Tämän syksyn Vain elämää -tähdet tulevat minua henkilökohtaisesti liki.
On Ilkka Alanko, jonka luotsaaman Neljän ruusun musiikin kanssa sitä kasvettiin. Juppihippipunkkari, Tie ajatuksiin ja monta muuta ovat niitä kappaleita, jotka me 1970-luvun lopulla syntyneet suomalaiset osaamme vaikkemme sitä tietäisikään. Ne ovat nuoruusvuosien kollektiivinen ilmentymä. Neljän ruusun ajatteleminen tuo ainakin itselleni mieleen perjantai-illat pikkukaupungin nuorisotilassa ja myöhemmin ensimmäiset baari-illat. Suuria tunteita, iloa, kaipausta, onnea, epävarmuutta - kaikkea vuorotellen - karvanopat ensi-ihastuksen autossa, järjettömän makean ja esanssisen Linda-siiderin...
Muistan myös elävästi 1990-luvun alkuvuodet ja ympäri Pohjanmaata erinäisissä nuorisotapahtumissa kitaroineen esiintyneen jumppatukkaisen Juha Tapion. Oli - ja on yhä - vaikeaa kuvitella itsetietoisempaa ja itseriittoisempaa hahmoa kuin Juha oli silloin. Laulutkin olivat niin lällyjä, ettei grunge-orientoitunut teini olisi millään jaksanut niitä kuunnella. Siksi onkin ollut suorastaan vaikeaa myöntää, että Juha Tapio on mielestäni eräs parhaimmista 2000-luvun suomalaisista lauluntekijöistä. Juhan kappaleissa on lämpöä, syvyyttä ja suoruutta. Ja se, millainen hahmo Juha Tapio on Vain elämää-sarjassa ei voi olla hurmaamatta.
Ja sitten on Pauli. Ooh. Voisin jäädä huokailemaan vaikka kuinka pitkäksi toviksi. Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut Kolmannen naisen musiikkia. Hanhiniemi jos kuka on Tarinankertoja isolla alkukirjaimella niin sanoittajana kuin laulajanakin. Kun Vain elämää alkoi, kyyneleet nousivat silmiini jo pelkästä Paulin lauluasennon näkemisestä. Niin tuttua, niin nostalgista!
Pauli Hanhiniemi opetti vuonna 1998 Oriveden Opistossa meille nuorille kirjoittajille rocklyriikkapajassa tekstientekoa. Opettajana Pauli oli - hm, no ei siitä sen enempää, mutta juttuja riitti! Hyvän tekstin tekemiseen ei kuulemma tarvita kuin tyttö, poika, kuutamo ja puistonpenkki. Yksinkertaista ja helppoa!
Samassa yhteydessä hän kertoi, kuinka hänestä tuli Kolmannen naisen laulaja puolivahingossa. Yhtye oli valmistautumassa rockin SM-kisoihin (josta tuli voitto), ja Pauli tekstien tekijänä otti paineita biisien tulkinnasta. Bändin laulaja hermostui alituiseen neuvomiseen, heitti mikin nurkaan ja häipyi paikalta huutaen, että "laula saatana itte biisis!" Ja Paulihan lauloi, pakon edessä. Loppu onkin suomalaista rock-historiaa. Tarinan todenperäisyydestä minulla ei ole varmuutta, mutta jotenkin haluan uskoa onnellisiin sattumiin.
Mutta se, miksi aloin tätä postausta ylipäätään kirjoittaa, liittyy sekä Juha Tapioon että Pauli Hanhiniemeen. Nimittäin viime viikon jaksossa Pauli esitti Juhan biisin Minä olen, sinä olet, ja kappale sai minussa aikaan sellaisen kokovartalokananlihalla-reaktion, etten hetkeen muista samanlaista kokeneeni. Juha Tapion teksti on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen puhutteleva, mutta silti Paulin tulkinta nostaa sen aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kuulijan eteen tuodaan kokonainen tarina, jonka rivien välissä on niin paljon enemmän kuin riveillä, joilla niilläkin on jo paljon. Ja Paulin ääni - se on parempi kuin koskaan! Huh.
Täällä sinäkin voit fiilistellä uskomattoman koskettavaa esitystä.
Nostalgista viikkoa kaikille!
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste televisio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste televisio. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. marraskuuta 2013
perjantai 6. syyskuuta 2013
Harmitonta viihdettä
Kuvitteellisia tilanteita.
I
Ovikello soi. Ovella seisoo lauma poikia. "Pääseekö Mikko ulos leikkimään?" Totta kai Mikko pääsee. Ilahtuu, sillä hän on viime ajat ollut koulussa aika yksinäinen. Luokkakaverit ovat vaivihkaa jättäneet hänet leikkien ja kaikkien juttujen ulkopuolelle. Vihdoinkin hän saa seuraa, ja vielä luokan cooleimmista tyypeistä!
Pojat lähtevät läheiseen puistoon. Siellä kivien alta löytyy kastematoja. "Hei, näitähän voi syödä!", joku keksii. "Miltähän ne maistuvat", Mikko naureskelee. "Maista!" "Enkä", Mikko vastustelee. "Et varmana uskalla maistaa... Mikko, älä oo mammari", Mikkoa yllytetään. "Mikko, Mikko, Mikko, Mikko!", pojat lopulta huutavat kuorossa ja hakkaavat käsiään yhteen. Ja niin Mikko laittaa multaisen kastemadon suuhunsa. Oksennus pyrkii nieluun, mutta silmät kyynelissä ja naama punaisena Mikko nielee madon. "Vitun hullu, sä menit syömään kastemadon!" pojat räjähtävät nauramaan - ja juoksevat pois. Mikko jää yksin, ja silloin oksennus nousee kurkkuun.
II
Joukko nuoria viettää kotibileitä Minnan kotona. On isompien sisarusten diilaamaa siideriä ja sipsiä, hyvää musiikkia ja komeita poikia. Minna humaltuu, hän ei ole ennen juonut alkoholia. Eikä hän olisi juonut nytkään, mutta kaverit tarjosivat ja vaatimalla vaativat Minna maistamaan lasillisen, toisen, kolmannen. Itse asiassa bileet olivat luokkakavereiden idea. Hän oli kertonut olevansa kaksin isosiskonsa kanssa perjantai-illan kotona.
Loppuillasta Minna on niin humalassa, että häntä oksettaa ja pyörryttää. Kaverit auttavat Minnan vanhempien sängylle makaamaan, kun Minnan jalat eivät enää kanna. Kun Minna aamulla herää kotiinpalanneiden vanhempien mekastukseen, koko sänky on oksennuksessa. Minnalla on pissat housussa. Minnan Otsaan on kirjoitettu tussilla VITUN HUORA. Rintojen väliin on laitettu lappu, jossa kehotetaan katsomaan, mitä kivaa YouTubesta löytyy.
* * *
Kuvittele, että yllä mainitut tilanteet sattuisivat omalle lapsellesi. Tai itsellesi. Pitäisitkö niitä kiusantekona vai harmittomana viihteenä?
Niinpä.
Mikä siinä BB:ssä sitten niin huvittaa?
I
Ovikello soi. Ovella seisoo lauma poikia. "Pääseekö Mikko ulos leikkimään?" Totta kai Mikko pääsee. Ilahtuu, sillä hän on viime ajat ollut koulussa aika yksinäinen. Luokkakaverit ovat vaivihkaa jättäneet hänet leikkien ja kaikkien juttujen ulkopuolelle. Vihdoinkin hän saa seuraa, ja vielä luokan cooleimmista tyypeistä!
Pojat lähtevät läheiseen puistoon. Siellä kivien alta löytyy kastematoja. "Hei, näitähän voi syödä!", joku keksii. "Miltähän ne maistuvat", Mikko naureskelee. "Maista!" "Enkä", Mikko vastustelee. "Et varmana uskalla maistaa... Mikko, älä oo mammari", Mikkoa yllytetään. "Mikko, Mikko, Mikko, Mikko!", pojat lopulta huutavat kuorossa ja hakkaavat käsiään yhteen. Ja niin Mikko laittaa multaisen kastemadon suuhunsa. Oksennus pyrkii nieluun, mutta silmät kyynelissä ja naama punaisena Mikko nielee madon. "Vitun hullu, sä menit syömään kastemadon!" pojat räjähtävät nauramaan - ja juoksevat pois. Mikko jää yksin, ja silloin oksennus nousee kurkkuun.
II
Joukko nuoria viettää kotibileitä Minnan kotona. On isompien sisarusten diilaamaa siideriä ja sipsiä, hyvää musiikkia ja komeita poikia. Minna humaltuu, hän ei ole ennen juonut alkoholia. Eikä hän olisi juonut nytkään, mutta kaverit tarjosivat ja vaatimalla vaativat Minna maistamaan lasillisen, toisen, kolmannen. Itse asiassa bileet olivat luokkakavereiden idea. Hän oli kertonut olevansa kaksin isosiskonsa kanssa perjantai-illan kotona.
Loppuillasta Minna on niin humalassa, että häntä oksettaa ja pyörryttää. Kaverit auttavat Minnan vanhempien sängylle makaamaan, kun Minnan jalat eivät enää kanna. Kun Minna aamulla herää kotiinpalanneiden vanhempien mekastukseen, koko sänky on oksennuksessa. Minnalla on pissat housussa. Minnan Otsaan on kirjoitettu tussilla VITUN HUORA. Rintojen väliin on laitettu lappu, jossa kehotetaan katsomaan, mitä kivaa YouTubesta löytyy.
* * *
Kuvittele, että yllä mainitut tilanteet sattuisivat omalle lapsellesi. Tai itsellesi. Pitäisitkö niitä kiusantekona vai harmittomana viihteenä?
