Pellenaama

Istuimme tänään poikani kanssa bussissa matkalla kaupunkiin. Bussiin nousi kauppakassien kanssa nainen, joka oli erittäin voimakkaasti meikattu. Hänellä oli ainakin kolme astetta liian vaaleaa puuteria, poskipunat "klovnipalloina" poskipäillä, kirkkaanpunaista huulipunaa valtavan paljon liikaa, luomilla mustaa. Koko komeuden kruunasi noin metrin mittaiset tekoripset. Nainen maksoi matkansa ja meni kasseineen ohitsemme. Poikani katsoi uteliaana perään ja kääntyi sen jälkeen minun puoleeni. "Äiti, näiksää kun tuonne meni tuommoinen nainen, joka on maalannut itselleen pellennaaman?", hän kysyi. Jäätävä hiljaisuus. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.


Tapauksen kirvoittama keskustelu on herättänyt ajattelemaan, olenko kasvattanut lapseni huonosti. Pitäisikö viisivuotiaan ymmärtää, että ihmisiä ei saa arvostella. Kyllä, pitäisi. Omalla tavallaan. 

Luotan siihen, että poikani ymmärtää olla arvostelematta erinäköisiä, -kokoisia, -värisiä tai kuuloisia ihmisiä. Hän ei arvota ihmisiä esimerkiksi ihonvärin, liikuntavamman tai vaikkapa pukeutumistyylin takia. Ihmettelemästä en silti häntä voi enkä haluakaan estää. Sukulaismieheltä, joka käyttää jalkaproteesia, poika kysyi joskus että miksi sulla on tuollainen irrotettava jalka. Mies vastasi asianmukaisesti menettäneensä jalkansa onnettomuudessa. Selvä, totesi poika. En usko, että sukulaisellekaan tästä kohtaamisesta jäi ikävää tunnelmaa, toisin kuin aikuisten ihmisten tuijotuksesta voi joskus jäädä. 


Aikuiset saisivat ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta. Uskon vakaasti, että suuri osa koulu- ja muusta kiusaamisesta johtuu kotoa opituista asenteista. Joskus kuulee aikuisten kauhistelevan, että ai kauhea, minkälainen nimi on lapselle annettu, sitä varmaan kiusataan. Itse en ole koskaan kuullut yhdenkään lapsen kauhistelevan jonkun toisen nimeä. Olipa kaveri Väinö tai Aysha, kaikki käy yhtä lailla. Pääasia on, että leikki sujuu. Tällaisen avoimen ja ennakkoluulottoman asenteen säilyttämällä varmaankin säästyttäisiin lehtiotsikoilta, joissa kansanedustajat kieltäytyvät osallistumasta vuoden arvokkaimpaan juhlaan - vain siksi, että juhliin on kutsuttu myös samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Heidän tanssimisensa katseleminen kuulemma loukkaa. Lapsi osaa ottaa asiat asioina, kansanedustaja ei. Noloa.

Lapsi näkee maailman eri tavalla kuin aikuinen. Jos aikuinen sanoo toiselle, että näytätpä pelleltä, lausumassa on aivan toisenlaisia merkityksiä kuin lapsen ihmettelyssä, miksi näkemällämme naisella oli pellemaalaus kasvoissa, vaikka hänellä ei ollut pellevaatteita. Lapsi tekee maailmasta havaintoja ja tekee niistä omanlaisiaan päätelmiä. On kohtuutonta vaatia lasta tiedostamaan tai ymmärtämään kaikkia rivien väleihin kirjoitettuja kohteliaisuussääntöjä, vaikka kanssaihmisiä tietenkin pitää lapsenkin kohdella kunnioittavasti.


Ensimmäinen reaktioni poikani kommenttiin oli nolostus, häpeäkin. Ehkä hiukan tuohduinkin. Mitä nainen mahtoi asiasta ajatella? Entä muut matkustajat? Pitäisikö minun torua lastani, käskeä pyytämään anteeksi naiselta? Lopulta päätin antaa asian olla. Jos minä olisin tehnyt asiasta numeron, nainen olisi taatusti nolostunut, ehkä jopa suuttunut, koska hän olisi joutunut samalla entistä laajemman kiusallisen huomion keskipisteeksi. Ehkäpä kaikki bussissa olleet ymmärsivät, että poikani ei lausunut sanojaan pahassa tarkoituksessa, niin ainakin toivon.