Joutilas

Joskus, kun lapsi kiukuttelee, sotkee, ei nuku, syö, sairastaa tai on muuten vain vaativa, sitä päästää mielestään ilmoille ajatuksen, että kunpa saisi olla rauhassa. Tulisi hetki, kun saisi nukkua pitkään, syödä silloin kun huvittaa, katsoa niitä ohjelmia televisiosta joita itse haluaa ja nimenomaan silloin kun haluaa, tehdä mitä mieli tekee - ylipäätään olla tarpeeton.

Sitten, kun hetki koittaa ja muu perhe on poissa kotoa, sitä huomaakin pyörivänsä ympyrää tyhjissä huoneissa. Mihinkään ei osaa tarttua. Lukemiseen koti on liian hiljainen, televisiosta ei tule mitään hyvää - ja jotenkin mihinkään puuhaan ei osaakaan tarttua. Ruokakaan ei oikein maistu. Unen saannin kanssakin saattaa olla niin ja näin. On ikävä.

Ikävä on omituinen asia. Kuin seitinohut harso, joka kietoutuu ympärille ja halvaannuttaa. Tekee toimintakyvyttömäksi. Ja rutiinit! Kuinka ne onkaan sisäänrakennettuna meihin äiteihin. Orpo piru -olo iskee välittömästi, kun rytmin säätelijä, lapsi, on poissa läheltä. Tuntuu, kuin osa itsestä olisi poissa. Aivot? Kädet? Sydän? Sitä miettii, mihin kaikkeen käyttääkään kaiken sen oman ajan, jota niin toivoin? Osaanko olla tekemättä mitään? En. Kuitenkaan en saa mitään järkevää aikaiseksi. 

Arkena takaraivossa on aikataulu: herätään, ulos, lounas, "vapaata", päivällinen, ulos tai jotain, telkkaria, iltapalaa, nukkumaan. Kun tietää, että seuraavaan etappiin on niin ja niin paljon aikaa, osaa aikatauluttaa kotityöt hyvin. Tuossa välissä ripustan pyykit, sitten laitan ruoan. Sitten ehdin imuroimaan. Kun on liian vapaata, sitä tulee vetkuttaneeksi kaiken aloittamista niin, että lopulta tulee joko kiire tai sitten asiat vain jäävät tekemättä.


Toimettomuus - ainakaan silloin tällöin nautittuna - ei ole ollenkaan paha asia. Mutta se ei tietenkään ole hauskaa, että odotettu oma aika ikään kuin luisuu käsistä. Lopulta sitä huomaa, että kirja on edelleen kesken, karkit syömättä, elokuva katsomatta ja ystävälle soittamatta. Lenkillekään ei muka ehtinyt. Siitä tulee taas huono omatunto. Ensin huono omatunto tuli siitä muinaisesta tuskastumisen hetkestä, kun tuli ajatelleeksi, että kun joskus saisi olla rauhassa.


Huono omatunto lienee asennettu äiti-ihmisiin jo ennen rutiineja. Ne tulivat heti sitten toisena. Oma aikakin pitäisi muka organisoida tehokkaasti, että saisi siitä kaiken irti, että ehtisi tehdä kaikkea, mitä on aina halunnut. Että rentoutuisi maksimaalisesti. Haloo! Eikö muka se riitä, että arkensa organisoi suunnilleen sekuntikellon kanssa, että ehtii kaiken tarvittavan. Milloin vapaa-ajasta on tullut suorittamista? 

Jotenkin ymmärrän downshiftaajia. Elämän hidastaminen olisi varmasti paikallaan useimmille meistä. Haahuilu on terveellistä. Pitäisi päästä irti jatkuvasta suorittamisen kierteestä, oppia nauttimaan elämästä, hetkestä. Vaikka mikäli olen mitään ymmärtänyt, osa hidastajista suorittaa uutta elämäntapaansa yhtä tunnollisesti kuin aiemmin juoksi työelämän oravanpyörässä. 

Jos totta puhutaan, tämä yksinoloni hetki meni aiempia paremmin. Luonani kävi ihania vieraita, leivoin, nukuin ja söin hyvin. En tuntenut huonoa omaatuntoa mistään. Ehkä olen oppinut sairaslomani aikana nauttimaan joutenolosta, kun on ollut pakko pysähtyä. Omat ajatukset järjestyvät yksinolovaihteelle  tavallista nopeammin. En suorittanut yhtään. 


Kohta pieni mies, rutiinimestari, on taas luonani. Huomenna teen hänelle jauhelihakastiketta ja spagettoa lounasaikaan hyvillä mielin.


P.S. Muistakaahan, ihmiset, osallistua arvontaan! Löytyy postauksesta Blogistin ensimmäinen arvonta :).