Niinpä.
Mikä siinä BB:ssä sitten niin huvittaa?
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Vihreämpää ruohoa
Katselin eilen illalla Wille Hyvösen Kummisetäni thaimorsian -dokumenttia, jonka YLE esitti kanavallaan maanantaina. Dokumentissa seurataan keski-ikäisen savolaismies Sepon ja thaimaalaisen Pinin rakkaustarinaa. Lähtökohtaisesti Sepon kummipoika Wille epäilee parin rakkauden laatua, sillä Sepon edellinenkin naisystävä -Thaimaasta hänkin - oli käyttänyt Seppoa hyväkseen. Lehtitietojen mukaan Seppo ja Pin voittavat Willen luottamuksen, ja parin häihin kummipoika saapuukin ilomielin.
Ei ole kauaakaan siitä, kun jossakin silmiini osui tilastotietoa suomalaisten ja ulkomaalaisten avioliitoista. Ensinnäkin monikansallisten avioliittojen määrä on kasvanut, mikä on kaikenkarvaisen globalisaatiokehityksen näkökulmasta täysin luonnollista. Ihmiset matkustavat ja työskentelevät ulkomailla aiempaa enemmän - ja tietenkin myös rakastuvat siinä missä koti-Suomessakin.
On myös hyvä asia, ettemme me suomalaiset eristäydy geeneinemme tähän pohjoiseen maailmankolkkaan ja lisäänny vain keskenämme. Itse asiassa - jos asiaa ajattelee vaikkapa ilmastonmuutoksen kannalta, lienee välttämätöntä että pohjoinen lähes-albiinorotu risteytyy paremmin aurinkoa sietävien ihmisten kanssa.
No mutta. Se, mikä tilastoissa on merkillepantavaa, suomalaiset miehet avioituvat kaikkein useimmin thaimaalaisten naisten kanssa. Edes naapurimaastamme Venäjältä ei tule vaimoja suomeen yhtä paljon, vaikka venäläiset toki tilastossa hyvänä kakkosena tulevatkin. Naiset puolestaan avioituvat useimmiten turkkilaisten kanssa. En muista tarkemmin, mitkä kansallisuudet tilastossa olivat seuraavana, mutta sen muistan, että Afrikan mantereen kansallisuudet olivat siinä hyvin edustettuina. Myös se oli tilastossa silmiinpistävää, että ulkomaalaisten naisten kanssa avioituvat miehet ovat keskimäärin melko paljon vanhempia kuin suomalaisten kanssa avioituvat; naisten avioitumisiässä ei ollut muistaakseni merkittäviä eroja, olipa sulhanen mitä kansallisuutta tahansa.
Tilastoa on helppo tulkita, myös väärin. Otan riskin.
Keski-ikäiset peräkammarinpojat mökkiperältä lähtevät viidenkympin villityksessään niin sanotulle seksimatkalle joko Thaimaahan tai Venäjälle ja rakastuvat siellä naisiin, joilta saavat huomiota - rahalla (enkä puhu nyt ainakaan pelkästään prostituutiosta sanan varsinaisessa merkityksessä). Paremman elämän puolesta moni on valmis tekemään isojakin uhrauksia. Molemmissa maissa kulttuuri ja yhteiskuntarakenne ovat erilaisia kuin meillä Suomessa: mies on suhteessa pomo ja naisen tehtävä on miellyttää miestään. Epätasa-arvoista kuin mikä. Ei kävisi laatuun meillä. Molemmat kuitenkin voittavat: suomalainen nahjus saa kaipaamaansa huomiota ja nainen paremman elintason ja ehkä helpomman elämän kuin kotimaassaan. Mikäs siinä.
Naisten turkkilaiset tai afrikkalaiset puolisot sen sijaan ovat yleensä maahanmuuttajia, jotka oleskeluluvan tai kansallisuuden tai whatever saadakseen pariutuvat sinisilmäisten suomalaisnaisten kanssa. Suomalaisilla miehillä ei ole samanlaista liehittelygeeniä kuin perinteisissä macho-kulttuureissa kasvaneilla veljillään. Voin hyvin kuvitella, että tiettyyn naistyyppiin liehittely, ylenpalttinen imartelu ja lahjominen tehoaa. Rakkauden nälkä ja hyväksynnän kaipuu ovat valtavia. Muutaman kuukauden seurustelu, lapsi alulle ja kenties jopa maailmaan asti. Ja sitten - kuinka ollakaan, mies painuu seuraavan valloituksen perään. Kun suomalainen nainen on liian itsenäinen, määräilevä ja ties mitä. Onneksi seuraava sulhaskandidaatti on jo ovella.
Totta kai joukkoon mahtuu myös aitoja rakkaustarinoita, jotka kestävät. Totta kai ruoho on joskus vihreämpää aidan toisella puolella. Ihmisten yhteensopiminen ei ole kansallisuudesta kiinni.
Lähtökohtaisesti olen kuitenkin Hyvösen dokumentista huolimatta edelleen skeptinen sen suhteen, onko näissä parisuhteissa kyse kuitenkin rakkaudesta vai kuitenkin hyväksikäytöstä ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Tosin se, kumpi suhteessa onkaan hyväksikäyttäjä ja kumpi hyväksikäytetty, ei ole aina lainkaan niin itsestäänselvää kuin voisi kuvitella.
Ei ole kauaakaan siitä, kun jossakin silmiini osui tilastotietoa suomalaisten ja ulkomaalaisten avioliitoista. Ensinnäkin monikansallisten avioliittojen määrä on kasvanut, mikä on kaikenkarvaisen globalisaatiokehityksen näkökulmasta täysin luonnollista. Ihmiset matkustavat ja työskentelevät ulkomailla aiempaa enemmän - ja tietenkin myös rakastuvat siinä missä koti-Suomessakin.
On myös hyvä asia, ettemme me suomalaiset eristäydy geeneinemme tähän pohjoiseen maailmankolkkaan ja lisäänny vain keskenämme. Itse asiassa - jos asiaa ajattelee vaikkapa ilmastonmuutoksen kannalta, lienee välttämätöntä että pohjoinen lähes-albiinorotu risteytyy paremmin aurinkoa sietävien ihmisten kanssa.
No mutta. Se, mikä tilastoissa on merkillepantavaa, suomalaiset miehet avioituvat kaikkein useimmin thaimaalaisten naisten kanssa. Edes naapurimaastamme Venäjältä ei tule vaimoja suomeen yhtä paljon, vaikka venäläiset toki tilastossa hyvänä kakkosena tulevatkin. Naiset puolestaan avioituvat useimmiten turkkilaisten kanssa. En muista tarkemmin, mitkä kansallisuudet tilastossa olivat seuraavana, mutta sen muistan, että Afrikan mantereen kansallisuudet olivat siinä hyvin edustettuina. Myös se oli tilastossa silmiinpistävää, että ulkomaalaisten naisten kanssa avioituvat miehet ovat keskimäärin melko paljon vanhempia kuin suomalaisten kanssa avioituvat; naisten avioitumisiässä ei ollut muistaakseni merkittäviä eroja, olipa sulhanen mitä kansallisuutta tahansa.
Tilastoa on helppo tulkita, myös väärin. Otan riskin.
Keski-ikäiset peräkammarinpojat mökkiperältä lähtevät viidenkympin villityksessään niin sanotulle seksimatkalle joko Thaimaahan tai Venäjälle ja rakastuvat siellä naisiin, joilta saavat huomiota - rahalla (enkä puhu nyt ainakaan pelkästään prostituutiosta sanan varsinaisessa merkityksessä). Paremman elämän puolesta moni on valmis tekemään isojakin uhrauksia. Molemmissa maissa kulttuuri ja yhteiskuntarakenne ovat erilaisia kuin meillä Suomessa: mies on suhteessa pomo ja naisen tehtävä on miellyttää miestään. Epätasa-arvoista kuin mikä. Ei kävisi laatuun meillä. Molemmat kuitenkin voittavat: suomalainen nahjus saa kaipaamaansa huomiota ja nainen paremman elintason ja ehkä helpomman elämän kuin kotimaassaan. Mikäs siinä.
Naisten turkkilaiset tai afrikkalaiset puolisot sen sijaan ovat yleensä maahanmuuttajia, jotka oleskeluluvan tai kansallisuuden tai whatever saadakseen pariutuvat sinisilmäisten suomalaisnaisten kanssa. Suomalaisilla miehillä ei ole samanlaista liehittelygeeniä kuin perinteisissä macho-kulttuureissa kasvaneilla veljillään. Voin hyvin kuvitella, että tiettyyn naistyyppiin liehittely, ylenpalttinen imartelu ja lahjominen tehoaa. Rakkauden nälkä ja hyväksynnän kaipuu ovat valtavia. Muutaman kuukauden seurustelu, lapsi alulle ja kenties jopa maailmaan asti. Ja sitten - kuinka ollakaan, mies painuu seuraavan valloituksen perään. Kun suomalainen nainen on liian itsenäinen, määräilevä ja ties mitä. Onneksi seuraava sulhaskandidaatti on jo ovella.
Totta kai joukkoon mahtuu myös aitoja rakkaustarinoita, jotka kestävät. Totta kai ruoho on joskus vihreämpää aidan toisella puolella. Ihmisten yhteensopiminen ei ole kansallisuudesta kiinni.
