Suvaitsevaisuus koetuksella

Tänään vietetään Kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää. Suvaitsevaisuuden päivänä  YK kehottaa kaikkia kunnioittamaan ihmisten moninaisuutta, vapautta ja tasa-arvoa ja kannustaa erilaisten kulttuurien, yhteiskuntien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön, arvostukseen ja vuorovaikutukseen. 

Wikipedian mukaan Unesco muistuttaa suvaitsevaisuuden merkitsevän sitä, että "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille."

Katsaus aamun uutisiin herätti huomaamaan, etten ehkä olekaan niin suvaitsevainen kuin olen kuvitellut. Sen verran ärhäkästi niskavillani nousivat pystyyn, kun luin perussuomalaisten kansanedustajien boikotoivan tulevia Linnan juhlia - siksi, että juhliin on kutsuttu mukaan homoseksuaaleja kansalaisia kumppaneineen, ja heidän tanssimisensa loukkaa arvon edustajia. "Vitsikin" kertoo, että siinä, missä Kekkonen kutsui juhliin Mannerheim-ristin ritareita, Punamummo kutsuu juhliinsa ruskean reiän ritareita. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä valistunneena itseään pitävä kansalainen tällaisesta "huumorista" on. 

Ensiajattelemalla perussuomalaisten harjoittaman rasismin (kohdistuipa se sitten homoseksuaaleihin tai maahanmuuttajiin tai mihin tahansa) on tietysti mitä suvaitsevaisinta, puolustaahan siinä samalla vähemmistöjen oikeuksia sekä yleistä tasa-arvokehitystä. Mutta sitten. Jotta olisin Unescon määritelmän mukaan suvaitsevainen, minun pitäisi kyetä antamaan myös perussuomalaisille rauhan pitää kiinni omasta vakaumuksestaan. Minulla ei toden totta ole oikeutta tyrkyttää heille omia näkemyksiäni, vaikka kokisin ne kuinka tahansa paljon paremmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi. 

Meneekin vaikeaksi, tämä suvaitsevaisuus.


Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit kysyvät, pitääkö kaikkia aikamme ilmiötä suvaita. Minä en ainakaan suvaitse suvaitsemattomuutta, perustelematonta kanssaeläjien ihmisoikeuksien lyttäämistä. Siinä missä jonkun on mahdotonta hyväksyä ihmistä, jolla on erilainen ihonväri, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen, minun tuntuu olevan mahdotonta hyväksyä ihmistä, joka ei hyväksy oikeastaan minkäänlaista erilaisuutta. 

Tuntuu kamalalle huomata, että oman suvaitsevaisuuteni rajat ovat ahtaammat kuin olen ajatellut. Vai ovatko sittenkään? Pitääkö kaikkia aikamme ilmiöitä tosiaankin suvaita? Eikö suvaitsemattomuus suvaitsemattomia kohtaan ole kuitenkin merkki humaanista ajattelutavasta? Eikö sillä tavalla nimenomaan kannusteta erilaisten kulttuurien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön? Jos kukaan ei pane suvaitsemattomille kampoihin, niin eikö silloin lisäännyt suvaitsevaitsemattomuus, ei suvaitsevaisuus?

Yritän ajatella niin kuin se suomalainen poliitikko, joka eduskuntavaalien alla sanoi, että (ääri)oikeistolainen suvaitsemattomuus on ohimeneväilmiö, jonka vastapallona saamme entistä avarakatseisemman ja humaanimman yhteiskunnan. On pakko luottaa siihen, että "kaveria ei jätetä" -mentaliteetti asuu meissä suomalaisissa vielä nykyisinkin, eikä populismi sumenna ihmisten ajattelua lopullisesti. Sillä siitähän suvaitsevaisuudessa on kyse.