Inspiraation vallassa

Talvea odotellessa ja jalkaa parannellessa (akillesjänne voi jo hyvin, mutta nyt iski kantakalvon tulehdus) voi vaikka inspiroitua rustaamaan joulukortteja.

Sävelet olivat jo selvät. Poika piirtää joulukuvia niin kuin jo useana jouluna aiemminkin, minä teen korttipohjat. Vaan sitten herra kirjailijalle iski inspiraatio vallan toisenlaisiin puuhiin: tuolla hän nytkin kirjoittaa tarinaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Tarinassa seikkailee myös Lentävä Kalakukko -niminen agentti. Voin vakuuttaa, että jännää on! 

Minä jäin siis korttisuunnitelmineni yksin. Pohjat olin jo tehnyt. Piirtäjäksi minusta ei ole, joten täytyi keksiä jotakin muuta. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä minussa ei ole pätkääkään näpertelijän vikaa. Nopeasti pitää saada aikaan näyttävää!

Sitten lueskelin leivontaohjeita ja inspiroiduin joulun tuoksuista. Piparitaikina on kai joulu. Mutta miten tallettaa se korttiin? Kanelitanko! Enää täytyi keksiä, kuinka se kiinnitetään korttipohjaan käyttämättä kuumaliimaa. Kammoan nimittäin kuumaliimaa, sillä olen pariinkin otteeseen polttanut sillä sormeni. Tarvitaan siis narua. Ja sitten kaivelemaan laatikoita!

Toinen kammoamani asia joulukorteissa on kaikenlainen kimallus ja bling-bling. Mitä rustiikimpi sitä parempi.  


Tällaisia nyt sitten on tulossa:

Tosin saattaa olla, että tuota rautalankatekstiä täytyy vielä "hiukan" hioa. Taitaa olla tuo 'jouluiloa' vielä turhan viitteellinen.


Mutta siitä inspiraatiosta. On ihmeellinen asia, kuinka ihmisen mieli toimii. Ensin tuntuu, että ei ole yhtään järjellistä ideaa. Sitten sitä lähtee kokeilemaan yhtä asiaa, hylkää idean, kokeilee toista, hylkää senkin. Antaa asian hautua. Ja Plop! Tulee Ajatus, jota ei voi ohittaa. Ajatusta täytyy ehkä haudutella ja kehitellä, mutta jostain käsittämättömästä syystä sitä vain tietää olevansa oikealla tiellä. Epämääräinen tyytymättömyys on poissa ja innostus valtaa mielen - ja joskus ruumiinkin. On pakko päästä toteuttamaan ideaansa.


Tuo Plop! -hetki on valtavan palkitseva. Sellaisia soisi jokaiselle, usein. Itselleni tulee inspiraatiokausia, jolloin syystä tai toisesta mieli kuhisee ideoita. Tuntuu, ettei aika riitä kaiken toteuttamiseen. Sitten taas tulee kausia, jolloin mikään ei innosta. Sitä tietää, että täytyisi tehdä jotakin piristävää, mutta mistään ei tunnu tulevan mitään. Sielu suorastaan huutaa inspiraatiota, mutta mieli ei ole vastaanottavainen. 


Inspiraatiota ei voi pakottaa. Se tulee aikanaan. Yleensä tyhjästä. Ylenmääräinen virikkeiden ja impulssien syöttäminen ei auta inspiraatiota pätkän vertaa, päin vastoin. Levossa oleva mieli synnyttää uusia ideoita. Tämän huomasin konkreettisesti toissa talvena, kun kirjoitin pro gradu -tutkielmaani. Joskus työ ei vain edennyt, vaikka kuinka väänsi ja käänsi ja vaihtoi teemaa. Tuntui, että lauseet eivät vain tule. Vaikka pitkän tekstin tuottaminen on kliseisen mutta eittämättä toden sanonnan mukaan enemmän perspiraatiota kuin inspitaatiota, niin silti inspiraation osuuttakaan ei sovi vähätellä. 


Joskus tuntuu, että inspiraatio sekoitetaan erheellisesti flow-tilaan, joka on kuin hypnoottinen innostuksen hetki. Silloin työskentely sujuu kuin transsissa. Inspiraatio, innoitus, vaikute, kipinä, on jotakin hienovireisempää. Se vaikuttaa taustalla. Sitä näkee jotakin kaunista vaikkapa luonnossa, lukee hyvän kirjan tai kuulee puhuttelevan musiikkikappaleen - ja sen innoittamana alkaa pohtia jotakin teemaa. Ajatuksen pureskelee alitajunnassa omannäköisekseen ja kulloiseenkin tarpeeseen sopivaksi. 

Kun alitajunta on työnsä tehnyt, tulee Plop! Ja työ voi alkaa. Sillä, mistä inspiraation on saanut, on useinkaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on lopputulos.