Lähtökohtaisesti olen kuitenkin Hyvösen dokumentista huolimatta edelleen skeptinen sen suhteen, onko näissä parisuhteissa kyse kuitenkin rakkaudesta vai kuitenkin hyväksikäytöstä ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Tosin se, kumpi suhteessa onkaan hyväksikäyttäjä ja kumpi hyväksikäytetty, ei ole aina lainkaan niin itsestäänselvää kuin voisi kuvitella.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Elämää, ei sen vähempää
Minua ja tuhansia muita katsojia on pitkin syksyä liikuttanut ja sykähdyttänyt Nelosen musiikillinen viihdeohjelma Vain elämää, jossa seitsemän suomalaista musiikkitaivaan tähteä viettävät yhteisen viikon. Tuona aikana artistit paitsi puuhailevat yhdessä kakenlaista, myös kertovat elämästään ja versioivat toistensa tunnettuja kappaleita.
Formaatti on nerokas ja henkilövalinnat onnistuneita. Musiikkityylien ja persoonallisuuksien kirjo on lavea. Vaikka ohjelman artistit Jari Sillanpäästä Katri Helenaan ja Neumanniin ovat kaikille tuttuja, silti jokaisesta oppii ihmisenä uutta. Julkisuuskuva ei toden totta kerro koko totuuta ihmisestä. Ja niitäkin, jotka henkilönä tai musiikkinsa kautta eivät ole itselle tuttuja, oppii ymmärtämään.
Kaikista mukana olevista olisi paljonkin kerrottavaa, kommentoitavaa ja ihasteltavaa, mutta jotta teksti ei paisuisi kilometrien mittaiseksi, tyydyn ihastelemaan eritoten tämän illan tähtenä loistanutta Katri Helenaa.
On aivan käsittämätöntä, että nainen on tehnyt laulajan työtä lähes 50 vuotta! Ja ollut pinnalla koko ajan. Siinä sivussa on rakastuttu, eletty perhe-elämää, kohdattu kuolemaa, erottu, rakastettu, haudattu oma lapsi... ja silti kukaan ei voi olla valoisampi ja toiveikkaampi persoona kuin Katri. Kaikesta näkee, että suru on sydämessä syvällä, mutta Katri ei ole tyhjän päällä. Elämänkokemus, tukiverkko ja realistinen elämänasenne kantavat. Siksi hänellä on voimaa lohduttaa "ottopoikaansa" Jonne Aaronia, joka riipaisevan avoimesti kertoi omassa jaksossaan sisäisestä tyhjyydestä, siitä, kun elämällä ei ole suntaa. Katrin elämänasenteesta voi itse kukin ottaa oppia, aivan kuten muistaakseni Cheek sanoi ohjelmassa.
Katri Helenan musiikki on merkittävä osa omaakin sielunmaisemaani. Katri oli äitini suosikkiartisti ainakin silloin, kun itse olin lapsi. Jälleen kerran oli hämmentävää huomata, että osasin alusta loppuun ulkoa kaikki ohjelmassa esitetyt kuusi kappaletta. Vaikka en erityisemmin pidä iskelmämusiikista enkä Katri Helenan tavasta esiintyä, Katria ja hänen ääntään on pakko rakastaa.
Toinen huomioni kiinnittänyt asia ohjelmassa on artistien suhtautuminen uusiin asioihin. Ilmeisen neuroottinen Cheek nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle. Vaikka itse ainakin liitän hiphopiin rentouden ja hetekssä elämisen, niistä ei ole tietoakaan Jare Tiihosen sliipatussa olemuksessa. Ärsyttävää. Jari Sillanpää puolestaan ei pelkää nauraa itselleen. Hän jos kuka on hetkessä eläjä. Viis seurauksista! Jari on oivaltanut, että moka on lahja.
Kaiken kaikkiaan Vain elämää on osoittanut, että suuretkin tähdet ovat ennen kaikkea ihmisiä, joilla on elämä elettävänään. Musiikki on ammatti, rakas asia, ilma jota muusikko hengittää, mutta se ei ole kaikki. Kun valot sammuvat ja keikka on ohi, artisti lähtee keittämään puuroa lapsille, maksamaan laskuja ja ostamaan kaupasta lenkkimakkaraa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu silloin olla tuijotettavana.
Kaikkia ohjelmassa esiintyviä artisteja yhdistää samantapainen herkkyys. Kun ohjelmaa katsoo, heistä jokaista haluaisi halata ja kiittää siitä ilosta ja tunnelmista, joita he musiikillaan välittävät ja luovat.
Jonne Aaronin Lintu ja lapsi - kappaleen myötä toivotan hyvää viikonloppua!
Formaatti on nerokas ja henkilövalinnat onnistuneita. Musiikkityylien ja persoonallisuuksien kirjo on lavea. Vaikka ohjelman artistit Jari Sillanpäästä Katri Helenaan ja Neumanniin ovat kaikille tuttuja, silti jokaisesta oppii ihmisenä uutta. Julkisuuskuva ei toden totta kerro koko totuuta ihmisestä. Ja niitäkin, jotka henkilönä tai musiikkinsa kautta eivät ole itselle tuttuja, oppii ymmärtämään.
Kaikista mukana olevista olisi paljonkin kerrottavaa, kommentoitavaa ja ihasteltavaa, mutta jotta teksti ei paisuisi kilometrien mittaiseksi, tyydyn ihastelemaan eritoten tämän illan tähtenä loistanutta Katri Helenaa.
On aivan käsittämätöntä, että nainen on tehnyt laulajan työtä lähes 50 vuotta! Ja ollut pinnalla koko ajan. Siinä sivussa on rakastuttu, eletty perhe-elämää, kohdattu kuolemaa, erottu, rakastettu, haudattu oma lapsi... ja silti kukaan ei voi olla valoisampi ja toiveikkaampi persoona kuin Katri. Kaikesta näkee, että suru on sydämessä syvällä, mutta Katri ei ole tyhjän päällä. Elämänkokemus, tukiverkko ja realistinen elämänasenne kantavat. Siksi hänellä on voimaa lohduttaa "ottopoikaansa" Jonne Aaronia, joka riipaisevan avoimesti kertoi omassa jaksossaan sisäisestä tyhjyydestä, siitä, kun elämällä ei ole suntaa. Katrin elämänasenteesta voi itse kukin ottaa oppia, aivan kuten muistaakseni Cheek sanoi ohjelmassa.
Katri Helenan musiikki on merkittävä osa omaakin sielunmaisemaani. Katri oli äitini suosikkiartisti ainakin silloin, kun itse olin lapsi. Jälleen kerran oli hämmentävää huomata, että osasin alusta loppuun ulkoa kaikki ohjelmassa esitetyt kuusi kappaletta. Vaikka en erityisemmin pidä iskelmämusiikista enkä Katri Helenan tavasta esiintyä, Katria ja hänen ääntään on pakko rakastaa.
Toinen huomioni kiinnittänyt asia ohjelmassa on artistien suhtautuminen uusiin asioihin. Ilmeisen neuroottinen Cheek nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle. Vaikka itse ainakin liitän hiphopiin rentouden ja hetekssä elämisen, niistä ei ole tietoakaan Jare Tiihosen sliipatussa olemuksessa. Ärsyttävää. Jari Sillanpää puolestaan ei pelkää nauraa itselleen. Hän jos kuka on hetkessä eläjä. Viis seurauksista! Jari on oivaltanut, että moka on lahja.
Kaiken kaikkiaan Vain elämää on osoittanut, että suuretkin tähdet ovat ennen kaikkea ihmisiä, joilla on elämä elettävänään. Musiikki on ammatti, rakas asia, ilma jota muusikko hengittää, mutta se ei ole kaikki. Kun valot sammuvat ja keikka on ohi, artisti lähtee keittämään puuroa lapsille, maksamaan laskuja ja ostamaan kaupasta lenkkimakkaraa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu silloin olla tuijotettavana.
Kaikkia ohjelmassa esiintyviä artisteja yhdistää samantapainen herkkyys. Kun ohjelmaa katsoo, heistä jokaista haluaisi halata ja kiittää siitä ilosta ja tunnelmista, joita he musiikillaan välittävät ja luovat.
Jonne Aaronin Lintu ja lapsi - kappaleen myötä toivotan hyvää viikonloppua!
lauantai 21. huhtikuuta 2012
Ääni
Eilen illalla Nelosella nähtiin Voice of Finland -ohjelman finaali. Kisan voittajaksi selvisi Mikko Sipola, jota tähtivalmentajat tituleerasivat mielestäni osuvasti Suomen Bryan Adamsiksi. Mikon tyylilaji tuntuu olevan siisti ja särmätön kitararock, sellainen, jota kyllä kuuntelee taustamusiikkina radiosta mutta joka ei sen enempää kosketa.
Nettikeskusteluissa kukaan vain ei tunnu muistavan voittajaa. Sen sijaan Saara Aalto ja Jesse Kaikuranta ovat kaikkien huulilla.
Saaraa ylistetään upeasta äänestä ja loistavasta teknisestä osaamisesta - ja toisaalta haukutaan tunteettomuudesta, muovisuudesta ja laskelmoinnista. Valitettavasti joudun yhtymään soraäänien kuoroon. Olen viikkokausia pohtinut, miksi Saara ei kosketa vaikka laulaa kuin enkeli. On kiusallista, että esiintyminen tuntuu liian teatraaliselta ja harjoitellulta. En väitä, että näin olisi oikeasti, mutta minulle tulee Saaraa katsoessa olo, että hän on peilin edessä harjoitellut jokaisen äänenpainon, liikkeen, eleen ja ilmeen. Hän esittää tähteä, vaikka voisi olla sitä. Harmi.
