Pojan äitinä

Joulun alla kaikki paikat tursuavat mainoksia. Vaikka olen kieltänyt mainosten jakamisen omaan talouteeni, oman osamme saamme mekin – lehdissä, televisiossa ja Internetissä vilisee mainoksia. Oma lukunsa ovat tietysti myös lelukuvastot, joita posti uskollisesti vuodesta toiseen kantaa iloksemme. Jos mainoksiin olisi uskominen, etenkin joulun alla elämämme tulisi olla yhtä ostamista. Osta sitä ja tätä, hanki tuota. Isälle flanellipyjama ja uudet tohvelit, äidille uusi parfyymi. Teinille PlayStation vol miljoona, pikkuytölle Barbie kaikkine tykötarpeineen ja pojalle Star Wars -alus. 

Siitäpä tulikin mieleeni.

Sattuneesta syystä joudun olemaan edes jollakin tavalla perillä siitä, minkälaisia leluja leikki-ikäisille pojille myydään. En ole ollenkaan ilahtunut näkemästäni. Pelkkää sotimista, taistelua, räjähdyksiä, ampumista, kilpailua. Pojille myytävä maailma on hurjan aggressiivinen. Vain vahvat pärjäävät. Tunteilemaan ei sovi alkaa. Tosin jos katsoo, mitä tytöille myydään, huomaa, ettei tilanne ole sen parempi. Lelukuvastojen ”tyttöjen puoli” on täynnä äklöpinkkiä hempeilyä, hoivaa ja hyvältä näyttämistä, pikkusievää piperrystä.

Lelujen sukupuolijaottelu on vielä nykyäänkin ällöttävän kategorista ja stereotyyppistä. Tyttöjen oletetaan olevan kauniita ja hempeitä hoivaajia, poikien raisuja riehujia. Ja sitähän sitä saa mitä tilaa. Totta kai lapset samastuvat siihen maailmaan, jota heille myydään. Vaan entä jos olisi toisin? Jos lelumaailma olisi neutraalimpi? Jospa pojille tarjottaisiin hiukan vähemmän kilpailua ja taisteluita, tytöille hiukan enenmmän toimintaa ja vähemmän kauneutta.

Vaikka uskon Jari Sinkkosta siinä(kin), että pojat eivät taistellessaan ajattele taistellessaan, mitä vastaavassa tilanteessa tapahtuisi oikeasti eikä tappamisleikissä ole tarkoituksena tappaa oikeasti vaan kyseessä todella on leikki, en voi mitään sille, että moiset leikit inhottavat minua. Joskus kaikenlaisten agentti- ja supersankarileikkien tuoksinnassa tekisi mieli ruveta kiljumaan, että haluan VÄLITTÖMÄSTI takaisin pienen poikani, jonka suuria sankareita olivat Puuha-Pete ja Postimies Pate, ei Anakin Skywalker tai Finn McMissile. En halua kuulla yhtään räjäytystä, en pyssynpauketta, en miekkojen kolinaa tai muita taistelun ääniä. Minulle sopi niin paljon paremmin Auringonkukkalaakson ja Viherlaakson maailma kuin tämä nykyinen.

Vaikka tietenkin lasten leikit muuttuvat iän myötä. Samoja teemoja voi silti käsitellä edelleen. Yhtä lailla Autot 2 -elokuva puhuu ystävyydestä ja kaverin auttamisesta kuin Postimies Paten ja Artturi Silvennoisen edesottamuksetkin. Ja hyvisten puolellahan se Anakin Skywalkerkin on. Kai. Minä en noista niin ymmärrä.

Poikani ei ole ollut koskaan samalla tavalla autoista kiinnostunut kuin vaikkapa samanikäinen serkkunsa. Olen ollut asiasta enemmän kuin hyvilläni, sillä en itse ole autojen maailmassa yhtään kotonani. Joskus, kun olen joutunut (kyllä, joutunut) autoilla lapseni kanssa leikkimään, olen ollut ensimmäisen minuutin jälkeen kuolla tylsyyteen. Joskus olen tuntenut tästä jopa syyllisyyttä. Onhan olemassa riski, että olen omalla innostumattomuudellani vaikuttanut haitallisesti poikani leikkien kehitykseen. Ehkä hän isompana syyttää minua siitä, ettei ole saanut toteuttaa itsessään piilevää autohullua.

No, tuskin sentään. Olen mielestäni ollut kyllin herkkänä sille, että lapsi saa leikkiä itseään kiinnostavilla leluilla itseään kiinnostavia asioita. Siksi puren nytkin hampaani yhteen ja annan taistelutantereen raikua. Poikien maailma on erilainen kuin tyttöjen. Minä en sitä maailmaa tule koskaan täysin ymmärtämään. Pojan äitinä saan kuitenkin tutustua siihen niin läheltä kuin se naiselle ylipäätään on mahdollista.

Kaikesta huolimatta soisin, että leluvalikoima niin pojille kuin tytöillekin olisi laajempi. En hyväksy sitä, että esimerkiksi leikkikeittiöt ja ruoanlaittovälineet sekä leikkikodinkoneet ovat lelukuvastoissa ja kauppojen leluosastoilla automaattisesti tyttöjen puolella. Hyvänen aika, syövät ja pyykkääväthän pojatkin! Ja vastaavasti työkalusarjojen oletetaan olevan vain poikien juttuja. Yhtä laillahan sitä naiset voivat remontoida tai vaihtaa autonrenkaita.

Olisi yksinomaan järkevää kasvattaa sukupuolineutraalien lelujen valikoimaa, sellaisten, joihin voisi johdattaa molemmat sukupuolet tasa-arvoisesti. Tytöt pitäkööt niin halutessaan meikki- ja kampauspäänsä ja pojat valomiekkansa ja ralliautonsa. Mutta mieluusti antaisin tytöille mahdollisuuden leikkiä fyysisempiä ja toiminnallisempia leikkejä ja poikien tutustua hoivaavaankin puoleensa jo pienenä. Eivätkaikki pojat ole taistelijaluonteita sanan aggressiivisessa merkityksessä eivätkä kaikki tytöt rakasta pinkillä ja glitterillä kuorrutettua söpöstelyä.

Ja niillekin, jotka ovat ja jotka rakastavat, tekisi hyvää tutustua toisen sukupuolen toimintatapoihin. Ja oppia hoitamaan asioita omalla tavallaan. Jos ajatellaan aikuisten maailmaa, niin mies hoitaa vauvaa taatusti eri tavalla kuin puolisonsa, mutta yhtä hyvin. On naisten suuri helmasynti mennä neuvomaan miestä jokaisessa pienessä ja aivan merkityksettömässäkin yksityiskohdassa. Toisaalta, miehet sortuvat naureskelemaan varaosaliikkeessä asioivalle naisasiakkaalle.

Paljon on siis kiinni perheistä. Jos kotona ollaan sitä mieltä, että on miesten työt ja miesten maailma, jonne naisilla ei ole asiaa ja sitten taas kotiin painottuvat naisten työt, ei siinä paljon kauppojen leluvalikoimalla ole väliä. Tai ehkä sittenkin on. Kyllä, aivan varmasti sillä olisi vaikutusta. Asenneilmasto vain muuttuu hitaasti, eikä nykyinen oikeistopopulistinen yhteiskunnan kehitys ole omiaan ainakaan lisäämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Mutta muutosta ei saada, ellei mitään tehdä.