäilemään vanhemman mielialoja, kuulostelemaan tunnelmia ja päättelemään, mitä hänen odotetaan kulloinkin tekevän. On suurta huijausta ja epäreilua lasta kohtaan sanoa, että lapsi saa itse päättää, kuinka kauan rintaa syö ja seuraavassa hetkessä ilmoittaa lopettavansa imetyksen viimeistään, kun lapsi on viisivuotias. En ymmärrä sitä logiikkaa, jolla lapsi saisi päättää asiasta aidosti itse – paitsi, jos lapsen ja äidin tahto sattuvat osumaan yksiin.

Myös rajojen uhmaaminen ja tunteiden käsittelyn oppiminen kuuluu lapsen luonnolliseen ja välttämättömään kehitykseen. On varsin lapsikielteistä opettaa lasta tukahduttamaan tunteensa. Tällöinhän lapsi nimenomaan pakotetaan olemaan näkymätön, poissa vanhemman mukavuuden tieltä. Näin tapahtuu sellaisissa perheissä, joissa vanhempi ei kykene syystä tai toisesta ottaamaan vastaan lapsen kiukkua.

Minun näkemykseni mukaan vanhemman eräs tärkeimmistä tehtävistä on asettaa lapselle turvalliset rajat, joissa hän voi kasvaa rauhassa omaksi itsekseen. Lapsimyönteisyys ei tarkoita rajattomuutta eikä sillä ole mitään tekemistä imetysajan pituuden kanssa. Vanhemman tehtävä ei ole aina erityisen mukava, kun täytyy olla se, joka torppaa niin hauskan tulitikkuleikin tai pulkkamäen laskun liian lähellä autotietä, laittaa ruoan jota lapsi inhoaa vaikka edellisellä viikolla vielä piti ja kippaa närppimisen jälkeen kaiken bioroskikseen, pakottaa pukeutumaan kurahousuihin etteivät vaatteet kastuisi ja lapsi kylmettyisi, takavarikoi tietokoneen kun peliaika on ylitetty roimasti tai joutuu selvittämään kimurantteja kiusaamistapauksia.

Vanhempi joutuu toistuvasti olemaan se, joka tuottaa lapselle pettymyksen. Mutta minä ainakin olen hurjan paljon mieluummin se, joka kieltää lastaan niin monta kertaa, että tämä aikuistuttuaan tajuaa äidin rakastaneen niin paljon, että asetti rajat kuin se, joka antaa lapselleen vapauksia niin, että tämä aikuisena tajuaa äidin halunneen vain päästä itse helpolla ja siksi sallineen monta sellaistakin asiaa, joissa ohjaus olisi ollut paikallaan.