Jessen kyky tulkita tekstiä saa ihmiset kyyneliin, samoin äänen kuulautta ja herkkiä nyansseja kehutaan. Samalla kuitenkin ärsyynnytään ulkomusiikillisista asioista: meikkaamisesta, pukeutumisesta, siitä, että Jesse kertoi koulukiusatuksi tulemisen ja vanhemman menettämisen olleen rankkoja paikkoja. Tabuja kaikki. Henkilökohtaisesti en voi kuin ihmetellä sitä, miksi on niin tärkeää löytää jokaiselle ihmiselle joku selkeä kategoria, johon hänet lokeroida. Kyse täytyy olla ihmisen omasta epävarmuudesta, jos stereotyyppisten sukupuolipiirteiden rikkominen aiheuttaa ahdistusta. Mitä väliä sillä on, onko laulaja lintu vai kala, mies vai nainen, homo vai hetero, oikea- vai vasenkätinen, kristitty vai muslimi, jos hän laulaa niin, että saa ihmiset itkemään, nauramaan, ihastumaan - kuuntelemaan. On surullista, jos antaa ennakkoasenteiden vaikuttaa noinkin epäolennaisissa asioissa.
Vaikka Voice of Finlandin tunnuslause oli "Ääni ratkaisee", hyvin selväksi on käynyt kisan mittaan, että pelkkä ääni ei todellakaan riitä. Eräässä Facebook-keskustelussa joku sanoi osuvasti, ettei mene keikalle tai konserttiin kuuntelemaan teknistä laulusuoritusta vaan sitä, mitä laulaja laulullaan kuulijoille välittää. Tunne on se, mikä ratkaisee. Asiaa voisi verrata kirjoittamiseen. Ei auta, vaikka pilkut ja yhdyssanat, rektiot ja kongruenssit hallitsisi kuinka hyvin, jos ei ole mitään sanottavaa. Tekniikka ja muoto ovat aina sisällön ja sanoman palveluksessa.
Vaikka olen musiikkiasioissa erittäin maallikko, luulen jollakin tasolla tunnistavani sen, koska laulaja on aito. Minua häiritsee ensinnäkin sellainen, jos laulaja ilmoittaa haluavansa kansainvälisille areenoille. Ei ole mitään pahaa siinä, että haluaa kehittyä työssään, mutta kansainvälisestä urasta ääneen haaveileminen kuulostaa helposti siltä, että väheksytään pientä kotimaista yleisöä. Miksi ihmeessä äänestäisin sellaista, joka ei arvosta ääntäni? Toisekseen häiritsevää on se, kun laulajasta näkee, että hän keskittyy näyttämään hyvältä.
Voice of Finlandin tittelistä kisasi minun näkemykseni mukaan vain kolme sellaista laulajaa, jotka toistuvasti unohtivat tämän - ja saivat ainakin minut ihastumaan: Jesse Kaikuranta, Mikko Herranen ja Lauri Mikkola. Kaikki kolme herraa antoivat aidosti palan itsestään laulaessaan. Lauri ja Mikko vetivät sellaisia show-pläjäyksiä, ettei heitä voinut olla rakastamatta. Molempien laulannassa oli sellainen tekemisen meininki, että ehkä vain Lauri Tähkä pystyy - tai pystyi Elonkerjuun kanssa - samaan. Jessen herkkyys ja rauha puolestaan koskettivat syvältä. Kaksintaisteluosuudessa Juho Räisäsen kanssa esitetty Minä ja hän on soinut mielessä kaikki nämä viikot ja eilinen Äiti sai itkemään vuolaasti.
Mielenkiinnolla odotan kaikkien kisaajien edesottamuksia tulevaisuudessa. Pojalleni lupasin hankkia Mikko Herrasen levyn, kun sellainen ilmestyy. Itse odotan eniten Jesse Kaikurannan levyä. Onni olkoon myötä jokaisen uralla, myös Saaran, jolle tosin minun mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä - enhän ole ulkomaalainen.
Nettikeskusteluissa kukaan vain ei tunnu muistavan voittajaa. Sen sijaan Saara Aalto ja Jesse Kaikuranta ovat kaikkien huulilla.
Saaraa ylistetään upeasta äänestä ja loistavasta teknisestä osaamisesta - ja toisaalta haukutaan tunteettomuudesta, muovisuudesta ja laskelmoinnista. Valitettavasti joudun yhtymään soraäänien kuoroon. Olen viikkokausia pohtinut, miksi Saara ei kosketa vaikka laulaa kuin enkeli. On kiusallista, että esiintyminen tuntuu liian teatraaliselta ja harjoitellulta. En väitä, että näin olisi oikeasti, mutta minulle tulee Saaraa katsoessa olo, että hän on peilin edessä harjoitellut jokaisen äänenpainon, liikkeen, eleen ja ilmeen. Hän esittää tähteä, vaikka voisi olla sitä. Harmi.
Jessen kyky tulkita tekstiä saa ihmiset kyyneliin, samoin äänen kuulautta ja herkkiä nyansseja kehutaan. Samalla kuitenkin ärsyynnytään ulkomusiikillisista asioista: meikkaamisesta, pukeutumisesta, siitä, että Jesse kertoi koulukiusatuksi tulemisen ja vanhemman menettämisen olleen rankkoja paikkoja. Tabuja kaikki. Henkilökohtaisesti en voi kuin ihmetellä sitä, miksi on niin tärkeää löytää jokaiselle ihmiselle joku selkeä kategoria, johon hänet lokeroida. Kyse täytyy olla ihmisen omasta epävarmuudesta, jos stereotyyppisten sukupuolipiirteiden rikkominen aiheuttaa ahdistusta. Mitä väliä sillä on, onko laulaja lintu vai kala, mies vai nainen, homo vai hetero, oikea- vai vasenkätinen, kristitty vai muslimi, jos hän laulaa niin, että saa ihmiset itkemään, nauramaan, ihastumaan - kuuntelemaan. On surullista, jos antaa ennakkoasenteiden vaikuttaa noinkin epäolennaisissa asioissa.
Vaikka Voice of Finlandin tunnuslause oli "Ääni ratkaisee", hyvin selväksi on käynyt kisan mittaan, että pelkkä ääni ei todellakaan riitä. Eräässä Facebook-keskustelussa joku sanoi osuvasti, ettei mene keikalle tai konserttiin kuuntelemaan teknistä laulusuoritusta vaan sitä, mitä laulaja laulullaan kuulijoille välittää. Tunne on se, mikä ratkaisee. Asiaa voisi verrata kirjoittamiseen. Ei auta, vaikka pilkut ja yhdyssanat, rektiot ja kongruenssit hallitsisi kuinka hyvin, jos ei ole mitään sanottavaa. Tekniikka ja muoto ovat aina sisällön ja sanoman palveluksessa.
Vaikka olen musiikkiasioissa erittäin maallikko, luulen jollakin tasolla tunnistavani sen, koska laulaja on aito. Minua häiritsee ensinnäkin sellainen, jos laulaja ilmoittaa haluavansa kansainvälisille areenoille. Ei ole mitään pahaa siinä, että haluaa kehittyä työssään, mutta kansainvälisestä urasta ääneen haaveileminen kuulostaa helposti siltä, että väheksytään pientä kotimaista yleisöä. Miksi ihmeessä äänestäisin sellaista, joka ei arvosta ääntäni? Toisekseen häiritsevää on se, kun laulajasta näkee, että hän keskittyy näyttämään hyvältä.
Voice of Finlandin tittelistä kisasi minun näkemykseni mukaan vain kolme sellaista laulajaa, jotka toistuvasti unohtivat tämän - ja saivat ainakin minut ihastumaan: Jesse Kaikuranta, Mikko Herranen ja Lauri Mikkola. Kaikki kolme herraa antoivat aidosti palan itsestään laulaessaan. Lauri ja Mikko vetivät sellaisia show-pläjäyksiä, ettei heitä voinut olla rakastamatta. Molempien laulannassa oli sellainen tekemisen meininki, että ehkä vain Lauri Tähkä pystyy - tai pystyi Elonkerjuun kanssa - samaan. Jessen herkkyys ja rauha puolestaan koskettivat syvältä. Kaksintaisteluosuudessa Juho Räisäsen kanssa esitetty Minä ja hän on soinut mielessä kaikki nämä viikot ja eilinen Äiti sai itkemään vuolaasti.
Mielenkiinnolla odotan kaikkien kisaajien edesottamuksia tulevaisuudessa. Pojalleni lupasin hankkia Mikko Herrasen levyn, kun sellainen ilmestyy. Itse odotan eniten Jesse Kaikurannan levyä. Onni olkoon myötä jokaisen uralla, myös Saaran, jolle tosin minun mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä - enhän ole ulkomaalainen.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Ruudun takaa
Viikonlopun Iltalehti julistaa tv-sivuillaan alkavan viikon telkkarin superviikoksi, sillä televisiosta alkaa joka päivä uusi sarja. Uteliaisuus tietenkin heräsi ja päädyin lukemaan alkavista ohjelmista tarkemmin.
Maanantaina TV5:llä alkaa Tuomas Enbusken arki-iltaisin esitettävä talkshow. Luvassa on kuulemma kiinnostavia vieraita ja kannanottoja ajankohtaisiin aiheisiin. Uskon. Enbuske on onnistunut yllättämään minut terävänä kolumnistina, jolla on sana hallussa ja sydän paikallaan. Silti herää epäilys, voiko kenelläkään riittää oikeasti painavaa sanottavaa viitenä päivänä viikossa. En yhtään kaipaisi maahan taas yhtä hyvää-päivää-kirvesvartta -keskusteluohjelmaa. Enbuskesta olisi niin paljon enempäänkin.
