Minä olin koulussa keskinkertainen oppilas. Tai no, oli minullakin vahvuuteni. Joistakin aineista sain todistukseen aina 9 tai jopa 10. Mutta sitten oli niitä ihan-kiva-kaseja ja seiskoja, hajuttomia ja värittömiä numeroita, ihan niin kuin minä oppilaanakin. Lukiossa tuli koettua sekin, millaista on saada kurssista arvosanaksi vitonen - ja sekin kaiketi siksi, että opettaja huomasi ettei hylkääminen auta mitään. En tulisi matemaattisia ihmeitä koskaan ymmärtämään. Yliopistossa sama meno jatkui. Suurimman osan opiskeluajastani arviointiasteikko oli 1 - 3, ja minun arvosanani kieppuivat kakkoksen molemmin puolin. Toki tähtihetkiäkin löytyi: täyden kolmosen kursseja ja opintokokonaisuuksia.
Vaikka keskiarvoni oli aina yli 8, parhaimmillaan muistaakseni 9,2, en silti koskaan ajatellut olevani hyvä oppilas. Korkeintaan keskinkertainen. Luulen tämän ajattelumallin johtuneen osaltaan siitä, että minua ei koskaan kannustettu tai kiitetty hyvistä numeroista kotona, jos kohta ei varsinaisesti moitittukaan. Mutta aina vertailtiin. Minulla oli yläasteella täyden kympin ystävä, jonka keskiarvo oli 9,9. Tuntui pahalta, kun oma kiitettävä koenumero ei merkinnyt mitään, kun Kaisalla oli vielä parempi. Kun lukioaikana haaveilin opiskelupaikasta yliopistossa, veljeni vaimo katsoi asiakseen muistuttaa, että sinne eivät pääse kuin Kaisan kaltaiset oikeasti hyvät oppilaat, minun olisi syytä varautua johonkin muuhun opinahjoon.
En tiedä, mistä usko itseen lopulta tuli. Minä tunsin vahvuuteni ja tiesin, että tulisin saamaan mieluisan opiskelupaikan ja ammatin, vaikka en ollutkaan kaikessa hyvä niin kuin ystäväni. Keskinkertaisuus oli jopa vapauttavaa. Ei tarvinnut stressata ylenmäärin, kun stressaamattakin sai kuitenkin kohtuullisia tuloksia aikaan. Saattoi panostaa siihen, mistä piti.
Opettaja-lehdessä on viime aikoina käyty mielipiteenvaihtoa siitä, mitä haittaa tai hyötyä on, jos ja kun opettaja on ollut opettamassaan aineessa hyvä, yleensä erinomainen oppilas. Joidenkin mielestä "liian hyvä" opettaja ei pysty samastumaan oppimisen haasteisiin.
Jollakin tasolla ymmärrän ajatuksen. Totta kai omakohtaiset kokemukset oppimiseen liittyvistä haasteista tuovat erilaista näkökulmaa opettamiseen ja ppilaalle voi merkitä paljon, jos opettaja voi kertoa, ettei hänkään ole kaikkea ymmärtänyt ensimmäisellä sanomisella. Mutta jotenkin on absurdia ajatella, että opettaja ei saisi olla lahjakas opettamassaan aineessa. Menestyminen on kuitenkin kiinni ennen kaikkea kiinnostuksesta, motivaatiosta, ei niinkään absoluuttisesta lahjakkuudesta.
Maailma olisi täynnä huonoja, ilkeitä ja turhautuneita opettajia, jos opetettava aine pitäisi valita oman ihan kiva - koulumenestyksen perusteella. Opettaja ei voisi välittää oppilaille aitoa innostusta ja kiinnostusta opettamiinsa aiheisiin. Se olisi kamala karhunpalvelus aivan kaikille. Sitä paitsi on opettajan ammattitaidon aliarvioimista, jos ajatellaan, että vain sellaiseen ongelmaan voi samastua, josta on omakohtaista kokemusta. Harva ihminen, mukaan lukien opettaja, on hyvä kaikessa. Ja vielä harvemman elämä kaikkineen sujuu ilman vastoinkäymisiä. Samastumispintaa oppilaiden ongelmiin voi siis löytää muualta elämästä kuin juuri opettamastaan aineesta.
Keskinkertaisuuden kokemus on ollut itselleni opettavainen. Se on auttanut minua ymmärtämään omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Joskus haluaisin olla ihailtu ja huippulahjakas edes jossakin asiassa. Mutta vain joskus. Huippulahjakkuus tuo varmaan mukanaan paitsi ihailua myös suorituspaineita. Sanotaanhan, että on synti jättää lahjat käyttämättä. Jos siis lahjoja on hiukan vähemmän, synti ei ole niin suuri vaan korkeintaan kohtuullinen. Keskinkertainen.
Luulen, että keskinkertainen on vapaampi kokeilemaan erilaisia asioita ja kehittämään lahjojaan kuin huippulahjakas, joka saattaa helpommin olla lahjakkuutensa vanki. Vai mitä mieltä olette: jos Mikael Granlund nyt pistäisi luistimet naulaan ja sanoisi lähtevänsä opiskelemaan vaikkapa autoasentajaksi tai sosiaalityöntekijäksi, eivätkö lehdet ja nettisivustot (ja varmaan perhekin) huutaisi kilpaa suuresta vääryydestä ja hukkaan heitetystä lahjakkuudesta? Keskinkertaisuus voi siis olla siunauskin. Sitä ja lahjakkuutta toivon omalle lapselleni, sopivassa suhteessa.
P.S. Muistakaahan käydä osallistumassa arvontaan!
http://sivusilmailya.blogspot.com/2011/10/blogistin-ensimmainen-arvonta.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!