Usein näkee keskusteltavan siitä, kuinka elokuvien ja tietokone- ja muiden pelien ikärajoihin pitäisi suhtautua. Osa vanhemmista toki noudattaa niitä, mutta yhä useammassa perheessä tunnutaan lipsuvan niistä. "Kun kaikki muutkin saavat...", kuuluu perustelu. Älytöntä.
Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen.
Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa.
Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?
Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.
Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin.
Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.
Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.
Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.
Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.
Hyvä ja paikkaansa pitävä kirjotus taas kerran. Olen samaa mieltä lapsenmieli ja kyky käsitellä asioita on herkkä ja täysin erillainen kuin aikuisen. Itse muistan lapsena nähdyn "lasten ohjelman" Jossa mies meni mökille ja joutui siellä vaanivan murtovarkaan taklaamaksi. Ohjelma oli lapsille tarkoitettu, mutta järkytyin niin, että itkua väänsin kun tätini soitti ja kertoi menevänsä kesämökille, olin varma että sama varas vaanii häntä. Minulla ei ollut mitään kykyä erottaa todellisuutta ja tarinaa toisistaan tv-ohjelmassa, jonka piti sopia minun iälleni. Mielestäni ikärajoja ei saisi rikkoa ja tv:tä tulisi lapsen kanssa katsoa yhdessä, jota hänellä on turva ja vastauksia kun ja jos niitä tarvitaan. On tärkeää lapselle että oppii pelkäämään turvallisissa oloissa, opii käsittelemään pelkoa ja esittämään kysymyksiä, mutta iällensä sopivassa määrässä.
VastaaPoista