Tiistaina puolestaan alkaa Liv-kanavan reality-sarja Häät sulhasen tapaan. Tosiaan, onhan se poikkeuksellista, että sulhalsella on edes jonkinlainen sananvalta hääjärjestelyihin. Aika moni morsio tuntuu muuttuvan hulluksi tyranniksi häiden kynnyksellä, ainakin mikäli television hääohjelmia on uskominen. Olen monasti sellaisia katsoessani ajatellut, että jos olisin sulhanen, juoksisin lujaa pakoon. Voi nimittäin olettaa, että mies on arkielämässäkin pelkässä statistin ja maksajan roolissa, jos niin käy hääjärjestelyissäkin.
Nyt alkavassa hääohjelmassa ideana on, että parit erotetaan toisistaan kolmeksi viikoksi ennen häitä, ja vastuu järjestelyistä jää sulhaselle. Kuinkahan monta sekoamista ohjelmassa nähdään, kun morsiamet eivät pääse pomottamaan ja viilaamaan pilkkua? Häistä tulee varmasti erinäköiset sulhasten järjestäminä kuin jos morsian pääsisi osallistumaan valmisteluihin. Mutta en usko, että mitään oleellista jää kuitenkaan uupumaan. Ehkä ohjelman myötä tulevat rouvat oppivat luottamaan puolisoidensa kykyihin - ja miehet huomaavat, että naisten kyky pitää monia lankoja käsissä yhtä aikaa ei olekaan aivan tuulesta temmattu ja hyödytön taito. Mene ja tiedä.
Keskiviikkona alkaa niin ikään Livillä Supermarjo ja tytöt -sarja, josta kirjoitinkin jo edellisessä postauksessani. Ei siis siitä sen enempää tällä kertaa. Tai no, se on pakko sanoa, etten ole vielä ollenkaan varma, pystynkö ohjelmaa katsomaan. Uteluttaa kyllä hirveästi, mutta toisaalta ajatuskin ahdistaa.
Torstaina tutustutaan Subilla Viidakon tähtösiin. Kyseessä on Selviytyjät-tyyppinen selviytymiskisa, jonka osanottajat ovat suomalaisia julkkiskaunottaria. Sinänsä mielenkiintoista nähdä, kuinka tyhjäpäiltä (anteeksi vain) vaikuttavat Martina Aitolehti ja Henna Kalinainen selviävät eräolosuhteissa hetkeäkään, mutta muuten ohjelman vetovoima on kyseenalainen. Suuri osa "julkkiskaunottarista" kun on sellaisia, joista en ole koskaan aiemmin kuullut. Varsinaisia tähtösiä siis.
Perjantaina alkaa Subilta Aku Hirviniemen ja Jaakko Saariluoman tähdittämä komediasarja Paparazzit, jonka pääteemoja ovat kuuleman mukaan raha, valta, päihteet ja seksi. Tarkoituksena on "repiä huumoria lööppijulkkiksista". Sarjassa tulee vierailemaan lööpeistä tuttuja julkkiksia. Hm. Mielenkiintoista. Tämä ehkä pitää katsastaa. Vaikka hiukan kyllä olen skeptinen. Kuka tässä nauraa ja kenelle?
Lööppijulkkiksista puheenollen, lauantaina TV5:ltä alkaa sarja, jonka tekemisen motiiveja en kerta kaikkiaan ymmärrä. Kyse on nimittäin Johanna Tukiainen: Vuosi elämästäni -sarjasta. Mainoksen mukaan sarjassa seurataan Tuksun elämän vauhdikkaita käänteitä häistä tähän päivään. Johanna kuulemma myös paljastaa, onko hänen avioliitollaan enää tulevaisuutta. Mitä uutta Johannalla voi olla enää kerrottavanaan? Eikö kaikki ole jo tullut moneen kertaan käsiteltyä Seiskassa ja iltapäivälehdissä? Tai uskon kyllä, että Johannalla on kerrottavaa - mutta kuka tuollaista katsoo? Oikeasti?
Sunnuntain uutuus tuntuu edellisten huttujen jälkeen lähes tylsältä: kyseessä on ulkomainen draamasarja, jossa joku menee jonnekin kostaakseen jonkun kuoleman jollekin. Nimikin on niinkin kiinnostava kuin Kosto.
Että tällaista tarjontaa superviikolla. En tiedä, olenko keski-ikäistynyt vai muuten vain äärimmäisen tylsä, mutta en todellakaan kaipaa televisiooni sen enempää superäitejä kuin viidakossa seikkailevia tähtösiä. Hääohjelmienkin dramaturgia on jo niin nähty, Tuksusta nyt puhumattakaan.
Ainoa oikeasti kiinnostava uutuus joukossa on Enbusken keskusteluohjelma. Olen viime aikoina avoimesti hehkuttanut Hjalliksen kanssa -talkshow'ta. Minusta on kiinnostavaa nähdä, että televisiossa on edes yksi haastattelija, joka uskaltaa olla asioista jotakin mieltä - ja joka uskaltaa mennä kysymyksissä mukavuusalueen ulkopuolellekin. Vaikka olen Hjalliksen kanssa suunnilleen kaikesta eri mieltä, hän laittaa itsensä aivan eri tavalla ohjelmassaan likoon kuin vaikkapa saman kanavan Vappu Pimiä ja Jenni Pääskysaari Korkojen kera -ohjelmassa.
En ymmärrä, miksi televisio-ohjelmien ainoaksi funktioksi nähdään nykyisin ihmisten viihdyttäminen. Toki viihteellekin on paikkansa - mielellänihän minäkin katson vaikkapa Voice of Finlandia - mutta jotenkin tätä ällömakeaa tai muka-hauskaa huttua tulee ihan liikaa joka tuutista - moni tosi-tv-formaattikin on jo niin nähty. Miksei kukaan ärsytä ja kyseenalaista mitään, haasta ihmisiä älyllisesti? Missä ovat kaikki hyvät draamasarjat? (Klikkaa mua kaipaa jatkoa ja äkkiä sittenkin!)
Olen kiltisti maksanut tv-maksuja - tai mikälie mediamaksu se nykyisin on nimeltään - koska mielestäni yleisradion idea on kannatettava. Mutta jos taso laskee tätä menoa, niin enpä taida jaksaa olla enää kiltti. Rupean rettelöimään. Alan mielensäpahoittajaksi. Kyllä ei tule mitään, kun ei Lindin Arviakaan ole enää uutisissa.
Maanantaina TV5:llä alkaa Tuomas Enbusken arki-iltaisin esitettävä talkshow. Luvassa on kuulemma kiinnostavia vieraita ja kannanottoja ajankohtaisiin aiheisiin. Uskon. Enbuske on onnistunut yllättämään minut terävänä kolumnistina, jolla on sana hallussa ja sydän paikallaan. Silti herää epäilys, voiko kenelläkään riittää oikeasti painavaa sanottavaa viitenä päivänä viikossa. En yhtään kaipaisi maahan taas yhtä hyvää-päivää-kirvesvartta -keskusteluohjelmaa. Enbuskesta olisi niin paljon enempäänkin.
Tiistaina puolestaan alkaa Liv-kanavan reality-sarja Häät sulhasen tapaan. Tosiaan, onhan se poikkeuksellista, että sulhalsella on edes jonkinlainen sananvalta hääjärjestelyihin. Aika moni morsio tuntuu muuttuvan hulluksi tyranniksi häiden kynnyksellä, ainakin mikäli television hääohjelmia on uskominen. Olen monasti sellaisia katsoessani ajatellut, että jos olisin sulhanen, juoksisin lujaa pakoon. Voi nimittäin olettaa, että mies on arkielämässäkin pelkässä statistin ja maksajan roolissa, jos niin käy hääjärjestelyissäkin.
Nyt alkavassa hääohjelmassa ideana on, että parit erotetaan toisistaan kolmeksi viikoksi ennen häitä, ja vastuu järjestelyistä jää sulhaselle. Kuinkahan monta sekoamista ohjelmassa nähdään, kun morsiamet eivät pääse pomottamaan ja viilaamaan pilkkua? Häistä tulee varmasti erinäköiset sulhasten järjestäminä kuin jos morsian pääsisi osallistumaan valmisteluihin. Mutta en usko, että mitään oleellista jää kuitenkaan uupumaan. Ehkä ohjelman myötä tulevat rouvat oppivat luottamaan puolisoidensa kykyihin - ja miehet huomaavat, että naisten kyky pitää monia lankoja käsissä yhtä aikaa ei olekaan aivan tuulesta temmattu ja hyödytön taito. Mene ja tiedä.
Keskiviikkona alkaa niin ikään Livillä Supermarjo ja tytöt -sarja, josta kirjoitinkin jo edellisessä postauksessani. Ei siis siitä sen enempää tällä kertaa. Tai no, se on pakko sanoa, etten ole vielä ollenkaan varma, pystynkö ohjelmaa katsomaan. Uteluttaa kyllä hirveästi, mutta toisaalta ajatuskin ahdistaa.
Torstaina tutustutaan Subilla Viidakon tähtösiin. Kyseessä on Selviytyjät-tyyppinen selviytymiskisa, jonka osanottajat ovat suomalaisia julkkiskaunottaria. Sinänsä mielenkiintoista nähdä, kuinka tyhjäpäiltä (anteeksi vain) vaikuttavat Martina Aitolehti ja Henna Kalinainen selviävät eräolosuhteissa hetkeäkään, mutta muuten ohjelman vetovoima on kyseenalainen. Suuri osa "julkkiskaunottarista" kun on sellaisia, joista en ole koskaan aiemmin kuullut. Varsinaisia tähtösiä siis.
