Kiintiöläski

Joskus kauan sitten Radio SuomiPopin aamujuontaja Jaajo Linnonmaa kertoi huomanneensa, että baareissa liikkuvissa naisporukoissa on aina mukana yksi kiintiöläski. Kiintiöläski on ystäväporukkansa lihavin ja rumin, se, jolle kukaan ei tule vapaaehtoisesti juttelemaan. Jos kiintiöläski saa seuraa, se johtuu siitä, että miesporukassa joku on hävinnyt arvonnassa ja joutuu pitämään seuraa kiintiöläskille, jotta kaverit voivat hakkailla seurueen oikeasti kauniita ja kiinnostavia naisia. Nimittäin jos kiintiöläski jää kokonaan vailla huomiota, hän pilaa koko seurueen tunnelman mököttämällä ja rutisemalla. Siksi on parasta, että joku miehistä uhrautuu, ikään kuin yhteisen hyvän nimissä.

Muistan suuttuneeni toimittajan puheista. Ettäs kehtaa julkisesti puhua moista sovinistista paskaa! Kunnes eilen yökerhossa tajusin, että oikeassahan herra Linnonmaa oli. Minä olen oman ystäväjoukkoni kiintiöläski.

Ilmiö on toistunut lukemattomia kertoja. Istumme iltaa tai tanssimme tyttöjen kesken.  Paikalle saapuu miehiä, jotka ovat kiinnittäneet joukkioomme huomiota syystä tai toisesta. Jutellaan niitä näitä, kenties esittäydytäänkin. Poikkeusetta huuomaan, että minä olen miehille kuin ilmaa. Mielipiteitäni ei kuunnella, päälleni puhutaan, minut ohitetaan vaikka muilta kysyttäisiin jotakin asiaa. Joskus minulle jopa käännetään selkä ja näin ollen suljetaan ringin ulkopuolelle. Noina hetkinä tulee kieltämättä todella tyhmä ja arvoton olo - ja kaikki vain, koska en ole ystävieni lailla hoikka ja kaunis.

Tietenkään perheellisen ihmisen intresseissä ei edes ole oman viehätysvoiman testaaminen, siksi jään suosiolla taka-alalle ja annan tilaa sinkkuystävilleni, sillä nilloinkaanhan ei voi tietää, minkä kulman takaa Se Oikea ilmaantuu. Ja koska en ole etsimässä seuraa vaan viettämässä aikaa ystävieni kanssa, kohtelu ei sillä tavalla käy itsetunnolle kuin jos minulla olisi haku päällä.

Voisin tietysti aktiivisemmin tuoda itseäni esille noissa tilanteessa. Voi olla, että nyt olen ulkopuolisten silmissä paitsi se rumin, myös se tyhmin, hissukka, joka istuu hiljaa ja vetäytyy ilonpidosta. Tuollaisesta en ollenkaan tunnista todellista itseäni. Jotenkin koen tuollaisen ihmisyyden ohittamisen merkkinä sellaisesta raivostuttavasta junttiudesta ja sosiaalisesta lahjattomuudesta, etten halua ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Sivistynyt ihminen ei ohita toista tyystin vain siksi, ettei tämä sovi streotyyppiseen kauneuskäsitykseen.

Sopiikin miettiä, kumpi oli ensin, muna vai kana. Jäänkö sivuun siksi, että ajattelen muiden väheksyvän itseäni vai siksi, että näin todella tapahtuu.


Yhdessä asiassa väitän Jaajo Linnonmaan olleen väärässä. En usko, että saan roikkua ystävieni mukana silkasta armosta. Toimittaja nimittäin väitti, että kiintiöläski saa olla naisporukassa vain siksi, että muut voivat tuntea itsensä hänen rinnallaan kaksin verroin kauniimmaksi. Itse asiassa tiedän, että omassa ystäväjoukossani muut asiat merkitsevät enemmän kuin ulkonäkö. Itse asiassa ulkonäkö ei taida merkitä paljoakaan meille Hileille.


Laihduttamalla tietysti pääsee läskeistä, mutta tuskin laihtuminen asemaani kiintiönaisena muuttaisi mihinkään. Tiedän, etten ole kedon kauneimpia kukkasia, vai miten nämä kliseiset sanonnat kuuluvatkaan. Joten jos onnistun karistamaan tämän sohvallamakoilun ja liikkumattomuuden aiheuttaman pöhötyksen itsestäni niin kuin hartaasti toivon ja vakaasti uskon, en tee sitä siksi, että minut huomattaisiin, vaan siksi, että itselläni olisi parempi olla.