Kilpavarustelua

Lapseni kulki tässä alkuviikosta naapurin oven editse ja huomasi heidän terassillaan tyhjän lelupakkauksen. Heräsi hirmuinen huoli, onko kaveri nyt saanut uuden lelun ja hän ei ollenkaan. Asia vaivasi niin, että seuraavana päivänä herra ihan asioikseen soitti ovikelloa ja tarkisti tilanteen. Ei, kyseessä on vanha pakkaus, löytyi kaapista, on menossa roskiin. Huh, mikä helpotus! Poika koki olevansa mukana kisassa taas. Leluja pitäisi olla täsmälleen saman verran kuin kaverilla, mielellään juuri samanlaisia. Ei auta, vaikka kuinka yritän sanoa, että kivahan se on kun on erilaisia leluja, voitte yhdessä leikkiä niillä kaikilla. Leikkien määrä ikään kuin tuplaantuu.

Syksyn mittaan erinäisillä keskustelupalstoilla on suorastaan sodittu siitä, mikä talvihaalarimerkki on paras. Pitää olla kosteuden- tai mielellään vedenkestävää, tuulenpitävää, likaahylkivää, kulutuksenkestävää ja viimeisimmän muodin mukaista. Ai niin, tärkein unohtui. Pitää olla MERKKI. Jos ei ole menolippua taivaaseen, ei ole mitään. Tai on. Juntti.


Inhoan tällaista kilpavarustelua, olipa kyse leluista tai haalareista. Lasta voi ja pitääkin opettaa, että kaikkia maailman tavaroita ei voi eikä kannata omistaa, ja pettymyksiäkin täytyy vain oppia kestämään. Mutta millä saisi aikuiset naiset luopumaan järjettömäksi paisuneesta kilpavarustelusta, joka ei todellakaan rajoitu pelkkiin lastenvaatteisiin?

En kiistä merkkihaalarien laatua, mutta periaatteesta en itse osta niitä. Senkin ymmärrän, että lapsi tarvitsee leluja, mutta joku tolkku niiden määrässä on syytä säilyttää. En suostu mukaan kilpavarusteluun. Haluan puhua niin lelu- kuin haalariostoksissa kohtuullisen kuluttamisen puolesta. Sen vuoksi olen itse ostanut jo vuosien ajan sitä halvempaa ja ei-niin-trendikästä haalarimerkkiä - ja sen vuoksi sovimme poikani kanssa, että hän saa kirjoittaa joulupukille ikävuosiensa mukaisesti viiden kohdan toivomuslistan. Paino sanalla toivomus. Toki me joulupukin apulaiset kuuntelemme herkällä korvalla niitäkin lahjatoivepohdintoja, jotka eivät listalle päädykään. Sieltäkin voi löytyä helmiä, sellaisia asioita, joista tiedämme pojan pitävän. Toisaalta listalta saattaa jäädä toteutumatta sellainen toive, joka ilmiselvästi on siellä vain siksi, että naapurin poikakin toivoo samaa. 

Kyllähän lapsen voisi antaa toivoa vaikka kaikki maailman lelut, mutta haluan hiukan rajoittaa kuvitelmaa siitä, kuinka paljon lahjoja ylipäätään on mahdollista saada. Onneksi poika nieli selityksen, että joulupukki ei jaksa kantaa lahjoja ihan määrättömästi, siksi kannattaa tehdä karsintaa jo toivomisvaiheessa. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan asukkaalla on mahdollisuuksia aivan naurettavaan kilpavarusteluun. Sellaisessa en halua olla mukana. Vähempikin riittää.