Perjantaina alkaa Subilta Aku Hirviniemen ja Jaakko Saariluoman tähdittämä komediasarja Paparazzit, jonka pääteemoja ovat kuuleman mukaan raha, valta, päihteet ja seksi. Tarkoituksena on "repiä huumoria lööppijulkkiksista". Sarjassa tulee vierailemaan lööpeistä tuttuja julkkiksia. Hm. Mielenkiintoista. Tämä ehkä pitää katsastaa. Vaikka hiukan kyllä olen skeptinen. Kuka tässä nauraa ja kenelle?
Lööppijulkkiksista puheenollen, lauantaina TV5:ltä alkaa sarja, jonka tekemisen motiiveja en kerta kaikkiaan ymmärrä. Kyse on nimittäin Johanna Tukiainen: Vuosi elämästäni -sarjasta. Mainoksen mukaan sarjassa seurataan Tuksun elämän vauhdikkaita käänteitä häistä tähän päivään. Johanna kuulemma myös paljastaa, onko hänen avioliitollaan enää tulevaisuutta. Mitä uutta Johannalla voi olla enää kerrottavanaan? Eikö kaikki ole jo tullut moneen kertaan käsiteltyä Seiskassa ja iltapäivälehdissä? Tai uskon kyllä, että Johannalla on kerrottavaa - mutta kuka tuollaista katsoo? Oikeasti?
Sunnuntain uutuus tuntuu edellisten huttujen jälkeen lähes tylsältä: kyseessä on ulkomainen draamasarja, jossa joku menee jonnekin kostaakseen jonkun kuoleman jollekin. Nimikin on niinkin kiinnostava kuin Kosto.
Että tällaista tarjontaa superviikolla. En tiedä, olenko keski-ikäistynyt vai muuten vain äärimmäisen tylsä, mutta en todellakaan kaipaa televisiooni sen enempää superäitejä kuin viidakossa seikkailevia tähtösiä. Hääohjelmienkin dramaturgia on jo niin nähty, Tuksusta nyt puhumattakaan.
Ainoa oikeasti kiinnostava uutuus joukossa on Enbusken keskusteluohjelma. Olen viime aikoina avoimesti hehkuttanut Hjalliksen kanssa -talkshow'ta. Minusta on kiinnostavaa nähdä, että televisiossa on edes yksi haastattelija, joka uskaltaa olla asioista jotakin mieltä - ja joka uskaltaa mennä kysymyksissä mukavuusalueen ulkopuolellekin. Vaikka olen Hjalliksen kanssa suunnilleen kaikesta eri mieltä, hän laittaa itsensä aivan eri tavalla ohjelmassaan likoon kuin vaikkapa saman kanavan Vappu Pimiä ja Jenni Pääskysaari Korkojen kera -ohjelmassa.
En ymmärrä, miksi televisio-ohjelmien ainoaksi funktioksi nähdään nykyisin ihmisten viihdyttäminen. Toki viihteellekin on paikkansa - mielellänihän minäkin katson vaikkapa Voice of Finlandia - mutta jotenkin tätä ällömakeaa tai muka-hauskaa huttua tulee ihan liikaa joka tuutista - moni tosi-tv-formaattikin on jo niin nähty. Miksei kukaan ärsytä ja kyseenalaista mitään, haasta ihmisiä älyllisesti? Missä ovat kaikki hyvät draamasarjat? (Klikkaa mua kaipaa jatkoa ja äkkiä sittenkin!)
Olen kiltisti maksanut tv-maksuja - tai mikälie mediamaksu se nykyisin on nimeltään - koska mielestäni yleisradion idea on kannatettava. Mutta jos taso laskee tätä menoa, niin enpä taida jaksaa olla enää kiltti. Rupean rettelöimään. Alan mielensäpahoittajaksi. Kyllä ei tule mitään, kun ei Lindin Arviakaan ole enää uutisissa.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Jätä lapsi rauhaan! Ja aikuinen.
Liv-kanavalla alkaa ensi viikon keskiviikkona uusi reality-sarja Supermarjo ja tytöt. Sarjassa seurataan hollolalaistayrittäjää ja perheenäitiä, jolle ei riitä sata rautaa tulessa samaan aikaan. Pitää olla tuhat. Myös lapsilla. Liv-kanavan esittelytekstin mukaan Marjon suurin haave on, että hänen lapsensa menestyvät elämässään mahdollisimman hyvin. Sitä, mitä menestyminen Supermarjolle merkitsee, ei sanota - mutta se asia tulee kyllä nopeasti hyvin selväksi, kun lukee tuoretta Meidän perhe -lehteä, jossa Niittyviidan perhe niin ikään esiintyy.
Juttu on ahdistavaa ja hengästyttävää luettavaa. Perheeseen kuuluvat yrittäjävanhemmat ja kolme lasta: kaksi kouluikäistä tytärtä ja poikavauva. Molemmilla tytöillä on seitsemän harrastusta: he harrastavat mm. yleisurheilua ja hiihtoa ja soittavat useaa eri instrumenttia sekä mm. musiikin teoriatunteja. Harrastuksiin Niittyviidoilla kuluukin kolmisenkymmentä tuntia viikossa. Plus kisat ja keikat ja niihin liittyvät matkat. Lisäksi perheessä puhutaan päivittäin englantia, jotta kielitaito karttuisi. Tämä kaikki siis normaalin koulunkäynnin lisäksi. Televisiota sen sijaan ei juurikaan katsota eikä sohvalla löhötä.
Totta kai ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat luonnostaan aktiivisempia kuin toiset ja ihmiset tulevat onnelliseksi erilaisista asioista. Toisen on pakko päästä liikkumaan, toinen ei selviäisi ilman lukemista. Silti ihmettelen tätä "superäitiä". Missä välissä lapset lepäävät? Ehtivätkö vanhemmat huomata ja kuunnella, jos lapsen mieltä painaa jokin? Onko elämä pelkkää suorittamista? Onko arjessa lainkaan aikaa luovuudelle, ihmettelylle, ajatuksille? Pitääkö ollakaan?
Harrastusten määrä ei ole se, mikä minua Supermarjossa eniten ihmetyttää.Tänään ilmestyneessä Me Naisissa Marjo Niittyviita perustelee lastensa huikeaa harrastusmäärää ja omaa panostaan heidän menestyksensä eteen sillä, että elämä on kovaa kilpailua - ja siinä kilpailussa menestymiseen hän haluaa lapsiaan valmentaa. Oikeastaan jaan hänen näkemyksensä siitä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Juuri siksi yritän varjella lastani suorittamisen oravanpyörältä. Haluan, että hän tietää olevansa arvokas omana itsenään, suoritukset tai ulkoinen menestyminen eivät minun maailmassani mittaa ihmisen arvoa.
Minä puhun sopivan joutilaisuuden puolesta. Lapsi on tärkeää jättää rauhaan, antaa aikaa luovalle laiskuudelle. En tarkoita sitä, että pitäisi maata sohvalla televisiota tuijottamassa - tärkeintä on olla irti aikatauluista, ohjelmoinnista, pakosta.
Taannoin luin helsinkiläisen psykologin kirjoittaman kolumnin, joka vahvisti näkemystäni: luovuus tarvitsee parikseen joutilaisuutta ja pakottomuutta. Ja luovuus on hänen mukaansa tärkeämpää esimerkiksi koulumenestyksen kannalta kuin varsinaiset akateemiset taidot. Luova ihminen osaa soveltaa, katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Sitä jos mitä minä haluan lapselleni antaa, luovuutta. Ja uskoa itseensä.
Toisinaan mietin, ovatko suunnittelemamme kaksi harrastusta - jumppa ja kuvataidekoulu tai -kerho - viikossa ensi vuoden eskarilaiselle liikaa. Supermarjon kaltaisista äideistä lukiessani tai kuullessani toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi pohdintoineni - toisaalta taas tiedän, että olen ainakin oman lapseni kohdalla oikeassa. Poikani kun tuli jo vauvana ärtyisäksi, jos liian monena perättäisenä päivänä olimme jossakin menossa. Hän siis ainakin tarvitsee rauhaa, tilaa leikille ja piirtelylle, tarinoille ja ulkona puuhaamiselle.
Toki Supermarjo sanoo, että harrastuksissa edetään lasten ehdoilla ja hän joutuu patistamisen sijaan toppuuttelemaan tyttäriään. Silti herää kysymys, onko harrastusmaniassa kyse aidosta halusta aktiiviseen elämään vai opitusta oravanpyörästä. Lapsi haluaa harrastaa, koska ei osaa olla jouten. Hän ei ole saanut mallia pysähtymiseen ja itsensä kuuntelemiseen.
Toinen Supermarjon kummallisista teeseistä on, että onnellinen lapsi ei kiukuttele tai uhmaa. Tekisi mieleni ajatella, että hänen lapsillaan ei ole aikaa kiukutella, sen verran tiukkoja täytyy perheen aikataulujen olla. Eittämättä Niittyviidan lapset ovat luonteeltaan aktiivisia ja harrastaminen on heille mieluista, mutta Marjolta lienee jäänyt kuulematta muutama kehityspsykologinen fakta esimerkiksi erilaisista temperamenteista. Jotkut lapset vain ovat perusolemukseltaan haastavampia kuin toiset: he saattavat valvottaa vauvana, olla ujoja sosiaalisissa tilanteissa - tai ilmaista tunteitaan voimakkaasti.
Myös uhman sanotaan olevan välttämätön osa lapsen erillistymis - yksilöitymiskehitystä. Kiukun, vihan, pettymyksen ja turhautumisen ilmaukset lapsen omalle luonteelle ja temperamentille tyypillisellä tavalla ja voimakkuudella puolestaan ovat merkki siitä, että lapsen perusluottamus on kunnossa. Onnellinen lapsi siis nimenomaan kiukuttelee. Sen sijaan lapsi, joka on epävarma suhteestaan aikuiseen, ei uskalla tätä uhmata tai näyttää tälle negatiivisia tunteitaan. Tällöin hän pyrkii kaikin tavoin miellyttämään aikuista aidon tunteenilmaisun sijaan. Jos lapsi ei koskaan kiukkua, on aikuisen mielestäni syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä kasvatuksessa on mennyt vikaan.
Kolmas kummastuttanut näkemys on Supermarjon ajatus siitä, että hän haluaa olla lastensa paras ystävä. Haloo! Äiti on äiti. Ei ole tervettä, jos lapsi jakaa kaikki asiansa vanhemman kanssa. Tietysti on onnellista, jos lapsella on ikään katsomatta luottamukselliset suhteet vanhempiinsa ja hän voi kokea esimerkiksi olevansa tilanteessa kuin tilanteessa tervetullut kotiin, mutta silti huolestuisin, jos poikani nimeäisi parhaaksi ystäväkseen minut tai isänsä.
Jos näin kävisi, pohtisin vakavasti, mistä lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymättömyys ja sen myötä ystävien puute johtuu. Miettisin, rajoitanko lapseni elämää liikaa tai sitä, olenko liian hallitseva tai riippuvainen suhteessani lapseen. Niin tärkeä kuin äidin ja lapsen suhde on molemmille osapuolille, on asioita, joita ei vanhemman tai lapsen kanssa kuulu jakaa. On välttämätöntä päästää irti.
Supermarjon perheen tapauksessa veikkaisin, että hänen lapsillaan ei yksinkertaisesti ole aikaa ja tilaisuuksia hoitaa ystävyyssuhteitaan. Äidin kilpailuhenkisyys voi näkyä myös lasten ihmissuhteissa: tekemisissä voi olla vain toisten tehokkaiden kanssa ja silloinkin hyvin ohjelmoidusti. Voi käydä myös niin, että ystävystyä voi vain sellaisten kanssa, joista on jotakin hyötyä uralla tai harrastuksessa etenemisessä.
Miksi sitten hyperaktiivinen perhe ärsyttää, pohdituttaa? Olenko kateellinen? Tunnenko itseni kelvottomaksi, kun en itse kykene moiseen?
Ehkä sitäkin.
Mutta ennen muuta Supermarjo saa niskavillani pystyyn siksi, että tämä maailma ei kaipaa enää yhtään superihmistä. Suorittamisen ja kiireen oravanpyörässä rimpuilevat ihmiset kaipaavat enemmänkin roolimallikseen taviksia, jotka uskaltavat myöntää, että välillä väsyttä. Että on täysin ookoo tehdä joskus ruoaksi pussimuusia ja kalapuikkoja, viettää pyjamapäiviä ja olla tekemättä yhtään mitään. Mutta ei heistä tehdä televisiosarjoaja, koska he eivät ärsytä. Tavisäiti antaisi katsojalle armahduksen jo ensimmäisessä jaksossa, eikä sarjaa enää tarvitsisi katsoa. Supermarjon kaltaisia uskomattomia hahmoja on paljon hauskempaa katsoa ja kauhistella.
Juttu on ahdistavaa ja hengästyttävää luettavaa. Perheeseen kuuluvat yrittäjävanhemmat ja kolme lasta: kaksi kouluikäistä tytärtä ja poikavauva. Molemmilla tytöillä on seitsemän harrastusta: he harrastavat mm. yleisurheilua ja hiihtoa ja soittavat useaa eri instrumenttia sekä mm. musiikin teoriatunteja. Harrastuksiin Niittyviidoilla kuluukin kolmisenkymmentä tuntia viikossa. Plus kisat ja keikat ja niihin liittyvät matkat. Lisäksi perheessä puhutaan päivittäin englantia, jotta kielitaito karttuisi. Tämä kaikki siis normaalin koulunkäynnin lisäksi. Televisiota sen sijaan ei juurikaan katsota eikä sohvalla löhötä.
Totta kai ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat luonnostaan aktiivisempia kuin toiset ja ihmiset tulevat onnelliseksi erilaisista asioista. Toisen on pakko päästä liikkumaan, toinen ei selviäisi ilman lukemista. Silti ihmettelen tätä "superäitiä". Missä välissä lapset lepäävät? Ehtivätkö vanhemmat huomata ja kuunnella, jos lapsen mieltä painaa jokin? Onko elämä pelkkää suorittamista? Onko arjessa lainkaan aikaa luovuudelle, ihmettelylle, ajatuksille? Pitääkö ollakaan?
Harrastusten määrä ei ole se, mikä minua Supermarjossa eniten ihmetyttää.Tänään ilmestyneessä Me Naisissa Marjo Niittyviita perustelee lastensa huikeaa harrastusmäärää ja omaa panostaan heidän menestyksensä eteen sillä, että elämä on kovaa kilpailua - ja siinä kilpailussa menestymiseen hän haluaa lapsiaan valmentaa. Oikeastaan jaan hänen näkemyksensä siitä, että elämme kilpailuyhteiskunnassa. Juuri siksi yritän varjella lastani suorittamisen oravanpyörältä. Haluan, että hän tietää olevansa arvokas omana itsenään, suoritukset tai ulkoinen menestyminen eivät minun maailmassani mittaa ihmisen arvoa.
Minä puhun sopivan joutilaisuuden puolesta. Lapsi on tärkeää jättää rauhaan, antaa aikaa luovalle laiskuudelle. En tarkoita sitä, että pitäisi maata sohvalla televisiota tuijottamassa - tärkeintä on olla irti aikatauluista, ohjelmoinnista, pakosta.
Taannoin luin helsinkiläisen psykologin kirjoittaman kolumnin, joka vahvisti näkemystäni: luovuus tarvitsee parikseen joutilaisuutta ja pakottomuutta. Ja luovuus on hänen mukaansa tärkeämpää esimerkiksi koulumenestyksen kannalta kuin varsinaiset akateemiset taidot. Luova ihminen osaa soveltaa, katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Sitä jos mitä minä haluan lapselleni antaa, luovuutta. Ja uskoa itseensä.
Toisinaan mietin, ovatko suunnittelemamme kaksi harrastusta - jumppa ja kuvataidekoulu tai -kerho - viikossa ensi vuoden eskarilaiselle liikaa. Supermarjon kaltaisista äideistä lukiessani tai kuullessani toisaalta tunnen itseni hyvin typeräksi pohdintoineni - toisaalta taas tiedän, että olen ainakin oman lapseni kohdalla oikeassa. Poikani kun tuli jo vauvana ärtyisäksi, jos liian monena perättäisenä päivänä olimme jossakin menossa. Hän siis ainakin tarvitsee rauhaa, tilaa leikille ja piirtelylle, tarinoille ja ulkona puuhaamiselle.
Toki Supermarjo sanoo, että harrastuksissa edetään lasten ehdoilla ja hän joutuu patistamisen sijaan toppuuttelemaan tyttäriään. Silti herää kysymys, onko harrastusmaniassa kyse aidosta halusta aktiiviseen elämään vai opitusta oravanpyörästä. Lapsi haluaa harrastaa, koska ei osaa olla jouten. Hän ei ole saanut mallia pysähtymiseen ja itsensä kuuntelemiseen.
Toinen Supermarjon kummallisista teeseistä on, että onnellinen lapsi ei kiukuttele tai uhmaa. Tekisi mieleni ajatella, että hänen lapsillaan ei ole aikaa kiukutella, sen verran tiukkoja täytyy perheen aikataulujen olla. Eittämättä Niittyviidan lapset ovat luonteeltaan aktiivisia ja harrastaminen on heille mieluista, mutta Marjolta lienee jäänyt kuulematta muutama kehityspsykologinen fakta esimerkiksi erilaisista temperamenteista. Jotkut lapset vain ovat perusolemukseltaan haastavampia kuin toiset: he saattavat valvottaa vauvana, olla ujoja sosiaalisissa tilanteissa - tai ilmaista tunteitaan voimakkaasti.
Myös uhman sanotaan olevan välttämätön osa lapsen erillistymis - yksilöitymiskehitystä. Kiukun, vihan, pettymyksen ja turhautumisen ilmaukset lapsen omalle luonteelle ja temperamentille tyypillisellä tavalla ja voimakkuudella puolestaan ovat merkki siitä, että lapsen perusluottamus on kunnossa. Onnellinen lapsi siis nimenomaan kiukuttelee. Sen sijaan lapsi, joka on epävarma suhteestaan aikuiseen, ei uskalla tätä uhmata tai näyttää tälle negatiivisia tunteitaan. Tällöin hän pyrkii kaikin tavoin miellyttämään aikuista aidon tunteenilmaisun sijaan. Jos lapsi ei koskaan kiukkua, on aikuisen mielestäni syytä katsoa peiliin ja miettiä, mikä kasvatuksessa on mennyt vikaan.
Kolmas kummastuttanut näkemys on Supermarjon ajatus siitä, että hän haluaa olla lastensa paras ystävä. Haloo! Äiti on äiti. Ei ole tervettä, jos lapsi jakaa kaikki asiansa vanhemman kanssa. Tietysti on onnellista, jos lapsella on ikään katsomatta luottamukselliset suhteet vanhempiinsa ja hän voi kokea esimerkiksi olevansa tilanteessa kuin tilanteessa tervetullut kotiin, mutta silti huolestuisin, jos poikani nimeäisi parhaaksi ystäväkseen minut tai isänsä.
Jos näin kävisi, pohtisin vakavasti, mistä lapsen sosiaalisten suhteiden kehittymättömyys ja sen myötä ystävien puute johtuu. Miettisin, rajoitanko lapseni elämää liikaa tai sitä, olenko liian hallitseva tai riippuvainen suhteessani lapseen. Niin tärkeä kuin äidin ja lapsen suhde on molemmille osapuolille, on asioita, joita ei vanhemman tai lapsen kanssa kuulu jakaa. On välttämätöntä päästää irti.
Supermarjon perheen tapauksessa veikkaisin, että hänen lapsillaan ei yksinkertaisesti ole aikaa ja tilaisuuksia hoitaa ystävyyssuhteitaan. Äidin kilpailuhenkisyys voi näkyä myös lasten ihmissuhteissa: tekemisissä voi olla vain toisten tehokkaiden kanssa ja silloinkin hyvin ohjelmoidusti. Voi käydä myös niin, että ystävystyä voi vain sellaisten kanssa, joista on jotakin hyötyä uralla tai harrastuksessa etenemisessä.
Miksi sitten hyperaktiivinen perhe ärsyttää, pohdituttaa? Olenko kateellinen? Tunnenko itseni kelvottomaksi, kun en itse kykene moiseen?
Ehkä sitäkin.
Mutta ennen muuta Supermarjo saa niskavillani pystyyn siksi, että tämä maailma ei kaipaa enää yhtään superihmistä. Suorittamisen ja kiireen oravanpyörässä rimpuilevat ihmiset kaipaavat enemmänkin roolimallikseen taviksia, jotka uskaltavat myöntää, että välillä väsyttä. Että on täysin ookoo tehdä joskus ruoaksi pussimuusia ja kalapuikkoja, viettää pyjamapäiviä ja olla tekemättä yhtään mitään. Mutta ei heistä tehdä televisiosarjoaja, koska he eivät ärsytä. Tavisäiti antaisi katsojalle armahduksen jo ensimmäisessä jaksossa, eikä sarjaa enää tarvitsisi katsoa. Supermarjon kaltaisia uskomattomia hahmoja on paljon hauskempaa katsoa ja kauhistella.
lauantai 26. marraskuuta 2011
Älkää peljätkö, sillä teille on annettu ikärajat
Usein näkee keskusteltavan siitä, kuinka elokuvien ja tietokone- ja muiden pelien ikärajoihin pitäisi suhtautua. Osa vanhemmista toki noudattaa niitä, mutta yhä useammassa perheessä tunnutaan lipsuvan niistä. "Kun kaikki muutkin saavat...", kuuluu perustelu. Älytöntä.
Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen.
Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa.
Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?
Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.
Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin.
Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.
Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.
Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.
Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.
Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen.
Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa.
Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?
Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.
Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin.
Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.
Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.
Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.
Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Ilon kautta
Eilen tapahtui ketjureaktio. Ensin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa itkuun purskahti kovista kivuista huolimatta tanssilattialle itsensä taistellut tähtioppilas Jukka Tammi. Sitten kyynelehti hänen parinsa, tanssinopettaja Saana Akiola, juontaja Vapppu Pimiä - ja sitten minä.
Joku virnuilee nyt, että kyllä minäkin itkisin, jos näkisin Jukka Tammen tanssimassa. Niin minäkin ajattelin, ennen kuin tuotantokausi alkoi. Olin varma, että Tammi on pestattu esittämään tämänvuotista kankikaikkosen roolia. Ainahan ohjelmassa yksi pelle pitää olla. Tai no, onhan siellä. Duudsoni Jarppi Leppälää ei kai voi ajatella ottavansa kovin vakavasti. Vaan molemmat tähtioppilaat ovat tehneet sen, mikä tekee TTK:sta mielenkiintoisen ohjelman: näyttäneet itsestään uuden puolen. Ottaneet tanssin tosissaan, oppineet uutta. Se ilo, mikä oppimisesta ja uuden maailman avautumisesta syntyy, loistaa näistä miehistä kauas. Samalla heistä on tullut esiin uusi puoli, julkisuuskuva on syventynyt, tai ainakin monipuolistunut.
Jukka Tammi ei varmastikaan tule tämänvuotista Tanssii tähtien kanssa -kisaa voittamaan, mutta monen suomalaisen sydämet hän on voittanut taatusti puolelleen. Toki kisan helmiä ovat Jani Toivolan kaltaiset oikeasti taitavat tähtioppilaat. Ei voi kuin vilpittömästi ihmetellä, kuinka joku voi oppia niin lyhyessä ajassa uuden taidon niin hyvin. Ja ne koreografiat! Itse en taatusti muistaisi, mihin suuntaan seuraavaksi ja hypitäänkö vai taivutetaanko. Vielä jos tämä pitäisi tehdä löhes miljoonayleisön edessä, saisin "paskahalvauksen", joka Viivi Pumpasella oli taannoin lähellä. Mutta tanssitaito ei tässä ohjelmassa kuitenkaan ole kaikki. Tunne on. Ja sitä riittää, kun onnistutaan, joskus epäonnistutaankin, voitetaan pelot, yllätetään kansa.
Olen aina pitänyt televisio-ohjelmista, joissa mennään ilon kautta. Rakastin muinaista Bumtsi Bumia juuri sen takia, että ohjelma vaati kisaajilta heittäytymistä, eikä ohjelmassa auttanut pelätä itsensä mokaamista. Sama koskee TTK:ta, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa. Molemmissa kisaajan on kuitenkin uskaltauduttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskottava siihen, että yleisö kannustaa, ei tuomitse.
Ehkä olen tyhjäpää, kun vaikutun tällaisesta siviilirohkeudesta ja inhoan sosiaalipsykologista julkilaboratoriota, jota voi tuijottaa vaikka vuorokauden ympäri. Big Brother on jotakin sellaista, mitä en voi sietää. Alkuperäinen ajatus eräänlaisesta ihmiskokeesta on varmasti ollut oikeinkin hyvä, mutta minusta tästä kokeesta on jo ajat sitten tullut vain ja ainoastaan mautonta ja makaaberia sosiaalipornoa (ja välillä ihan aitoakin sellaista), jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset nolaamaan itsensä ja yleisön nauramaan nolaajille.
Mitä kukaan saa tällaisesta "viihteestä"? Paljon enemmän minä viihdyn katsoessani ihmisten onnistuvan, ylittävän itsensä. Niissä hetkissä näkee ihmisestä jotakin oleellista, ei siinä, kun hillutaan uima-altaalla alasti umpihumalassa esittämässä muka-seksikästä tanssia kaikelle kansalle.
Joku virnuilee nyt, että kyllä minäkin itkisin, jos näkisin Jukka Tammen tanssimassa. Niin minäkin ajattelin, ennen kuin tuotantokausi alkoi. Olin varma, että Tammi on pestattu esittämään tämänvuotista kankikaikkosen roolia. Ainahan ohjelmassa yksi pelle pitää olla. Tai no, onhan siellä. Duudsoni Jarppi Leppälää ei kai voi ajatella ottavansa kovin vakavasti. Vaan molemmat tähtioppilaat ovat tehneet sen, mikä tekee TTK:sta mielenkiintoisen ohjelman: näyttäneet itsestään uuden puolen. Ottaneet tanssin tosissaan, oppineet uutta. Se ilo, mikä oppimisesta ja uuden maailman avautumisesta syntyy, loistaa näistä miehistä kauas. Samalla heistä on tullut esiin uusi puoli, julkisuuskuva on syventynyt, tai ainakin monipuolistunut.
Jukka Tammi ei varmastikaan tule tämänvuotista Tanssii tähtien kanssa -kisaa voittamaan, mutta monen suomalaisen sydämet hän on voittanut taatusti puolelleen. Toki kisan helmiä ovat Jani Toivolan kaltaiset oikeasti taitavat tähtioppilaat. Ei voi kuin vilpittömästi ihmetellä, kuinka joku voi oppia niin lyhyessä ajassa uuden taidon niin hyvin. Ja ne koreografiat! Itse en taatusti muistaisi, mihin suuntaan seuraavaksi ja hypitäänkö vai taivutetaanko. Vielä jos tämä pitäisi tehdä löhes miljoonayleisön edessä, saisin "paskahalvauksen", joka Viivi Pumpasella oli taannoin lähellä. Mutta tanssitaito ei tässä ohjelmassa kuitenkaan ole kaikki. Tunne on. Ja sitä riittää, kun onnistutaan, joskus epäonnistutaankin, voitetaan pelot, yllätetään kansa.
Olen aina pitänyt televisio-ohjelmista, joissa mennään ilon kautta. Rakastin muinaista Bumtsi Bumia juuri sen takia, että ohjelma vaati kisaajilta heittäytymistä, eikä ohjelmassa auttanut pelätä itsensä mokaamista. Sama koskee TTK:ta, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa. Molemmissa kisaajan on kuitenkin uskaltauduttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskottava siihen, että yleisö kannustaa, ei tuomitse.
Ehkä olen tyhjäpää, kun vaikutun tällaisesta siviilirohkeudesta ja inhoan sosiaalipsykologista julkilaboratoriota, jota voi tuijottaa vaikka vuorokauden ympäri. Big Brother on jotakin sellaista, mitä en voi sietää. Alkuperäinen ajatus eräänlaisesta ihmiskokeesta on varmasti ollut oikeinkin hyvä, mutta minusta tästä kokeesta on jo ajat sitten tullut vain ja ainoastaan mautonta ja makaaberia sosiaalipornoa (ja välillä ihan aitoakin sellaista), jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset nolaamaan itsensä ja yleisön nauramaan nolaajille.
Mitä kukaan saa tällaisesta "viihteestä"? Paljon enemmän minä viihdyn katsoessani ihmisten onnistuvan, ylittävän itsensä. Niissä hetkissä näkee ihmisestä jotakin oleellista, ei siinä, kun hillutaan uima-altaalla alasti umpihumalassa esittämässä muka-seksikästä tanssia kaikelle kansalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)